Ohiammuttujen onnea ja ongelmia

Jenni Kirves on harvinainen sotakirjailija. Ei siksi, ettei ole miesoletettu, vaan siksi, että on torjunut houkutuksen ansaita elantonsa ylistämällä sotasankareiden maineen päiviä ja valinnut sen sijaan kivisemmän tien tutkimalla sotien 1939–1944 vaiettuja puolia ja kirjoittamalla niistä. Kirves on kirjoittanut asioista, joista perinnesäätiöt ja militarismia arvostavat rahastot eivät ole halunneet kuulla nyt tai tulevaisuudessakaan. Jokin on ehkä kuitenkin muuttunut Ruman sodan (Johnny Kniga 2008) ja myöhempien teosten myötä, sillä He selvisivät sodasta (WSOY 2024) on saanut taloudellista tukea jo seitsemältä rahastolta ja säätiöltä. Ehkä se aikoinaan ohitettu tilinteko tosiasioiden pohjalta pikkuhiljaa toteutuu. Uusin kirja keskittyy tarkastelemaan niiden selviytymistä, jotka eivät sotimisen takia kuolleet vaan kohtasivat ensin käsittämättömän hiljaisuuden loputtoman tulituksen jälkeen ja sitten vielä hämmentävämmän paluun "siviilielämään", josta merkittävällä osalla nuorukaisista ei ollut ehtinyt olla käytännössä mitään kokemusta.

He selvisivät sodasta poikkeaa Jenni Kirveen aiemmasta tuotannosta sikäli, että sen käsittelytapa rakentuu temaattisesti toisiinsa liittyvistä, mutta muuten suhteellisen itsenäisistä esseemäisistä luvuista. Kirves valmistelee samasta aihepiiristä väitöskirjaa, joten tätä voitaneen pitää esityönä ja "lämmittelynä" ilmaisun myönteisessä mielessä. Ehkä tästä johtuu, että kirja siteeraa suhteellisen vähäistä muistelijoiden joukkoa, joka saa edustaa – halusi tai ei – koko "ohiammuttujen" eli eloon jääneiden sosiologista kohorttia. Kirves korostaa tekstissään, ettei hänelläkään ole oikeutta puhua kaikkien veteraanien suulla (rivien välistä lukien: varsinkaan kuolleiden puolesta). Kirjan viesti pohjautuukin vahvasti valikoitujen puhujien (mm. Väinö Linna, Eeva Kilpi, Matti Kurjensaari, Kalle Päätalo, Göran Schildt, Henrik Tikkanen, Mika Waltari ja ehkä yllättävimpänä kokoomuslaisena profiloitunut professori Kullervo Rainio) näkemyksiin, joita Kirves siteeraa ahkerasti.

Vaikka Jenni Kirves tarkastelee sotiamme kriittisesti, häntä ei voi tämänkään kirjan perusteella pitää vasemmistolaista ajattelumaailmaa tuntevana saati tukevana. Se on ehkä tasoittanut tutkijan tien pintaa ja helpottanut kirjojen julkista vastaanottoa. Vasemmistolaisesti asennoituneen lukijan silmään pistävät lukuisat yksityiskohdat, joissa tutkija – todennäköisesti asiaa sen kummemmin tiedostamatta – korostaa porvarillista maailmankäsitystä ja antikommunismia oletusarvoina ja  Suomen poliittisen ja sotilaallisen johdon ratkaisujen hyvään pyrkimisen tulkintaa ilman halua sitä problematisoida. Itse jaksan tätä oudoksua, koska haluttomuus eläytyä vasemmistolaisesti ajattelevien ihmisten suhteeseen sotaan ja erityisesti vuosien 1939–1944 sotiin johtaa siihen, että voi olla vaikeaa ymmärtää monien sodasta selvinneiden reaktioita ja elämänvaiheita. Ei SKP/SKDL sattumalta tai Kremlin määräyksestä saanut sodan päätyttyä ensimmäisissä vapaissa vaaleissa 23,5 %:n kannatusta (noin 400 000 ääntä) ja ollut keväällä 1946 parin loikkauksen seurauksena tovin eduskunnan suurin puolue. Monet näistä äänistä tulivat entisiltä rintamamiehiltä ja heidän puolisoiltaan.

