Miksi naisvihaa?

Tuijotin parturintuolilla istuessani edessäni pöydällä olleen iltapäiväroskalehden kantta, jossa toitotettiin "kohua" Sanna Marin -nimisen Suomen kansalaisen nostamista osingoista. Tiesin, että "kohu" johtui pelkästään kyseisen painotuotteen itse rakentamasta tyhjänpäiväisestä "uutisesta", jonka ainoana tarkoituksena oli taas kerran, ties monennenko kerran, myydä tyhjällä täytettyä roskalehteä entisen pääministeri Sanna Marinin nimellä ja tunkkaisella oikeistosetien kaunaisella naisvihalla. Kaikkihan me muistamme, ettei samaisten setien ja tätien anti-Marin-kirjoittelu päättynyt, kun hän luopui poliittisista tehtävistään Suomessa ja muuttui yksityishenkilöksi. Kaupallinen selitys on aina pätevä, mutta Marinin tapauksessa ei kattava. Minusta on selvää, että kirjoittelussa on aimo annos kroonista naisvihaa eli misogyniaa.

Jäin pohtimaan tätä poliittisen misogynian olemusta ja ennen muuta määrää. Se ei liene mitenkään suomalainen ilmiö, mutta korostuu täällä, missä sukupuolten muodollinen tasa-arvo on tiukasti lakeihin ja julkisiin käytäntöihin määritelty. Iltapäiväroskalehdet muodostavat selvän anomalian siinä konsensuksessa, ettei poliittista toimintaa edistetä sukupuolisen eriarvoistamisen saati naisvihan avulla. En tiedä, kumpi on lopulta muna, kumpi kana, mutta myös eduskunnassa ja sen piirissä olevien puolueiden maailmassa näyttää naisvihalla olevan kannatusta, vaikka istuntosalin sijasta sitä ilmaistaan mieluummin somessa, jossa samanmielisten kannatusöhinä on taattu.

Miksi juuri Sanna Marin on herättänyt niin raivoisaa vihaa ja kaunanilmaisua? Miksi edes poistuminen aktiivista politiikasta Suomessa ei ole laannuttanut roskalehdistön intoa? Onko Marinista haluttu tehdä politiikan mattinykänen, josta voidaan vuosikymmenten ajan kuoria irtonumeromyyntiä itse keksityillä "kohujutuilla"? Näinkin epäilemättä on. Mutta kun ajattelee sitä, ettei tietääkseni koskaan aikaisemmin ole "kohuttu" yhdenkään suomalaisen (mies)poliitikon osingoista, nehän ovat täysin laillista ja varsin arkista toimintaa, ilmiö ei tyhjene tällä selityksellä. Uskoakseni oikeistolaisen setämiehen nauttimat osinkotulot ovat aina olleet silkkaa kunniaa tuottava ilmiö; kaveri on osannut hankkia voittajaosakkeita, on se kova tyyppi! Kun samaan "syyllistyy" nainen, se onkin "kohujuttu".

* * *

Tarkoitukseni ei ole pohtia misogynian historiaa, syitä tai kaikkia esiintymistapoja, vaan rajoittua siihen, että se on otettu Suomessa poliittisen toiminnan arsenaaliin. Jätän pohtimatta myös esimerkiksi Wille Rydmanin kaltaiset tapaukset, joissa naisviha on monimutkaisemmin mukana. Naisten osallistumisella politiikkaan on meillä varsin pitkä perinne, koska äänioikeus saatiin patriarkaatin hetkellisen armollisuuden ansiosta jo varhain, toisena maana koko maailmassa 1906. Uuden Seelannin naisille sallittiin äänioikeus parlamenttivaaleissa jo 1893, mutta ensimmäinen nainen oli siellä ehdokkaana vasta 1919. Suomalaisessa politiikassa on alusta lähtien ollut mukana myös vahvoja naisia, mutta aina miehiä vähemmän. Erityisen selvänä sukupuoli on näkynyt korkeimmissa viroissa kuten presidentin, pääministerin ja eduskunnan puheenjohtajan tehtävissä. Tarja Halonen, ensimmäinen ja ainoa naispresidenttimme, oli virassaan vuosina 2000-2012, Anneli Jäätteenmäki ensimmäinen naispääministeri parin kuukauden ajan vuonna 2003. Hänen lisäksi pääministeriksi ovat yltäneet vain Mari Kiviniemi 2011-2012 ja Marin (2019-2023). Kolmen naisen lisäksi pääministerinä on istunut, monet useita kertoja, 36 miesoletettua.

Eduskunnan puheenjohtajana, tasavallan virallisessa protokollassa toiseksi tärkeimmässä tehtävässä on ollut kaikkiaan viisi naista, joista ensimmäinen eli Riitta Uosukainen hoiti tehtävää kolmeen otteeseen, ensimmäisen kerran 1994-1995. Varapuhemieksi kelpasi jo 1983 Pirkko Työläjärvi ja toiseksi varapuhemieheksi Anna-Liisa Linkola 1975. Voidaan huoletta todeta, että nainen alkoi kelvata kaikkiin poliittisiin tehtäviin vasta 2000-luvulla, sitä ennen naista johtotehtävissä varsinkin pidettiin kummallisena poikkeuksena. Se ei tosin ole koskaan estänyt ideologisia naisvihaajia käyttäytymästä huonosti. Jäätteenmäki painostettiin eroamaan syyllä, joka ei koskaan olisi noussut miespääministeriä uhkaavaksi. Tarja Halonen oli sekä molemmat virkakautensa että sen jälkeen ollut oikeistosetien vakituinen sylkykuppi ja pilkan kohde. Hänen kohdallaan syykin on ilmeinen; ylivertainen suosio ja kaksi peräkkäistä kautta sekä varsinkin patriarkaattia kumartelematon itsenäinen esiintyminen. Jopa pieni ärrän sorauttelu, joka ei ole hankittu vaan peritty ominaisuus, on kelvannut vuosikausia naisvihan välineeksi.

