Miksi naisvihaa?

Tuijotin parturintuolilla istuessani edessäni pöydällä olleen iltapäiväroskalehden kantta, jossa toitotettiin "kohua" Sanna Marin -nimisen Suomen kansalaisen nostamista osingoista. Tiesin, että "kohu" johtui pelkästään kyseisen painotuotteen itse rakentamasta tyhjänpäiväisestä "uutisesta", jonka ainoana tarkoituksena oli taas kerran, ties monennenko kerran, myydä tyhjällä täytettyä roskalehteä entisen pääministeri Sanna Marinin nimellä ja tunkkaisella oikeistosetien kaunaisella naisvihalla. Kaikkihan me muistamme, ettei samaisten setien ja tätien anti-Marin-kirjoittelu päättynyt, kun hän luopui poliittisista tehtävistään Suomessa ja muuttui yksityishenkilöksi. Kaupallinen selitys on aina pätevä, mutta Marinin tapauksessa ei kattava. Minusta on selvää, että kirjoittelussa on aimo annos kroonista naisvihaa eli misogyniaa.

Jäin pohtimaan tätä poliittisen misogynian olemusta ja ennen muuta määrää. Se ei liene mitenkään suomalainen ilmiö, mutta korostuu täällä, missä sukupuolten muodollinen tasa-arvo on tiukasti lakeihin ja julkisiin käytäntöihin määritelty. Iltapäiväroskalehdet muodostavat selvän anomalian siinä konsensuksessa, ettei poliittista toimintaa edistetä sukupuolisen eriarvoistamisen saati naisvihan avulla. En tiedä, kumpi on lopulta muna, kumpi kana, mutta myös eduskunnassa ja sen piirissä olevien puolueiden maailmassa näyttää naisvihalla olevan kannatusta, vaikka istuntosalin sijasta sitä ilmaistaan mieluummin somessa, jossa samanmielisten kannatusöhinä on taattu.

Miksi juuri Sanna Marin on herättänyt niin raivoisaa vihaa ja kaunanilmaisua? Miksi edes poistuminen aktiivista politiikasta Suomessa ei ole laannuttanut roskalehdistön intoa? Onko Marinista haluttu tehdä politiikan mattinykänen, josta voidaan vuosikymmenten ajan kuoria irtonumeromyyntiä itse keksityillä "kohujutuilla"? Näinkin epäilemättä on. Mutta kun ajattelee sitä, ettei tietääkseni koskaan aikaisemmin ole "kohuttu" yhdenkään suomalaisen (mies)poliitikon osingoista, nehän ovat täysin laillista ja varsin arkista toimintaa, ilmiö ei tyhjene tällä selityksellä. Uskoakseni oikeistolaisen setämiehen nauttimat osinkotulot ovat aina olleet silkkaa kunniaa tuottava ilmiö; kaveri on osannut hankkia voittajaosakkeita, on se kova tyyppi! Kun samaan "syyllistyy" nainen, se onkin "kohujuttu".

* * *

Tarkoitukseni ei ole pohtia misogynian historiaa, syitä tai kaikkia esiintymistapoja, vaan rajoittua siihen, että se on otettu Suomessa poliittisen toiminnan arsenaaliin. Jätän pohtimatta myös esimerkiksi Wille Rydmanin kaltaiset tapaukset, joissa naisviha on monimutkaisemmin mukana. Naisten osallistumisella politiikkaan on meillä varsin pitkä perinne, koska äänioikeus saatiin patriarkaatin hetkellisen armollisuuden ansiosta jo varhain, toisena maana koko maailmassa 1906. Uuden Seelannin naisille sallittiin äänioikeus parlamenttivaaleissa jo 1893, mutta ensimmäinen nainen oli siellä ehdokkaana vasta 1919. Suomalaisessa politiikassa on alusta lähtien ollut mukana myös vahvoja naisia, mutta aina miehiä vähemmän. Erityisen selvänä sukupuoli on näkynyt korkeimmissa viroissa kuten presidentin, pääministerin ja eduskunnan puheenjohtajan tehtävissä. Tarja Halonen, ensimmäinen ja ainoa naispresidenttimme, oli virassaan vuosina 2000-2012, Anneli Jäätteenmäki ensimmäinen naispääministeri parin kuukauden ajan vuonna 2003. Hänen lisäksi pääministeriksi ovat yltäneet vain Mari Kiviniemi 2011-2012 ja Marin (2019-2023). Kolmen naisen lisäksi pääministerinä on istunut, monet useita kertoja, 36 miesoletettua.

Eduskunnan puheenjohtajana, tasavallan virallisessa protokollassa toiseksi tärkeimmässä tehtävässä on ollut kaikkiaan viisi naista, joista ensimmäinen eli Riitta Uosukainen hoiti tehtävää kolmeen otteeseen, ensimmäisen kerran 1994-1995. Varapuhemieksi kelpasi jo 1983 Pirkko Työläjärvi ja toiseksi varapuhemieheksi Anna-Liisa Linkola 1975. Voidaan huoletta todeta, että nainen alkoi kelvata kaikkiin poliittisiin tehtäviin vasta 2000-luvulla, sitä ennen naista johtotehtävissä varsinkin pidettiin kummallisena poikkeuksena. Se ei tosin ole koskaan estänyt ideologisia naisvihaajia käyttäytymästä huonosti. Jäätteenmäki painostettiin eroamaan syyllä, joka ei koskaan olisi noussut miespääministeriä uhkaavaksi. Tarja Halonen oli sekä molemmat virkakautensa että sen jälkeen ollut oikeistosetien vakituinen sylkykuppi ja pilkan kohde. Hänen kohdallaan syykin on ilmeinen; ylivertainen suosio ja kaksi peräkkäistä kautta sekä varsinkin patriarkaattia kumartelematon itsenäinen esiintyminen. Jopa pieni ärrän sorauttelu, joka ei ole hankittu vaan peritty ominaisuus, on kelvannut vuosikausia naisvihan välineeksi.

