Miehet vallan ja rahan jahdissa

Motiivini kirjoittaa blogiteksti Björn Wahlroosin "eräänlaisten päiväkirjojen" ensimmäisestä osasta Barrikadeilta pankkimaailmaan (Otava 2021) ei ole Wahlroosin elämän kiinnostavuus. Vuotta Wahlroosia vanhempana olen elänyt periaatteessa samassa maailmassa, mutta käytännössä en. En tunne vähäisintäkään vetoa siihen maailmaan, jossa tämän kirjan alfamiehet ottavat mittaa toisistaan jahdissa, jossa on kyse taloudellisesta vallasta ja sen myötä rahasta. Vielä vähemmän minua kiinnostaa näille jahtimiehille niin mieluisa sivu-ura viattomien eläinten lahtaajina. Oletan, että kuusipeuran tai fasaanin elämän lopettaminen kiväärillä korvaa ne hetket, joina muinaisina hienoina aikoina voittaja vetäisi miekallaan häviäjän kaulan poikki. Sellainen kun on säädetty nykyään ei-hyväksytyksi tavaksi juhlistaa toisen alfamiehen nujertamista.

Wahlroosin päiväkirjamerkinnät ovat pääosin mitä epäkiinnostavinta kronikointia siitä, miten ei-aatelinen suomenruotsalainen villikkopoika tajuaa, ettei elämää kannata haaskata barrikadeilla paremman yhteisen hyvän takia, kun sen voi käyttää pelkästään oman hyvän lisäämiseen pankki- ja yritysmaailmassa. Wahlroosin elämä on omasta näkökulmastani kuolettavan ikävää, vaikka tietenkin rahalla pystyy järjestämään itselle, lojaalille puolisolle ja lapsille kaiken sen, minkä rahalla voi järjestää. Mutta vaikka Björn Wahlroos on varmasti aivan vilpittömästi onnellinen hyvin sujuneesta elämästään - tai kaikista niistä, kuten hän itse ajattelee -, en vaihtaisi osia. Silti myönnän auliisti, että tähän rahamiesten maailmaan tutustuminen asiantuntijan johdolla on ehdottomasti opettavaista, joten suosittelen sen lukemista jokaiselle kapitalismin helvetinkoneiston nujertamisesta unelmoivalle. Wahlroosin temppujen toistamisesta kiinnostuneille kirja sen sijaan ei ole antoisa, koska eihän taikuri temppujaan paljasta.

Täytyy korostaa, että tätä kirjaa ei tule lukea muistelmina. Wahlroos ohittaa vuodet ennen taloudelliseen uskoon tuloaan hyvin nopeasti ja vähällä. Aivan turhaan lukija odottaa edes pienen pientä murusta niistä "barrikadeista", joista otsikko puhuu. Tämä villin nuoruuden hairahdus on nopeasti ohi ja varmuuden vuoksi Wahlroos selittää itse asiassa nähneensä poliittisen radikalismin merkityksettömyyden hyvin pian. Jos Björn Wahlroosilla ehkä olikin jokin rooli ruotsinkielisten radikaalien historiassa, suomenkieliselle puolelle hänen vallankumouksellinen toimintansa jäi tuntemattomaksi - ja jää edelleenkin. Wahlroos ei harrasta itselle nauramista, vaikka sallii pienen hassuttelun silloin tällöin. Virheethän ovat sitä, että oppii niistä eikä sorru niihin uudestaan. Radikalismia Wahlroos ei arvosta, vaikka luultavasti monen mielestä juuri hän on edustanut sitä vanhoillisessa pankki- ja yritysmaailmassa.

* * *

Björn Wahlroosin ura on kiistatta ollut omalla mitta-asteikollaan huikea, eikä vain siksi, että hänellä on ollut sopivia suhteita suomenruotsalaisessa kuplassa. Wahlroosin älyä, kielitaitoa, lukeneisuutta ja valtapelin taitoja ei parane epäillä, muuten tällaista iraa ja kirjaa ei olisi syntynyt. Tietenkin kirjan tarkoituksena on kuvata ainutlaatuisen yksilön ainutlaatuinen elämä juuri sellaisena kuin Björn Wahlroos on itse halunnut. Ja mikä on kuvatessa, kun voi keskittyä niin moniin menestystarinoihin ja kuljettaa itseään valppaana ja tarkkaavaisena oppilaana siihen asti, kunnes on aika näyttää vanhoille ukoille kaapin paikka. Wahlroosin hedonistinen omahyväisyys on luultavasti ymmärrettävissä vain koko elämänsä suomenruotsalaisessa maailmassa eläneelle, mutta siinä on oma viehätyksensä myös ulkopuoliselle. Wahlroos ei nimittäin suomalaistapaan häpeä aineellista menestystään, vaan kuvaa voitokkaat operaatiot hillitysti, mutta voittajan onnellinen hymy suupielessä. Kirjan kansikuva vastaa tässä suhteessa täydellisesti kirjassa esiintyvää Wahlroosia.

Wahlroosin kliinisen tarkka prosessikuvaus ei armahda muita pelureita. Omalla puolella pelaavat ja ystävät saavat silityksiä, mutta jokseenkin kaikki vastustajat ja kilpailijat (eivät aina sama asia) Wahlroos paketoi tylyin ottein (talous)historian kaatopaikalle. Hän ei ole arvioissaan välttämättä väärässä, mutta kun vanhemmasta polvesta oikeastaan vain Mika Tiivola näyttäytyy osaavana ja taitavana, lukija alkaa kaivata tekstiin jotain ulkopuolistakin arviota. No, sitä ei ole tarjolla, joten tämä tylytyskin kannattaa ottaa opiksi ja muistutuksena siitä, että alfamiesten jahdissa voittaja ottaa kaiken ja hävinnyt menettää - jos ei henkeään niin ainakin paikkansa vallan huipulla. Wahlroos ei näytä kumartelevan ketään, mutta mielenkiintoisena yksityiskohtana hän ohittaa Tampellaa käsitellessään firman asekauppasektorin hyvin nopeasti mainitsematta sen paremmin Israelin valtiota kuin Zabludowiczin suvun nimeä. Kysymys tuskin on vahingosta.

