Nuoren suurvallan diplomatian alkuaskeleita

Jussi Pekkarisen kirja Kävin ja kuulin : Ulkoasiainhallinnon poliittinen raportointi 1918–1933 (Otava 2024) tuskin herättää lukevassa jos kirjoja ostavassakaan kansalaisjoukossa varsinaista kuhinaa. Jo kirjan hyperasiallinen otsikointi antaa ymmärtää, ettei tarjolla ole sensaatiomaisia paljastuksia tämän tai tuon suurlähettilään skandaalinkäryisistä toimista. Ei tosiaankaan ole, vaan pelkästään sitä, mitä luvataankin. On sitten lukijasta itsestään kiinni, saako kirjasta jotain irti vai ei. Itse tartuin siihen enemmänkin poliittisen historiamme harrastajan tuntemasta velvollisuudesta kuin palavasta innosta. Näin jälkikäteen voin todeta lyhyesti, että suuriin otsikoihin mihinkään suuntaan ei ole olekaan aihetta. Pekkarinen on toteuttanut yhteenvedon, joka kyllä valottaa kiitettävän laajasti sitä kirjallisen ja poliittisen ilmaisun kirjoa, jota suomalaiset diplomaatit – vai pitäisikö sanoa varovaisemmin asioiden hoitajat – tasavallan ensimmäisten 15 vuoden ajan ilmensivät.

Kirjan takakansitekstin mukaan "Raportit ovat mainiota ajankuvaa. Ne välittävät eloisasti tapahtumia sellaisina kuin ne näyttäytyivät aikalaisille, Suomen lähettiläille." Tämä on totta, jos ei adjektiiville "eloisa" aseta liian suuria odotuksia, kun kohteena ovat niinkin vähän eloisat asiat kuin ulkoasiainsuhteet. Lähinnä Moskovaan tuomittujen, sielullisesti antikommunististen suurlähettiläiden parjausviestit täyttävät mielestäni termin "eloisa" tavanomaisen jälkiviisaan semanttisen kirjon. Pääosin raportit ovat aika tylsää ja yllätyksetöntä tekstiä, jollei satu olemaan erityisen kiinnostunut jonkin tietyn asemamaan poliittisen historian yksityiskohdista. Takakansitekstissä todetaan edelleen, että "Maailmansotien välillä lähettiläät kirjoittivat vapaammin kuin nykyään." Syynä oli arvatenkin se karu fakta, että useimmat raportoijat olivat diplomaatteina aloittelijoita, joilla ei ollut selvää käsitystä siitä, mitä ja miten heidän odotettiin raportoivan.

Kuten kirjasta käy ilmi, valtaosin Suomen tasavallan ensimmäiset diplomaattiset edustajat valittiin varakkaiden yliopistomiesten joukosta, koska Venäjän keisarikunnan kouluttamia asiantuntijoita ei haluttu käyttää ja koska valkoiselle Suomelle luotettavia ammattidiplomaatteja ei käytännössä ollut. Pekkarinen huomauttaa, että valintojen oli syytäkin kohdistua ensi sijassa varakkaisiin yksityishenkilöihin, koska useimmissa asemapaikoissa ei ollut riittävästi resursseja tehtävien, ennen muuta edustustilaisuuksien, järjestämiseen. Oli siis kätevää, jos lähettiläänä oli luonnostaan varakas mies, joka saattoi ilman huolen häivää auttaa isänmaata myös omasta lompakostaan. Yliopiston tavallisena rekrytointipaikkana Pekkarinen selittää sillä yksinkertaisella syyllä, että vain sieltä saattoi löytää riittävän kielitaitoisia ja usein myös edes jonkinlaista kansainvälistä kokemusta omaavia miehiä. (Diplomaatti oli 1918–1933 aina mies.)