Marinin kohdalla voidaan naisvihan elementeiksi tunnistaa monet samat "viat" kuin Halosella eli jonkinlainen vasemmistolaisuus (demari), vahva kansansuosio ja oikeiston setämiehiä kosiskelematon politiikan teko. Mutta siinä, missä Halonen oli omana aikanaan melko yksin naisjohtajana eli uhkasi patriarkaattia vain yhden naisen esimerkillä, Marinin nousu pääministeriksi tapahtui aikana, jolloin useimmat puolueet innostuivat etsimään uutta nostetta naispuheemjohtajalla. Sen ja sattuman ansiosta Marinin johtama hallitus olikin yhtäkkiä viiden puolueen viiden naispuheenjohtajan pelottava näky. Vaikka Marinilla ei tieysti ollut mitään tekemistä sen kanssa, keitä muiden puolueiden johtoon nostettiin, hän joutui poliittisten kiistelyiden lisäksi johtamaan hallitusta, jota oikeistosedät pilkkasivat ja vähättelivät avoimesti ja lapsellisen innokkaasti koko sen toimikauden ajan.

* * *

Vaikka koko Marinin hallituksen naisviisikkoa kohdeltiin naisvihan kautta, Marinin henkilökohtainen osuus oli ennennäkemätön ja -kuulumaton. Hänen kohdallaan otettiin käyttöön – uskoakseni ensimmäisen kerran Suomen poliittisessa historiassa – brittilehdistöstä tuttui arsenaali, joka perustui jatkuvaan paparazzi-toimintaan, pientenkin virheiksi tulkittavien toimien kyttäämiseen ja toistuvaan keinotekoisten "kohujen" rakenteluun. Marinin ulkoinen olemus, nuoruus ja naisellinen viehättävyys (tässä neutraali määrite, ei arvoarvostelma) käännettiin mitä mielikuvituksellisimpien juorujen lähteeksi. Usein tuli tunne, että lokakampanjan varsinainen tarkoitus ei enää ollut hallituksen toiminnan vaikeuttaminen (sallittu poliittinen tavoite), vaan henkilöön käyvä ilkeys ja viha. Tätä korosti se, etteivät lokakampanjaa käyneet pelkästään ennalta arvattavat eli "oikeistolaiset setämiehet", vaan myös monet julkisuutta käyttävät naisoletetut.

Toteutuivatko naisvihaan tukeutuvan lokaamiskampanjan tavoitteet, kun Sanna Marin ilmoitti eduskuntavaalien lähestyessä luopuvansa puolueen puheenjohtajuudesta ja sen myötä jatkosta pääministerinä (siirtyminen kokonaan pois Suomen politiikasta tapahtui vasta paljon myöhemmin)? Valitettavasti vaikuttaa siltä, että avoin, julkinen ja voimaa sekä iltapäiväroskalehdistä että somesta ammentanut kampanja sai suhteellisen nuoren naispoliitikon heittämään hanskat tiskille. Päätellen siitä, miten lokakampanjaa on jatkettu myös Orpon-Purran äärioikeistolaisen hallituksen valtakaudella, Marinin vihaajat haluavat myös varmistaa, ettei hän tule toisiin ajatuksiin ja palaa esimerkiksi seuraavissa eduskuntavaaleissa pelastamaan maata. Mitä muuta motiivia naisvihamielisellä uutisoinnilla voisi olla (sen heppoisten irtonumeroiden myynnin lisäksi)?

Eduskunta tai muu valtiovalta eivät mielestäni ole puuttuneet naisvihaan millään tehokkaalla ja näkyvällä tavalla. Tuntuu siltä, ettei ilmiön olemassaoloa haluta edes myöntää, koska sen unohtaminen joidenkin yksilöiden huonona käytöksenä on poliittisesti paljon helpompaa. Pitäisikö naisvihan julkinen osoittaminen kieltää lailla? Voidaan tietenkin hurskastella, että misogynia sisältyy jo nykyiseen syrjinnän kriminalisoivaan lainsäädäntöön. Kun kuitenkaan Marinin kohdalla ei ole haluttu edes myöntää naisvihaa yhdeksi häntä vastaan käydyn julkisen kampanjan elementiksi, mitä pidän itse ilmaisuna haluttomuudeksi terävöittää lainsäädäntöä, jotta naisviha voi säilyä pahantahtoisten ja häikäilemättömien varustuksessa. En kuvittele, että naisviha saataisiin katoamaan lakien avulla. Mutta ajattelen, että julkisessa politiikassa mukana olevilla naisoletetuilla on oikeus toimia ilman perusteltua pelkoa siitä, että vain olemalla nainen saa niskaansa pahantahtoisen asenneryöpyn.

Kirjallisuuden lukeminen on itseisarvo

Helsingin Sanomat -nimisen valtakunnallisen sanomalehden kehitysjohtaja Esa Mäkinen on lähtenyt pääkirjoitustason ristiretkelle. Hänen jumalansa on paperin ja kirjamuodon kieltävä kirjallinen ilmaisu, tuo monikasvoinen, mutta aina tekijänoikeudellista rahaa oikeudenmukaisesti jakava Sähkökirja, joka elää ja kukoistaa Digitaalisuuden valtameressä.  Mäkisen ylenkatseen kohteena ovat perinteistä paperikirjaa arvostavat, sellaisia kirjoittavat, sellaisia kustantavat ja ostavat. He kun eivät ole ymmärtäneet, että vaikka "Osa teksteistä pitenee ja viihteellistyy, dialogi tyhmistyy ja lauserakenteet yksinkertaistuvat.", samaan aikaan "laatu voi myös parantua ja tekstit monipuolistua."

