Nuotiotarinoita Vienasta

Viena on ollut suomalaisille jonkinlainen vihreä El Dorado, ei-kenenkään maa täynnä tukkipuuta, riistaa ja vesivoimaa. Suomen itsenäistymistä seuranneina vuosina löytyi uudestaan ja uudestaan ihmisiä, joitten mielestä oli tärkeää yrittää saada tuo alue ryöstetyksi suomalaisomistukseen. Pekka Nevalaisen kirjan Lunastamaton Viena (SKS 2022) alaotsikkona onkin suorasukaisesti Suomalaiset siirtomaaherroina 1918-1920. Se on jokseenkin masentava tarina vuosista, jolloin vienalaisia revittiin ainakin neljään suuntaan, yllytettiin verisesti taistelemaan keskenään ja yrittämään käytännössä, miten mukavaa hommaa on sisällissota ilman teitä, ravintoa ja kommunikaatiovälineitä. Aseita sentään riitti, kun Vienan hallinnasta kilpailivat valkoinen Suomi, punainen Neuvosto-Venäjä, ties minkä värinen itsenäistymisliike ja Ison-Britannian tukemat valkoiset venäläiset keisarivallan palauttajat. Itse asiassa Nevalainen olisi voinut huoleti lisätä kirjansa alaotsikkoon pari vuotta lisää, sillä vasta vuonna 1922 loppuivat suomalaisten tukemat yritykset ja Neuvostoliiton valta alueella vakiintui.

Pekka Nevalainen kuoli pian kirjan esipuheen päiväyksen jälkeen, mutta olen tulkinnut tilanteen siten, että postuumista julkaisemisesta huolimatta se on kokonaan hänen vastuullaan, eikä kirjaa ole toimitettu jälkikäteen. Valitettavasti on todettava, että ehkä olisi pitänyt. Kirjan ongelmana eivät ole Nevalaisen asiantuntemus tai tutkimuksellinen metodologia, vaan tekstin tyylillinen horjuvuus ja tietokirjaan huonosti istuva henkilökohtainen paatos. En tiedä, onko SKS:llä kukaan lukenut tekstiä ennen sen julkaisemista tai onko esimerkiksi haluttu jättää tekijänsä viimeiseksi jäänyt teos kuurnitsematta. Niin tai näin, ainakin itseäni tekstin tyyli vaivasi koko kirjan ajan. Huutomerkki ja lainausmerkit ovat ylenpalttisessa käytössä ja pääosin täysin perusteetta. Tekstissä on myös paljon moderneja puhekielen ilmaisuja, jotka töksähtävät silmille. Nevalaisella laitteet eivät toimi huonosti, vaan ne eivät "pelitä". Sana "toki" ja sen kaltaiset muut turhat täytesanat olisi kustannustoimittaja helposti siivonnut.

Nevalainen ei suhtaudu aiheeseensa ja käsittelemiinsä ihmisiin neutraalisti. On vaikea sanoa, saako kukaan tai mikään ryhmä varsinaisesti synninpäästöä, kun kirjoittaja kohtelee jokseenkin kaikkia tylysti joko moitiskellen tai suoraan halveksien. Ei niinkään yllättäen saavat pilkallisimman puhetavan osakseen venäläiset bolševikit ja heidän liittolaisensa. Mutta kuten kirjan alaotsikosta voi arvata, myöskään suomalaiset kolonialistit eivät säästy Nevalaisen jatkuvalta pilkalta. Ongelmana ei ole niinkään se, että historian popularisoijalla on selkeitä anti- ja sympatioita, vaan se, että paatoksellinen puhetapa hallitsee häiritsevän voimakkaasti kerrontaa. Ongelmaa kasvattaa se, ettei Nevalainen ole kyennyt kirjoittamaan objektiivisesti sekavista ja toisteisista tapahtumista erityisen elävästi. Julkaistussa muodossa kirjan kuvaamien tapahtumien hahmottaminen ilman vankkoja taustatekijöitä on varsin vaikeaa. Tältä osin kirjaa ei voi sanoa onnistuneeksi. Tapahtumien hahmottamista ja kronologiaa olisivat voineet helpottaa erityiskarttojen käyttäminen, mutta sellaiseen Nevalaisella ei ole ollut kiinnostusta tai aikaa ja osaamista. Kirjassa on yksi valokuva koko Itä-Karjalan kattavasta kartasta. Sen mittakaava on kuitenkin toivottoman suuri.

