Kosmologin kaninkolo

Luin Kari Enqvistin kirjan Tulivuoren varjossa : Löytöretkellä identiteettiä etsimässä (WSOY 2024) aika epäluuloisena ja haluttomasti. Olen arvostanut fyysikko ja kosmologi Enqvistin kirjoituksia erinomaisina oman tieteenalansa monimutkaisia ilmiöitä meille maallikoille avaavina pohdintoina, jotka eivät ole pysähtyneet ilmeisille rajoilleen, vaan rönsyilleet moniin, sanoisinko "humanistisiin" suuntiin. Valitettavasti ainakin meidän lukijoiden kannalta tuo Enqvist on nyttemmin eläkeläisenä ja julkisuudessa pääosin Yleisradion kolumnistina esiintyessään pudonnut kaninkoloon nimeltä "Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan". Enqvist ei tietenkään itse koe mielensä naksahdusta näin, vaikka kuvaa tuoreessa kirjassaan tapahtumaa oman elämänsä päätepisteenä ja identiteettinsä järkyttäjäksi. Pääosin Italiaan maantieteellisesti sijoittuva (itse)tutkiskelu kuuluukin muotonsa puolesta kirjallisuuteen, jossa kirjoittajan on matkustettava kauas toisaalle kyetäkseen kohtaamaan omat ajatuksensa ja uskomuksensa. Tulivuoren varjossa onkin valtaosin menneisyyteen ankkuroituva oman tien pohdinta.

Ilmaisu "putoaminen kaninkoloon" (englanniksi down the rabbit hole) on peräisin Lewis Carrollin kertomuksesta Alice's Adventures in Wonderland (1865) ja sitä käytetään nykyään ilmaisemaan (pakkomielteistä) joutumista yhden hallitsevan ajatuksen vangiksi. En itse käytä sitä pilkkaamisen tarkoituksessa vaan havainnollistamaan tilannetta, jonka myös Enqvistin kirjan lukija nopeasti havaitsee. Aina kun Enqvist alkaa kirjassaan puhua Putinista, Venäjästä, venäläisistä tai sodasta Ukrainassa, hänen tekstinsä romahtaa laadullisesti kuin aaltofunktio. Eikä kysymys ole vain siitä, mitä Enqvist kirjoittaa, vaan myös tyylistä, jonka romahdus älyllisesti leikittelevästä paasaavaksi propagandistiksi on suorastaan häkellyttävää. Ehkä Enqvist on tämän itsekin tajunnut kirjoittaessaan: "Muistakaamme, etten ole historioitsija. En välitä, vaikka faktani olisivat vääristyneet tai pielessä. Tämä on minun tarinani. Se on myytti, joka minua koskettaa ja jonka kerron itsestäni itselleni." (s. 135)

Kirjan tekstistä suurin osa todistaa, ettei Enqvist ole suinkaan menettänyt kykyään kirjoittaa taitavasti lukijaansa monimutkaisiin asioihin johdatellen. Enqvist kertoo mielenkiintoisia tarinoita italofasisteista, kadonneista ydinpommiasiantuntijoista (Ettore Majoran), elämisestä Etnan juurella ja ensimmäisen maailmansodan tapahtumista Italiassa. Kirjan sivuilla riisutaan sankariviittaa jonkun Ernest Hemingwayn harteilta ja sovitetaan sitä pikemminkin Gabriele D'Annunzion ja varsinkin Giovanni Garibaldin harteille. Itse luin kirjan näitä osia mieluusti ja uuttakin oppien. Oli antoisaa tutustua Sisilian historiaan tavalla, joka yleisestä poiketen ei aseta keskiöön mafiaa tai sitruunoita vaan maantieteen, paikallisuuden ja tavallisten ihmisten elämän. On helppo yhtyä Enqvistin havaintoon, etteivät italialaiset hahmota itseään valtion, vaan oman kotiseutunsa, kielensä ja ruokakulttuurinsa kautta. 

