Diktaattorien juorukalenteri

Kustantajan takakansitekstin mukaan Leif Sundströmin kirja Rajaton valta : Modernin ajan diktaattorit Hitleristä Kim Jong-Uniin (Tammi 2021) on "diktaattorien ensyklopedia". Itse olen sitä mieltä, että puhe ensyklopediasta on vähän elvistelyä, vaikka kirja varsin laajan kattauksen tarjoaakin. Sundström on käynyt läpi kunnioitettavan määrän pääosin englanninkielistä kirjallisuutta, jonka totuudellisuudesta ei kuitenkaan voi, kuten hän itsekin toteaa, "mennä takuuseen". Tässä kiteytyykin kirjan suurin ongelma: se tarjoaa paljon ns. diktaattoreihin liittyvää dataa ja informaatiota, mutta luotettavan saati dokumentein vahvistetun tiedon määrä on loppujen lopuksi varsin vähäinen. Väitteiden tarkistaminenkin on mahdollista vain osittain, koska täsmällinen viite on vain joistakin kirjoittajan julkaisemista väittämistä. Useimmissa tapauksissa on lukijan mahdotonta tietää, kenen väittämistä on kyse. Sundström ei liene tehnyt varsinaista perustutkimusta itse, mutta toisaalta sadat - usein aika raisut - väittämät jäävät lillumaan juorujen maailmaan. Kun Sundström esimerkiksi kertoo, että "Huhuttiin, että Papa Doc olisi ollut impotentti, mutta poika sen sijaan kykeni pitämään erektion neljäkin tuntia putkeen.", lukijalle ei tarjota edes huhun tai juorun lähdettä.

Sundström ei ole myöskään kyennyt asettumaan tietokirjoittajana aihepiirinsä ulkopuoliseksi ensyklopedistiksi, vaan suhtautuu sekä yleisellä että yksityisellä tasolla yllättävän voimakkaasti moralisoiden. Sitä voi pitää inhimillisesti ymmärrettävänä ratkaisuna, mutta tietokirjassa näin selvä kohteiden arvottaminen moraalin ja antipatian asteikolla ei palvele loppujen lopuksi ketään, ellei tarkoituksena ole antaa diktaattoreista ideologisesti painottunutta kuvaa ja arviota. Se, että Sundströmin yleinen agenda noudattaa varsin pitkälle angloamerikkalaisen poliittisen kirjoittelun antikommunistisia oletusarvoja, ei yllättäne ketään, mutta ainakin itse koin kiusallisena Sundströmin innon esittää subjektiivisia arvioita tämän tai tuon diktaattorin "paremmuudesta" tai "pahuudesta" johonkin toiseen verrattuna. Todellisuudessa mitään objektiivista perustetta tällaisiin vertailuihin ei ole, vaan kyse on - ehkä alitajuisista - subjektiivisista tuntemuksista, jotka eivät mielestäni kuulu vakavasti otettaviin tietokirjoihin.

Sundström kirjoittaa sujuvasti ja pystyy pitämään lukijan mielenkiinnon yllä kohtuullisen hyvin. Kun kirjan kohteena on eräänlainen "poliittisen historian porno", voidaan aina kiistellä siitä, mitä kaikkea voidaan pitää edes teoriassa kertomisen arvoisena tietona tai juoruna. Henkilökohtaisesti koin, että Sundström on jossain määrin paisuttanut kirjansa sivumäärää em. erektiojuorun kaltaisella materiaalilla, jolla on korkeintaan tirkistelyn arvo. Kirjoittaja tai kustannustoimittaja olisi myös voinut tarkistaa kaikkien nimien kirjoitusasun, - erityisesti hakemistossa, missä on virheitä nimissä, jotka ovat leipätekstissä aivan oikein -: omaan silmääni pistivät ainakin "Josef Pilsudski" (po. Józef Piłsudski), "Metaxas" (po. Metaksás), "Milovan Djilas" (po. nykyisen tulkinnan mukaan Đilas), "Bela Kun" (po. Béla Kun) ja "Napoleon Bonaparte" (po. keisarina Napoleon I). Nimien aakkostuksessa on muuten ansiokkaassa henkilöhakemistossa outoja virheitä, onneksi ei kuitenkaan kovin merkittäviä.

* * *

Leif Sundström ei kiistä sitä, ettei yksiselitteistä määritelmää "diktatuurille" tai "diktaattorille ole olemassa. Olisin ilahtunut toteutunutta syvällisemmästäkin terminologian erittelystä, koska tähän kirjaan pääseminen tai sen ulkopuolelle jääminen ei ole merkityksetön asia. Uskon monen lukijan olevan ihmeissään, ettei Vladimir Putin ole saanut omaa lukua, vaikka ratkaisulle on hyvät perusteet. Itse pidän keskeisiä termejä varsin huonoina leimakirveinä, koska niitä käyttämällä yksinkertaistetaan monimutkaisuutta todellisuutta kovalla kädellä. "Diktaattori" on niin latautunut ilmaisu, että sen liimaaminen tämän tai tuon hallitsijan uran ylle on aina riskialtista eräitä jokseenkin kiistattomia tapauksia lukuun ottamatta.  Kautta historian ilmaisua on käytetty poliittisesti tai ideologisesti tarkoituksenmukaisella tavalla, eikä jälkipolvilla ole erityisen sofistikoituneita välineitä arvioida leimojen oikeutusta objektiivisesti.

