Kerran ohrana, aina ohrana?

Urho Kekkosen elämää on pengottu eri näkökulmista ja monilla motiiveilla enemmän kuin kenenkään muun suomalaisen poliitikon. Tähän asti vailla omaa erityistutkimusta ovat olleet Kekkosen vuodet Etsivän keskuspoliisin (EK) eli "ohranan" palvelukset. Yleisradion toimittaja Pekka Niiranen, joka on myös poliittisen historian dosentti Turun yliopistossa ja kaupunginvaltuutettu Kuopiossa, on poistanut puutteen kirjallaan Ohrana Kekkonen : UKK Etsivässä keskuspoliisissa 1919–1927 (SKS Kirjat 2025). Niirasen näkökulma on yleinen, mutta ehkä myös jossain määrin oletetun uteliaisuuden viimeistelemä. Kekkosta harrastaneille ei luvassa ole mitään uutta tai dramaattista, mutta kun kirja on kohtalaisen yksityiskohtainen (välillä tosin myös piinallisen vähäisiin asioihin paneutuva), valaisee se tyydyttävällä tavalla itsenäisen Suomen ensimmäisen salaisen palvelun syntyä ja toimintamenetelmiä.

Urho Kekkosen poliittista ja ideologista profiilia Niiranen ei tutkimuksellaan muuta, mutta on hän hieman halunnut aiempien tutkijoiden arvioida täsmentää aineistolla, jota muut eivät ole riittävästi penkoneet tai ehkä edes tunteneet. Hän pääseekin muistuttamaan edeltäjiään siitä, ettei Kekkosen ensimmäinen vierailu Moskovaan tapahtunut suinkaan vasta vuonna 1945, sillä jo vuonna 1926 pääsi opintomatkalle, jonka päätarkoituksena oli arvioida Moskovan lähetystön turvallisuusjärjestelyjä. Huonoiksihan ne tietysti havaittiin ja siinä sivussa Kekkonen pääsi haistelemaan olosuhteita maassa, joka hallitsi hänen elämäänsä niin pahassa, hyvässä kuin välttämättömässä mielessä.

Niiranen on pitänyt mahdolliset ideologiset intohimot hyvin kurissa, mutta on antanut itselleen luvan puhua vuoden 1918 sisällissodasta termillä "vapaussota", koska se oli myös Kekkosen termi kirjan käsitteleminä vuosina. Vaikka Niiranen on epäilemättä pyrkinyt käsittelemään ideologisia kysymyksiä mahdollisimman neutraalisti, käy ainakin vähän herkistyneemmälle lukijalle pian ilmeiseksi, että Niiranen viihtyy hyvin maailmassa, jossa antikommunismi, ryssäviha ja kansalliskiihkoilu ovat normaali olotila, ei millään lailla erillistä arviointia vaativa asioiden tila. Niiranen ei esimerkiksi analysoi lainkaan sitä, miten hyvin tai huonosti EK:ssa vallinnut ilmapiiri vastasi Suomen kaikkien kansalaisten arvomaailmaa. Hänelle on riittänyt, että EK edusti valkoisten voittajien näkemyksiä (Niiranen itsekin käyttää ilmaisua "valkoinen Suomi"), eikä mitään tarvetta pohtia esimerkiksi viholliskuvien yksipuolisuutta ole näköjään ollut. Lukija voi asian kanssa elää, mutta tulkoon mainituksi.

* * *

Kekkonen tuli EK:hon käytännössä lähes suoraan sisällissodan "veteraanina", joka oli nuoresta iästään huolimatta jo tutustunut raakaan todellisuuteen mm. teloitusosaston johtajana (ilmeisesti ei kuitenkaan ampujateloitajana; muuten Kekkonen kyllä oli ampunut punaisia, vaikka halusi myöhemmin pehmentää kuvaansa traumaattisten muistojen avulla). Niirasen tulkinnan mukaan Kekkonen oli kaikin tavoin kuin salaisen poliisin toiveunista realisoitunut työntekijä, koska hän oli paitsi älykäs, taitava analysoija ja kirjoittaja, myös riittävän karski EK:n maskuliinisen ilmapiirin sietämään. Kekkonen täytti myös edellä hahmotetut ideologiset perusvaatimukset: hän oli jyrkkä ryssän vihaaja, jyrkkä antikommunisti ja voimakkaasti kiinnostunut heimoaatteista ja suorasta toiminnasta, myös illegaalisesta. Kekkonen solahti EK:n vanhempien herrojen maailmaan kaikin puolin onnistuneesti, eikä asiaa haitannut, että EK:n apulaisten tehtäviin palkattujen harvojen naisten joukossa oli myös Sylvi Uino -niminen viehättävä nainen.

