Varusmiehenä Tšadissa

Tartuin sotatutkija Ilmari Käihkön aika raskaan oloiseen kirjaan Sotilaan päiväkirja (Gaudeamus 2024) ristiriitaisin odotuksin. Käihkö on profiloitunut yksiäänisessä valtamediassa asiantuntijana, joka on uskaltanut puhua sodasta Ukrainassa myös ilman yhteistä propagandistista liioittelua. Tästä huolimatta Käihkö on ollut suosittu puhuja ja kirjoittaja, koska hänellä on ruotsalaisen sotatieteellisen tutkinnon lisäksi myös käytännön kokemusta YK:n rauhanturvaamistehtävissä ja taito kirjoittaa mielipiteitä jakavista asioista maltillisesti. Rehellisesti puhuen en tarkistanut ennen kirjaan tarttumista sen täsmällistä aihepiiriä, vaan luotin intuitioon siitä, että tuskin Käihkö on kirjoittanut mistään aivan merkityksettömästä aiheesta. Ei olekaan, joskin luokittaisin kirjan kuitenkin suhteellisen suppean joukon kiinnostuksen kohteeksi. Aivan varmasti siihen pettyvät ne, jotka jotain edes etäisesti Ukrainaan liittyvää tekstiä.

Ennalta kiinnostavin Sotilaan päiväkirja lienee paitsi suomalaisille rauhanturvaajille (joita on kertynyt ilmeisesti jo 50 000 sotilaan joukko), jokaiselle Suomen armeijassa palvelleelle varusmiehelle, jollaisen ryyditetyssä roolissa myös nuori Ilmari Käihkö osallistui neljän kuukauden pituiselle komennukselle YK;n johtamaa MINURCAT-operaatiota Tšadissa vuonna 2009 suorana jatkona varusmiespalvelukselleen Porin prikaatin valmiusjoukoissa. Tuolloista Käihköä motivoi hyvän palkan lisäksi kulttuurinen uteliaisuus ja ainakin ripaus kiinnostusta kansainvälisiin ihmisoikeusasioihin. Useimpien varusmiestovereidensa tavoin Käihkö oli siis vapaaehtoinen, parikymppinen sinkku, jolla ei ollut juurikaan ehtinyt kertyä kokemuksia tavallisesta siviilielämästä koulun jälkeen. Monessa muussa suhteessa hän oli lähtijöiden prototyypistä merkittävästi poikkeava, mutta ei fyysisesti - Käihkö juoksi Tšadin kuumuudessakin jatkuvasti puolimaratonin mittaisia lenkkejä eli oli huippukuntoinen nuorukainen, jota komennuksen aikainen kieltolaki ei näyttänyt suuremmin harmittavan.

Sotilaan päiväkirja koostuu kahdesta toisiaan täydentävästä elementistä. Pohjana on vuonna 2009 kirjoitettu ja vain niukasti sensuroitu päiväkirja, joka sisältää kuvauksia sekä komennusajan yleisistä tapahtumista että Käihkön itsensä tuntemuksia ja ajatuksia neljän kuukauden ajalta. Päiväkirjaa täydentää 15 vuotta myöhemmin kirjoitettu teoreettisempi osio, jossa Käihkö pohtii Tšadin kokemuksia sekä iän ja opintojen tuoman lisäymmärryksen että taistelutovereilleen tekemänsä haastattelun tulosten analyysin valossa. Ehkä hieman yllättäen jälkimmäinen on loppujen lopuksi päiväkirjaa kiintoisampaa luettavaa. Syynä lienee yksinkertaisesti se, että kuten varusmiespalveluksessa yleensäkään mitään kovin dramaattista ei Tšadin eksoottisessa ympäristössäkään tapahtunut kuin ani harvoin. Päivät, viikot ja kuukaudet toistuivat toistensa kaltaisina niin, että merkittävintä oli loppujen lopuksi sadekauden alkaminen ja päättyminen.

