Solvaajista, aiheesta mutta sekavasti

Kun tietokirjoittaja mainostaa edellistä kirjaansa keräämällä sivullisten kriittisiä näkemyksiä, kyseessä ei taida olla itsekritiikki tai nöyryys. Ari Turunen ei selvästikään ole piitannut kirjansa Mulkerot saamasta kritiikistä, vaan jatkaa entiseen tyylinsä myös kirjalla Solvaajat : Herjaamisen hävytön historia (Into 2020). Toisena kirjoittajana on toiminut Petri Laukka. Kirjoittajien työnjakoa ei ole julkaisussa valotettu, joten jatkon kommentit osuvat tasapuolisesti kummallekin. Luottoa on löytynyt ainakin säätiöiltä, peräti neljä sellaista on katsonut vihapuhe-historiikin tukemisen arvoiseksi. Ehkä sen ansiosta kirjassa on myös henkilöhakemisto, jollaista ei nykypäivän Suomessa enää voi pitää itsestään selvänä.

On helppo kehua kirjan loppuhenkosta, joka kannustaa kuuntelemaan, ottamaan toiset ihmiset huomioon ja nauttimaan keskustelemaan. Viiden kohdan ohjelma "Näin sinusta ei tule solvaajaa" on kaikin puolin kannatettava ja järkevä ohje kenelle tahansa, joka osallistuu tai edes harkitsee osallistumista julkisiin keskusteluihin (ja tietysti ihan yhtä hyvin ohjeet sopivat myös yksityisiin keskusteluihin). Jos kaikki keskustelijat noudattaisivat Turusen & Laukan ohjeita, maailmamme olisi vähemmän epämiellyttävä. Kovin analyyttinen tämä loppujakso ei silti ole, eikä solvaavan puheen monimutkaisiin taustoihin mennä kovinkaan syvällisesti.

Olisi ehkä pitänyt mennä. Solvaajia vaivaavat suurin piirtein samat ongelmat, joista kritisoin kirjaa Mulkerot (ja pääsin sillä jopa tämän uudemman kirjan taka-aukeamalle). Turunen & Laukka käyskentelevät tarkemmin määrittelemättömällä "solvaamisen" kentällä logiikalla, joka ei aukene ainakaan itselleni. Se käy selväksi, etteivät kirjoittajat pidä tärkeänä pysytellä tiiviisti aiheessa tai suhteuttaa lukijalle hyvin eritasoisia solvauksia. Hetkittäin tulee jopa tunne, että tekijöiltä ovat loppuneet kuivat koivuhalot ja täydennykseksi on keräilty historian poluilta mitä tahansa palavaa roinaa. Niinpä suunnilleen samanarvoisina ilmiöinä esitellään viihdekulttuurin herjailu ja Stalinin näytösoikeudenkäyntien julkiset nöyryytykset.

* * *

Turusella ja Laukalla on paljon kerrottavaa, mutta kyllä tällaisen sillisalaatin nauttisi mieluummin jotenkin strukturoituna. Kirjassa siirrytään aiheesta aivan toiseen ajasta ja paikasta liiemmin piittaamatta. Tällainen käveleskely ei missään tapauksessa ole kielletty tai etukäteen epäonnistumaan tuomittu. Kun kuitenkin aihe on erittäin monimutkainen ja pelkästään terminologia niin vaikea, etteivät kirjoittajat oikeastaan edes yritä sitä määritellä, nöyrempi suhtautuminen olisi varmasti tehnyt hyvää. Turunen & Laukka varaavat omat luvut uskonnosta ja toisaalta poliittisista ideologioista kimmonneelle vihapuheelle - mutta huomaavat sitten, että monta mehevää esimerkkiä jäi käyttämättä, joten he lisäävät vielä yhden luvun, joka sisältää tapauksia molemmista. Vähän vaikea on pysyä kärryillä.

Viihde, urheilua ja kulttuuria käsittelevä luku tuntuu erityisen pinnalliselta, koska sattuneesta syystä mittakaava muuttuu ihmiskunnan kohtaloista muutaman nujakoivan kollin (melkein kaikki esimerkit käsittelevät miesoletettuja) mittelön tasolle. Vaikuttaa myös siltä, etteivät kirjoittajat ole erityisen vahvasti sisäistäneet sen paremmin urheiluun kuin esimerkiksi musiikkimaailmaan erottamattomasti liittyvää verbaalista irrottelua, vaan tulkinneet senkin pääsääntöisesti samanlaiseksi solvaamiseksi kuin poliittisten ja uskonnollisten johtajien tulituksen. Mielestäni tämä on ylitulkintaa, vaikka tietysti myös näissä maailmoissa esiintyy aidosti myrkyllisiä ihmissuhteita ja rumaa puhetta.

