Sveaborg ja geopolitiikka

Alpo Juntusen kirja Sveaborg : Helsingin suoja ja Pietarin etuvartio (Docendo 2017) on juuri nyt varsin ajankohtainen - siis ainakin niille monille, joille on mahdottoman vaikeaa ymmärtää ja hyväksyä, ettei suurvallan turvallisuustarve ole mikään pahan ideologia, vaan vääjäämätön geopoliittinen ilmentymä. Sveaborg muistuttaa lukijaa myös siitä, miten vain riittävän isosti katsomalla geopoliittiset ilmiöt voi hahmottaa ja ymmärtää. Harva tulee ajatelleeksi, että sota Kiinan rannikolla voi heijastua suoraan Suomenlahdelle. Niin kuitenkin tapahtuu koko ajan, koska geopoliittinen maailma muodostuu toisiinsa linkittyvistä, viritetyistä ytimistä. Yhtä ei voi liikuttaa tai muuttaa ilman että kaikki muukin muuttuu. Juntusen kirja muistuttaa mm. siitä, että vaikka suomalaiset helposti ajattelevat Itämerta jonkinlaisena Saksan ja Venäjän taistelutantereena, todellisuudessa myös Ruotsi, Englanti ja Ranska ovat olleet aktiivisia ja ajoittain hyvin aggressiivisia osapuolia. Yhdysvalloista tuli osapuoli vasta myöhemmin, Juntusen kirjan kattaman aikakauden jälkeen.

Työuran Maanpuolustuskorkeakoulussa tehnyt professori Alpo Juntunen tuntee Venäjän historian, sen lähteet ja haasteet. Venäjäntaitoisena hän ei ole suodattajien varassa, vaan on voinut tutustua henkilökohtaisesti kaikkiin haluamiinsa dokumentteihin. Tuloksena on valtava annos yksityiskohtaista linnoittautumisen, liittoutumisen ja ulkopoliittisen laskelmoinnin historiaa, jossa painopisteinä ovat keisarillisen Venäjän viimeiset 110 vuotta ja ruotsalaisten rakentama Sveaborgin linnoitus, jonka nykypäivän ihmiset tuntevat ihastuttavana kesäturistin kohteena, Suomenlinnana. Juntunen käyttää systemaattisesti alkuperäistä nimeä, joka kelpasi itse asiassa myös venäläisille. Nimivalinta myös korostaa näkökulmaa, joka päättyy vuoteen 1918 eli Suomen itsenäistymiseen ja Sveaborgin venäläisen näkökulman katoamiseen. Tai ei nyt katoamiseen, mutta aktiivisen suunnittelun loppumiseen kuitenkin. 

Juntusen kirja on sekoitus linnoitus- ja sotilaspoliittista historiaa, jota kannattelee tapahtumien geopoliittisen taustan jatkuvan muuttumisen maininki. Juntunen on enemmän raportoija kuin yhteenvetojen tekijä, mitä pidän valitettavana. Isompi itsenäisen pohdiskelun osuus olisi tehnyt kirjasta helpompilukuisen ja aivan varmasti myös kiinnostavamman. Nyt on lukijalla usein sellainen tunne, että on tönäisty alamäkeen, jonka maisemat vilahtavat ohi ilman suurempia taukoja ja vauhti päättyy vasta vuoteen 1918. Lukijalla on myös oikeus marista kirjan puuttuvasta kustannustoimituksesta ja oikoluvusta. Aivan turhan suuri joukko kirjoitusvirheitä, erityisesti yhdyssanavirheitä, on jäänyt korjaamatta. Sitäkin harmillisempaa on, että Juntusen sinänsä asiantuntevaa tekstiä ei ole parsittu yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Tämä näkyy samojen asioiden toisteluna, välillä suorastaan jankuttamisenakin. Ensimmäinen maailmansotakin ehditään aloittaa pariin kertaan. Vastuu on viime kädessä kustantajalla, enkä moiti tästä Docendoa ensimmäistä kertaa.