Mäkinen kehuu olleensa pian 15 vuotta muuttamassa "Hesaria digitaaliseksi sanomalehdeksi". Se ei valitettavasti ole estänyt kulttuurista sokeutumista, jos sitä näkökykyä on alkuunkaan ollut. Itse ehdin yli 35 vuoden kirjastouran aikana seurata kehitystä, jonka yhtenä osiona oli perinteisten kirjaston välittämien sisältöjen siirtyminen verkkolevitykseen (sitähän todellisuudessa tarkoitetaan, kun puhutaan lapsellisesti "digitaalisuudesta" eli informaation koodaustekniikasta). Avoimen tietoverkon kautta tapahtuva informaation välittäminen on maailmanhistorialliseen luokkaan kuuluva uudistus. Sen vaikutus luovien tekijöiden tulonmuodostukseen kuuluu sen sijaan ikivanhaan genreen "kuinka kapitalisti kuorii kerman itselleen". Verkkolevitys (eli tuo Mäkisen "digitaalisuus") on merkinnyt käsittämättömän nopeata ja helppoa tapaa välittää kulttuurisia sisältöjä, mutta myös yritysmaailman ahneudesta johtuvaa eksistentiaalista uhkaa luoville tekijöille.

Mäkinenkin on ymmärtänyt, että kaiken taustalla on raha. Hän tuntuu kuitenkin uskovan, että jostain syystä verkkojakelun maailmassa toteutuu oikeudenmukainen tulonjako, vaikka se toimii normaalissa kapitalistisessa tuotantoympäristössä (ei kannata muistella Napsterien & Co, aikoja, ne eivät kiinnosta enää edes tekijänoikeusjärjestöjä). Hän ei halua myöntää, että esimerkiksi kirjailijan näkökulmasta on merkitystä sillä, että kun paperikirjan myynnistä saa tekijä muutaman prosentin (taitaa olla kaupallisella puolella jotain 4 prosentin luokkaa, ellei ole suursuosikiki), verkkojakelussa (erityisesti äänikirjoissa, jotka ovat tämän hetken trendi) osuus voi pudota kymmenesosaan jo tuosta vähäisestäkin paperikirjan rojaltista. Joku muu eli äänikirjoja tuottava firma vie melkein kaiken. Mäkinen tunnustautuu äänikirjojen "suurkuluttajaksi" eli hän tukee lukijan/kuuntelijan oikeutta saada kirjailijan luoma sisältö mahdollisimman halvalla piittaamatta siitä, mitä se merkitsee kirjailijalle. Jos yksi kirjailija joutuu lopettamaan työnsä, koska sillä ei elä, aina löytyy uusia. Ainakin niitä, jotka ymmärtävät "paremmin" äänikirjoja suosivia asiakkaita.

* * *

En tiedä, pitäisikö minun tai kenenkään muun olettaa, että Helsingin Sanomien kehitysjohtaja on kulttuurimyönteinen ja luovan työn tekijöitä arvostava ihminen. Esa Mäkinen näyttäytyy ainakin kolumnissaan "digiuskovaisena" propagandistina, joka käyttää etuoikeutettua julkista tilaansa haukkumalla luovia kirjailijoita, jotka julkeavat puolustaa omaa ammattikuntaansa ja samalla niitä ihmisiä, jotka ymmärtävät eron kirjan lukemisen ja kuuntelemisen välillä. Esa Mäkinen tuntuu kannattavan arvosubjektivismia: "kaikki tavat lukea ovat yhtä oikeita". Eikö hän ihan oikeasti ymmärrä, ettei kirjan kuunteleminen ole kirjan lukemista? Että paperinen kirja on enemmän kuin se informaatio, joka sisältyy kirjailijan valitsemiin sanoihin ja niiden keskinäiseen järjestykseen. Että paperisen kirjan kansitaide, valittu fontti, marginaalin leveys, paperin väri ja rakenne vaikuttavat kaikki kirjan lukemisen kokonaiselämykseen? Että lukeminen on kognitiivisesti paljon aktiivisempi prosessi kuin kuunteleminen?

Tietenkään Esa Mäkinen ei myönnä olevansa sen paremmin kulttuurin vihaaja kuin arvonihilisti. Puolustaessaan toisaalta äänikirjan lukijan oikeutta saada kuunnella maksimaalista valikoimaa – joka sisältää myös tuoreimman Finlandia-palkitun romaanin –minimaalisella korvauksella ja toisaalta väheksymällä luovan tekijän arvoa kaiken kulttuurisen merkityksen mahdollistajana Mäkinen vertautuu kuitenkin pikemminkin persuhenkisen "kulttuuri on turhaa luksusta" -ajattelun edistäjäksi. Asettuminen luovia kirjoittajia ja heidän etujärjestöään vastaan ja kaupallista äänikirjojen jakelua tarjoavan yrityksen puolelle Mäkinen ottaa ideologisesti kantaa suomalaiseen kulttuuripolitiikkaan. Sitä ei selvästikään saisi tehdä niin, että pidetään huolta luovan tekijän oikeuksista myös verkkojakelun maailmassa. Pitäisi nostaa etusijalle kirjallisuutta kuuntelevat ja heitä palvelevien intressit.

