Kirjallisuuden lukeminen on itseisarvo

Helsingin Sanomat -nimisen valtakunnallisen sanomalehden kehitysjohtaja Esa Mäkinen on lähtenyt pääkirjoitustason ristiretkelle. Hänen jumalansa on paperin ja kirjamuodon kieltävä kirjallinen ilmaisu, tuo monikasvoinen, mutta aina tekijänoikeudellista rahaa oikeudenmukaisesti jakava Sähkökirja, joka elää ja kukoistaa Digitaalisuuden valtameressä.  Mäkisen ylenkatseen kohteena ovat perinteistä paperikirjaa arvostavat, sellaisia kirjoittavat, sellaisia kustantavat ja ostavat. He kun eivät ole ymmärtäneet, että vaikka "Osa teksteistä pitenee ja viihteellistyy, dialogi tyhmistyy ja lauserakenteet yksinkertaistuvat.", samaan aikaan "laatu voi myös parantua ja tekstit monipuolistua."

Mäkinen kehuu olleensa pian 15 vuotta muuttamassa "Hesaria digitaaliseksi sanomalehdeksi". Se ei valitettavasti ole estänyt kulttuurista sokeutumista, jos sitä näkökykyä on alkuunkaan ollut. Itse ehdin yli 35 vuoden kirjastouran aikana seurata kehitystä, jonka yhtenä osiona oli perinteisten kirjaston välittämien sisältöjen siirtyminen verkkolevitykseen (sitähän todellisuudessa tarkoitetaan, kun puhutaan lapsellisesti "digitaalisuudesta" eli informaation koodaustekniikasta). Avoimen tietoverkon kautta tapahtuva informaation välittäminen on maailmanhistorialliseen luokkaan kuuluva uudistus. Sen vaikutus luovien tekijöiden tulonmuodostukseen kuuluu sen sijaan ikivanhaan genreen "kuinka kapitalisti kuorii kerman itselleen". Verkkolevitys (eli tuo Mäkisen "digitaalisuus") on merkinnyt käsittämättömän nopeata ja helppoa tapaa välittää kulttuurisia sisältöjä, mutta myös yritysmaailman ahneudesta johtuvaa eksistentiaalista uhkaa luoville tekijöille.

Mäkinenkin on ymmärtänyt, että kaiken taustalla on raha. Hän tuntuu kuitenkin uskovan, että jostain syystä verkkojakelun maailmassa toteutuu oikeudenmukainen tulonjako, vaikka se toimii normaalissa kapitalistisessa tuotantoympäristössä (ei kannata muistella Napsterien & Co, aikoja, ne eivät kiinnosta enää edes tekijänoikeusjärjestöjä). Hän ei halua myöntää, että esimerkiksi kirjailijan näkökulmasta on merkitystä sillä, että kun paperikirjan myynnistä saa tekijä muutaman prosentin (taitaa olla kaupallisella puolella jotain 4 prosentin luokkaa, ellei ole suursuosikiki), verkkojakelussa (erityisesti äänikirjoissa, jotka ovat tämän hetken trendi) osuus voi pudota kymmenesosaan jo tuosta vähäisestäkin paperikirjan rojaltista. Joku muu eli äänikirjoja tuottava firma vie melkein kaiken. Mäkinen tunnustautuu äänikirjojen "suurkuluttajaksi" eli hän tukee lukijan/kuuntelijan oikeutta saada kirjailijan luoma sisältö mahdollisimman halvalla piittaamatta siitä, mitä se merkitsee kirjailijalle. Jos yksi kirjailija joutuu lopettamaan työnsä, koska sillä ei elä, aina löytyy uusia. Ainakin niitä, jotka ymmärtävät "paremmin" äänikirjoja suosivia asiakkaita.

* * *

En tiedä, pitäisikö minun tai kenenkään muun olettaa, että Helsingin Sanomien kehitysjohtaja on kulttuurimyönteinen ja luovan työn tekijöitä arvostava ihminen. Esa Mäkinen näyttäytyy ainakin kolumnissaan "digiuskovaisena" propagandistina, joka käyttää etuoikeutettua julkista tilaansa haukkumalla luovia kirjailijoita, jotka julkeavat puolustaa omaa ammattikuntaansa ja samalla niitä ihmisiä, jotka ymmärtävät eron kirjan lukemisen ja kuuntelemisen välillä. Esa Mäkinen tuntuu kannattavan arvosubjektivismia: "kaikki tavat lukea ovat yhtä oikeita". Eikö hän ihan oikeasti ymmärrä, ettei kirjan kuunteleminen ole kirjan lukemista? Että paperinen kirja on enemmän kuin se informaatio, joka sisältyy kirjailijan valitsemiin sanoihin ja niiden keskinäiseen järjestykseen. Että paperisen kirjan kansitaide, valittu fontti, marginaalin leveys, paperin väri ja rakenne vaikuttavat kaikki kirjan lukemisen kokonaiselämykseen? Että lukeminen on kognitiivisesti paljon aktiivisempi prosessi kuin kuunteleminen?

