Warrella muistoihin ja takaisin

No eihän tuo Wartburg sisäsivun kuvassa kirkkaan keltainen ole, mutta Kati Koivikko on toimittanut sen merkeissä mielenkiintoisen haastattelukirjan Kirkkaankeltaisen Wartburgin kyydissä : Matkalla Saksan itäosissa (Avain 2019). Koivikko on antanut puheenvuoron joukolle itäisessä Saksassa (todellisuudessa pohjoisemman Saksan kaakkoisessa osassa) asuvia ihmisiä, joilla kaikilla on takanaan myös pidempi tai lyhyempi elämä DDR:ssä eli Saksan Demokraattisessa Tasavallassa. Suomalaisten kirjoittaman tai kokoaman DDR-aineiston määrä on vähäinen, joten on mieluisaa todeta, että Koivikon kirja on ollut kirjastossa erittäin kysytty ja varattu teos. Aihepiiri siis kiinnostaa, vaikka muurin murtumisesta on jo yli 30 vuotta.

Kirja onnistui yllättämään ainakin minut. Se puhuu isoista asioista hyvin rauhallisesti ja viisaan maltillisesti. On vaikea tietää, miten kirjassa äänessä olevat ovat loppujen lopuksi valikoituneet eli onko otos jotenkin vääristynyt. Kaikki kuitenkin kertovat tarinaansa selkein lausein, kiihkottomin sanakääntein ja suorastaan yllättävän pidättyväisesti. En tiedä, onko siinä kohteliaisuutta suomalaista haastattelijaa kohtaan. Mukana on muutama selkeästi DDR:än systeemeihin vihamielisesti suhtautuva (jotka siis silti elävät nykyään entisen DDR:n alueella) ja vastaavasti muutama, jotka suhtautuvat edelleen kadonneeseen isänmaahansa lämmöllä ja kaipauksella. Propagandan paasaamiseen ei sorru kukaan.

Kirjan yllätyksellisyys kumpuaa ehkä paradoksaalisesti siitä, miten vähän yllätyksiä elämäntarinat tarjoavat. Moni on varmasti tarttunut kirjaan sillä ajatuksella (tai toiveella), että siellä olisi mehukkaita kauhukertomuksia STASIn vainoista tai toimiaan jälkikäteen kaunistelevia rajasotilaita. Useimmat tarinat ovat kuvauksia tavallisten ihmisten tavallisista elämänvaiheista. Sodan jälkeen syntyneelle suomalaiselle ajatus kansalaisten elämää tarkkailevasta STASIsta on tietysti outo ja pelottava, mutta 1920- ja 1930-luvuilla aikuisina eläneet suomalaisetkin tunnistavan hyvin sen, millaista on elää yhteiskunnassa, jossa tietyt aatteet ovat kiellettyjä, tietyt sallittuja.

* * *

Jos jätetään sivuun ne muutamat haastateltavat, joilla ei DDR:n ajasta ole mitään hyvää sanottavana, puhujia yhdistää selvästi kolme myönteistä havaintoa tai nostalgista muistoa, jos niin halutaan sanoa. Ensimmäinen on elämän huolettomuus valtiossa, jossa ei ollut työttömyyttä. Vaikka jotkut kokivat järjestelmän ahdistavana, se tuotti myös perusturvallisuutta, jonka synnyttivät varmuus jostain työpaikasta ja asumisen ja peruselintarvikkeiden halvat hinnat. Toinen varsinkin iäkkäämpiä muistelijoita yhdistävä havainto on yhteisöllisyyden katoaminen. Suomessakin on aktiivisesti luotu mielikuvaa itäsaksalaisista toisiaan kyttäävinä ja pelolla hallittuina koneiston rattaina. Koivikon haastattelemat ihmiset ovat kokeneet elämänsä aivan toisin ja kaipaavat juuri tätä yhteisöllisyyttä, toisista välittämistä eniten. (Olen itse kokenut, että myös Suomessa katosi yhteisöllisyys 1980-luvun nousukauden myötä.)