Kirjallisuuden lukemisella on kulttuurisesti merkityksellinen itseisarvo. Lukeminen on aktiivinen kognitiivinen tapahtuma, jonka kuluessa lukija, aina omaan tahtiinsa ja rytmillään syventyy luovan tekijän rakentamaan maailmaan kaikilla aisteillaan ja ymmärryksellään. Tekstiä lukeva ei sulje silmiään, vaan rakentaa ihmisen luoman kielen avulla sillan kirjoittajan ja omien aivojensa välille. Lukija myös valmistautuu tähän prosessiin katsomalla sitä graafista asua, johon kirjallinen sisältö on puettu ja antamalla kansitaiteilijan viestin luoda jotain ennakkoajatuksia. Paperille painettu kirja suorastaan pakottaa lukijansa virittäytymään. Mitään ei saa ilman omia ponnistuksia, mutta jos lukija haluaa, hän voi viivytellä yksittäisen sanan, virkkeen, kappaleen tai luvun kohdalla. Siksi lukeminen on aina myös henkilökohtaisen luomisen tapahtuma. Me lukijoina luomme ainutlaatuisen heijastuksen kirjasta ajatteluumme. Siitä voi seurata kaikenlaista muutakin kuin nukahtaminen pehmeä-äänisen lukijan syliin.

* * *

Kolumnisteilla on oikeus kirjoittaa oman mielensä mukaan. Meillä lukijoilla on oikeus arvioida kolumneja sekä näkemysten että mahdollisten tarkoitusten näkökulmasta. Minusta Esa Mäkinen kirjoittaa sekä provosoivasti että ajoittain varsin lapsellisesti. Hetkittäin tulee tunne, että nyt on amatööri asialla. Se on sallittua, mutta niin on myös sen kommentointi. Oudointa ja ehkä eniten kulmakarvoja kohottavaa on Mäkisen luja usko siihen, että paperinen kirja on vääjäämättä ja aika nopeasti vaihtumassa kaikkeen siihen digitaaliseen kivaan, jonka parissa Mäkinen itse on lehdessään aikaa viettänyt. Ettei paperisen kirjan nerokas käyttöliittymä (siitähän puuttuu vain valo ja paperia saa vain puita kaatamalla) ole pelkästään keino taistella olemassaolosta, vaan myös ja ennen kaikkea itsenäinen, korvaamaton tapa ajatella, prosessoida ja luoda uusia ajatuksia. Ei ole mitään tarvetta etsiä ja keksiä sille korvaajia.

Mäkinen päättää kolumninsa todella tyrmäävän digioptimistisella lauseella "Ehkä uudet puhtaasti digitaaliset kustantajat ja uudenlaiset kirjailijat seuraavat perässä." Olen itse julkaissut sekä paperisia että verkossa jaettavia PDF-kirjoja koko 2000-luvun ajan. Tiedän, että on joitakin kirjallisen informaation lajeja, joissa paperille painaminen ei ole optimaalinen tapa informaation nopean ikääntymisen takia. Silloin on järkevää julkaista suoraan verkossa, uudistaa sisältöä tarvittaessa ja kaikki tämä rasittaen minimaalisen vähän metsiemme puita. Mutta on myös kirjallisen informaation lajeja, joissa pelkästään verkossa julkaiseminen rajoittaa ratkaisevalla tavalla niiden kulttuurisen vaikutuksen syntyä. Uskoakseni suurin osa ns. kaunokirjallisuudesta kuuluu tähän ryhmään. Se ei kukoista verkossa julkaistuna eikä luettuna/kuunneltuna. Se vaatii kirjan käyttöliittymää.

Ihmisiä kiinnostavien sisältöjen siirtyminen verkkoon on valtava, tärkeä ja pääosin arvokas historiamme käänne. On silti tärkeää ymmärtää ja muistaa, ettei mitään kestävällä tavalla arvokasta synny ilman luovaa mieltä ja sen tarjoavaa ihmistä. Esa Mäkisen unelma saattaa olla ns. tekoälyn kirjoittama, kuvittama ja lukema äänikirja, jota jokin ylikansallinen sijoitusfirma jakelee miljardin muun samalla lailla syntyneen äänikirjan rinnalla halpahintaisessa verkkopalvelussa rauhan ja tuhon rajapinnalla liikkuville ihmisille. Itselleni verkkojakelu on tapa jakaa hyvää monille. Se ei koskaan tule korvaamaan reaalimaailman arkkitehtuuria, taideteoksia, kirjoja, näyttämötaidetta tai musiikkia. Ne voivat hyvin elää rinnakkain ihmisten elämää rikastuttaen. Kuvitelma luovan ihmisen korvaamisesta algoritmilla perustuu triviaaliin käsitykseen ihmisaivoista ja luovuudesta. Luovuutta ei ole ilman ihmisaivojen kokemuksia, elämyksiä ja sisäisiä rakenteita.

Paperikirja ei tosiaan ole mikään kuningas, vaan ihmismielen korvaamaton luomus.

 

Kosmologin kaninkolo

Luin Kari Enqvistin kirjan Tulivuoren varjossa : Löytöretkellä identiteettiä etsimässä (WSOY 2024) aika epäluuloisena ja haluttomasti. Olen arvostanut fyysikko ja kosmologi Enqvistin kirjoituksia erinomaisina oman tieteenalansa monimutkaisia ilmiöitä meille maallikoille avaavina pohdintoina, jotka eivät ole pysähtyneet ilmeisille rajoilleen, vaan rönsyilleet moniin, sanoisinko "humanistisiin" suuntiin. Valitettavasti ainakin meidän lukijoiden kannalta tuo Enqvist on nyttemmin eläkeläisenä ja julkisuudessa pääosin Yleisradion kolumnistina esiintyessään pudonnut kaninkoloon nimeltä "Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan". Enqvist ei tietenkään itse koe mielensä naksahdusta näin, vaikka kuvaa tuoreessa kirjassaan tapahtumaa oman elämänsä päätepisteenä ja identiteettinsä järkyttäjäksi. Pääosin Italiaan maantieteellisesti sijoittuva (itse)tutkiskelu kuuluukin muotonsa puolesta kirjallisuuteen, jossa kirjoittajan on matkustettava kauas toisaalle kyetäkseen kohtaamaan omat ajatuksensa ja uskomuksensa. Tulivuoren varjossa onkin valtaosin menneisyyteen ankkuroituva oman tien pohdinta.

