Mainettaan tylsempi

Olen ohittanut televisiosarjan Stranger Things (Netflix 2016-) tähän asti, vaikka se on ollut sekä kriitikoiden että katsojien suosikki ja ainakin teoriassa uteliaisuutta herättävä. Päätin antaa sille mahdollisuuden, kun luin, että tekeillä oleva viides tuotantokausi on viimeinen (arvostan sitä, että suosittukin sarja pidetään jossain rajoissa). Katsoin neljä ensimmäistä kautta muutaman viikon aikana, kylläkin pikakelausta varsin paljon käyttäen. Olen hämmentynyt. Minun on vaikea ymmärtää sarjan saamia kehuja muutoin kuin jonkinlaisen yleisen aivopesun seurauksena. En väitä, ettei sarjassa ole mitään kiinnostavaa. Mutta en toisaalta ymmärrä, että näin yllätyksettömällä ja kliseisellä televisiokerronnalla saadaan kymmenet miljoonat ihmiset hurmoksiin. Kyllähän Yhdysvalloissa on aina osattu jatkokertomusten rakentaminen ja niiden seurannan varmistavien cliff hangereiden keksiminen. En kirjoita tätä päästäkseni haukkumaan sarjaa, vaan lähinnä hämmästykseni analyysinä (kuvittelematta silti, että se ketään kiinnostaisi).

Aloitan sarjan hyvistä puolista. Lapsista koottu ydinryhmä ei yllätä koostumuksellaan, vaikka siitä puuttuvat sekä selvä latino että aasialaissyntyinen nuori. Tulkitsen ratkaisun niin, että on haluttu "autenttisesti" näyttää, miten yhdellä pakollisella mustaihoisella selvittiin 1980-luvulla, jonka miljööseen sarjan tapahtumat on sijoitettu. Näyttelijöillä on taitoa ja karismaa, eikä heidän välisten suhteitten kuvausta voi suuremmin moittia. Poikien annetaan olla myös herkkiä ja haavoittuvia, nuori lempi on liikuttavaa ja ryhmähengen kuvaukset onnistuneita. Lapsiryhmän arvoituksellisinta hahmoa, julmien aikuisten koekaniiniksi pakottamaa Eleveniä (Millie Bobbie Brown) seuraa myös kiinnostuksella, koska hänen hahmonsa on kirjoitettu erittäin ristiriitaiseksi, eikä selityksiä juuri anneta ennen neljättä kautta. Brownin roolityö on minusta kauttaaltaan hieno, ja pelkästään sen takia sarjan voi hyvin katsoa .

Mutta siinä missä lapset ja sarjan edetessä nuoriksi ja nuoriksi aikuisiksi muuttuvat ovat varsin luontevia, aikuisrooleja vaivaa sellainen kliseetaakka, että ihmettelen, miten näyttelijät ovat jaksaneet kuvauspäivien aamuna nousta töihin. Aikuisroolit ovat ennalta arvattavia, yhtään kunnollista yllätystä en neljän kauden aikana kokenut. Ilmeisesti kaikki muut ovat, kun eivät ole asiasta valittaneet. Kysymys ei ole näyttelemisen kyvyistä vaan siitä, ettei niillä kyvyillä tee paljoakaan, kun rooli on kirjoitettu kauhuelokuvien perinteiseen tyyliin eli tehdään aina ja juuri ne typeryydet, joiden seurauksena joudutaan ongelmiin, joista selvitään juuri ja juuri hengissä (eivätkä kaikki sivuhenkilöt tietysti selviäkään). Aikuisrooleihin ei ole kirjoitettu mitään yllätyksellistä, mitä ei voi perustella edes sillä, että lapset ja nuoret ovat pääosassa. Jokaisessa jaksossa hyödynnetään sarjan ainoan ennalta tunnetun näyttelijän eli Winona Ryderin kasvoja,  mutta mitään näyttelijälle haastavaa hänelle ei ole kirjoitettu. Revi nyt siitä, että olet toisen todellisuuden petojen uhriksi joutuvan lapsen yksinhuoltajaäiti, jota sheriffi Jim Hopper mielisi puolisokseen.