* * *

Heti kun Enqvist kääntää kerrontaansa mukaan Venäjän, tyyli vaihtuu kuin gekon tai mustekalan väri. Ehkä siitä juuri onkin kysymys, sillä se Kari Kaninkolo ei ole kiinnostunut samoista asioista kuin fyysikko Enqvist. Se Kari ei nojaudu tosiasioihin, vaan tuntemuksiin. Karien faasimuutos näkyy siinä, miten syvällisesti sivistynyt kirjoittaja muuttuu yhtäkkiä iltapäiväroskalehtien aarteistosta ammentavaksi huutajaksi, joka tuntuu kilpailevan itsensä kanssa siitä, miten monella tavalla voi vihaansa ja halveksuntaansa ilmaista syyllistymättä suoranaiseen vihapuherikokseen. Vaikka tekstistä henkii hyvin kaikenkattava venäläisyyden inho eli russofobia, aivan erityisellä painokkuudella Kari Kaninkolo on halunnut kirjansa sivuille ikuistaa Venäjän presidenttiä halveksivia ilmaisuja kuten "russofasistinen diktaattori", "aitauksessa edestakaisin hyökkäilevä rakkikoira" tai "Putin ulvomassa yleisölleen kallo kireänä kuin suoraan Munchin taulusta".

Enqvist ei toki ole ainoa Venäjästä ja Putinista näin kirjoittava suomalainen, pikemminkin hän on tällä tyylillään siirtynyt valtavirtaan, jolle riittää halveksiva sättiminen ilman vähäisintäkään tosiasioiden punnitsemista ja arviointia. Suurvallan johtajan inhoaminen on paitsi yleistä, myös täysin ymmärrettävää ja yleisesti ottaen mielekästäkin, koska ei niille paikoille edetä rakastettavilla ominaisuuksilla (poikkeuksiakin on, mutta varsin vähän; nopeasti mieleen tulee vain Nelson Mandela, mutta Etelä-Afrikka ei olekaan kuin paikallinen suurvalta). Enqvistin Putin-vihasta tekee oudoksuttavaa sen poikkeavuus kirjoittajan yleisestä tyylistä ja puhetavasta. Enqvistin russofobia on tyylillisesti hiukan pidättyvämpää, mutta silti kiistatonta ja saa lukijan miettimään, onko kysymys nyt pelkästään fyysikko Enqvistin unelmien sortumisen synnyttämästä kostonhalusta. En väitä tietäväni, en edes arvailevani, kunhan kysyn.

Kun koko elämänsä tieteellisen tiedon käsittelijänä ja esitaistelijana toiminut tutkija ryhtyy suoltamaan geopoliittista vihapuhetta – jotakuinkin niin määrittelisin itse Enqvistin kirjallisen ilmaisun Putinin ja Venäjän yhteydessä –, olen ainakin itse pitkäaikaisena lukijana sekä pettynyt että vähän surullinen. On masentavaa nähdä loistavan tieteentekijän ja -popularisoijan suoltavan yksiäänistä propagandaa aivan tosissaan, eläkeläisen vapaudella ja Yleisradion tai kirjan tapauksessa WSOY:n suosiollisella avustuksella. Tuntuu kuin  fyysikko Enqvist olisi antanut Kari Kaninkololle luvan olla piittaamatta tosiasioista, unohtaa kaikki epämukavat informaatiopalaset ja velloa henkilökohtaisen kiukun jacuzzissa. On vaikea uskoa, että Enqvistin kaltainen tutkija ei tunne lainkaan suurvalta- ja geopolitiikan historiaa saati Ukrainassa riehuvan sodan taustatekijöitä. Tai jos tuntee, ei niistä piittaa. Vähemmästäkin masentuu.