* * *

Asevelvollisuuden suorittaneelle Käihkön arviot Suomen armeijan käytännöistä vuonna 2009 ovat pääosin sekä tympeää että aika masentavaa luettavaa. Mikään olennainen ei tunnu muuttuneen siitä, kun itse laski varusmiehen päiviä pitkästyneenä ja vihaisena (omalla kohdallani 1968-1969 eli neljä vuosikymmentä aiemmin). Tietysti jotkin asiat ovat muuttuneet (paremmiksi), mutta eivät niinkään ne ongelmat, joita itse oppi eniten inhoamaan. Armeija on edelleen rasistinen (ei periaatteessa, mutta käytännössä),  seksistinen, machohenkinen, hierarkkinen, epädemokraattinen, mielivaltainen, tehoton, huonosti tiedottava, huonosti motivoiva ja myös huonosti kouluttava. Pääosa ajasta kuluu odottamiseen ilman tietoa odotuksen pituudesta. Ehdottoman käskyvallan saaneet ylemmät ovat harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta sopimattomia tällaisen vallan käyttäjiksi eli joko asennevammaisia tai vastuuta kaihtavia etäältä johtavia.

Ilmari Käihkö puhuu kaikista näistä ongelmista kansainvälisen YK-projektin puitteissa, mutta antaa samalla ymmärtää, että vaikka jossain kaukana Tšadissa, kansainvälisten joukkojen keskellä, Suomen armeijan tekemisillä tai tekemättä jättämisillä ei niin suurta merkitystä olekaan, kaikkien armeijoiden ongelmat ovat pohjimmiltaan samoista lähteistä kumpuavia ja näköjään immuuneja maailman muuttumiselle, koska itse armeijat ovat niin huonosti tuulettuvia, vanhoillisia muuttumattomuuden pesäkkeitä. Eri maiden joukkojen välillä on eroja, mutta loppujen lopuksi erot ovat vähäisiä. Kaikkia riivaa johtajien mielivalta, yleinen surkea kielitaito, huoltoketjujen takkuinen toiminta, syvä rakenteellinen rasismi sekä alttius epäeettiseen toimintaan, kun kiinnijäämisen ja rangaistuksen riski on vähäinen. Käihkö puhuu näistä eettisistä kysymyksistä paljon ja oivaltavasti, mutta myös jotenkin alistuneesti. Miten muuttaa asenteita, joissa useimmat toimijat eivät näe mitään ongelmallista?

Armeijoita tuntemattomille lukijoille, jollaisia Käihkön kaltaisen julkkiksen kirjoittamalla kirjalle hyvinkin lankeaa, kirjasta huokuva apeus saattaa olla yllätys, ehkä pettymyskin. Käihkössä ei ole vähääkään perinteistä sotilasta eikä selvästi myöskään halua edesauttaa huonojen sotilasperinteiden säilyttämistä. Hän kirjoittaa illuusiottomasti, mutta väläyttää hetkittäin kokemaansa iloa hetkinä, jolloin vieras sotilas saa, vaikka vain hetkeksi, inhimillisen yhteyden toiseen ihmiseen, jonka takia hän virallisesti Tšadissa on. Käihkö yrittää myös parantaa käytännön kielitaitoaan ja häpeää sotilastovereidensa arkista rasismia ja paikallisten ihmisten häpeällistä kohtelua, vaikka ei itsekään jaksa niitä aktiivisesti vastustaa. Tältä osin kirjaa lienee oikeutettua lukea myös Käihkön omana terapiana, mieltä painamaan jääneiden kokemusten purkamisena julkisuuden kautta.