* * *

Kirjan lukijan urakkaa ei valitettavasti helpota tapa, jolla Pekkarinen on kirjansa rakentanut. Ongelmana ei ole niinkään rapsodinen lyhyiden lukujen vaihtelu akselilla paikka – aika – diplomaatti. Se on aivan kelvollinen ratkaisu kirjassa, jonka aineisto koostuu viranomaisten väliseksi tarkoitettu säännöllinen raportointi ajalta, jolloin ei Euroopassa sodittu, ei tehty vallankumouksia eivätkä luonnonkatastrofitkaan pahemmin vaivanneet. Tosin itseäni kiusasi jossain määrin se, että Pekkarisen virtuaalinen matka ajassa ja tilassa etenee vain karkealla tasolla kronologisesti, eikä tarjolla ole edes liitteissä taulukkoa käsitellyistä kaupungeista, valtioista, vuosista ja lähettiläistä. Kartta kaupungeista tarjotaan, mutta siihen ei ole valitettavasti liitetty mitään muuta informaatiota. Henkilöhakemisto onneksi on, mutta ei senkään avulla ole helppoa hahmottaa, missä ja milloin kukin diplomaatti maataan palveli. Yhtälö on liian monimutkainen ainakin omille aivoilleni ilman apuvälineitä.

Se Pekkarisen kirjanrakennusongelma, josta edellä vihjaisin, liittyy perin epäselväksi jäävään lähettiläiden siteeraamisen ja oman tekstin erotteluun. Osa sitaateista on lainausmerkeissä, osa ei. Jälkimmäisiä on paikoitellen yllättävän hankala hahmottaa selkeästi erilleen Pekkarisen aika harvoista omista kannanotoista. Yleisesti ottaen vaikuttaa siltä, että Pekkarinen on pitänyt omat arvionsa ja kommenttinsa minimissä ja lainannut mieluummin tutkijakollegoita raportoijien lisäksi. Tämä ei ole sinänsä moitittavaa, mutta toteutustavassa ei ole ajateltu vähääkään lukijaa, jolla ei ole ennakkokäsitystä tutkijan kirjoitustyylistä tai erityispiirteistä. Esimerkiksi sivulla 199 Pekkarinen kertoo Keijo Korhoseen viitaten yksittäisen brittidiplomaatin esittämään kritiikkiin suurlähettiläs Pontus Artin kriittisistä ajatuksista Neuvostoliitosta. Kappaleessa on pitkä ao. anonyymin brittidiplomaatin näkemyksen sitaatti, jonka päätteeksi Pekkarinen on lisännyt lauseen "Eivät Artin näkemykset mielestäni kovin harhaisia olleet." Se on tulkittava tutkijakirjoittajan happamaksi kommentiksi tuolle brittidiplomaatille, mutta miksi näin monimutkainen rakenne, jotta kirjoittaja pääsee kritisoimaan ao. diplomaattia ja puolustamaan Arttia?

Lukijaa kohtaavana rakenneongelmana voitaneen pitää myös sitä, että Pekkarinen on varustanut lyhyet lukunsa (joita on peräti 70!) otsikoilla, jotka on ehkä ajatellut klikkiotsikon tavoin uteliaisuutta herättäviksi. Minusta useimmat ovat kuitenkin sellaisia, etteivät ne kerro yhtään mitään sisällöstään eivätkä ainakaan vihjaa siitä, mikä kaupunki, mikä aika tai kuka diplomaatti on pääosassa. Otsikot ovat tavallaan avainsanoja, mutta kun ne ovat koostumukseltaan milloin mitäkin, ne eivät pysäytä tai anna vinkkejä, lukija vain kääntää sivua ja lukee, mistä on kyse. On vaikea keksiä, mitä hyötyä lukijalle olisi esimerkiksi seuraavista sattumanvaraisista otsikoista: "Ruotsalaiset eivät halua riidellä", "Stalinilta puuttuu päättäväisyyttä", "Viattomat ja hyväuskoiset", "Pursuavat höpöt", "On vaikea osua oikeaan", "Kulmikas ja kettumainen", "Ei uskalla puhua, mutta ei paljon tiedäkään."

