Dresden

Miten kirjoittaa rakastamansa kaupungin tuhosta? Sinclair McKayn teoksen alkuperäinen nimi on Dresden : The Fire and the Darkness. Se kuvaa McKayn valitsemaa inhimillisen kokemuksen hallitsemaa kertomusta paljon paremmin kuin onnistuneen suomennoksen (Niko Jääskeläinen) kustantamossa saamaa nimeä Dresden 1945 : Täystuho (Minerva 2020). Kyseessä ei nimittäin ole puuduttavan perinteinen sotakirja, vaan matka kaupungin ja sen asukkaiden sekä tuhoajien mielenmaisemaan. Kustantamo on luultavasti arvellut saavansa tämän myydyksi niille samoille miehille, joille toisen maailmansodan kirjallisuutta normaalistikin mainostetaan. Heillä on edessään yllätys.

Olin itse iloisesti yllättynyt. Vaikka kirja käsittelee yhtä 1900-luvun järkyttävimmistä sodan aiheuttamista tuhoista, sen pääpaino ei ole pahuudessa vaan hyvyydessä. McKay on Dresdenin lumoama ja pystyy uskoakseni juuri siksi käsittelemään kammottavaa aihettaan vaikuttavasti, mutta silti kiihkoilematta. Saksin alueen Gauleiter Martin Mutschmann, Dresdenin luonnostaan jo karikatyyrimäinen diktaattori, kuvataan herkullisen ironisesti, mutta liioittelematta. Maailman tunnetuin Dresdenin pommituksen silminnäkijä, sotavanki Kurt Vonnegut kudotaan kertomukseen ilman fanfaareja, samoin uransa kaupungissa aloittanut Vladimir Putin.

Pääosissa ovat kuitenkin itse Dresdenin kaupunki ja sen asukkaat, toisaalta brittiläiset pommituslentäjät ja heitä sotanäyttämöllä turvallisesti kotirintamalta käskyttäneet esimiehensä. Vaikka McKay kuvaa myös itse pommitukset (kaksi brittien yöpommitusta ja yhden päiväpommituksen Yhdysvaltain lentokoneilla) täsmällisesti ja järkyttäviä yksityiskohtia salaamatta, hän ei missään vaiheessa unohda yksittäisen ihmisen näkökulmaa. Hitlerin Saksan armoton hallinto ei saa minkäänlaista anteeksiantoa, mutta toisaalta McKay ei piilottele sitä, miten nopeasti Dresdenin hallinto palautettiin uomiinsa pommitusten jälkeen ja miten vähän hirvittävillä tuhoilla oli todellisuudessa oletettua demoralisoivaa vaikutusta. Itse asiassa McKay antaa ymmärtää, että vaikutus oli loppujen lopuksi samanlainen kuin Isossa-Britanniassa. Pommitukset lujittivat ihmisten vastarintaa, eivät heikentäneet sitä.

* * *

McKay valaisee kysymystä Dresdenin pommitusten eettisistä ulottuvuuksista perusteellisesti ja poikkeuksellisen neutraalisti. Hän kuvaa aluepommitusten vankimman kannattajan, kenraali Arthur Harrisin motiiveja asiallisesti, vaikka selkeästi pitääkin tämän logiikkaa kestämättömänä. Harris piti itse tiukasti kiinni siitä, että myös Dresdenin tuhoaminen oli mielekästä, koska se joudutti sodan päättymistä ja säästi brittihenkiä. McKay pakottaa lukijan pohtimaan asiaa myös Harrisin ja varsinkin kuolemanvaarassa jokaisella lennolla olleen miehistön näkökulmasta. Vaikka kirjoittaja ei varsinaisesti julista omaa näkemystään, on helppo lukea rivien välistä, että Dresdenin pommitus oli sotilaallisesti sekä tarpeeton että hyödytön toimi, mutta inhimillisesti ja sivistyksellisesti lähempänä sotarikosta kuin normaalia operaatiota.

