Meritursas opettaja

Minun oli tarkoitus katsoa tämä dokumenttielokuva jo aikoja sitten, mutta lopulta aikomus toteutui vasta lokakuussa 2024. Onneksi toteutui edes myöhään, sillä My Octopus Teacher (Netflix 2020, Pippa Ehrlich & James Reed) on elämys. Ainakin jokaiselle, joka suhtautuu elävään luontoon ihaillen, suojellen ja arvostaen. Se on inhimillisesti liikuttava kuvaus hyvin epätodennäköisestä lajienvälisestä suhteesta, mutta ennen kaikkea kaikki perinteiset vähättelevät ennakkoluulot ”älyttömistä nilviäisistä” lopullisesti tuhoava kuvaus siitä, miten Octopus vulgaris, maailmalla yleinen meritursas, tuttavallisemmin ”mustekala”, on ympäristöönsä täydellisesti sopeutunut älykäs ja monitaitoinen eliölaji.

Meritursaiden status oli tosin jo ennen tätä elokuvaa suhteellisen korkealla ihmisten tietoisuudessa, koska eräs saksalaisessa akvaariossa elänyt ja nimen ”Paul” saanut yksilö pantiin leikkimielisesti ”ennustamaan” jalkapallo-otteluiden lopputuloksia. Paul sai valita mieleisensä kahdesta maiden lipuilla koristelluista laatikoista ja ihminen päätti sen veikanneen sitä maata, jonka laatikon se uteliaana ensin avasi. Tilastollisen odotuksen mukaan tuloksen olisi pitänyt jakautua tasan, mutta Paul onnistui ensin vuoden 2008 EM-kisoissa veikkaamaan oikean voittajan viidessä tapauksessa kahdeksasta, joissa Saksa oli toisena maana. Vielä yllättävämpi oli Paulin arvauskyky vuoden 2010 MM-kisoissa, joissa Paul arvasi voittajan oikein kaikissa Saksan kymmenessä ottelussa, myös siinä alkulohkon ottelussa, jonka Saksa yllättäen hävisi Serbialle. Koska Paulilla ei tietenkään ollut edes ajatusta jalkapalloilusta, hämmentävän tuloksen on arveltu johtuneen meritursaalle mieluisista väreistä – tai sitten puhtaasta sattumasta. Jos yhden Paulin sijasta olisi laitettu 1000 meritursasta arvailemaan esimerkiksi pörssin kehitystä, tulos olisi todennäköisesti vastannut tilastollista keskiarvoa.

Dokumentaristi Craig Foster tutustui meritursaaseensa Etelä-Afrikan rannikolla sijaitsevassa levämetsässä, jota voi pitää tyypillisenä biologisena ekolokerona, jossa tavattoman monet eliölajit elävät melko vakaissa olosuhteissa syntymästä kuolemaansa. Foster halusi tutkia tätä ekosysteemiä sitä mahdollisimman vähän häiriten, mistä syystä hän totutteli uimaan kylmässä vedessä ilman sukeltajan märkäpukua ja happilaitteita. Liikkuessaan lihasvoimalla ja äänettömästi ympäri levämetsää Foster saattoi tarkkailla ympäristöä muiden lajien näkökulmasta lähes näkymättömänä, ison hylkeen kokoisena eliönä, joka ei näyttänyt saalistavan mitään muuta lajia. Seuraukset olivat sekä yllättäviä että tavattoman antoisia niin eläinten käyttäytymistutkimuksen eli etologian kuin biologiankin näkökulmasta.

* * *

Kävi nimittäin niin, että Foster tutustui ilman minkäänlaista ennakkosuunnitelmaa tai aikomusta yksittäiseen meritursasyksilöön ylittämällä ensin sen epäluulon ja varovaisuuden, voittamalla nilviäisen luottamuksen ja lopulta luomalla henkilökohtaisen, fyysiseen kosketukseen asti ulottuneen suhteen tähän meritursasyksilöön. Ajatus ihmisen ja mustekalan yksilötason ”ystävyydestä” ei ehkä tule yllätyksenä nilviäisiä tutkineille biologeille, mutta meille muille se on epäilemättä hyvin outo ja epäluuloisuuttakin herättävä ajatus. Foster onnistui kuitenkin kuvausryhmän avulla dokumentoimaan tämän suhteen kehityksen, selkeät luottamuksesta kertovat meritursaan omaehtoiset fyysiset lähestymiset sekä sen, kuinka tämä meritursas antoi Fosterin seurata elämäänsä sen loppuun asti.