* * *

Kari Kaninkololla on oikeus olla russofobi ja Putinin vihaaja. Siitä ei kuitenkaan seuraa, että hänen vihapuheensa olisi relevanttia tai paikkansa pitävää. Jos asiaa arvioi pelkästään  kirjan Tulivuoren varjossa perusteella, Kari Enqvistin käsitys Ukrainan sodan tapahtumista ja syistä on lapsellista jenkkipropagandaa ilman lieventäviä asianhaaroja. Enqvistin maailmankuva, joka muuten on erittäin monivärinen, muuttuu Putinin ja Venäjän kohdalla täysin mustavalkoiseksi ilman sävyn sävyä. Enqvistin rakentama kuva sodasta Ukrainassa jonain täysin poikkeuksellisena tapahtumana ihmiskunnan historiassa ei kestä tutkivaa katsetta. Euroopan ulkopuolelta arvioiden kyseessä on pieni rajakahakka jossain Euroopan itälaidalla. Se on kenties historian suurin välillinen sota, jossa Yhdysvaltain ja EU:n joukot taistelevat muuttaakseen Venäjän hallinnon ja raaka-aineiden hallinnan mieleisekseen. Se on silti vain yksi aseellinen välienselvittely tuhansien kaltaistensa joukossa. Sen määritteleminen jonkin aluksi tai päätepisteeksi on lähinnä yksityistä fiktiota.

Siinä missä fyysikko Enqvist on ainakin kotimaista tieteellistä kärkeä, geopoliitikkona Kari Kaninkolo liikkuu yllätyksettömästi ja tylsästi iltasanomatyylisessä yhden totuuden maailmassa. Kari Kaninkolo inhoaa Venäjän ja Neuvostoliiton lisäksi tietenkin myös Urho Kekkosta, 1970-lukua ja taistolaisia, pitää Boris Jeltsiniä (vaikka nimeä mainitsematta) "rationaalisen oloiseksi henkilöksi" (s. 48) ja ajattelee, että vain Putinin ja venäläisten täydellinen nöyryyttäminen voi tehdä maasta ja kansasta länsimaisen "tavallisen, tuntevan ihmisen" näkökulmasta kelvollisen olemaan olemassa. Emme tiedä, onko Kari Enqvist joutunut kustantamon pyynnöstä siistimään kieltään, joten siitä on lähdettävä, mikä on painettuna julkaistu. Sen perusteella arvostamieni kotimaisten toimijoiden suppea joukko pieneni taas yhdellä. Ei niin, että asialla olisi reaalimaailmassa mitään merkitystä. Käsiään taputtavien joukko on varmuudella merkittävän paljon suurempi, enkä kirjoitakaan kriittisesti yrittääkseni vaikuttaa Kari Enqvistiin. Aivan kuten hän, yritän minäkin ymmärtää, miten ihmisen maailmankuva voi kerralla mullistua. Yritän ymmärtää kirjoittajaa, joka haluaa vihata. En ymmärrä.

Tulivuoren varjossa ei itse asiassa kaipaisi tätä Kari Kaninkolon panosta ollenkaan, Enqvistin kertomus omasta elämänpolustaan on itsessään kiinnostava, vaikka onkin suppea ja episodimainen. Monelle nuorelle voi olla vapauttavaa lukea Enqvistin toteavan, ettei ole ollut varhaiskypsä ja päättäväinen, vaan lähinnä ajautunut asiasta toiseen ja päätynyt nimekkääksi avaruuden arvoitusten selittäjäksi enemmän sattumalta kuin määrätietoisen pyrkimisen kautta. Enqvist tosin kertoo ilmoittaneensa jo varhain haluavansa tulla professoriksi, mutta tuolloin ihan minkä tahansa alan professorius oli riittävä tavoite. Itse toivon hartaasti, ettei Kari Enqvist ole pysyvästi Ukrainan sodan ja vähäisen geopoliittisen ymmärryksen synnyttämässä kaninkolossaan. Ympäristö ei tosin tule häntä kädestä vetämällä sieltä kiskomaan, koska on kolossa itsekin. Mutta ehkä Enqvist jonain päivänä tajuaa roolinsa sotapropagandan suoltajana. Tai sitten ei. Kukapa tulevan tietäisi.