Business as usual

Kun aloitin tämän tekstin kirjoittamisen, Venäjän presidentti Vladimir Putin oli juuri lopettanut televisiossa tunnin mittaisen huokailevan puheen, jonka keskeisenä viestinä oli, että Venäjä tunnustaa Donetskin ja Luhanskin alueiden itsenäisyyden. Ilmoituksen vastaanotto on ollut täysin käsikirjoituksen mukainen eli "länsi" tuomitsee jyrkästi ja ilmoittaa varmaan pian uusista pakotteista. Myös Suomessa yhdytään virallisesti EU:n kantaan. Vaatimukset Suomen välittömästä liittymisestä Natoon ja aseiden myymisestä Ukrainan hallinnolle ovat roihahtaneet taas kerran käyntiin, nekin täysin käsikirjoituksen mukaisesti. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä lähipäivät tuovat uutisiin kahakoita Donetskin ja Luhanskin länsirajoilla, kuin myös ilmoituksia Venäjän sotilaallisesta lisäpanoksesta alueella.

Länsimedian näkökulmasta "sota on ovella" tai jo porstuassa, mutta jostain syystä se ei vaan ala. Syynä voi olla vaiettu tietoisuus siitä, että mikään ei muutu ja että tämä sama prosessi nähtiin jo vuonna 1999, kun Yhdysvallat pommitti Serbian hyväksymään Kosovon alueen "itsenäistymisen" - ja rakennutti heti pölyn laskeuduttua Kosovoon valtavan sotilastukikohdan, jolla on ironisen huvittava nimi Camp Bondsteel. Länsimedia ei ole koskaan myöntänyt sitä, että Kosovon irrottaminen Serbiasta tapahtui vastoin "Ukrainan" tahtoa, silkalla väkivallalla eli sietämättömiksi muuttuneiden terroripommitusten voimalla. Donetsk ja Luhanski ovat olleet Ukrainan hallinnon ulkopuolella jo melkein 10 vuotta, mutta eivät ole Kosovon lailla "itsenäisiä", koska Venäjä ei ole vääntänyt tahtoaan läpi pommittamalla Kiovaa. Ainakaan toistaiseksi. Toivottavasti ei koskaan.

Yhdysvaltain tekopyhyys ei tee minuun toivottua vaikutusta, vaikka suurimpaan osaan EU:n kansalaisista näyttää tekevän. En pysty näkemään Venäjän suurvalta-asenteessa mitään muuta eroa Yhdysvaltain suurvalta-asenteeseen, paitsi ettei Venäjä operoi Amerikan mantereella eikä ainakaan toistaiseksi ole käynnistänyt jättiläispommituksia. Kun Joe Biden itkee krokotiilinkyyneliä Ukrainan puolesta, ne kyyneleet eivät kostuta Serbian pommituksissa kuolleitten hautoja. Itse asiassa pelkään pahoin, että molemmilla suurvalloilla on yhteinen agenda, jonka tarkoituksena on jättää Ukrainan haava avoimeksi ja nostattaa kummankin suurvaltajohtajan profiilia oman kansan keskuudessa. Biden tarvitsee sitä estääkseen välivaalien katastrofaalisen tappion ja Putin varmistaakseen, ettei hänen uudelleenvalintansa tuoreen perustuslainuudistuksen pohjalta pakota jättimäiseen vaalihuijaukseen. Putin ei ole suurten ideologioitten mies, mutta nykyisessä tilanteessa isovenäläinen kansalliskiihko näyttää maistuvan parhaiten.