Kekkonen ajettiin salaisen poliisin töihin pääosin kotoisissa maisemissa, sillä hänet määrättiin pitkiksi ajoiksi Kajaanin toimipisteeseen. Siellä kyettiin hyödyntämään Kekkosen paikallistuntemusta ja kainuulaisten erityislaadun ymmärtämistä. Kainuu oli EK:lle tärkeä toimipaikka, koska sen kautta kulki väkeä Venäjälle ja sieltä Suomeen enemmän kuin ehkä missään muualla. Teoriassa EK:lla oli muitakin tehtäviä, mutta käytännössä koko Kekkosen mukana olon ajan se keskittyi jahtaamaan "punaisia" näiden erilaisissa rooleissa. Niiranen antaa kuitenkin ymmärtää, että Kekkonen arvioi jo varhain EK:n roolin painottuneen liikaa arkisiin rajanylittäjiin, kun olisi pitänyt keskittyä tiedustelutyöhön ja mm. ilmiantajien hankkimiseen kommunistien joukoista. Nuori mies toki hoiti hänelle määrättyjä tehtäviä, mutta alkoi samalla hahmotella mielessään uudistuksia, joilla tiedustelutyötä olisi voinut tehdä tehokkaammin.

Niiranen nostaa esiin ainakin kaksi asiaa, joiden suhteen jälkipolvilla on hänen mielestään ollut vääristynyt käsitys Kekkosesta ohranana. Ensimmäinen liittyy realismin tajuun, toinen kuulustelumenetelmiin. Niirasen mukaan Kekkosen maine rajuotteisena kuulustelijana ei dokumenttien valossa ole uskottava. Hän saattoi uransa alkupuolella jonkun kerran turvautua fyysiseen väkivaltaan, mutta pääosin hän turvautui psykologiseen pehmittämiseen, jota vanhempi kaarti ei ymmärtänyt. Kekkosen järkeili, että on turha tuottaa marttyyrejä, kun voi vähällä vaivalla saada "kalvit" kiitollisuudenvelkaan vihan tunteiden sijasta. Vaikka Kekkonen oli ideologisesti tiukka antikommunisti ja russofobi, hän alkoi Tarton rauhan jälkeen suhtautua analyyttisen realistisesti sekä Neuvostoliittoon että kotimaisiin kommunisteihin. Kun Kekkosen taitavuutta presidenttinä on ihailtu, voidaan hänen realistiseen tilannearvioon perustuvan ulko- ja sisäpolitiikkansa juuret ulottaa jo 1920-luvun alkupuolelle. Kekkosesta ei siis tullut Kekkonen vasta hävityn sodan seurauksena, vaikka tuo häviökin muovasi hänen ajatteluaan.

* * *

Yksityiskohtaisen uratarinan ohessa Niiranen kuvailee myös Urho Kekkosen eräitä vähemmän tunnettuja tai muistettuja piirteitä. Vaikka Kekkonen oli kiistatta oman sukupolvensa terävimpiä poliitikkoja, sitä olisi ollut vaikea ennustaa hänen koulu- ja opiskeluasenteidensa ja -menestyksen pohjalta. Kekkonen näyttää laskelmoineen, ettei kannata käyttää kaikkea aikaa kymppien tavoitteluun; riittää, että saa minimin suoritettua, jolloin jää aikaa muuhunkin. Juristiksi hän valmistui, mutta vain niukin naukin, lähes huonoimmilla mahdollisilla arvosanoilla. Kekkonen taisi ajatella, että hyvät todistukset ovat tavallisia ihmisiä varten, eivät luontaisille kyvyille. Toinen piirre, jota ei Kekkoseen hevin liittäisi, oli jyrkkä ja aktiivinen antisemitismi. Se liittyi toisaalta yleiseen rasistiseen asenteeseen, jonka piirissä olivat jokseenkin kaikki lukeneistoon kuuluneet. Toisaalta aktiivinen juutalaisviha kumpusi Kekkosella kuten muutenkin EK:n piirissä uskomuksesta, että venäläinen kommunismi oli juutalaisten ohjaamaa ja hallitsemaa.