Syynä edelliseen voi olla solvaamisen pelkistäminen vain neljäksi ominaisuudeksi, minkä kirjoittajat tekevät heti alussa. Turunen & Laukka toteavat, että solvaajia yhdistää neljä ominaisuutta: itsekorostus, valehtelu, uhriutuminen ja kyvyttömyys rauhoittua. Sitä kirjoittajat eivät juuri erittele, mikä rooli on erolla harkitun ja hallitsemattoman solvaamisen välillä. Lienee selvää, että jotkut solvaavaa vihapuhetta harjoittavat ovat kyvyttömiä hillitsemään itseään ja puhetapaansa, mutta yhtä selvää lienee, että joillekin kyseessä on harkittu taktiikka, jota sovelletaan, kun arvellaan sen tuovan paremmin tuloksia. Kun Vladimir Putin käyttää julkisuudessa karkeaa alatyyliä, hän on epäilemättä harkinnut asiaa tarkkaan, vaikka virkaveli Washingtonissa ei niin tekisikään.

* * *

Solvaajat on teknisestä rapsodisuudestaan huolimatta aika raskas lukukokemus. Osasyynä ovat mustalle pohjalle pienellä fontilla painetut "tietoiskut", joita on varsin paljon vähälukuiseen kuvitukseen verrattuna. Osa tietoiskuista on kohteliaasti ilmaisten tarpeetonta sivuntäytettä, kuten "Vaimo toi haarukan Suomeen" tai "Kiekkomiehet lähtevät sotaan" ja "Tappava vallanhalu". Kirjoittajat ovat joko unohtaneet kirjan aiheen tai sitten olleet siitä piittaamatta, ehkä saadakseen kirjasta yli 200 sivun mittaisen opuksen. Jos itse olisin toiminut kirjan kustannustoimittajana, sivumääräksi olisikin jäänyt korkeintaan 150. Tosin luultavammin minut olisi heitetty ikkunasta sontaläjään, kuten katoliset aatelismiehet Prahassa 1618.

Ehkä yllättävintä Solvaajissa on se, etteivät kirjoittajat ole katsoneet tarpeelliseksi omistaa lukua Perussuomalaisille ja heidän hengenheimolaisilleen, joiden poliittisen julkisuuskuvan ytimessä on vastustajien solvaaminen eli kieli, jonka tarkoitus on loukata, halventaa ja satuttaa. Olen itse kutsunut tätä puhetapaa persupuheeksi. Sitä ei harrasta julkipolitiikan käytännössä kukaan Perussuomalaisten ulkopuolella. Somessa solvaava vihapuhe on niin yleistä, ettei aina muisteta, kuinka uusi ilmiö tarkoituksellinen vihamielisyys verkon anonymiteetin suojasta onkaan. Useimmat nettisolvaajathan ovat pelkureita, jotka eivät ota mitään vastuuta teoistaan.

Edellä kirjoittamani kritiikki harmittaa itseänikin, koska on selvää, että Turusella & Laukalla on paljon historiallista tietoa ja selkeä into piestä sekä isoja että pieniä pahantekijöitä. Eettisesti kestävä tavoite ei kuitenkaan ole sama asia kuin onnistuneesti toteutettu projekti. Turunen & Laukka tuskin haluavat kuulla seuraavaa vinkkiä, mutta kirjoitan sen silti julki. Ottakaa seuraavan kirjan aiheeksi vallan väärinkäyttäjät, mutta varatkaa aikaa kirjan tekemiseen kolme kertaa enemmän kuin aikaisemmin. Olkaa analyyttisiä ja loogisia. Keskittykää olennaiseen ja jättäkää hupaisatkin lillukanvarret rauhaan. Tiedämme, että joku Juhani Tamminen käyttää julkisuutta häikäilemättä omaksi hyväkseen, mutta historiallisesti se on lillukanvarsista vähäisimpiä. Ja kyllä, pääsette aivan varmasti haukkumaan myös Vladimir Leniniä, joten miksi ei?