* * *

Stranger Things on määritelty "scifi-kauhusarjaksi". Minusta se on pikemminkin draama, jossa on hyödynnetty ikivanhat kauhu- ja tieteiselokuvien kikat kasarimoodilla. Hirviökuvasto on jonkinlainen sekoitus köyhän miehen Alien-tarinoita ja Iron Maidenin mallinukkea (käärinliinat tosin puuttuvat, tässä sarjassa harrastetaan limaa tihkuvaa mätää lihaa). Olin ennakkoon kuvitellut, että sarjassa täytyy olla jotain aivan poikkeuksellisen kekseliästä kauhua, kun se on niin suosittua. Mutta ei, kaikki shokkielementit ovat ikivanhasta työkalupakista, siitä samasta, josta Hitchcock jäljittelijöineen jo ammensi. En pysty muistamaan yhtään omaperäistä kauhuefektiä, vaikka kuinka yrittäisin. Ja mitä se scifi tässä sarjassa oikein on? Vaikea sanoa. Pahis tuntuu olevan ihan kotimaista tekoa, eikä tarinassa mikään viittaa tuntemattomaan tekniikkaan, avaruus- tai aikamatkailuun, hyvä jos edes tieteeseen. Fantasiagenreen sarja kyllä solahtaa, sinne käänteismaailmojen ja henkien joukkoon. En voi suositella scifin ystäville. Tulette pettymään. Arvoitusten selitykset eivät nosta sen paremmin kulma- kuin niskakarvojakaan.

Sarjaan on kirjoitettu perin omituinen sivujuoni, jossa paikkakunnan sheriffi joutuu myyttisen pahan Neuvostoliiton ikuisen talven alueella sijaitsevaan vankilaan. En enää edes muista, miten tällainen niksahdus saatiin aikaan, mutta sitä oli edeltänyt juoni, jonka mukaan venäläiset olivat jotenkin soluttautuneet keskellä Yhdysvaltain sydänmaita levittämään pahuuttaan ja olivat mokomat onnistuneet vieläpä vangitsemaan ja salakuljettamaan em. vankilaan näitä kelpo jenkkejä vainonneita silmättömiä, mutta kovasti lonkeroitaan ja muita ottimiaan heiluttelevia petoja. Molemmat tarinat voisi ottaa huvittavana vitsinä, jos sarja olisi sijoitettu 1950-luvulle ja siinä esiintyisi edes hiukan huumoria tai ironiaa. Vaan kun ei. Nämä näyttävät täysin tosissaan kirjoitetuilta, eikä mitään kliseistä tarinaa venäläisten mahdottomuudesta ole jätetty käyttämättä. Eikä kukaan tunnu nauravan, kun Winona Ryder käy pelastamassa kosijansa huuruisesta vankilasta lähes noin vain. Onhan tämä fiktiivinen sarja.

Jäin pohtimaan, onko tällainen juonellinen sillisalaatti ja ajoittainen avoin lapsellisuus seurausta tarkasta suunnittelusta vai siitä, että käsikirjoittajia ja ohjaajia vaihdellaan jenkkityyliin kesken kautta. Käsikirjoittajia on ollut ainakin tusina, vaikka pääosan ovatkin tehneet "Dufferin veljekset" eli Matt Duffer ja Ross Duffer. Pitäisikö arvella, että Dufferin veljetkset ovat halunneet vetää katsojia vähän nenästä ja katsoa, miten vähällä heidät saa koukkuun? No, sitä ei voi kieltää, että koukutus onnistuu yleisellä tasolla, vaikka sitä ihmetteleekin, miksi aloittaa taas uuden jakson. Yksi selitys on selvä: katsoja ehtii kiintyä ainakin johonkin päähenkilöistä ja haluaa nähdä, miten tälle käy. Itse tunnistan ja tunnustan, että halusin nähdä, miten Eleven-paralle sarjan edetessä käy. Eihän voi olla helppoa olla koulukiusattu telekineetikko, selvännäkijä ja ilmeisesti ainoa ihmisistä, joka pärjää voimiltaan sarjaan keksityille pahuuden voimille.

