Ei kuolemaa ilman elämää

Anssi Ylirönnin kirja Ajasta iäisyyteen : Tieteen, filosofian ja uskonnon näkökulmia kuolemaan (Basam Books 2024) esittäytyy kuoleman pohdiskeluna, mutta sanoisin, että se on vain keino houkutella lukijat (tai potentiaalinen lukija) tarttumaan kirjaan, jonka keskiössä on elämä ja sen arvoituksellisuus, joka yltyy usein mysteerin kokemukseksi, kun yksilöllä on sen suuntaisia odotuksia. Ylirönni on kustantajan esittelyn mukaan tietokirjailija, bioanalyytikko ja YTM. Näistä titteleistä ei paljoa voi päätellä, mutta itse sanoisin, että Ylirönnin vahvuudet ovat ennen muutan biologian puolella. Siihen liittyvistä elämän ja kuoleman näkökulmista hänellä on paljon painavaa ja ainakin minulle myös uusia näkökulmia tarjoavaa sanottavaa. Ylirönnin filosofiset ja varsinkin uskonnolliset pohdiskelut eivät sen sijaan juurikaan etene siitä, mihin ne tuppaavat aina jäämään pyörimään. Tämä ei ole varsinainen moite, sillä ne tuppaavat jäämään pyörimään jokseenkin kaikilla aiheeseen kajoavilla. Minusta biologia on ainoa tiede, jolla on jotain kiinnostavaa kerrottavaa elämästä ja kuolemasta.

Kun edellä totean kirjan alanimekkeen huijaavan, en ole pahoillani, sillä suoraan sanoa kuolema ei ole erityisen kiinnostava tutkimuskohde, ellei satu ottamaan siihen ei-biologisia eli uskonnollis-maailmankatsomuksellisia näkökantoja, joiden keskiössä on tavallaan biologisen kuoleman kieltäminen. Kuolemattomaan tai jälleensyntyvään sieluun en itse ole kiinnostunut paneutumaan, koska pidän aihepiiriä puhtaana ajatusleikkinä eli spekulaationa. Meillä ei ole mitään todisteita aineellisesta ruumiista riippumattomasta olemassaolosta, ei myöskään siitä, että olisi olemassa jokin "toinen todellisuus". Ihmisen maailma on kyllä täynnä mitä ihmeellisimpiä tarinoita ja väitteitä, mutta ei todisteita, joita riippumaton tutkija voisi tutkailla, mittailla ja arvioida. Ns. kuolemanrajakokemukset, joita Ylirönni myös käsittelee, eivät ole todisteita mistään muusta, kuin että ilmeisesti ihmiset aivot reagoivat osittain samantyyppisesti olosuhteisiin, jotka ovat johtamassa biologiseen kuolemaan.

Tietokirjailijan ei olekaan hyvä ottaa voimakkaasti kantaa filosofisiin tai uskonnollisiin kistakysymyksiin, mutta Ylirönnin pyrkimys neutraaliin lähestymistapaan jää subjektiivisen arvioni mukaan hiukan vajaaksi. Hänen kritiikkinsä ns. taistelevan ateismin (Richard Dawkins) edustamia näkemyksiä vastaan on niin pontevaa, että siinä on jo henkilökohtaisuuden makua. Itseäni se oudoksutti, koska Ylirönnillä pitäisi olla tiedossa, ettei ateismi ole mikään filosofinen tai tieteellinen ajattelutapa saati ideologia. Se on yksinkertaisesti jumaluskon puutetta, ei mitään muuta. Jos haluaa kritisoida Dawkinsin tai jonkun muun näkemyksiä, olisi se reilumpaa tehdä ilman antiateistista paatosta. Lopetin itse aikoja sitten termin "ateistmi" käytön, koska sitä käytetään pääasiassa antiateistisessa kiistelyssä. Minusta selkeämpi termi meille on uskonnoton. Saa senkin tietysti väännettyä jonkin sortin "uskonnoksi", mutta kun en itse kuulu mihinkään uskonnottomien järjestöön (jos sellaisia onkaan), en paljon piittaa.

* * *

Antiateistisen kaunan lisäksi olin havaitsevinani Ylirönnin kirjassa myös jonkinlaisen "tiedeuskovaisuuden" kritiikin läsnäolon, vaikka kirjan biologiset osat nojautuvat mielestäni selkeästi luonnontieteen todistusvoimaisuuden tunnustamiseen. Kun moittii fysikalismia tai matematiikan kaikkivoipaisuuden mainetta, tarttuu mukaan ajallemme ominaista, Ylirönnin kohdalla ehkä kuitenkin tahatonta ei-tieteellisyyden tuomista jotenkin tasa-arvoisena argumentaation lähteenä pohdintoihin elämän ja kuoleman kysymyksistä. En tarkoita, ettei aiheita saa lähestyö ihan mistä hyvänsä kulmasta, havaitsin vain vähäistä ristiriitaa kirjan pääsisällön ja eräiden sivuhuomautusten välillä. Tämä oli itselleni yllätys, koska Ylirönni ottaa esimerkiksi tekoälykeskusteluun selkeän kannan, jonka mukaan algoritmit eivät ole koskaan älykkäitä ihmisaivojen tavoin, koska ne eivät toimi kuten neuroverkot eikä niillä ole biologisen ihmisen kokemusmaailmaa. Ei mieltä ilman ruumista on minusta edelleen kestävä lähtökohta.