Kekkosen antisemitismi jäi pääosin yksityiseksi, mutta sen piirissä hän ei pidätellyt. Tarton rauhanneuvotteluiden aikaan hän teki muistiinpanon: "Tai onko heidän juutalaisilla valtiomiehillään todellisen juutalaisen kangasgulassin taipumukset, määrät korkeat hinnat kehnolle tavaralle?" Kajaanin markkinoilla käyneitä juutalaisia kauppiaita Kekkosen nimitteli "tarkkakärsäisiksi liikemiehiksi". Suomen Heimo -nimisessä lehdessä Kekkonen julisti juutalaisten ilmoitukset boikottiin ja vuonna 1932 hän kirjoitti Berliinistä ollessaan jatko-opiskelijana rouva Rosenbaumin vuokralaisena: "Ja juutalainen! Eihän kristitty voi asua juutalaisen luona!" (s. 83-84) Niiranen on erikseen halunnut korostaa, ettei Kekkosen kohdalla ollut kyse mistään satunnaisista ikävistä puheista, vaan selkeästi omaksutusta jyrkästä antisemitismistä.

Pekka Niirasen kirja pakottaa lukijansa pohtimaan, onko Ohrana Kekkonen kirjoitettu ilman poliittisia taka-ajatuksia. Kirjan kertoma välittää Kekkosesta kuvan, joka saattaa vannoutuneen Kekkos-fanin silmissä vaikuttaa tarkoituksella kärjistetyltä ja pahantahtoiselta pyrkimykseltä tahrata valtiomies Kekkosen kuva taitavana ja menestyksekkäänä maan isänä. Toisaalta kirjan voi lukea myös ylistyksenä Urho Kekkosen ideologiselle "valkoisuudelle" ja jo nuorena käynnistyneelle vakaumukselle pitää Suomi ja suomalaiset mahdollisimman kaukana kommunisteista ja kommunismista. Tästä näkökulmasta kirjan voi määritellä myös vahvaksi puhdistavaksi todisteeksi Kekkosen oikeistolaisesta isänmaallisuudesta. Itse kallistun sille kannalle, ettei Kekkonen nuoruutensa näkemyksistä ainakaan "vasemmalle" siirtynyt, mutta hänellä oli viisautta luovia vahvojen intohimojen maailmassa niin, että loppujen lopuksi vain äärimmäisen oikealla ja ehkä myös vasemmalla Kekkonen tuomittiin "petturiksi". Kekkonen sovelsi myös politiikassa EK:ssa harjoittamaansa psykologista välineistöä, joka sisälsi sekä pehmeitä että kovia keinoja. Ehkä juuri siksi Kekkonen lipsahtaa aina näpeistä niiltä, jotka uskovat tavoittaneensa Känän ytimen.

 

Siitä

Jos potentiaalinen lukijani suhtautuu ahdistuneesti seksuaalisuuteen ja siitä puhumiseen, kirjoittamiseen ja lukemiseen, suosittelen jättämään seuraavan pohdiskelun väliin.

* * * 

Ihminen syntyy muiden elollisten lailla vailla mahdollisuutta valita fysiologisia tai kognitiivisia ominaisuuksiaan. Käyttäytymistään voi opetella hillitsemään ja esimerkillistä käyttäytymistä matkia, mutta siihen se tahtoo jäädä.