* * *

Nevalaisen ratkaisu olettaa lukija Suomen poliittisen historian kohtuullisen hyväksi asiantuntijaksi on toisaalta ymmärrettävä, toisaalta harmillinen. Lähes kokonaan jää käsittelemättä ja avaamatta se, miksi Vienan valloitusyrityksen saivat toistuvasti Suomen viranomaisilta - ainakin joiltakin heistä - tukea, vaikka viimeistään K. J. Ståhlbergin tultua valituksi presidentiksi maa siirtyi siviilivaltaan ja oikeusvaltion lähtöviivoille. Nevalainen viittaa löyhästi kahteen päämotiiviin: heimoaatteelliseen Suur-Suomen rakentamiseen ja kaupalliseen Vienan luonnonvarojen hyödyntämiseen. Vienalaisten keskuudessa esiintyneet itsenäistymishalut jäävät hahmottomiksi. Suomalaisten puolueitten suhtautumista epävirallisiin sotatoimiin itärajan yli Nevalainen ei avaa käytännössä ollenkaan. On vain jokin mystinen "Suomi", joka milloin antoi tukea, milloin eväsi sen sotaintoisilta. Itselleni yllättävin uusi tieto oli Rudolf Holstin tuki sotahankkeille.

Sinänsä Lunastamaton Viena tarjoaa valtavan määrän konkreettista informaatiota vallan tavoittelun ja sen käyttämisen käytännöistä. Mukana on paljon turruttavan tylsiä sotilaallisten operaatioiden kuvailua, mutta harmillisempaa on se, että informaatio jää suurelta osin jäsentämättä yleisellä tasolla. Kun tapahtuvat ja taistelut vellovat edestakaisin loputtoman tuntuisesti, ihmisten ja paikkojen nimiä suoltava teksti ei valitettavasti onnistu kiteyttämään merkittäviä ja vähemmän merkittäviä tapahtumia. Kun kirjoittaja ei ole oikeastaan minkään osapuolen "puolella", lukijan on vaikea arvioida yksittäisten tapausten merkitystä kokonaiskuvassa. Nevalainen tarinoi, mutta enemmän nuotion äärellä kuin historiantutkijana ja jäsentäjänä.

Jossain määrin outoa on sekin, kuinka vähän Nevalainen kiinnittää lukijan huomiota tämän tai tuon tapahtuman mielivaltaisuuteen. Suomalaiset toimijat eivät ainakaan noudattaneet tarkasti laillisuutta, mutta kun kirjoittaja ei tätä avaa ja pohdi, vaikeaa se on lukijallekin. Vienan puolella korostuu huonojen yhteyksien päässä olevien pienten kylien itsenäisyys ja erilaisuus. Tätä kuvatessaan Nevalainen onkin ehkä parhaimmillaan. Hän kykenee kuvaamaan vienalaisten miesten (naisilla ei tässä kirjassa ole mitään osaa saati roolia) monimutkaisen tilanteen varsin elävästi. Alituisesti läsnä oleva välitön selviytymisen tarve heijastuu useimpien vienalaisten henkilöratkaisuissa, vaikka taustalla leijuu myös ideologisen taistelun käry. Viime kädessä vienalaisen syrjäkylän väestö tahtoi pysytellä erossa sotatoimista, mutta jos oli pakko valita puoli, siinä painoi usein eniten se, kenellä oli antaa leipää ja suolaa.