* * *

Juntusen kirjan suurin ansio on siinä, että se tarkastelee aihettaan eli turvallisuusstrategiaa selkeästi ja kiihkottomasti Venäjän näkökulmasta. Se on tietysti tieteellisesti täysin perusteltua, koska koko tutkimuskauden ajan Suomi oli osa Venäjän keisarikuntaa - ja vieläpä suhteellisen tyytyväisenä ja kapinoimattomana suuriruhtinaskuntana. Näkökulma on juuri nyt ajankohtainen, koska tätä kirjoittaessani koko media välittää Venäjän toimista pelkästään antivenäläisiä, antiputinistisia tai suorastaan Venäjän tuhoa toivovia tulkintoja. Tämä on tietysti osa koti- ja ulkomaisen oikeistomedian kampanjaa Suomen liittämiseksi Natoon, mutta myös laajempi ilmiö. Pelkästään ajatus, että myös Venäjällä voisi tai saisi olla legitiimejä turvallisuusintressejä, tuntuu olevan julkisessa keskustelussa Putinin nuoleskelua. Sellainen on tietysti sekä lapsellista että vaarallista, koska jokin asia - tässä tapauksessa Venäjän itselleen varaama oikeus puolustaa turvallisuuttaan - ei katoa sillä, ettei siitä pidä. Se ei myöskään katoa, vaikka Ukrainan sota loppuisi nopeasti.

Juntunen liikkuu lähinnä sotilasammattilaisten piirissä, mutta siinä sivussa tulevat myös valtioitten ulkopoliittiset toimintaperiaatteet tutuiksi. Juntunen muistuttaa koko ajan siitä, ettei mikään turvallisuus- tai sotilaspoliittinen ratkaisu ole pitkäaikainen. Rakenteet ja tekniikka vanhentuvat, mutta niin vanhentuu myös strateginen ajattelu. Tänään tärkeä voi olla huomenna merkityksetön. Itämeren kohtaloita sanelleitten valtioitten keskinäiset suhteet näyttävät kuin nopeutetulta parinvaihtotanssilta, jonka ainoa sääntö on, ettei mitään ehdottomia sääntöjä ole. Vuosisata on toinen, mutta itse asiassa aika harvat asiat ovat kansainvälisessä politiikassa oikeasti muuttunut. Tiedonkulku on nopeutunut dramaattisesti, samoin vakoilukyky. 1800-luvulla strategisesti tärkeän tiedon kulku saattoi viedä viikkoja tai jopa kuukausia. Yleiseen tapahtumien logiikkaan sillä näyttäisi kuitenkin olleen vähemmän vaikutusta. Aseiden tuhovoima on kasvanut logaritmisesti, mutta sotien syyt ovat ennallaan.

Juntusen kuvaaman varustelukierteen toteuttajat eivät nouset kirjassa juurikaan toistensa yläpuolelle. Parhaatkin strategit kuolla kupsahtavat keuhkokuumeeseen tai saavat siirtyä syrjään itsevaltiaan käden viittauksella. Itse en yrittänyt edes pysyä henkilövyöryn suhteen kärryillä. Huomiota kuitenkin kiinnittää se itsestäänselvyys, jolla suomalaissyntyiset keisarin virkamiehet toimivat yli sadan vuoden ajan osana Venäjän hallintoa samalla kun Suomessa pikku hiljaa alkoi kerääntyä suomalaisuutta tukevia ajatuksia. Puolaan verrattuna Suomi oli rauhallinen ja luotettava rajamaa, jonka asukkaat olivat tottuneet elämään kuninkaiden alamaisina. Oikeastaan ainoa kiukutteleva ja vaarallinen kansanosa muodostui ruotsinkielisestä yläluokasta, joka odotteli koko ajan Ruotsin valtaavan Suomen takaisin. Se ei toteutunut, koska ajoittaisista houkutuksista huolimatta Ruotsissa voitti halu pysytellä isojen valtataisteluiden ulkopuolella. Lopulta voitti ymmärrys siitä, ettei Ruotsin tarvitse olla eikä se tosiasiallisesti myöskään ole aito suurvalta.