Ilmaisu "putoaminen kaninkoloon" (englanniksi down the rabbit hole) on peräisin Lewis Carrollin kertomuksesta Alice's Adventures in Wonderland (1865) ja sitä käytetään nykyään ilmaisemaan (pakkomielteistä) joutumista yhden hallitsevan ajatuksen vangiksi. En itse käytä sitä pilkkaamisen tarkoituksessa vaan havainnollistamaan tilannetta, jonka myös Enqvistin kirjan lukija nopeasti havaitsee. Aina kun Enqvist alkaa kirjassaan puhua Putinista, Venäjästä, venäläisistä tai sodasta Ukrainassa, hänen tekstinsä romahtaa laadullisesti kuin aaltofunktio. Eikä kysymys ole vain siitä, mitä Enqvist kirjoittaa, vaan myös tyylistä, jonka romahdus älyllisesti leikittelevästä paasaavaksi propagandistiksi on suorastaan häkellyttävää. Ehkä Enqvist on tämän itsekin tajunnut kirjoittaessaan: "Muistakaamme, etten ole historioitsija. En välitä, vaikka faktani olisivat vääristyneet tai pielessä. Tämä on minun tarinani. Se on myytti, joka minua koskettaa ja jonka kerron itsestäni itselleni." (s. 135)

Kirjan tekstistä suurin osa todistaa, ettei Enqvist ole suinkaan menettänyt kykyään kirjoittaa taitavasti lukijaansa monimutkaisiin asioihin johdatellen. Enqvist kertoo mielenkiintoisia tarinoita italofasisteista, kadonneista ydinpommiasiantuntijoista (Ettore Majoran), elämisestä Etnan juurella ja ensimmäisen maailmansodan tapahtumista Italiassa. Kirjan sivuilla riisutaan sankariviittaa jonkun Ernest Hemingwayn harteilta ja sovitetaan sitä pikemminkin Gabriele D'Annunzion ja varsinkin Giovanni Garibaldin harteille. Itse luin kirjan näitä osia mieluusti ja uuttakin oppien. Oli antoisaa tutustua Sisilian historiaan tavalla, joka yleisestä poiketen ei aseta keskiöön mafiaa tai sitruunoita vaan maantieteen, paikallisuuden ja tavallisten ihmisten elämän. On helppo yhtyä Enqvistin havaintoon, etteivät italialaiset hahmota itseään valtion, vaan oman kotiseutunsa, kielensä ja ruokakulttuurinsa kautta. 

* * *

Heti kun Enqvist kääntää kerrontaansa mukaan Venäjän, tyyli vaihtuu kuin gekon tai mustekalan väri. Ehkä siitä juuri onkin kysymys, sillä se Kari Kaninkolo ei ole kiinnostunut samoista asioista kuin fyysikko Enqvist. Se Kari ei nojaudu tosiasioihin, vaan tuntemuksiin. Karien faasimuutos näkyy siinä, miten syvällisesti sivistynyt kirjoittaja muuttuu yhtäkkiä iltapäiväroskalehtien aarteistosta ammentavaksi huutajaksi, joka tuntuu kilpailevan itsensä kanssa siitä, miten monella tavalla voi vihaansa ja halveksuntaansa ilmaista syyllistymättä suoranaiseen vihapuherikokseen. Vaikka tekstistä henkii hyvin kaikenkattava venäläisyyden inho eli russofobia, aivan erityisellä painokkuudella Kari Kaninkolo on halunnut kirjansa sivuille ikuistaa Venäjän presidenttiä halveksivia ilmaisuja kuten "russofasistinen diktaattori", "aitauksessa edestakaisin hyökkäilevä rakkikoira" tai "Putin ulvomassa yleisölleen kallo kireänä kuin suoraan Munchin taulusta".

Enqvist ei toki ole ainoa Venäjästä ja Putinista näin kirjoittava suomalainen, pikemminkin hän on tällä tyylillään siirtynyt valtavirtaan, jolle riittää halveksiva sättiminen ilman vähäisintäkään tosiasioiden punnitsemista ja arviointia. Suurvallan johtajan inhoaminen on paitsi yleistä, myös täysin ymmärrettävää ja yleisesti ottaen mielekästäkin, koska ei niille paikoille edetä rakastettavilla ominaisuuksilla (poikkeuksiakin on, mutta varsin vähän; nopeasti mieleen tulee vain Nelson Mandela, mutta Etelä-Afrikka ei olekaan kuin paikallinen suurvalta). Enqvistin Putin-vihasta tekee oudoksuttavaa sen poikkeavuus kirjoittajan yleisestä tyylistä ja puhetavasta. Enqvistin russofobia on tyylillisesti hiukan pidättyvämpää, mutta silti kiistatonta ja saa lukijan miettimään, onko kysymys nyt pelkästään fyysikko Enqvistin unelmien sortumisen synnyttämästä kostonhalusta. En väitä tietäväni, en edes arvailevani, kunhan kysyn.