Tästä ilmeisestä tosiasiasta piittaamatta meitä ihmisiä riivaavat monet huolet, jotka liittyvät juuri näihin ominaisuuksiin, joihin emme ole voineet vaikuttaa emmekä voi myöhemminkään. Erityisen paljon huolia liittyy ulkonäköön joko suoraan tai peitellysti seksuaalisuuteen liittyvien huolten takia. Vaikuttaa vahvasti siltä, että ihminen on ainoa eläin, jolle on kehittynyt häpeän käsite ja kaikki siitä seuraava epämukavuus ja ahdistus. Arkipuheessa voimme sanoa, että koiramme "häpeää" jotain ihmisen mielestä sopimatonta tekoaan. Se on kuitenkin eläimen pelkoa ihmisen potentiaalisen rankaisukyvyn edessä, ei sitä samaa kuin millä ihminen suhtautuu erityisesti seksuaalisuuteen ja moniin muihin tärkeisiin käyttäytymisen muotoihin.

Eläimet saattavat haluta hoitaa seksuaalisen toimintansa kaikessa rauhassa, poissa muiden silmiltä ja korvilta. Kyse lienee tällöin aina yleisestä turvallisuudesta (parittelun aikana on vaikea keskittyä ulkoisiin uhkiin) ja lajitovereiden viime hetken yrityksistä vaikuttaa parinvalintaan häiritsemällä parittelua. Pääosin eläinten seksuaaliseen toimintaan ei liity sitä häpeän tai nolouden tuntemusta, joka ihmiselle on ominaista.

Vai onko se ominaista eli geneettistä? En tiedä, eivätkä arkeologiset löydöt kerro mitään siitä, millaisia ajatuksia seksuaalisuuteen liittyi esivanhemmillamme tuhansia vuosia sitten, Lienee uskottavaa, että vasta verrattain myöhään  – maanviljelyn ja pysyvien asumusten vakiinnuttua – oli käytännössä mahdollista eristäytyä fyysisesti pelkästään seksin takia. Nukuttiin ja harrastettiin seksiä samassa yhteisessä tilassa, oli pakkokin. Mutta jossain vaiheessa kulttuureihimme iskostui ajatus, että seksi on yksityisasia, virtsaamiseen ja ulostamiseen rinnastuva toimi, jossa ei kaivata ulkopuolisia tarkkailijoita.

Lienee silti arvoitus, milloin ja miksi seksiin alkoi liittyä häpeän tunne. Arkinen selitys viittaa uskontojen monipuoliseen normitus- ja häpeäkulttuuriin. Itse arvelen, että uskonnot ovat vain ottaneet käyttöönsä arsenaalin, jolle olemme olleet altistuvia tai suoraan haavoittuvia muutenkin.

* * *

Edellinen on johdanto miehisen seksuaalisen häpeän pohdintaan, jonka voi pelkistää kahteen pelkoon: että oma penis on "pieni" ja/tai se ei ole riittävän jäykkä (naisoletetuista en puhu mitään, koska puuttuu se tärkein eli oma kokemus). Muitakin on, kuten epäily seksuaalisesta suuntautumisesta johonkin yhteisön torjumaan tai peräti kieltämään. Rajaan aihepiiriä itsevaltaisena kirjoittajana ja ihmisenä, joka on syntynyt fysiologisesti ns. "miehenä" ja varustettuna peniksellä, jonka arvioi itse olevan "pieni". En tässä pohdi sitä, että seksuaalisuus sinänsä koetaan häpeällisenä ja piilotettavana asiana, vaikka se on yhtä erottamaton osa ihmistä kuin käsi tai jalka. Se olisi oman, aika laajaksi paisuvan tekstin aihe.

Lääketieteen ja fysiologian asiantuntijoiden mukaan miehisen peniksen koko, muoto ja jäykistymiskyky vaihtelevat varsin paljon. Keskimäärin miehen penis on "lepotilassa" eli ilman seksuaalista kiihotusta noin 9 cm eli vajaat kaksi tulitikkurasiaa peräkkäin. Kiihottuneena eli erektiossa keskimääräinen pituus on 13,2–14 cm. Siis melkein kolme tikkurasiaa peräkkäin.

Jokainen mies on mitannut joskus peniksensä pituutta huolestuneena. Keskiarvolukemissa olevat eivät rauhoitu tuloksestaan, koska he tietävät, että on miehiä, joilla penis on paljon pidempi ja paksumpi. Heitä ei myöskään rauhoita tietoisuus meistä, joilla tuo keskimääräinenkin on melkein tikkuaskin päässä. Kaikkein vähiten rauhoittavat  viisaat lausahdukset kuten "tärkeintä ei ole koko vaan miten sitä käytetään" tai "peniksen biologinen tarkoitus on viedä siittiöt naisen kohdunsuun tienoille".