* * *

Vaikka Nevalainen moitiskelee suomalaisen siirtomaahallinnon epäpätevyyttä, ylimielisyyttä ja muita asenneongelmia, hän ei jostain syystä aseta Vienan valloituspyrkimyksiä selkeämmin yleisiin yhteyksiin. Informaatiota sinänsä löytyy kirjan sivuilta, mutta esimerkiksi länsiliittoutuneiden toimista Murmanskin suunnalla jää varsin epämääräinen kuva, mitä yksityiskohtaisten karttojen puuttuminen ei ainakaan selvennä. Nevalainen tuntuu hyväksyneen ihmettelemättä sen, että valkoisen Suomen viranomaiset sallivat noin vain hyökkäilyn rajan yli ilman mitään virallista sotatilaa. Samasta syystä myös suomalaisten kolonialistiset asenteet näyttäytyvät enemmän yksilöiden kuin valtion asenteena. Heimoaatteen sokaisemat tai villitsemät motiivit eivät juurikaan erotu bisneskeinottelijoiden ahneista haaveista. Mielestäni on perusteltua todeta, että Suomen valtio tavoitteli ainakin vuosina 1918-1920 samaa kuin vuosina 1941-1944 eli Suomen hallitseman alueen laajentamista (Neuvosto-)Venäjän kustannuksella. Nevalainenkin olisi voinut kuvailla tätä ekspansiivista sotapolitiikkaa suorin sanoin, mutta jättää sen lukijan pääteltäväksi.

On mielenkiintoista, että vaikka Nevalainen sättii jokseenkin kaikkia Vienan rähinöiden osapuolia, on hänellä mahdollisesti ollut tavoitteena puhua jollain lailla itsenäisen Vienan ajatuksen puolesta. Hän tuntuu ajatelleen, että vaikka kukaan ei ollut viaton, oli Vienassa pysyvästi asuvilla kuitenkin oikeus tavoitella itsenäisyyttä, oli se miten epärealistinen ajatus hyvänsä. Mitään kiihkoilijoiden luomia haavekuvia Nevalainen ei tue ja Suomeen asettuneita vauraita vienalaiskauppiaita hän suorasanaisesti halveksii. Mutta kirjan yleisen kyynisen perusvireen ohessa on luettavissa lämmin suhtautuminen niihin, jotka eivät halunneet valita ketään ulkopuolisista vallantavoittelijoista, vaan pelkästään elää rauhassa omalla tavallaan. Tähän empatiaan on lukijankin helppo yhtyä, niin epäreilulla tavalla ulkopuoliset toimijat vienalaisten elämää vuosikausia sotkivat. Ei voi sanoa, että toimijoilla oli pelkästään itsekkäitä pyrkimyksiä. Varmasti mukana oli myös aitoa halua parantaa vienalaisten elämisen tasoa. Mutta sen Nevalainen osoittaa, ettei tämä halu kummunnut vienalaisten oman tahdon kunnioittamisesta.

Lunastamaton Viena on nimeään myöten hieman outo tapaus. On arvokasta, ettei kirja lainkaan kiistä suomalaisten toimien kolonialistista luonnetta. Nevalainen osoittaa mielestäni, että vaikka Suomen kolonialistinen historia on isompien rinnalla mitätön, ei se johtunut halun vaan resurssien puutteesta. Suomalaiset olivat ilomielin hankkineet vaikka Uralille asti ulottuneen itäisen siirtomaan, jos vaan voimia olisi ollut. Haaveet sortuivat viime kädessä siihen, että kyse oli haaveista ja toiveista, ei realistisista, olosuhteiden hyvään tuntemukseen perustuneista laskelmista. Suomalaiset saivat toistuvasti havaita, että jotenkin luotettavaa "suomenmielisyyttä" esiintyi vain Vienan läntisimmissä osissa, itään päin mennessä kiinnostus laimeni ja Vienanmeren rannalla päästyä siitä ei ollut mitään jäljellä. Mikä tässä kaikessa oli kahden eri uskonnon rooli, sitä Nevalainen ei käsittele käytännössä ollenkaan. Olisi ehkä pitänyt käsitellä, sillä luterilaisilla valkoisilla suomalaisilla eli sitkeänä se väärä käsitys, että ortodoksisuus tarkoitti venäläistymistä. Ainakaan Vienassa ei ollut siitä kysymys, vaan erilaisesta, ei-suomalaisesta elämäntavasta. Sellaisen kunnioittaminen ei ole koskaan sujunut sen paremmin isoilta kuin pieniltäkään siirtomaaherroilta.