Kun koko elämänsä tieteellisen tiedon käsittelijänä ja esitaistelijana toiminut tutkija ryhtyy suoltamaan geopoliittista vihapuhetta – jotakuinkin niin määrittelisin itse Enqvistin kirjallisen ilmaisun Putinin ja Venäjän yhteydessä –, olen ainakin itse pitkäaikaisena lukijana sekä pettynyt että vähän surullinen. On masentavaa nähdä loistavan tieteentekijän ja -popularisoijan suoltavan yksiäänistä propagandaa aivan tosissaan, eläkeläisen vapaudella ja Yleisradion tai kirjan tapauksessa WSOY:n suosiollisella avustuksella. Tuntuu kuin  fyysikko Enqvist olisi antanut Kari Kaninkololle luvan olla piittaamatta tosiasioista, unohtaa kaikki epämukavat informaatiopalaset ja velloa henkilökohtaisen kiukun jacuzzissa. On vaikea uskoa, että Enqvistin kaltainen tutkija ei tunne lainkaan suurvalta- ja geopolitiikan historiaa saati Ukrainassa riehuvan sodan taustatekijöitä. Tai jos tuntee, ei niistä piittaa. Vähemmästäkin masentuu.

* * *

Kari Kaninkololla on oikeus olla russofobi ja Putinin vihaaja. Siitä ei kuitenkaan seuraa, että hänen vihapuheensa olisi relevanttia tai paikkansa pitävää. Jos asiaa arvioi pelkästään  kirjan Tulivuoren varjossa perusteella, Kari Enqvistin käsitys Ukrainan sodan tapahtumista ja syistä on lapsellista jenkkipropagandaa ilman lieventäviä asianhaaroja. Enqvistin maailmankuva, joka muuten on erittäin monivärinen, muuttuu Putinin ja Venäjän kohdalla täysin mustavalkoiseksi ilman sävyn sävyä. Enqvistin rakentama kuva sodasta Ukrainassa jonain täysin poikkeuksellisena tapahtumana ihmiskunnan historiassa ei kestä tutkivaa katsetta. Euroopan ulkopuolelta arvioiden kyseessä on pieni rajakahakka jossain Euroopan itälaidalla. Se on kenties historian suurin välillinen sota, jossa Yhdysvaltain ja EU:n joukot taistelevat muuttaakseen Venäjän hallinnon ja raaka-aineiden hallinnan mieleisekseen. Se on silti vain yksi aseellinen välienselvittely tuhansien kaltaistensa joukossa. Sen määritteleminen jonkin aluksi tai päätepisteeksi on lähinnä yksityistä fiktiota.

Siinä missä fyysikko Enqvist on ainakin kotimaista tieteellistä kärkeä, geopoliitikkona Kari Kaninkolo liikkuu yllätyksettömästi ja tylsästi iltasanomatyylisessä yhden totuuden maailmassa. Kari Kaninkolo inhoaa Venäjän ja Neuvostoliiton lisäksi tietenkin myös Urho Kekkosta, 1970-lukua ja taistolaisia, pitää Boris Jeltsiniä (vaikka nimeä mainitsematta) "rationaalisen oloiseksi henkilöksi" (s. 48) ja ajattelee, että vain Putinin ja venäläisten täydellinen nöyryyttäminen voi tehdä maasta ja kansasta länsimaisen "tavallisen, tuntevan ihmisen" näkökulmasta kelvollisen olemaan olemassa. Emme tiedä, onko Kari Enqvist joutunut kustantamon pyynnöstä siistimään kieltään, joten siitä on lähdettävä, mikä on painettuna julkaistu. Sen perusteella arvostamieni kotimaisten toimijoiden suppea joukko pieneni taas yhdellä. Ei niin, että asialla olisi reaalimaailmassa mitään merkitystä. Käsiään taputtavien joukko on varmuudella merkittävän paljon suurempi, enkä kirjoitakaan kriittisesti yrittääkseni vaikuttaa Kari Enqvistiin. Aivan kuten hän, yritän minäkin ymmärtää, miten ihmisen maailmankuva voi kerralla mullistua. Yritän ymmärtää kirjoittajaa, joka haluaa vihata. En ymmärrä.

Tulivuoren varjossa ei itse asiassa kaipaisi tätä Kari Kaninkolon panosta ollenkaan, Enqvistin kertomus omasta elämänpolustaan on itsessään kiinnostava, vaikka onkin suppea ja episodimainen. Monelle nuorelle voi olla vapauttavaa lukea Enqvistin toteavan, ettei ole ollut varhaiskypsä ja päättäväinen, vaan lähinnä ajautunut asiasta toiseen ja päätynyt nimekkääksi avaruuden arvoitusten selittäjäksi enemmän sattumalta kuin määrätietoisen pyrkimisen kautta. Enqvist tosin kertoo ilmoittaneensa jo varhain haluavansa tulla professoriksi, mutta tuolloin ihan minkä tahansa alan professorius oli riittävä tavoite. Itse toivon hartaasti, ettei Kari Enqvist ole pysyvästi Ukrainan sodan ja vähäisen geopoliittisen ymmärryksen synnyttämässä kaninkolossaan. Ympäristö ei tosin tule häntä kädestä vetämällä sieltä kiskomaan, koska on kolossa itsekin. Mutta ehkä Enqvist jonain päivänä tajuaa roolinsa sotapropagandan suoltajana. Tai sitten ei. Kukapa tulevan tietäisi.