* * *

Kirjassa esitellyt raportoijat eivät edustaneet enimmäkseen ammattilaisia, vaan alalle houkuteltuja tai painostettuja sivistyneistön edustajia. Vaikka Pekkarinen ei asiaa erikseen mainitse tai pohdi, on selvää, että ulkoasiainhallinnon palvelukseen otettiin vain "luotettuja" miehiä eli sellaisia, joilla uskottiin olevan sama ideologia ja poliittinen katsantokanta kuin nimittäjilläkin. Aina tämä ei ollut aivan ongelmatonta, mutta pääosin Suomea edustivat luotettavan oikeistolaiset ja riittävästi "bolshevisminvastaiset" miehet. Jo sosialidemokraatti Wäinö Wuolijoen nimittäminen Berliinin ja Wienin lähettilääksi synnytti kritiikkiä ja lopulta – Hitlerin noustua diktaattoriksi 1933 – oikeisto vaati tiukasti hänen siirtämistään pois Berliinistä. Wuolijoki siirrettiin Osloon ja hänen tilalleen nimitettiin Saksaan myönteisesti suhtautunut ammattidiplomaatti Aarne Wuorimaa Tallinnasta. Vuonna 1938 Wuorimaa vasikoi hallitukselle ulkoministeri Rudolf Holstin haukkuneen Adolf Hitleriä Genevessä diplomaattipäivällisillä. Holsti sai potkut ja Wuorimaa joutui hävityn sodan jälkeen viideksi vuodeksi disponibiliteettiin ja eläkkeelle, mutta palasi diplomaatiksi uudelleen 1950-luvun ajaksi. Tämä ei kuulu kirjan aikavälille, mutta sietää tulla mainituksi ajankuvana.

Hyvin sekalaisista raporteista on mahdotonta löytää mitään punaista tai edes valkoista lankaa, niin monenlaisia olivat raportoijat ja ulkoministeriön ohjeet krooniset vähäiset. Pekkarisen kirja tarjoaakin sen takia paljon tylsää ja varsin merkityksetöntä kronikointia, mutta aina välillä kiinnostavia luonnehdintoja maailmanpolitiikkaan vaikuttaneista poliitikoista, diktaattoreista ja sotapäälliköistä. Mitään kaukonäköisiä arvioita ei Suomen lähettiläiltä ole valitettavasti tarjolla, mutta ei voi kieltää, että aikalaisarviot Hitleristä, Stalinista tai Mussolinista ovat tietenkin viihdyttävää luettavaa, vaikka rohkeimminkin kirjoittaneet ovat epäilemättä pitäneet osan arvioista visusti omana tietonaan. Vaikka lähettiläitä aina silloin tällöin muistutettiin siitä, ettei ministeriö odota ja toivo lähettiläiltä politikointia, hyvät vinkit otettiin todellisuudessa kyllä vastaan, joskin ilmeisesti yleensä ilman kiitoksia tai ainakin jälkipolville säilyneitä julkisia kiitoksia.

Omaa huomiotani kiinnitti kirjasta välittyvä huomio siitä, kuinka kiveen hakattuna Suomessa nähtiin suhteet Neuvostoliittoon maailman muuttumisesta piittaamatta. Koskaan tai missään ei pohdittu mahdollisuuksia etsiä ja löytää yhteisiä kehityshankkeita, kaupankäynnin kohteita tai tuettavia kulttuurihankkeita. Suomelle Neuvostoliitto oli pelkästään sotilaallinen ja ajoittain hämärämmin eksistentiaalinen uhka, ei mitään muuta. Kirjan perusteella tätä monien muiden maiden diplomaatit jopa hiukan hämmästelivät, vaikka eivät mitään Neuvostoliiton ystäviä olleetkaan. Moskovan lähettilään tehtävänä ei ollut edistää maiden välisiä suhteita vaan pitää huolta siitä, että ne pysyivät epäluuloisina ja että Suomi saisi ennakkovaroituksen, kun idästä hyökätään. Kuten tiedämme, tämä diplomaattinen linjaus ei ollut 1918–1933 mikään menestystarina. Mutta siihen palattaneen Pekkarisen kirjan jatko-osassa, joka on luvassa vuonna 2025 ja kattaa vuodet 1934–1945.