Tietenkään Esa Mäkinen ei myönnä olevansa sen paremmin kulttuurin vihaaja kuin arvonihilisti. Puolustaessaan toisaalta äänikirjan lukijan oikeutta saada kuunnella maksimaalista valikoimaa – joka sisältää myös tuoreimman Finlandia-palkitun romaanin –minimaalisella korvauksella ja toisaalta väheksymällä luovan tekijän arvoa kaiken kulttuurisen merkityksen mahdollistajana Mäkinen vertautuu kuitenkin pikemminkin persuhenkisen "kulttuuri on turhaa luksusta" -ajattelun edistäjäksi. Asettuminen luovia kirjoittajia ja heidän etujärjestöään vastaan ja kaupallista äänikirjojen jakelua tarjoavan yrityksen puolelle Mäkinen ottaa ideologisesti kantaa suomalaiseen kulttuuripolitiikkaan. Sitä ei selvästikään saisi tehdä niin, että pidetään huolta luovan tekijän oikeuksista myös verkkojakelun maailmassa. Pitäisi nostaa etusijalle kirjallisuutta kuuntelevat ja heitä palvelevien intressit.

Kirjallisuuden lukemisella on kulttuurisesti merkityksellinen itseisarvo. Lukeminen on aktiivinen kognitiivinen tapahtuma, jonka kuluessa lukija, aina omaan tahtiinsa ja rytmillään syventyy luovan tekijän rakentamaan maailmaan kaikilla aisteillaan ja ymmärryksellään. Tekstiä lukeva ei sulje silmiään, vaan rakentaa ihmisen luoman kielen avulla sillan kirjoittajan ja omien aivojensa välille. Lukija myös valmistautuu tähän prosessiin katsomalla sitä graafista asua, johon kirjallinen sisältö on puettu ja antamalla kansitaiteilijan viestin luoda jotain ennakkoajatuksia. Paperille painettu kirja suorastaan pakottaa lukijansa virittäytymään. Mitään ei saa ilman omia ponnistuksia, mutta jos lukija haluaa, hän voi viivytellä yksittäisen sanan, virkkeen, kappaleen tai luvun kohdalla. Siksi lukeminen on aina myös henkilökohtaisen luomisen tapahtuma. Me lukijoina luomme ainutlaatuisen heijastuksen kirjasta ajatteluumme. Siitä voi seurata kaikenlaista muutakin kuin nukahtaminen pehmeä-äänisen lukijan syliin.

* * *

Kolumnisteilla on oikeus kirjoittaa oman mielensä mukaan. Meillä lukijoilla on oikeus arvioida kolumneja sekä näkemysten että mahdollisten tarkoitusten näkökulmasta. Minusta Esa Mäkinen kirjoittaa sekä provosoivasti että ajoittain varsin lapsellisesti. Hetkittäin tulee tunne, että nyt on amatööri asialla. Se on sallittua, mutta niin on myös sen kommentointi. Oudointa ja ehkä eniten kulmakarvoja kohottavaa on Mäkisen luja usko siihen, että paperinen kirja on vääjäämättä ja aika nopeasti vaihtumassa kaikkeen siihen digitaaliseen kivaan, jonka parissa Mäkinen itse on lehdessään aikaa viettänyt. Ettei paperisen kirjan nerokas käyttöliittymä (siitähän puuttuu vain valo ja paperia saa vain puita kaatamalla) ole pelkästään keino taistella olemassaolosta, vaan myös ja ennen kaikkea itsenäinen, korvaamaton tapa ajatella, prosessoida ja luoda uusia ajatuksia. Ei ole mitään tarvetta etsiä ja keksiä sille korvaajia.

Mäkinen päättää kolumninsa todella tyrmäävän digioptimistisella lauseella "Ehkä uudet puhtaasti digitaaliset kustantajat ja uudenlaiset kirjailijat seuraavat perässä." Olen itse julkaissut sekä paperisia että verkossa jaettavia PDF-kirjoja koko 2000-luvun ajan. Tiedän, että on joitakin kirjallisen informaation lajeja, joissa paperille painaminen ei ole optimaalinen tapa informaation nopean ikääntymisen takia. Silloin on järkevää julkaista suoraan verkossa, uudistaa sisältöä tarvittaessa ja kaikki tämä rasittaen minimaalisen vähän metsiemme puita. Mutta on myös kirjallisen informaation lajeja, joissa pelkästään verkossa julkaiseminen rajoittaa ratkaisevalla tavalla niiden kulttuurisen vaikutuksen syntyä. Uskoakseni suurin osa ns. kaunokirjallisuudesta kuuluu tähän ryhmään. Se ei kukoista verkossa julkaistuna eikä luettuna/kuunneltuna. Se vaatii kirjan käyttöliittymää.

Ihmisiä kiinnostavien sisältöjen siirtyminen verkkoon on valtava, tärkeä ja pääosin arvokas historiamme käänne. On silti tärkeää ymmärtää ja muistaa, ettei mitään kestävällä tavalla arvokasta synny ilman luovaa mieltä ja sen tarjoavaa ihmistä. Esa Mäkisen unelma saattaa olla ns. tekoälyn kirjoittama, kuvittama ja lukema äänikirja, jota jokin ylikansallinen sijoitusfirma jakelee miljardin muun samalla lailla syntyneen äänikirjan rinnalla halpahintaisessa verkkopalvelussa rauhan ja tuhon rajapinnalla liikkuville ihmisille. Itselleni verkkojakelu on tapa jakaa hyvää monille. Se ei koskaan tule korvaamaan reaalimaailman arkkitehtuuria, taideteoksia, kirjoja, näyttämötaidetta tai musiikkia. Ne voivat hyvin elää rinnakkain ihmisten elämää rikastuttaen. Kuvitelma luovan ihmisen korvaamisesta algoritmilla perustuu triviaaliin käsitykseen ihmisaivoista ja luovuudesta. Luovuutta ei ole ilman ihmisaivojen kokemuksia, elämyksiä ja sisäisiä rakenteita.

Paperikirja ei tosiaan ole mikään kuningas, vaan ihmismielen korvaamaton luomus.