Wahlroosin kuvaus pankkien ja yritysjohtajien keskinäisestä pelistä on raadollinen, mutta juuri sen takia kiinnostava - tai ainakin opettavainen. Se muistuttaa monella tavalla kuvauksia järjestäytyneen rikollisuuden piiristä, vaikka toki muodollisesti näitten miesten toimet ovat melko harvoin rikoslaissa kiellettyjä. Lojaalius on arvossaan, mutta aitoa ja kestävää luotettavuutta on rajoitetusti tarjolla. Pääasiassa kaikki juoruilevat ja odottavat kuulevansa vastapalveluksena muita juoruja. Täysin avoin ja rehellinen ei voi olla, koska sitä käytetään heti hyväksi. Kun riittävästi rahaa nostetaan pöydälle, kenenkään sanaan ei voi enää luottaa. Wahlroos näyttää tässä maailmassa viihtyvän oikein hyvin, koska hän ei moralisoi eikä ajattele sinisilmäisesti.

* * *

Barrikadeilta pankkimaailmaan kattaa Wahlroosin työelämän vuoteen 1992, jolloin hän luopui asemastaan Yhdyspankissa ja ryhtyi itsenäiseksi toimijaksi. Kun lukija tietää jo lopputuloksen, päiväkirjojen kakkososaa ei tarvitse jännittää. Ykkösosassa eletään vielä markkojen ja säännöstellyn talouden maailmassa. Poliitikot ovat tarpeellisia pankkiirin apulaisia, mutta enimmäkseen he ovat ärsyttävän osaamattomia tumpeloita. Mutta rahavalta edellyttää suhteita myös poliitikkoihin, joten Wahlroos on valmis uhrautumaan. Mitään suuria paljastuksia hänellä ei kuitenkaan ole tarjota. Yksityiselämää sivutaan vain hyvin kevyesti ja ehdottomasti mitään paljastamatta. Todennäköisesti tahattomasti Wahlroos tulee kuitenkin avautuneeksi siinä, että ruoka ja ruokailu on hänelle merkittävä asia, samoin ihmisten asumismuoto. Molemmista on kirjassa mainintoja tarjolla runsaasti, vaikka edes metsästysretkien yksityiskohtiin Wahlroos ei tuhlaa sivuja.

Wahlroosin kirjoitustapa on taloudellinen ja tehokas. Huumoria on vähän ja se on luonteeltaan brittiläisen pidättyväistä ja sarkastista. Ihmisten nimiä Wahlroos käyttää jokseenkin holtittomasti. Samat ihmiset seikkailevat kirjan sivuilla välillä etu- ja sukunimellä, välillä pelkällä etunimellä ja usein myös lempinimellään ilman mitään havaittavaa logiikkaa. Suomenkielisten lempinimet ovat tylsiä Jaskoja ja Jusseja, mutta suomenruotsalaisten kulttuuriperintö on tällä alalla ylittämätön. Henkilöiden armottomuutta on vaikea muistaa, jos nimi on Casse, Jojje, Mulle, Hekrus, Micke, Tancku, Hencka, Nöppa, Ecku, Kurre tai Bunta. Pankkipiireissä Björn Wahlroos on "Nalle", toista lempinimeään "Böna" Wahlroos ei käytä. Suomen kieli on pääosin sujuvaa ja hyvää, vaikka hetkittäin myös Wahlroos "vetää johtopäätöksiä" ja "alkaa kasvattamaan". Wahlroos elää miesten hallitsemassa maailmassa, jossa naisen rooli on yleensä sihteerin tai tarjoilijan, mutta hän itse näyttää arvostavan osaavien naisten panoksen yhtä korkealle kuin miesten. Mikään julkisovinisti saati misogynisti Wahlroos ei ole koskaan ollut.

Mutta muuttuiko Björn Wahlroos taloudellisen heräämisensä yhteydessä itsekkääksi kapitalistiksi, joka ei kanna huolta muiden tai edes maapallon ja luonnon pärjäämisestä. Siltä valitettavasti kyllä näyttää. Mitään ideologisia avautumisia Wahlroos ei harrasta, mutta muista yhteyksistä tiedetään, että hän arvostaa Ayn Randin ajatuksia, jotka korostavat omistusoikeuden pyhyyttä ja pitävät itsekkyyttä hyvänä asiana. Päiväkirjojensa julkaisulla Wahlroos tuskin on tavoitellut lukijoiden hyväksyntää tai provosointia, ne ovat molemmat hänen näkökulmastaan ajan hukkaa. Sitäkään Wahlroos ei avaa, miksi hän on halunnut niin usein osallistua julkiseen talouspoliittiseen keskusteluun Suomessa, vaikka on muuttanut itsekkäistä verotussyistä Ruotsiin. Hänellä on kannattajansa, mutta on myös suuri joukko ihmisiä, jotka inhoavat Wahlroosin omahyväistä kapitalistin iloisuutta ja besserwisserististä muitten virheiden osoittelua. Ehkä on kuitenkin niin, että vaikka vaurastunut kapitalisti ei ole muiden varassa, jonkinlaista julkista hyväksyntää ja ihailua hän silti kaipaa. Rahalla kun ei sittenkään saa ihan kaikkea.