* * *

Häpeä peniksen on pitkälle miesten oma juttu, sillä seksikumppania kiinnostaa tietenkin enemmän se, miten ponteva penis on koostaan riippumatta. Ei ole olemassa yhtä ideaalia peniskokoa, koska ei ole olemassa myöskään ideaalikokoista onteloa, johon sitä penistä sovitellaan tai ylipäänsä kaikille mieluista kokoa. On kuitenkin niin, että "miesten kesken" kaikki haluaisivat jättikokoisen peniksen (paitsi ehkä he, joilla sellainen oikeasti on) ja kaikki pahoittelevat tai pilkkaavat (tai pahoittelevat ja pilkkaavat) pienipeniksten miesten kohtaloa.

Tämän hupsun, mutta elinvoimaisen halun takia kaupalliset yrittäjät tarjoavat vuosisadasta (tai ehkä -tuhannesta) toiseen erilaisia konsteja, joilla sen tikkuaskin pituuden voi tuplata tai jopa triplata. Sanoivat lääkärit mitä tahansa, menetelmiä myydään ja rahaa liikkuu. Koska miesten keskinäisen oletuksen mukaan ei ole mitään kurjempaa kohtaloa kuin pieni penis.

Paitsi tietysti omistaa pieni ja huonosti tai ei ollenkaan jäykistyvä penis. Mikään ei miehisistä kauhuista ylittäne erektiokyvyttömyyden tuottamaa. Siinä ei auta tieto, että ongelmia on monilla ja esimerkiksi monet lääkkkeet aiheuttavat errektio-ongelmia. Kun vahingossa keksitty erektiokykyä tehostava lääke eli Viagra tuli markkinoille, se synnytti paitsi valtavan "korvaavien" aineiden markkinat, mutta valtavan määrän vitsejä, joiden tarkoituksena oli pilkata leppoisasti tai häijysti niitä, joilla on erektiovaikeuksia tai jopa kokonaisvaltaista kyvyttömyyttä, joka hoituu vain Viagralla.

* * *

Viisaat naiset ja muut partnerit ovat kautta aikoja yrittäneet saada penismielet ymmärtämään, että vaikka koolla ja jäykkyyden asteella on väliä, paljon tärkeämpää on se, miten ja mihin sitä penistä käytetään ja erityisesti, miten sitä ei pidä käyttää. Ja ettei miehenkään seksuaalisuus ole pelkkää penistä, vaikka se sitäkin on.

Yhtä lailla viisaat lääkärit ovat kautta aikojen yrittäneet saada penismielet ymmärtämään ja hyväksymään, ettei ihminen valitse peniksensä kokoa ja ominaisuuksia yhtään sen enempää kuin yleistä seksuaalista suuntautumistaan, se kaikki tulee annettuna ja ilman valitus- tai vaihto-oikeutta.

On siksi jonkinlaista elämänviisautta hyväksyä tosiasiat, joita ei voi muuttaa ja yrittää sopeuttaa oma elämisensä sen mukaan. Vaihtoehtona on kärsiä, menettää rahansa peniksenpidentäjille ja viagrakauppiaille (oikea Viagra ei maksa enää paljon mitään) ja tuntea loputonta häpeää. Kaikki turhaan asioista, joita ei voi muuttaa tahdon tai rahan voimalla.

Ammattikriitikon eetos

Kun tein kirjastossa varauksen kirjasta Kriittisen ajattelun aika (Suomen arvostelijain liitto 2025), en kiinnittänyt huomiota julkaisijaan, koska aivoni prosessoivat pelkästään otsikon ilmaisua "kriittisen ajattelun" sekä kirjastojärjestelmän näyttämää ensimmäistä kolmesta toimittajasta (Silvia Hosseini). Olin valmiiksi tavattoman innostunut, koska tässä näyttivät olevan koossa mainiot osatekijät. Vasta kirjan äärellä tajusin varanneeni kirjan, joka käsittelee itse asiassa (vain) ammattimaisten kriitikoiden eli arvostelijoiden työtä ja eetosta. Olin ensin pettynyt, mutta sitten aivoni tajusivat, etten ole varmaan koskaan ajatellut kriitikoita ammattikuntana. Alan liitostakin minulla oli korkeintaan se tunnettu harmaa aavistus, jokin sen vivahteista. Tajusin olevani yllättävällä tavalla kiinnostavan aiheen äärellä.