* * *

Jenni Kirves toteaa, ettei ole tavannut sellaista sotiemme veteraania, josta ei olisi tullut pasifistia. En tohdi tätä epäillä, mutta arvelen, että ilmaisun "pasifisti" tarkempi erittely olisi tuottanut myös hiukan vivahteikkaamman kuvan siitä, miten erilaisia muotoja sodan kauhuista selviämisen jälkeiselle torjunnalle voidaan hahmottaa. Tavalliselle ihmiselle sota on ilman omakohtaista, traumaattista kokemustakin kauhistuttava ja siinä mielessä torjuttava asia. Kokonaan toinen asia on, missä määrin sodan torjuva on valmis konkreettisiin tekoihin sen puolesta, ettei sotaa "enää koskaan" tulisi. Tiedämme nyt kesällä 2024, että enemmistö tällä hetkellä elävistä suomalaisista kannatti sekä liittymistä sotilasliitto Natoon että DCA-sopimuksen tekemistä. Jälkimmäinenhän tarkoittaa de facto lupaa Yhdysvalloille miehittää osa Suomen tasavallan alueesta sotimiseen liittyvällä tarkoituksella ja avoimella valtakirjalla. Perinteisessä isänmaallisuudessa tällainen olisi ollut täysin mahdotonta hyväksyä. Tiedämme myös, ettei suomalaisessa mielenmaisemassa ole sotaa, jossa toisena osapuolena ei olisi Neuvostoliitto/Venäjä. Ei Suomi ole mikään pasifistien valtakunta. Epäilen, ettei ollut sotien jälkeenkään. Minusta sodan kauhujen pelkääminen ja haluttomuus joutua sotaan ei vielä ole pasifismia.

Oma isäni, joka osallistui jatkosotaan nuorena tykistöupseerina ja venäjää taitavana myös osa-aikaisena sotavankien kuulustelijana tai ainakin tulkkina, ei oma-aloitteisesti puhunut sotakokemuksistaan mitään, ei myöskään alkoholin kannustamana. Vanhoilla päivillään ja sota-ajan valokuvien äärellä hän kuitenkin hiukan vaivautuneesti myönsi, ettei sota hänen tapauksessaan ollut erityisen ikävää aikaa. Hän haavoittui kerran (aika lievästi, lähinnä kuulo kärsi), mutta totesi siihen, etteivät viikot sairaalassa olleet kurjia, koska hoitajat kohtelivat paremmin kuin hyvin nuoria sinkku-upseereita. Konkreettinen kuolema oli tykistön miehille pääosan ajasta jossain kaukana, eikä eturintaman alituiseen kuolemanpelkoon ja stressiin ollut aihetta. Isäni toimi sodan jälkeen upseerina, sotilasdiplomaattina ja lopulta urheilukuvioissa vahvalla kansainvälisellä värityksellä. Oliko isäni sodanvastainen? Kyllä oli, hän kannatti kaikkien ongelmien hoitamista diplomatialla, vaikka ei osannut puhua pienistäkään omista ongelmista. Oliko isäni pasifisti? Tuskin oli, ei hän ainakaan ymmärtänyt poikansa puheita aseistariisunnasta. Ei hän sotaa halunnut, mutta kannatti perinteistä oikeistohenkistä maanpuolustustoimintaa ja ihaili marsalkkaa.

Jenni Kirves kuvailee hyvin sitä, miten vaikeaa on yleistää melkein mitään sotakokemusta. Moni mies palasi siviiliin fyysisesti koskemattomana, mutta henkisesti riekaleina. Jos lääkärit onnistuivatkin hoitamaan monen fyysiset vammat, henkisestä puolesta ei osattu edes kantaa huolta. Suurin osa nuorukaisista heitettiin kylmälle tilalle selviytymään miten kukin. Liian moni mies joutui kotiin palattuaan vaille tarvitsemaansa tukea. Alkoholiin ja huumeisiin sortumiseen on tietysti monia syitä, mutta valtiollisen tason kyvyttömyys ja uskoakseni myös haluttomuus satsata ihmisten henkiseen hyvinvointiin oli ilmeinen. Laajamittainen tuki olisi myös ollut virallisen sankarimyyttipolitiikan kannalta vaarallista, eihän nyt suomalainen soturi jostain neljän vuoden pestistä ole moksiskaan! Siitä vaan kotirintamalle töitä paiskimaan, uusia lapsia kuolleiden tilalle tekemään ja äänestämään kerran neljässä vuodessa isänmaallisia ehdokkaita, kuten kunnon kansalaisen kuuluu.

* * *

Jenni Kirves ei kyseenalaista ilmaisua "sankarivainaja". Sehän on kyynisen propagandan fiktio, jolle ei löydy todellisuudesta vastinetta. Eivät sodassa kuolleet halunneet kuolla, hekin olisivat halunneet selvitä, tulla ohi ammutuiksi. Eikä luodin tai räjähtävän ammuksen surmaaman ihmisen kuolemassa tietenkään ole mitään erityistä sankarillisuutta, kukaan ei sitä kohtaloa halunnut, se tuli aina tilaamatta ja pyytämättä. Itse en pidä myöskään "sankarillisuutena" sitä, että nostaa päänsä juoksuhaudasta ja saa tarkk'ampujan luodin otsaansa. Monet kuolleet osoittivat toki käsittämätöntä pelottomuutta (esimerkiksi päälle tulevan panssarivaunun alle kasapanoksen heittämällä), mutta onko se sama asia kuin "sankarillisuus"? Mitä "sankarivainaja" itse asiassa tarkoittaa muuta kuin muiden sijasta vastoin tahtoaan tapetuksi joutumista? Lukisin mielelläni sotatutkimusta, joka lopultakin luopuisi käyttämästä näitä sotapropagandan kuluneita ja tyhjiä iskusanoja. Kiitokset Jenni Kirveelle sen sijaan ironisen onnistuneen termin "kaikkivaltias tuuri" lanseeraamisesta. Sehän on paljon realistisempi ja uskottavampi, kuin umpimähkään turhat kuolemat salliva "kaikkivaltias Jumala", jonka siunauksella myös Suomen armeija on aina sotinut.