* * *

Juntunen ei kainostele esitellessään keisarillinen Venäjän imperialistisia taipumuksia, joiden perusteena on historiallisesti ollut hallitun maa-alueen koko ja luonnonvarojen määrä. Toisaalta Juntunen selittää kädestä pitäen Venäjän puolustusstrategisen ikuisuusongelman eli merireittien tukkoisuuden. Kun Siperian halkaisevaa rautatietä ei vielä ollut, laiva oli kätevin tapa siirtyä Venäjän länsiosista Tyynen meren rannoille ja itäiseen Siperiaan. Mutta se oli kätevää vain, jos tuo laiva pääsi ongelmitta toisaalta Itämeren, toisaalta Mustameren valtameristä erottavien kapeitten salmien läpi. Venäjän geopoliittinen ikuisuusongelma sijaitsee toisaalta Tanskan salmissa, toisaalta Mustanmeren ja Välimeren erottavissa salmissa. Pääsystä Tyynellemerelle ei ollut varsinkaan 1800-luvulla suurta iloa, koska ihmiset asuivat Euroopan suunnalla. Geopoliittinen yhtälö oli tuolloin niin erilainen, että Venäjä halusi myydä "tarpeettoman" ja kalliksi käyneen Alaskan Yhdysvalloille. Kauppa toteutui 1867, kun Venäjällä oli hävityn Krimin sodan jäljiltä kova rahapula. Hinta oli 7,2 miljoonaa dollaria (noin 135 miljoonaa nykydollaria eli halvalla meni). 

Lisämaata Venäjä ei tarvinnut, mutta turvallisiksi koetut rajat olivat pysyvä haaste myös keisarilliselle Venäjälle. Erityisesti Ison-Britannia siirtomaaimperiumin taloudelliset ja poliittiset edut tuntuivat olevat pahasti ristiriidassa Venäjän kanssa niin Kauko-Idässä kuin Euroopassa. Saksasta tuli uhka vasta 1800-loppupuolella, mutta se uhka olikin sitten sitäkin kovempaa. Ruotsin uhka pieneni, eikä Yhdysvallat ollut vielä kiinnostunut globaalista vallankäytöstä. Turkki oli ja on Sevastopolin laivastotukikohdan takia pysyvästi Venäjän sotilasstrategian polttopisteitä siinä missä Pietaria puolustava Sveaborg. Sadassa vuodessa Englannin kiinnostus Itämeren alueeseen väheni, koska puulaivoista siirryttiin teräksisiin höyrylaivoihin, jotka saivat energiansa polttamalla ihan muualta saatavaa öljyä. Laivojen rakentaminen ja huolto eivät kaivanneet myöskään Pohjolan puuta ja tervaa, vaikka Pohjois-Ruotsin teräs ja kuulalaakerit kelpasivat Saksalle. 1800-luku ei ollut Venäjän sotilaille erityisen menestyksekästä aikaa, mutta se ei merkinnyt varustelun lopettamista, pikemminkin varmisti, että se jatkui koko ajan.

Geopoliittisesti valveutuneen kansalaisen on pakko todeta, ettei venäläinen turvallisuustarve poikkea mitenkään suomalaisesta tai saksalaisesta turvallisuustarpeesta. Yhdysvaltalaisesta turvallisuustarpeesta se kuitenkin poikkeaa siinä, ettei sen tyydyttämiseen tarvita globaalia sotilastukikohtien verkostoa eikä transatlanttisia liittolaisia. Venäjä on Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen lähes samojen valtioitten piirittämä, jotka muodostivat aikoinaan sotilasstrategien vaatiman turvallisuuspuskurin. Se ei voi ratkaista asiaa linnoittamalla, kuten 1800-luvulla, kuten ei kukaan muukaan. Siksi Sveaborg saa olla rauhassa, mutta koko Suomen liittyminen Natoon koetaan uhkana. Ei Suomen takia sinänsä, vaan koska liikkumisvara heikkenee jokaisen Nato-nappulan myötä. Jos Venäjän turvallisuustarpeita ei tunnusteta tai ne peräti kiistetään, kuten nykyään on muodikasta, rikotaan ainakin Paasikiven periaatetta tosiasioiden tunnustamisesta viisauden alkuna. Mutta ehkä viisautta ei edes tavoitella, riittää että ollaan transatlanttisen suojelijan oletetussa sylissä?