* * *

Käihkö uskaltaa esittää myös yleisemmän tason kysymyksiä siitä, keiden etuja erilaiset rauhanturvajoukot, YK:n tai yksittäisten valtioiden kustantamat, loppujen lopuksi ajavat. Tšadissa entinen siirtomaaisäntä on edelleen tukevasti ruorissa ja maksaa suurimman osan kuluista, joiden avulla vallassa säilyy se paikallinen johtaja, joka "ymmärtää" myös Ranskan etuja. Myös YK:n hampaattomuus ja huono kulttuurinen valmius toimia kohdemaiden hädänalaisten hyväksi ohi paikallisten voimatekijöiden saa kirjassa jatkuvaa, vaikka kohteliaaksi muotoiltua kritiikkiä. Nuori Käihkö ei voi ymmärtää, miten merkityksetöntä omakin yritys loppujen lopuksi on, kun ihanteellisuus kohtaa rakenteellisen kyynisyyden teatterin. Käihkö ei halua, että tilanteesta syytetään yksittäistä rauhanturvaajaa, vaikka osa heistäkin toimii harkitusti epäeettisesti ja ihmisten hädänalaisuutta omaksi hyväkseen käyttäen. Naisten surkea tilanne kriisien keskellä saa Käihkön toistuvasti voimaan huonosti.

Kun käytin kirjasta alussa ilmaisua "raskaan oloinen", tarkoitin sekä kirjan fyysistä olomuotoa (se on painava ja kansi muodikkaan ikävästi punertavanruskea tavalla, joka varmasti muistuttaa tšadilaista hiekkamyrskyä, mutta muuten vain masentaa) että kirjan viestiä, jonka perusteella kriisinhallinnan veteraani joutuu iloitsemaan aika harvoista asioista kuten pienen joukon yhteishengestä, jollaisen voi hankkia monella muullakin tavalla kuin pestautumalla päiväntasaajan Afrikkaan YK:n kriisinhallintajoukkoihin (Käihköllä oli kaksi muutakin vaihtoehtoa: Kosovo ja Afganistan). Sotilaallisin organisaatioihin kriittisesti suhtautuvalle kirja tarjoaa paljon märehdittävää, mutta ei toisaalta mitään erityistä valoa lupaavaa tulevaisuutta. Vielä ikävämpi on tietenkin periaatteellisen pasifistin tilanne. Vaikka varusmiespalvelus olisi kuinka huonosti järjestettyä ja varusmiesten asema miten epäoikeudenmukainen tahansa, merkittävien muutosten toivominen on jokseenkin turhaa. Armeijat eivät rakennu ihmisen parhaisiin vaan huonoimpiin ominaisuuksiin vetoamalla; tottele kyselemättä! Saat lusmuilla, simputtaa alempiasi vuorollasi ja käyttäytyä huonosti, kunhan tottelet kyselemättä ja esittämättä kysymyksiä, joihin kukaan ei halua eikä myöskään aio vastata.

En rupea tässä arvuuttelemaan Ilmari Käihkön "sotilaallisen isänmaallisuuden" astetta tai motivaatiota. Toteanpahan vain, että Sotilaan päiväkirja on aika pitkä ja hetkittäin tylsästi sisäpiirimäinen kronikka, mutta pohjimmiltaan arvokas ja opettavainen julkaisu. Siihen pitäisi tutustua varsinkin niiden, jotka kuvittelevat voivansa tavalla tai toisella vaikuttaa myönteisesti armeijojen toimintaa ulkoapäin ja "demokraattisesti". Tarkoitti Käihkö sitä tai ei, hänen kirjansa on omiaan vähentämään väkivaltakoneistojen neutraaliuteen, tasapuolisuuteen, tehokkuuteen ja mielekkyyteen liittyvää luottamusta. Voin kuvitella, että Käihkö itse toivoo keskustelua myös kansainvälisen kriisienhallinnan (moderni termi rauhanturvaamiselle) mielekkyydestä ja Suomen osallistumisen avointa arviointia. Käihkö on jättänyt kirjassaan jotkin näkökulmat suosiolla syrjään (näitä ovat ainakin armeijoiden heteronormatiivisuus ja homofobia sekä puolue- ja geopolitiikka), joten hän ei tee varsinaisia keskustelualoitteita päättäjille. Lienee kuitenkin selvää, ettei häneltä tulla saamaan tukea näennäishyödyllisille sotilaallisille operaatioille. Voikin olla, ettei Nato-Suomen armeija tule hyödyntämään ainakaan virallisesti tohtori Ilmari Käihkön asiantuntemusta.