Kolmas kaiholla muisteltu asia on kulttuurin ja urheilun voimakas rooli. Vaikka ns. läntisiä julkaisuja ei ollut tarjolla, valtio satsasi muuten voimakkaasti kulttuuriin sekä luovalla että nauttivalla puolella. Julkaisut ja konsertit olivat kaikkien ulottuvilla eikä kukaan voinut valittaa liikuntamahdollisuuksien puuttumisesta. Vaikka töitä tehtiin paljon, vastaavasti myös ihmisten vapaa-aikana pidettiin hauskaa, enimmäkseen yhdessä. Ihmissuhteita eivät kalvaneet korostuneet varallisuuserot, kaikki olivat tottuneet niukkuuteen. (Haastateltujen joukossa ei ole ns. eliittiin kuuluneita.)

Kielteisten muistojen puolella selvästi ykköseksi nousee matkustamisen rajoittaminen, perässään omatoimisuuteen tarvittavien tarvikkeiden ikuinen puute. Tosin on niitäkin, jotka saivat mielestään matkustella ihan riittävästi. Ehkä yllättäen vain harvat tuovat esiin sananvapauden rajoitukset, joita esimerkiksi itse olen pitänyt Neuvostoliiton määrittämän järjestelmän suurimpana epäonnistumisena. Haastatellut itäsaksalaiset kertovat, että useimmat oppivat kyllä varomaan julkisia sanomisia, koska eivät halunnut joutua ikävyyksiin. STASIn tarkkailijat yleensä tiedettiin, joskaan ei aina. Toisaalta myös sellaisia muistoja on, että varsinkin yhdistymisen ensihuuman jälkeen moni Ossie huomasi edullisemmaksi yrittää piilottaa taustansa mahdollisimman hyvin.

* * *

Paljon kielteisiä muistoja liittyy myös tilanteisiin, joissa pelkkä taito ja ahkeruus eivät riittäneet, vaan esimerkiksi halutun jatkokoulutuspaikan sai luokan toiseksi paras, koska hänen isänsä oli puoluevirkailija, ei pappi kuten sillä parhaalla. Tällainen eriarvoisuus on ollut ilmeisesti läsnä, mutta se ei ole koskenut kaikkia. Aivan kuten muurin rakentaminen 1961 ei koskettanut vahvasti niitä, jotka asuivat kaukana Berliinistä. Myöskään muurin murtuminen ja Saksojen yhdistyminen ei koskettanut kaikki samalla tavalla. Useimmat haastateltavat, joskaan eivät aivan kaikki, näkevät yhdistymisen myönteisenä, vaikka ristiriitaisena tapahtumana. Varsinkin vanhemmat ihmiset arvioivat, ettei heidän sukupolvensa koskaan koe tasa-arvoa, se jää seuraaville sukupolville. Ossien ja Wessien arvomaailmat ovat olleet sulautumiseen liian etäällä toisistaan.

Koivikko on mielestäni onnistunut kohtuullisen hyvin löytämään ihmisiä, joiden tarinat kiinnostavat näinkin yhdenmukaisella mallilla kerrottuina. Pientä yksitoikkoisuutta kirjassa esiintyy, koska ihmisten elämä nyt yleensä ei sisällä mitään kovin ihmeellisiä tapahtumia. Mutta poikkeuksiakin on: kertomus STASIn laskuvarjojoukkojen miehestä kouluttamassa ANC:n afrikkalaisia iskujoukkoja salaisessa metsätukikohdassa on kiehtova, samoin kuin tarina itäsaksalaisen ja afrikkalaisen rakkaudesa syntyneen tummaihoisen naisen elämänvaiheista DDR:ssä. 

Mikä tahansa haastattelukirja synnyttää aina kysymyksen siitä, kuinka edustavan kuvan mukaan valikoidut ihmiset voivat tarjota. Koivikko on joko aktiivisesti jättänyt pois tai ei ole halunnut mukaan jyrkimpiä ääripäitä. Siksi voinee sanoa, että äänessä ovat maltilliset keskitien ja sen reunamien kulkijat. Minkään asteen Honecker-faneja ei Koivikkoa vastaan tule. Kukaan ei myöskään tunnustaudu jyrkäksi maahanmuuton vastustajaksi, vaikka AfD:n kannatuksen syihin viitataankin ja puolueen suosio on haastateltujen kotiseuduilla keskimääräistä paljon suurempi. Ehkä Kati Koivikko on halunnut korostaa tavisten näkökulmaa, joka kaikissa kansoissa on tietysti se yleisin. Ehkä juuri se on ollut hyvä valinta.