* * *

En ole Putinin hallinnon kannattaja, saati ystävä. En ole myöskään Yhdysvaltain hallinnon kannattaja tai ystävä. Suoraan sanoen inhoan molempia yhtä syvästi ja pysyvästi. Ne ovat epädemokraattisia, oligarkkien rahoittamia vallankäytön rakenteita, jollaisista maailman pitäisi päästä eroon. Vaikka vaatimus ei kuulostane realistiselta, pidän nykyisten suurvaltojen jakautumista pienempiin yksiköihin täysin välttämättömänä askeleena, jos jonkinlaista rauhanomaista kehitystä toivotaan. Sitä ei saada, jos maailmassa on yksikin muita selvästi vahvempi suurvalta. Ei rauhaa takaa sekään, että maailmassa on tusina pientä suurvaltaa. Mutta mitä pienempiin valtayksiköihin maailma saadaan purettua, sen pienemmäksi maailmansodan uhka muuttuu. Kaikille valtioille on aktiivinen kaupankäynti välttämättömyys. Vain liian suurilla valtioille itsekkäästä kaupan hallinnasta tulee pakkomielle ja politiikan lähtökohta. Yhdysvallat on tästä äärimmäinen esimerkki.

Sodankäynnin päämotiivi on aina ollut aseilla toteutettu naapureiden ryöstö, joka on pahimmillaan ulotettu hyvinkin kauas vanhoilta rajoilta. Uskonnot ja ideologiat näyttelevät usein isoa roolia sotapropagandassa, mutta oikeasti harvalla on rahaa sotia pelkästään jonkun jumalan tai aatteen kunniaksi. Ei Saksaa ja Adolf Hitleriä saanut sotaretkelle Neuvostoliittoon juutalaisten tai bolševikkien tuhoamisen halu, vaan Ukrainan viljantuotantoalueen ryövääminen ruokkimaan nälkäisiä saksalaisia. Yhdysvaltoja ja sitä ennen Isoa-Britanniaa on motivoinut yleensä öljy, kaikkia siirtomaahallintoja ryöstettävien luonnonvarojen moninaisuus. Ukraina on siitä poikkeuksellinen, ettei Venäjä havittele niinkään läntisen alueen viljavaa maata. Sillä joillakin sodilla on sotilasstrateginen motiivi eli pyrkimys varmistaa, ettei suurvaltaa estetä lähtemästä "turvallisesti" ryöstöretkelle, jos niin tekee mieli.

Kyllä sotilaalliset puskurivyöhykkeet kelpaisivat pientenkin maitten kenraaleille, mutta käytännön syistä sellaista ylellisyyttä on edes teoriassa tarjolla vain suurvalloille. Kun on oikein suuri, oma turvallisuus on paljon tärkeämpää kuin pienen turvallisuus, koska isolla on niin paljon enemmän turvallisuutta menetettävänä. Jos suurvalta on saanut vallattua naapurimaat oman elinkeinoelämänsä palvelijoiksi, on tietysti harmillista, jos nuo naapurimaat eivät olekaan lojaaleja lähelle, vaan etsivät "turvatakuita" joltain toiselta suurvallalta. Yhdysvallat ei ole vieläkään antanut Kuuballe anteeksi sitä, että se kansallisti mafian liiketoimet ja vaihtoi "turvatakuiden" antajaa. Venäjäkään ei ole antanut anteeksi sitä, että sen toisen maailmansodan jälkeen suurella vaivalla ja törkeällä pakkovallalla rakentama puskurivaltioiden rengas on vaihtanut muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta puolta ja odottaa nyt saavansa ne "turvatakuut" Yhdysvalloilta.

* * *

Maailmanpolitiikka ja varsinkin suurvaltapolitiikka sopivat äärimmäisen huonosti yhteen kohtuuden, reiluuden ja oikeudenmukaisuuden tavoitteiden kanssa. Tarkemmin ottaen niillä ei ole mitään yhteistä. Ei ole ollut, ei ole ja pahimmillaan ei tule olemaankaan (paitsi ehkä, jos kaikki suurvallat saadaan pilkottua). Siksi nytkin käynnissä olevan sotaisan propagandan läpi on hyvin vaikeaa päätellä, onko suurvaltojen toimissa mitään tolkkua tai logiikkaa. Itse arvelen, että kyllä niissä on, mutta vain hiekkalootan vahvimman öykkärin näkökulmasta. Viaton tavis ajattelee, ettei mikään ole niin arvokasta, että sen puolesta kannattaa vuodattaa viattomien tavisten verta. Vahvan näkökulmasta asia ei ole näin. Kyllä verta kannattaa vuodattaa ja tuhoa tuottaa, jos vastuunkannon ja laskun joutuu hoitamaan joku muu. Tästä on ihmisen historia täpösentäynnä ikäviä esimerkkejä, ei kai tarvitse ruveta luettelemaan?