Mielestäni Jenni Kirves ohittaa myös kysymyksen siitä, miten harkitusti vastuu sotaan joutumisesta "unohdettiin" lykkäämällä se vaivihkaa noiden sotaan määrättyjen tavallisten sotilaiden niskoille. Kansallista tiliä ei koskaan tehty, valvontakomission vaatimaa sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä vastustettiin ankarasti ja tuomitut armahdettiin melkein saman tien. Kukaan ei ottanut reilusti vastuuta ihmisten tapattamisesta, mutta alta kulmain annettiin ymmärtää (ja sotakirjallisuuden valtaisassa tulvassa yksiselitteisesti toistettiin), ettei Suomessa ja suomalaisissa mitään vikaa ollut, kaikkeen olivat syypäitä ryssät ja kommunistit. Aseveljeyttä Hitlerin Saksan kanssa ei isommin kaduttu tai hävetty. Myös Jenni Kirves on sitä mieltä, että Stalin oli Hitleriäkin pahempi (s. 143). En ihmettele yhtään, että useimmat ohiammutuista päättivät mieluummin vaieta kuin ottaa yksinään vastuun hirvittävästä katastrofista, jota poliitikot kutsuvat ketterästi "torjuntavoitoksi" tai "sodasta selviämiseksi". 

Lukijana en innostunut kirjan tunteellisesta ja hetkittäin "yliempaattisesta" suhtautumisesta niihin, joita sota ei tuhonnut. Toki he sen kaiken ansaitsevat, mutta onko tietokirja siihen sopivin ympäristö? He selvisivät sodasta tuntuu välityöltä, jota väitöskirjatutkija Jenni Kirves ei ole kirjoittanut aitona tietoteoksena, vaan omana "surutyönään" sodasta palanneiden raskaan osan muistelemisessa. En sano, ettei sellaisille kirjoille olisi tarvetta ja paikkaansa, mutta itse kyllä vähän petyin. Ehkä vasta 80 vuotta sodan päättymisen jälkeen kukaan uskaltaa sanoa ääneen, että vaikka kaikki traumatisoituivat sodassa ja jotkut tuhoutuivat sen takia jälkikäteen, suurin osa sodan työntekijöistä palasi arkeen ja siviiliin riittävän hyvässä kunnossa ja "kelpo ihmisinä". Itse olen paljonkin miettinyt sitä, millaiseen Suomeen olisin syntynyt, jos Suomi ei olisi käynyt kahta sotaa ja ihmeen kaupalla (ei oman erinomaisuutensa takia, arvelen itse) selvinnyt niistä sekä itsenäisenä valtiona että jotenkin tolkussa henkisessä kunnossa. Vielä enemmän olen pohtinut, miten paljon parempi Suomi voisi nyt olla kaikille asukkailleen, jos hävittyjen sotien jälkeen olisi tehty aidosti tiliä harjoitetun ulko- ja turvallisuuspolitiikan epäonnistumisista. Jos olisi tehty, saattaisimme edelleen olla jopa itsenäinen valtio.

PS. Kun kirjoittaa arvion vähän pettyneenä, ei soppaan haluaisi lisätä marinaa oikoluvusta ja vastaavasta. Mutta kun kustantajana on WSOY, lukija odottaa ongelmatonta kieliasua. Valitettavasti oikoluku on jäänyt vähän vajaaksi, kun tekstissä esimerkiksi Tapio Rautavaara on kirjailija (s. 261) ja Mihail Bahtin (Михаи́л Бахти́н;) onkin Mikael (s. 224). Pikkujuttuja sinänsä. tällaiset, mutta syövät kokonaisuuden vaikutusta ja tehoa aivan turhaan, kun Jenni Kirves kuitenkin kirjoittaa sujuvasti ja hyvää suomea. Myös henkilöhakemisto puuttuu, mikä vaikeuttaa mm. sen hahmottamista, kuinka monet ihmiset ovat kirjassa äänessä ja keiden siteeraamista Jenni Kirves on pitänyt esimerkillisen tärkeänä. On taas säästetty väärästä kohdasta.