Marinin kohdalla voidaan naisvihan elementeiksi tunnistaa monet samat "viat" kuin Halosella eli jonkinlainen vasemmistolaisuus (demari), vahva kansansuosio ja oikeiston setämiehiä kosiskelematon politiikan teko. Mutta siinä, missä Halonen oli omana aikanaan melko yksin naisjohtajana eli uhkasi patriarkaattia vain yhden naisen esimerkillä, Marinin nousu pääministeriksi tapahtui aikana, jolloin useimmat puolueet innostuivat etsimään uutta nostetta naispuheemjohtajalla. Sen ja sattuman ansiosta Marinin johtama hallitus olikin yhtäkkiä viiden puolueen viiden naispuheenjohtajan pelottava näky. Vaikka Marinilla ei tieysti ollut mitään tekemistä sen kanssa, keitä muiden puolueiden johtoon nostettiin, hän joutui poliittisten kiistelyiden lisäksi johtamaan hallitusta, jota oikeistosedät pilkkasivat ja vähättelivät avoimesti ja lapsellisen innokkaasti koko sen toimikauden ajan.

* * *

Vaikka koko Marinin hallituksen naisviisikkoa kohdeltiin naisvihan kautta, Marinin henkilökohtainen osuus oli ennennäkemätön ja -kuulumaton. Hänen kohdallaan otettiin käyttöön – uskoakseni ensimmäisen kerran Suomen poliittisessa historiassa – brittilehdistöstä tuttui arsenaali, joka perustui jatkuvaan paparazzi-toimintaan, pientenkin virheiksi tulkittavien toimien kyttäämiseen ja toistuvaan keinotekoisten "kohujen" rakenteluun. Marinin ulkoinen olemus, nuoruus ja naisellinen viehättävyys (tässä neutraali määrite, ei arvoarvostelma) käännettiin mitä mielikuvituksellisimpien juorujen lähteeksi. Usein tuli tunne, että lokakampanjan varsinainen tarkoitus ei enää ollut hallituksen toiminnan vaikeuttaminen (sallittu poliittinen tavoite), vaan henkilöön käyvä ilkeys ja viha. Tätä korosti se, etteivät lokakampanjaa käyneet pelkästään ennalta arvattavat eli "oikeistolaiset setämiehet", vaan myös monet julkisuutta käyttävät naisoletetut.

Toteutuivatko naisvihaan tukeutuvan lokaamiskampanjan tavoitteet, kun Sanna Marin ilmoitti eduskuntavaalien lähestyessä luopuvansa puolueen puheenjohtajuudesta ja sen myötä jatkosta pääministerinä (siirtyminen kokonaan pois Suomen politiikasta tapahtui vasta paljon myöhemmin)? Valitettavasti vaikuttaa siltä, että avoin, julkinen ja voimaa sekä iltapäiväroskalehdistä että somesta ammentanut kampanja sai suhteellisen nuoren naispoliitikon heittämään hanskat tiskille. Päätellen siitä, miten lokakampanjaa on jatkettu myös Orpon-Purran äärioikeistolaisen hallituksen valtakaudella, Marinin vihaajat haluavat myös varmistaa, ettei hän tule toisiin ajatuksiin ja palaa esimerkiksi seuraavissa eduskuntavaaleissa pelastamaan maata. Mitä muuta motiivia naisvihamielisellä uutisoinnilla voisi olla (sen heppoisten irtonumeroiden myynnin lisäksi)?

Eduskunta tai muu valtiovalta eivät mielestäni ole puuttuneet naisvihaan millään tehokkaalla ja näkyvällä tavalla. Tuntuu siltä, ettei ilmiön olemassaoloa haluta edes myöntää, koska sen unohtaminen joidenkin yksilöiden huonona käytöksenä on poliittisesti paljon helpompaa. Pitäisikö naisvihan julkinen osoittaminen kieltää lailla? Voidaan tietenkin hurskastella, että misogynia sisältyy jo nykyiseen syrjinnän kriminalisoivaan lainsäädäntöön. Kun kuitenkaan Marinin kohdalla ei ole haluttu edes myöntää naisvihaa yhdeksi häntä vastaan käydyn julkisen kampanjan elementiksi, mitä pidän itse ilmaisuna haluttomuudeksi terävöittää lainsäädäntöä, jotta naisviha voi säilyä pahantahtoisten ja häikäilemättömien varustuksessa. En kuvittele, että naisviha saataisiin katoamaan lakien avulla. Mutta ajattelen, että julkisessa politiikassa mukana olevilla naisoletetuilla on oikeus toimia ilman perusteltua pelkoa siitä, että vain olemalla nainen saa niskaansa pahantahtoisen asenneryöpyn.