* * *

Täysin aiheesta voi mahdollinen lukijani kysyä, miksi ihmeessä (a) käytin aikaani sarjaan, joka tuotti lähinnä pettymyksiä ja (b) sitten vielä tuhlaan muidenkin aikaa marisemalla sarjan heikkouksista. Vastaus kysymykseen a on selvä: jäin Elevenin kohtalon koukkuun. Kysymys b taas saanee vastauksen siitä, että haluaisin ymmärtää ja tietää, olenko ainoa sarjan katsonut, jonka mielestä se ei ole ollenkaan kehujensa veroinen tuote. Tai olenko ainoa, joka ihmettelee sitä, miten vähään suoratoistopalveluiden katsojat nykyään tyytyvät. Eikö kukaan muu tosiaankaan ihmettele, miten pienellä paikkakunnalla Indianassa riehuu vuosikausia toisesta todellisuudesta valuvia hirviöitä, mutta asiaa "hoitaa" vain jokin epämääräinen salainen firma, eikä armeijasta tai kansalliskaartista ole tietoakaan. Radiolla ja televisiolla ei tunnu olevan Hawkinsin kaupungissa mitään roolia ihmisten tiedonsaannissa, ylipäätään vain lapset ja nuoret ottavat mistään selvää.

Melkein nolottaa pohtia ääneen, heijastaako Stranger Things yksinkertaisesti keskivertokuluttajan vähään tyytyvää makua ja älynlahjoja. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään nyrkkipajan tuotos, vaan jättimäisen Netflixin tuottama suuren mittakaavan sarja - ainakin tässä vaiheessa, jos ei ihan heti alusta alkaen. Niin taitaa ainakin olla, että kun sarja käynnistettiin, kenelläkään ei ollut näkemystä siitä, miten tarina tulee kehittymään ja päättymään. Ehkä se vastaa modernia suhtautumista tulevaisuuteen, se nyt on mitä se on, eikä siihen voi vaikuttaa. Ehkä kaikki, mikä voisi olla uutta ja yllättävää, nähdään lipunmyyntiluukun molemmilla puolilla turhana riskinä. Mennäään uusilla kulisseilla ja vanhoilla tarinoilla, niin kaikilla on kivaa eikä kukaan joudu ottamaan riskiä ihan uusista, haastavista ajatuksista. Scifi on kuollut, eläköön good old fiction. (Tai minä en vain ymmärrä kasarimoodin sisäistä logiikkaa ja huumoria. Täysin mahdollista sekin.)

Tee itse parempi sarja! Voisin tehdäkin. Ihan ensimmäiseksi vaihtaisin tyylilajin tosikkomaisesta törmäilystä viiltävään ironisuuteen ja mustaan huumoriin. Laittaisin Miken ihastumaan pojaksi luulemaansa Eleveniin (joka ei oikeasti ole ihminen ollenkaan). Winona Ryder olisi 1980-lukulainen telaketjufeministi, joka johtaa paikallista poliisilaitosta kovin ottein. Paha ei kasva fantasiamaailmasta vaan kaupunkiin piilotetusta kemiallisten aseiden tehtaasta, jonka huonosti puhdistetut jätevedet synnyttävät oudolta näyttäviä ja oudosti käyttäytyviä eliöitä. Eleven ilmestyy kaupunkiin tyhjästä, mutta osoittautuu erinomaiseksi paikallisen vastarinnan organisaattoriksi. Kun hallituksen joukot tulevat pitämään kuria ja estämään salaisen tehtaan paljastumisen, Elevenin ja sheriffi Ryderin organisoimat tavalliset kaupunkilaiset pistävät hanttiin ja Elevenin mielenhallintakykyjen avulla suuntaavat hallituksen joukot tuhoamaan tehtaan. Ei kasvottomia hirviöliskoja, ei typerää ryömimistä pimeissä ja limaisissa tunneleissa, ei uskonnollis-apokalyptistä höpinää ja ilmassa roikkumista. Minun sarjaani kuvattaisiin ekologisen tietoisuuden sävyttämäksi huumoriscifiksi. Vaan enpä taida viitsiä.