McKay muistuttaa lukijaa jatkuvasti siitä, että vaikka sodassa kuoleman ja tuhon uhka on aina läsnä, tavallisilla dresdeniläisillä ei ollut mitään erityistä syytä olettaa, että loistokas taiteen ja tieteen suurkaupunki joutui sotilaallisen iskun kohteeksi. Kaupunkilaiset eivät tienneet, että heidänkin elämänsä oli nappulana pelissä, jota käytiin sekä sodan välittömästä loppumisesta että sen jälkeisistä sisä- ja ulkopoliittisista askelista. Osa liittoutuneiden sodanjohdosta edusti selkeästi näkemystä, ettei sotaa voiteta siviilejä terrorisoimalla. Mitä pidemmälle sota jatkui ja mitä lähemmäs Stalinin puna-armeija Berliiniä tuli, sitä heikommaksi inhimilliset ja kulttuuriset näkemykset kuitenkin muuttuivat. Koska Hitler päätti tuhota itsensä lisäksi myös Saksan, inhimillisyys katosi ratkaisujen joukosta.

Dresdenin pommitus oli vielä sodan aikana niin poikkeuksellinen toimi, että sen ympärille kehittyi propagandasota. Paradoksaalisesti sekä hyökkääjä että Göbbelsin propagandakoneisto halusivat liioitella ankarasti tuhoja ja kuolleiden määrää. Molemmat puhuivat jopa 200 000 ihmisen kuolemasta, kun todellinen luku lienee ollut 25-40 000 tienoilla. Liittoutuneet halusivat liioitella tuhojen laajuutta ja omaa menestystään, Göbbels puolestaan pommittajien siviileihin kohdistaman julmuuden mittaamattomuutta. Propagandasota jatkui myös sodan jälkeen, kun tunnettu holokaustin kieltäjä David Irving esitti 1960-luvulla väitteitä jopa 250 000 ihmisen kuolemasta pommituksissa. Natseilla oli tavoitteena saada pommitus näyttämään saksalaiset avuttomina uhreina ja liittoutuneet epäinhimillisinä ihmishengen ja kulttuurin vihollisina. Teknisesti ottaen McKay on päätynyt samaan tulokseen, vaikka tietysti eri lähtökohdasta.

* * *

Dresden ei ollut tietenkään ainoa sotatoimista järkyttävästi kärsinyt kaupunki. Vain muutamaa kuukautta myöhemmin Yhdysvaltain pudottamat atomipommit tuhosivat vielä paljon totaalisemmin Hiroshiman ja Nagasakin kaupungit. Euroopassa Dresdenin kohtalon jakoivat mm. Hampuri ja Berliini, puhumattakaan siitä sadistisesta kuolemanjyrästä, jollaisena Hitlerin armeija vyöryi yli Puolan ja Neuvostoliiton länsiosien. Dresdenin symboliarvo on kuitenkin ollut historiallisesti muita kestävämpi, eikä pelkästään sen takia, että kaupunki on kuuluisa heinosta Meissenin posliinistaan. Pommitusta muistetaan edelleen vuosittain tilaisuudella, joka pyrkii muistuttamaan sotien mielettömyydestä.

Vaikka Saksassa on tehty pesäeroa Hitlerin Saksan aikaan ja hallintoon rajummin kuin missään muualla, sodanaikainen asetelma ei ole kokoaan kadonnut. Äärioikeisto haluaa korostaa saksalaisten siviilien uhria, vasemmisto sitä, että sodan aloittivat natsit, jotka myös muuttivat Saksan totalitaariseksi yhden puolueen valvomaksi yhteiskunnaksi. Tästä jaosta riippumatta on helppo jälkikäteen arvioida, että Arthur Harris ei saavuttanut pommituksilla mitään siitä, mihin pyrki. Dresdeniläiset eivät ryhtyneet kapinaan, vaan tiivistivät rivejään. Puna-armeija ehti Berliiniin ennen brittejä ja maailmaa vuosikymmenet hallinnut kylmä sota pohjustettiin. Brittilentäjät kuolivat pääosin ihan turhaan.

Sinclair McKay haluaa uskoakseni muistuttaa jokaista lukijaansa siitä, että myös täydellisen katastrofin keskellä ihmisten enemmistö säilyttää perushumaanin lähtökohtansa. Harvat hengissä pommituksiin asti selvinneet juutalaiset saivat tuhon keskellä takaisin ihmisarvonsa. Kukaan ei kysynyt, mitä he tekevät arjalaisille tarkoitetussa väestönsuojassa. Dresden 1945 on tavallaan sotakirja, mutta ennen muuta se on kirja ihmisyydestä epäinhimillisissä olosuhteissa. Se on myös kunnianosoitus itse kaupungille, sen historialle ja henkiselle rikkaudelle. Sotakoneisto voi tuhota rakennukset ja yksittäiset ihmiset, mutta ei ihmisyyttä ja sivistystä.