Mielestäni Leif Sundström ei ole täysin onnistunut välttämään leimakirveen huoletonta heiluttelua: "1970-luvun Suomen kekkosdiktatuuri on tästä oiva esimerkki. Kun kuuden puolueen puheenjohtajat pyysivät kolme vuotta etuajassa Urho Kekkosesta ehdokkaakseen vuoden 1978 vaaleihin, kyse oli kansan eheyttämisestä paradoksaaliseen tilaan, demokraattiseen diktatuuriin." (s. 48) Tällainen kielenkäyttö jättää täysin huomiotta sen, että tuolloin vain Kekkosta patologisesti vihaavat toimijat kutsuivat tilannetta Kekkosen diktatuuriksi, koska kaikki tapahtui laillisesti. Poliittisen mielistelyn ja laskelmoinnin tulkitseminen "diktatuuriksi" hämärtää käsitteestä sen aidosti vaarallisen ytimen eli yhden miehen tai miesten ryhmän mielivallan, joka erottaa diktatuurin esimerkiksi autoritäärisestä hallinnosta.

Mahdollisesti angloamerikkalaisen lähdeaineiston hegemonian takia tai puutteellisen asiaan paneutumisen takia Sundström käyttää myös melko holtittomasti termejä "kommunismi",  "kommunisti", "kommunistinen" ja "sosialistinen". Vaikuttaa siltä, ettei hän ole vaivautunut tekemään eroa yhteiskunnallisen talousteorian ja kommunistisiksi itseään kutsuvien puolueiden toiminnan välillä. Lause "Kommunismi ei ole toiminut missään ja on tuonut tullessaan vain diktatuurin tai oligarkian." (s. 37) pitäisi vähäiselläkin perehtymisellä osata kirjoittaa muotoon "Kommunististen puolueiden yksipuoluejärjestelmä ei ole toiminut..." tai vaihtoehtoisesti "Sosialistisen talousjärjestelmän kokeilu ei ole toiminut...". Sundström tarkoittanee ensimmäistä, mutta kirjoittaa latteasti kuten keskiverto yhdysvaltalainen antikommunistinen poliittinen toimija. Virheen kääntöpuoli on luonnollisesti se, ettei kapitalismi ole Sundströmille ideologinen tai vallankäytön elementti, joten ei-vasemmistolaiset diktaattorit ovat "vain" diktaattoreita, eivät korostetusti "oikeistolaisia diktaattoreita".

* * *

Onko ylipäätään mielekästä harrastaa kyökkipsykologiaa näinkin vakavan ilmiön yhteydessä? Sundström ei näytä kokevan ongelmalliseksi kirjata milloin minkäkin laisia psykologisia analyysejä "selittämään" diktaattoreiden käyttäytymistä. Jostain syystä hän ei tosin nosta patologista psykopaattisuutta keskeiseksi selittäjäksi, vaan jaarittelee pitkään mm. lapsuuden ankarista isistä ja vastaavista - vain joutuakseen parin sivun kuluttua toteamaan, että diktaattori X tosin on selkeä poikkeus. Nämä pohdiskelut ovat kirjan heikointa antia, koska ne latistavat vallankäyttöön liittyvän ilmiön yksilöpsykologiseksi tieksi, jota kohdehenkilöt ovat kulkeneet kohti "rajatonta valtaa". Yksilön tasolla pidän yksinvaltiuteen pyrkimistä jokseenkin helposti selitettävänä ilmiönä, koska vallanhimo on varsin arkipäiväinen ja yleinen ilmiö. Taipumus käyttäytyä "diktatorisesti" on puolestaan selkeästi häiriintyneen mielen tuote, joka selittynee monissa tapauksissa yksinkertaisesti kyvyttömyydellä empatian kokemiseen.

Rajaton valta synnyttää lukijassa tunteen, etteivät diktatuurit ole niinkään heijastusta yhteiskunnallisesta kehityksestä vaan jonkinlaisia yksilöpsykologisia sattumuksia, jotka toteutuvat, kun olosuhteet ovat otolliset. Pidän tätä syvästi virheellisenä tulkintana (vaikka en väitä, että Leif Sundström ajattelee juuri niin) ja näen diktatuurien analysoinnin diktaattorien kautta täysin riittämättömänä ymmärryksen näkökulmasta. Tässä mielessä Rajaton valta on tarpeeton ja ehkä jopa vahingollinen julkaisu. Huomiomme kiinnittyy yksittäisten diktaattoreiden kauhisteluun sen sijasta, että pohtisimme vakavasti sitä, miksi diktatuurin perustaminen on ollut ja on edelleen niin helppoa ja edes edustuksellinen kansanvalta niin perin vaikeata. "Yksinvaltaa himoavat miehet" ovat osa ongelmaa, mutta eivät koko ongelma.

Loppuluku on kirjan ehkä parasta antia, koska siinä Sundström lopulta ryhtyy pohtimaan, vaikka vain lyhyesti sitä, miksi "diktatuurit voivat melko hyvin". Hänen näkemyksensä on varsin karu, suorastaan pessimistisen alistunut. On epävarmuutta, epävakautta ja pelkoa, mutta myös ihmisen vahvan johtajan kaipuuta, valmiutta alistua yksinvaltaan, kunhan vain epävarmuus saadaan loppumaan. Sundström pohtii myös sitä, että ihmiskunnan suuret haasteet vahvistavat pikemminkin "vahvan miehen" kuin demokraattisen päätöksenteon kaipausta. Edustuksellinen demokratia on tunnetusti hidas ja helposti tehoton järjestelmä ripeitä ja syvälle käyviä ratkaisuja tarvittaessa. Sundström päättää kirjansa pessimistisellä johtopäätöksellä. "Maailma on hyvä ja otollinen paikka niin nykyisille kuin tuleville diktaattoreille." (s. 469) Meille lukijoille jää pohdittavaksi, miten tämän väittämän voisi osoittaa pätemättömäksi.