Tässä antologiassa on tekstejä, jotka kyllä luin, mutta ilman suurempia oivalluksia tai yllätyksiä itselleni, koska kyseessä on tulkintani mukaan ammattilaisten itsepohdiskeluun liittyvä kokonaisuus, johon en kykene enkä oikeastaan haluakaan lusikkaani laittaa. Minun on nimittäin vaikea asettautua ammattikriitikon mielentilaan ja maailmaan. Syynä ei ole se ulkopuolisenkin tunnistama yleisluontoinen nuivuus, jota kriitikoita kohtaan tunnetaan, kun he – itse muka mitään arvokasta tekemättä – nuijivat tylysti maan rakosiin nuoria ja toivorikkaita taiteilijoita. Kun olen itsekin tietokirjakriitikko de facto vaikka en de jure, ymmärrän periaatteen tasolla työn vaativuuden ja pidän monipuolista, moniäänistä ja keskenään debattia käyvää kriitikkoutta välttämättömänä osana kulttuuria ja journalismia.

Joudun kuitenkin tekemään aika selkeän eron itseni kaltaisten ja taidekriitikoiden välille. Emme ole samalla asialla kuin osittain. Itse olen koko elämäni ajan vältellyt visusti kaikesta sellaisesta kirjoittelusta, joka voitaisiin tulkita taidekritiikiksi. Itseltäni puuttuu halu ja kyky ottaa julkisesti kantaa yksittäiseen taideteokseen tai laajempaan taiteen ilmiöön. Erityisen varovainen olen aina ollut musiikin kohdalla. Vaitonaisuuteni ei johdu siitä, etten pitäisi taidekritiikkiä edes teoriassa mahdollisena, että pitäisin sitä tarpeettomana tai etten edes pitäisi sitä fiksun ihmisen ajankäyttönä. Olen kuitenkin skeptinen sen suhteen, edustaako tai edistääkö yksittäisen taiteen alueen kritiikki millään lailla yleistä kriittistä ajattelua tai taiteen ymmärtämistä. 

* * *

Edellä toteamani perusteella en edes yritä tätä julkaisua arvioida tietokirjana, vaan tyydyn poimimaan pari näkökulmaa, Herman Raivion tekstin Paremmin tietävät: kritiikki ammattina ja Silvia Hosseinin Kirjoittakaamme siis esseitä. Heidän lisäkseen kirjassa on mukana 14 muutakin kirjoittajaa, joille kaikille annamme anonyymin arvosanan "hyvä". Herman Raivio on kirjan esittelyn mukaan esseisti ja kriitikko, Hosseini puolestaan kirjailija ja kriitikko. Raivion teksti on nähdäkseni itsekriittinen, mutta myös optimistinen ammatikseen kriitikkona työskentelevän toimenkuvan esittely. Hosseini, jonka kaikista lukemistani teksteistä huokuu nautittava kielen voiman ymmärrys, tarjoaa yllättäen juuri sellaisen esseistiikan puolustuspuheen ja kannustuksen, jollaista tajusin kaivanneenikin tässä someviestinnän tylyssä ja esteettisesti usein niin vastenmielisessä nyrkkivallassa.

Kriitikon työtä ei arvosteta. Raivio siteeraa tutkimuksia ammattien arvostuksista ja siellä se kriitikko loistelee sijalla 369, kun ammatteja oli tarjolla 379. Raivion tekstin tarkoitus on todistaa, että tämä vähäinen arvostus ei perustu tosiasioihin, vaan tietämättömyyteen. Voin yhtyä Raivion perusteluihin, ne ovat loogisia ja uskottavia. Kokonaan eri asia on, miten viestin voisi saada em. ammattikyselyyn vastaavien tietouteen. Suuri enemmistö ei lue sellaisia antologioita kuin Kriittisen ajattelun aika. Yleensäkään ammattikunnalle suunnatut tietopuoliset teokset kokevat yleensä saman kohtalon: niitä lukevat valmiiksi samaa mieltä olevat ja ne, joita ei tarvitsisi vakuuttaa.