Varusmiehenä Tšadissa

Tartuin sotatutkija Ilmari Käihkön aika raskaan oloiseen kirjaan Sotilaan päiväkirja (Gaudeamus 2024) ristiriitaisin odotuksin. Käihkö on profiloitunut yksiäänisessä valtamediassa asiantuntijana, joka on uskaltanut puhua sodasta Ukrainassa myös ilman yhteistä propagandistista liioittelua. Tästä huolimatta Käihkö on ollut suosittu puhuja ja kirjoittaja, koska hänellä on ruotsalaisen sotatieteellisen tutkinnon lisäksi myös käytännön kokemusta YK:n rauhanturvaamistehtävissä ja taito kirjoittaa mielipiteitä jakavista asioista maltillisesti. Rehellisesti puhuen en tarkistanut ennen kirjaan tarttumista sen täsmällistä aihepiiriä, vaan luotin intuitioon siitä, että tuskin Käihkö on kirjoittanut mistään aivan merkityksettömästä aiheesta. Ei olekaan, joskin luokittaisin kirjan kuitenkin suhteellisen suppean joukon kiinnostuksen kohteeksi. Aivan varmasti siihen pettyvät ne, jotka jotain edes etäisesti Ukrainaan liittyvää tekstiä.

Ennalta kiinnostavin Sotilaan päiväkirja lienee paitsi suomalaisille rauhanturvaajille (joita on kertynyt ilmeisesti jo 50 000 sotilaan joukko), jokaiselle Suomen armeijassa palvelleelle varusmiehelle, jollaisen ryyditetyssä roolissa myös nuori Ilmari Käihkö osallistui neljän kuukauden pituiselle komennukselle YK;n johtamaa MINURCAT-operaatiota Tšadissa vuonna 2009 suorana jatkona varusmiespalvelukselleen Porin prikaatin valmiusjoukoissa. Tuolloista Käihköä motivoi hyvän palkan lisäksi kulttuurinen uteliaisuus ja ainakin ripaus kiinnostusta kansainvälisiin ihmisoikeusasioihin. Useimpien varusmiestovereidensa tavoin Käihkö oli siis vapaaehtoinen, parikymppinen sinkku, jolla ei ollut juurikaan ehtinyt kertyä kokemuksia tavallisesta siviilielämästä koulun jälkeen. Monessa muussa suhteessa hän oli lähtijöiden prototyypistä merkittävästi poikkeava, mutta ei fyysisesti - Käihkö juoksi Tšadin kuumuudessakin jatkuvasti puolimaratonin mittaisia lenkkejä eli oli huippukuntoinen nuorukainen, jota komennuksen aikainen kieltolaki ei näyttänyt suuremmin harmittavan.

Sotilaan päiväkirja koostuu kahdesta toisiaan täydentävästä elementistä. Pohjana on vuonna 2009 kirjoitettu ja vain niukasti sensuroitu päiväkirja, joka sisältää kuvauksia sekä komennusajan yleisistä tapahtumista että Käihkön itsensä tuntemuksia ja ajatuksia neljän kuukauden ajalta. Päiväkirjaa täydentää 15 vuotta myöhemmin kirjoitettu teoreettisempi osio, jossa Käihkö pohtii Tšadin kokemuksia sekä iän ja opintojen tuoman lisäymmärryksen että taistelutovereilleen tekemänsä haastattelun tulosten analyysin valossa. Ehkä hieman yllättäen jälkimmäinen on loppujen lopuksi päiväkirjaa kiintoisampaa luettavaa. Syynä lienee yksinkertaisesti se, että kuten varusmiespalveluksessa yleensäkään mitään kovin dramaattista ei Tšadin eksoottisessa ympäristössäkään tapahtunut kuin ani harvoin. Päivät, viikot ja kuukaudet toistuivat toistensa kaltaisina niin, että merkittävintä oli loppujen lopuksi sadekauden alkaminen ja päättyminen.

* * *

Asevelvollisuuden suorittaneelle Käihkön arviot Suomen armeijan käytännöistä vuonna 2009 ovat pääosin sekä tympeää että aika masentavaa luettavaa. Mikään olennainen ei tunnu muuttuneen siitä, kun itse laski varusmiehen päiviä pitkästyneenä ja vihaisena (omalla kohdallani 1968-1969 eli neljä vuosikymmentä aiemmin). Tietysti jotkin asiat ovat muuttuneet (paremmiksi), mutta eivät niinkään ne ongelmat, joita itse oppi eniten inhoamaan. Armeija on edelleen rasistinen (ei periaatteessa, mutta käytännössä),  seksistinen, machohenkinen, hierarkkinen, epädemokraattinen, mielivaltainen, tehoton, huonosti tiedottava, huonosti motivoiva ja myös huonosti kouluttava. Pääosa ajasta kuluu odottamiseen ilman tietoa odotuksen pituudesta. Ehdottoman käskyvallan saaneet ylemmät ovat harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta sopimattomia tällaisen vallan käyttäjiksi eli joko asennevammaisia tai vastuuta kaihtavia etäältä johtavia.

Ilmari Käihkö puhuu kaikista näistä ongelmista kansainvälisen YK-projektin puitteissa, mutta antaa samalla ymmärtää, että vaikka jossain kaukana Tšadissa, kansainvälisten joukkojen keskellä, Suomen armeijan tekemisillä tai tekemättä jättämisillä ei niin suurta merkitystä olekaan, kaikkien armeijoiden ongelmat ovat pohjimmiltaan samoista lähteistä kumpuavia ja näköjään immuuneja maailman muuttumiselle, koska itse armeijat ovat niin huonosti tuulettuvia, vanhoillisia muuttumattomuuden pesäkkeitä. Eri maiden joukkojen välillä on eroja, mutta loppujen lopuksi erot ovat vähäisiä. Kaikkia riivaa johtajien mielivalta, yleinen surkea kielitaito, huoltoketjujen takkuinen toiminta, syvä rakenteellinen rasismi sekä alttius epäeettiseen toimintaan, kun kiinnijäämisen ja rangaistuksen riski on vähäinen. Käihkö puhuu näistä eettisistä kysymyksistä paljon ja oivaltavasti, mutta myös jotenkin alistuneesti. Miten muuttaa asenteita, joissa useimmat toimijat eivät näe mitään ongelmallista?