Eikö se Putin piittaa yhtään niistä inhimillisistä kärsimyksistä ja taloudellisista tuhoista, joita Ukrainan sisällissota vääjäämättä aiheuttaa? Vaikea tietää, piittaako edes yksilönä, mutta tuskin suurvallan johtajana ainakaan. Ei ainakaan yhtään sen enempää kuin muutkaan peliin osallistuvat suurvaltajohtajat. Toisin kuin Suomessakin moni tuntuu uskovan, Joe Biden tuskin piittaa vähääkään siitä, mitä seurauksia Yhdysvaltain aggressiivisella ulkopolitiikalla on muulle maailmalle. Jos kotipesä hurraa ja kannustaa, hinta on sopiva. Näin on uskoakseni myös Putinilla ja Venäjällä. Vetoaminen kansainväliseen oikeuteen tai ihmisoikeuksiin on täysin perusteltua, mutta aina yhtä tehotonta, kun vastassa ovat Maan vaikutusvaltaisimmat. Heidän ei ole pakko piitata, joten he eivät piittaa.

Suurvallan peesaaminen on suosittua, mutta ei sitä kannata ainakaan sinisin silmin harrastaa. Ihmisen historia osoittaa, että kun suurvalta alkaa kehua ja ylistää pientä valtiota, syynä ei ole humaani ihmisrakkaus ja kulttuurinen ihailu, vaan jonkin haluaminen siltä pieneltä. Parhaimmillaan riittää, että on hiljaa ja äänestää ison vanavedessä. Suurvalta voi myös haluta tukikohdan pienen alueelta tai oikeuden ryöstää pienen luonnonvaroja niin, että se näyttää sopuisalta yhteistyöltä. Kun iso haluaa sijoittaa sotavoimiaan pienen alueelle, syynä on pienen geopoliittinen sijainti, ei mikään muu. Suomella on vähän sellaista, mitä Yhdysvallat haluaa. Valitettavasti se vähä mitä se haluaa, on ihan samaa kuin mitä Venäjäkin Suomelta haluaa eli lupausta olla olematta kilpailijan sotilaallisessa käytössä. On varsinaista taitoluistelua pitää yllä illuusiota, että molemmat suurvallat saavat saman lupauksen. Mutta Ukrainaan verrattuna Suomi on sikäli onnekas, ettei Venäjä koe meitä osaksi historiallista kotimaataan, enkä ole kuullut Yhdysvaltain hallinnossa väitettävän, että Suomen kamara on Jumalan osoittamaa pyhää maata.

PS. 25.2.2022 Putin päätti sitten astua rajan yli, ei kuitenkaan Bidenin punaisen viivan. Jenkit katsovat sivusta, miten Eurooppaa järjestellään uudelleen. Asekauppiaat onnittelevat toisiaan, Putinia uhkaavat  sekä taloudelliset pakotteet että oman kansan rauhaa vaativat mielenosoitukset. Tähän ei olisi tarvinnut tulla, mutta tähän tultiin, koska se sopii suurvalloille. Jenkeillä ei ole nyt puhtia uusiin omiin sotiin, mutta kunhan asekauppa kukoistaa, ongelma on vähäinen. Putinin kasautunut katkeruus vaati näköjään henkilökohtaisen sodan. Putin on hävinnyt PR-sodan 10-0, mutta jotain tyydytystä sotiminen ilmeisesti tuo. Myös Suomessa on ihmisiä, joiden tekisi mieli päästä sotimaan. Toivon mukaan valtiovalta pitää heidät kurissa.