Foster ei koskaan antanut eläimelleen ihmisiä niin huvittavaa erisnimeä, eikä edes eläimen sukupuoli paljastu ennen sen elämänkaaren loppupuolta, jolloin Foster seuraa mustekalan lisääntymisprosessia alusta loppuun. Nimettömyys on varmasti ollut harkittua pidättäytymistä eläimen inhimillistämistä ja itse arvostan Fosterin ratkaisua, vaikka olisi varmasti ollut ”kaupallisesti” edullista antaa eläimelle disneytyylinen erisnimi, vaikkapa Wendy. Meritursaan elämä on kuitenkin varsin lyhyt, yleensä vain runsaan vuoden mittainen niillä harvoilla, jotka selviävät aikuiseksi asti (suurin osa poikasista ei selviydy ja siksi meritursasnaaras tuottaa munia kymmenin tuhansin).

Nimettömänäkin tämä yksittäinen meritursas saa ihmisen rakastumaan itseensä aivan samalla tavalla kuin rakastamme lemmikeiksi ottamiamme koiria, kissoja, marsuja tai kaneja. Kun dokumentti kääntyy kohti meritursaan kuolemaa, joka seuraa suoraan munien tuottamista, Fosterin ilmeet ja elekieli kertovat suuresta liikutuksesta, eroamisen vaikeudesta ja surusta. Luontodokumentaristi seuraa kuitenkin peittelemättä myös eläimen kuolemista ja siirtymistä kissahaiden ryhmään kuuluvan, ihmistä pienemmän ”pyjamahain” elimistön läpi osaksi materian kiertokulkua.

* * *

Foster ehtii kuitenkin seurata meritursaansa määrätietoista, taitavaa ja samalla koko ajan vaanijan itsensä saaliiksi joutumisen uhkan sanelemaa toimintaa. Meritursas osoittautuu omassa lokerossaan erittäin älykkääksi, oppivaksi ja myös nopeaan päätöksentekoon kykeneväksi eliöksi. Mustekalojen kyky naamioitua ihonsa väritystä ympäristön mukaan tunnetaan hyvin, samoin saalistajaan päälle ruiskutetut ”mustepilvet”. Foster näyttää paljon enemmän ja saa katsojan miettimään, mitä muuta eroa ihmisellä ja meritursaalla on kuin elinympäristö. Mustekala osaa naamioitua värin vaihtamisen lisäksi myös salamannopeasti lähistöstä kerättyihin simpukankuoriin. Meritursas pystyy kasvattamaan hain irti pureman lonkeron tilalle uuden, täysin toimintakykyisen lonkeron. Ihmiseltä se ei onnistu.

Foster kertoo, että vaikka meritursaalla on ihmisen näkökulmasta katsottuna pienet aivot, myös jokainen lonkero ja niiden imukupit ovat toiminnallisesti osa aivoja. Tämä selittää sen, miten herkästi, nopeasti ja tehokkaasti lonkerot tutkivat, ottavat kontaktia ja toimivat tilanteen mukaan. Dokumentin kuvaus on tältä osin todella hienoa seurattavaa, koska kamera on ollut useimmissa tilanteissa hyvin lähellä, kirjaimellisesti meritursaan vieressä. En tiedä, kuinka monta kuvaajaa on ollut käytettävissä, mutta katsojalle tulee tunne siitä, että kamera on seurannut jokaista hetkeä ja kuvien laatu on erinomaisen selkeää. Sen ansiosta on helppo omin silmin todeta meritursaan neuvokas, arjen älykäs toiminta sekä oman ravinnon pyydystämisessä että saaliiksi joutumisen välttämisessä.

Craig Fosterin elämän tämä kokemus muutti, mutta tuskin dokumenttielokuvan katsojatkaan jäävät täysin koskemattomiksi. Elokuva todistaa vahvasti siitä, ettei ihminen ole ainoa ”älykkäästi” ympäristössään toimiva eliölaji, vaan että se on Maan luonnossa itse asiassa normaalia. Kysymys ei ole ihmisen vaan evoluution määrittämästä älykkyydestä, jonka keskiössä on kyky toimia tehokkaasti omassa elinympäristössä. Meritursas ei rakenna alttoviuluja tai tietokoneita, mutta se ymmärtää oman ympäristönsä olo- ja voimasuhteet, se tuntee ulottuvilla olevat resurssit sekä saalistajien ja saaliiden ominaisuudet. Fosterin kohtaama meritursas saattoi olla keskimääräistä uteliaampi, rohkeampi tai jopa luottavaisempi, mutta periaatteessa jokaisella meritursaalla on Fosterin kohtaaman yksilön kyvyt. Myös sillä elokuvan lopussa näytetyllä kämmenelle mahtuvalla meritursaan poikasella, jonka Foster toivoo olevan jo kuolleen ystävänsä jälkeläinen. Elämä toimii täydellisesti, kun ihminen ei sotke sen olosuhteita.