Biologinen kuolema ei ole yksinään kiinnostava aihe, koska epätieteellisistä spekuloinneista tyhjennetty kuolema ei ole muuta kuin elämän puuttumista. Kuolemaa ei ole ilman elämää, mutta kuten Ylirönnikin tulee kertoneeksi, kuolemaa hyvin pitkään karttelevaa elämää sen sijaan on paljonkin lyhytikäisen ihmisen ulkopuolella. Toki Maan elonkehän tarjoamien edellytysten ajoittainen katastrofaalinen muuttuminen muistuttavat siitä, ettei parhainkaan evolutiivinen pitkäikäisyys ole sama asia kuin kuolemattomuus. Sukupuutto uhkaa jokaista lajia, myös niitä, jotka ovat löytäneet keinot selviytyä miltei missä olosuhteissa tahansa, kuten esimerkiksi bakteerit eliöryhmänä. Avaruudessa on tekijöitä, joita mikään biologinen elämänmuoto ei kykene huijaamaan, kuten lähellä tapahtuva supernovan räjähdys tai oman aurinkomme laajeneminen (Maa muuttuu laavapuuroksi ja haihtuu sitten avaruuteen; siinä eivät karhukaisetkaan enää sinnittele).

Ylirönnin perusteellinen biologinen katsaus (kirjan luvut 2-5) panee lukijan tosissaan miettimään, mitä me loppujen lopuksi vieläkään tiedämme elämästä ja sen perusehdoista. Ylirönni vaikuttaisi kuuluvan maailmankaikkeudessa esiintyvän elämän optimisteihin, vaikka ei tähän asiaan paneudukaan. Itse rupeasin kyllä pohdiskelemaan syntyjä syviä eli sitä, miten elämän ja ei-elämän raja lopulta piirretään tai kuvaillaan (elämän ja kuoleman raja ei sekään ole aivan niin selkeä kuin luulisi, mutta periaatteessa sentään määriteltävissä). Emme tiedä, onko elämäksi kutsumamme tyypillistä ja yleistä sille materialle, josta oletamme maailmankaikkeutemme koostuvan. Elämää näyttäisi esiintyvän siinä materiassa, jota kykenemme tutkimaan, varsin kapealla sektorilla monen kriittisen arvon kannalta (lämpö, kosteus, ilmanpaine, vetovoima, säteilynsuojaisuus jne.). Biologinen elämä näyttää voittajalta, vaikka niin ei kosmisessa mittakaavassa välttämättä olekaan.

* * *

Onko biologinen kuolema erottamaton osa evoluutioksi kutsumaamme järjestelmää? Näyttäisi kyllä vahvasti olevan, muuten täällä kai esiintyisi aidosti kuolemattomia eliöitä. Emme kuitenkaan tiedä, johtuuko tämä Maassa kehittyneiden orgaanisten yhdisteiden herkkyydestä ja hauraudesta vai onko kuolevaisuus seurausta fysikaalisista vakioista. Kuolemattomuus näyttää joka tapauksessa olevan ominaisuus, joka on karsiutunut evoluution miljardien vuosien myllyssä joko liian kalliina tai piirteenä, joka ei mahdu fysiikan lakien puitteisiin. Anssi Ylirönni ei asiaa sano näillä sanoilla, mutta tuntuu kuitenkin ajattelevan kuten minäkin: evoluutio ei itse ole elollinen, se ei ole mitään geeneihin koodattua, vaan enemmänkin nimitys tekijöille, joiden puitteissa elämän ilmiöt joutuvat toimimaan.

Tätä vasten pidän elämän suurimpana arvoituksena kysymystä siitä, mistä on peräisin elämisen jatkumisen halu? Onko sellaista ollut alunperin olemassakaan, voisiko se(kin) olla evoluution esiin pakottama ominaisuus vai pelkkää sattumaa? Jos tämän tietäisimme, osaisimme luultavasti matkia biologisen elämän alkuperäistä, ensimmäistä syntymistä Maan fysikaalisissa ja kemiallisissa olosuhteissa (varmaa kai on, että Maa oli tyystin erilainen kuin nyt, esimerkiksi happea ei ollut ilmakehässä juuri lainkaan, joten elämän oli aluksi pakko olla anaerobista). Biologisesti elävien rakenteiden ensimmäisiä vaiheita peittää jotenkin samanlainen huntu kuin koko maailmankaikkeuden alkua, josta meillä on vain välillisiä ja teoreettisia oletuksia. Muistan joskus lapsena uskoneeni, että kun minusta tulee aikuinen, ihminen osaa jo luoda elämää ei-elämästä. Se hetki ei tunnu tulleen edes lähemmäksi, vaikka luotaimemme kiitävät jo lähiavaruudessa.

Kun edellä olen sivuuttanut puolet Ylirönnin kirjan pohdinnoista, ei se tarkoita, ettei olisi olemassa myös tärkeää ei-biologista puhetta kuolemasta. Ei itse kuolevan kannalta tosin, vaan eloon jäävien, vasta joskus myöhemmin kuolevien kannalta. Se on kiehtova asia, miten monella tavalla kohtaamme kuolevaisuuden, vaikka voisi ehkä odottaa suurempaa mukautumista väistämättömään. Mutta ihminen ei olekaan kuten useimmat toislajiset. Etsimme ikuista nuoruutta ja kuolemattomuutta, koska emme ymmärrä tyytyä siihen, mikä on. Olemme tässä suhteessa tavallaan myös varsin säälittävä eliölaji, koska pidämme sitkeästi kiinni valtavasti surua ja voimattomuutta synnyttävästä toiveajattelusta. Erityisesti muiden eliöiden häikäilemättömän riistämisen avulla aineellisessa yltäkylläisyydessä elävä ihmislajin pieni vähemmistö on tavattoman säälittävä valtavassa kuolemanpelossaan. Filosofeilla ja uskontojen edustajilla on ollut jokunen hyvä idea kuolemankammomme hillitsemiseksi, mutta ei mitään laajasti toimivaa. Mutta se ei ole Anssi Ylirönnin vika!