Armeijoita tuntemattomille lukijoille, jollaisia Käihkön kaltaisen julkkiksen kirjoittamalla kirjalle hyvinkin lankeaa, kirjasta huokuva apeus saattaa olla yllätys, ehkä pettymyskin. Käihkössä ei ole vähääkään perinteistä sotilasta eikä selvästi myöskään halua edesauttaa huonojen sotilasperinteiden säilyttämistä. Hän kirjoittaa illuusiottomasti, mutta väläyttää hetkittäin kokemaansa iloa hetkinä, jolloin vieras sotilas saa, vaikka vain hetkeksi, inhimillisen yhteyden toiseen ihmiseen, jonka takia hän virallisesti Tšadissa on. Käihkö yrittää myös parantaa käytännön kielitaitoaan ja häpeää sotilastovereidensa arkista rasismia ja paikallisten ihmisten häpeällistä kohtelua, vaikka ei itsekään jaksa niitä aktiivisesti vastustaa. Tältä osin kirjaa lienee oikeutettua lukea myös Käihkön omana terapiana, mieltä painamaan jääneiden kokemusten purkamisena julkisuuden kautta.

* * *

Käihkö uskaltaa esittää myös yleisemmän tason kysymyksiä siitä, keiden etuja erilaiset rauhanturvajoukot, YK:n tai yksittäisten valtioiden kustantamat, loppujen lopuksi ajavat. Tšadissa entinen siirtomaaisäntä on edelleen tukevasti ruorissa ja maksaa suurimman osan kuluista, joiden avulla vallassa säilyy se paikallinen johtaja, joka "ymmärtää" myös Ranskan etuja. Myös YK:n hampaattomuus ja huono kulttuurinen valmius toimia kohdemaiden hädänalaisten hyväksi ohi paikallisten voimatekijöiden saa kirjassa jatkuvaa, vaikka kohteliaaksi muotoiltua kritiikkiä. Nuori Käihkö ei voi ymmärtää, miten merkityksetöntä omakin yritys loppujen lopuksi on, kun ihanteellisuus kohtaa rakenteellisen kyynisyyden teatterin. Käihkö ei halua, että tilanteesta syytetään yksittäistä rauhanturvaajaa, vaikka osa heistäkin toimii harkitusti epäeettisesti ja ihmisten hädänalaisuutta omaksi hyväkseen käyttäen. Naisten surkea tilanne kriisien keskellä saa Käihkön toistuvasti voimaan huonosti.

Kun käytin kirjasta alussa ilmaisua "raskaan oloinen", tarkoitin sekä kirjan fyysistä olomuotoa (se on painava ja kansi muodikkaan ikävästi punertavanruskea tavalla, joka varmasti muistuttaa tšadilaista hiekkamyrskyä, mutta muuten vain masentaa) että kirjan viestiä, jonka perusteella kriisinhallinnan veteraani joutuu iloitsemaan aika harvoista asioista kuten pienen joukon yhteishengestä, jollaisen voi hankkia monella muullakin tavalla kuin pestautumalla päiväntasaajan Afrikkaan YK:n kriisinhallintajoukkoihin (Käihköllä oli kaksi muutakin vaihtoehtoa: Kosovo ja Afganistan). Sotilaallisin organisaatioihin kriittisesti suhtautuvalle kirja tarjoaa paljon märehdittävää, mutta ei toisaalta mitään erityistä valoa lupaavaa tulevaisuutta. Vielä ikävämpi on tietenkin periaatteellisen pasifistin tilanne. Vaikka varusmiespalvelus olisi kuinka huonosti järjestettyä ja varusmiesten asema miten epäoikeudenmukainen tahansa, merkittävien muutosten toivominen on jokseenkin turhaa. Armeijat eivät rakennu ihmisen parhaisiin vaan huonoimpiin ominaisuuksiin vetoamalla; tottele kyselemättä! Saat lusmuilla, simputtaa alempiasi vuorollasi ja käyttäytyä huonosti, kunhan tottelet kyselemättä ja esittämättä kysymyksiä, joihin kukaan ei halua eikä myöskään aio vastata.

En rupea tässä arvuuttelemaan Ilmari Käihkön "sotilaallisen isänmaallisuuden" astetta tai motivaatiota. Toteanpahan vain, että Sotilaan päiväkirja on aika pitkä ja hetkittäin tylsästi sisäpiirimäinen kronikka, mutta pohjimmiltaan arvokas ja opettavainen julkaisu. Siihen pitäisi tutustua varsinkin niiden, jotka kuvittelevat voivansa tavalla tai toisella vaikuttaa myönteisesti armeijojen toimintaa ulkoapäin ja "demokraattisesti". Tarkoitti Käihkö sitä tai ei, hänen kirjansa on omiaan vähentämään väkivaltakoneistojen neutraaliuteen, tasapuolisuuteen, tehokkuuteen ja mielekkyyteen liittyvää luottamusta. Voin kuvitella, että Käihkö itse toivoo keskustelua myös kansainvälisen kriisienhallinnan (moderni termi rauhanturvaamiselle) mielekkyydestä ja Suomen osallistumisen avointa arviointia. Käihkö on jättänyt kirjassaan jotkin näkökulmat suosiolla syrjään (näitä ovat ainakin armeijoiden heteronormatiivisuus ja homofobia sekä puolue- ja geopolitiikka), joten hän ei tee varsinaisia keskustelualoitteita päättäjille. Lienee kuitenkin selvää, ettei häneltä tulla saamaan tukea näennäishyödyllisille sotilaallisille operaatioille. Voikin olla, ettei Nato-Suomen armeija tule hyödyntämään ainakaan virallisesti tohtori Ilmari Käihkön asiantuntemusta.