Raivion ydinkäsitteitä ovat debatti, asiantuntijuus, rehellisyys ja valta. Kolmea ensimmäistä on helpointa kannattaa, nostaa peukku pystyyn tai tykätä sydämellä. Ilman elävää debattia olemme henkisesti kuolleita. Ilman asioihin perehtymistä kaikki keskustelu on mielipiteiden pumpulipallojen poukkoilua. Epärehellisellä asenteella toimiva kritiikki voi saavuttaa hetken tuloksia, mutta ei aikaa kestävää ymmärrystä. Valta on Raiviolle selvästi hankalin tapaus. Hän pyörittelee sekä kriitikon vallan olemassaoloa että "valtaposition" kaltaisia näkemyksiä päätymättä muuhun kuin että ylenpalttinen kriitikon vastuusta ja vastuullisuudesta puhuminen voi johtaa kielteisen kritiikin kynnys nousee ja nöyristelystä tulee valtavirtaa. Minusta kysymys vallasta ratkeaa sillä, miten vakavasti kriitikko suhtautuu niihin kolmeen muuhun perustekijään. Kyllä valta myös kriitikon turmelee, jos oma eetos ei ole vahva ja rehellisyydelle alisteinen.

* * *

En kommentoi Silvia Hosseinin esseetä esseiden kirjoittamisen tärkeydestä neutraalisti, koska olen arjen fani. Kommentoin, vaikka minulla ei ole mitään kriittistä sanottavaa. Yritän siis kirjoittaa lyhyen esseen siitä, mitä kauniisti ja osuvasti Hosseini pohdiskelee ymmärtämättömien hienosteluksi usein leimaaman tavan kirjoittaa. Aloitan sitaatilla, joka toimii myös pätevänä määritelmänä: "Esseitä kynäilemällä ekosysteemien ja yhteiskuntien kriisejä ei tietenkään ratkaista, mutta jokainen punnittu, poliittista mielikuvitusta virkistävä teksti voi osaltaan syventää ymmärrystämme, ehdottaa ratkaisuja ja tuottaa muutoksen sykäyksiä." (s. 121) Pidän tavattomasti siitä, että Hosseini puhuu varoittavasti "kielimalleista", ei epämääräisesti yleistäen "tekoälystä". Ja heti toinen mainio sitaatti: "Kirjoittaminen on työlästä. Siksi olen huolissani kaikista keinoista, joiden avulla siitä yritetään tehdä helpompaa." (S. 121) Miten totta ja miten harvoin tämän ymmärtävät ne, jotka kirjoittavat harvoin tai muista syistä kompastellen.

Hosseinin teksti erittelee essee-tyyppisen kirjoittamisen piirteitä oivaltavasti: "Essee on myös vastalääke, sillä hyviä esseitä lukemalla ja etenkin niitä kirjoittamalla voi omalta osaltaan vastustaa kognitiivista laiskistumista, ajattelun himmenemistä ja muita tekoälyllistämisen salakavalia sivuvaikutuksia." (s. 123) Aivan, essee ei ole eikä tule olla muodollinen taidonnäyte, jonka ainoa tavoite on kirjoittajansa egon nostattelu tai ulkopuolisen kehun keräily. Kriittinen essee sisältää aina oivalluksia olennaisesta, jotain sellaista, mitä ei aiemmin ole auki kirjoitettu tai ääneen lausuttu, vaikka ehkä mielissä mietiskelty. Olen samaa mieltä siitäkin, ettei ole mielekästä piirtää väkisin rajaa tietokriittisen ja kaunokirjallisen esseen välille. Ne eivät ole sama asia ja kuitenkin ne voivat myös olla aivan sama asia, erottamattomat toisistaan.

Hosseini muistuttaa myös "hitaiden" esseiden merkityksestä klikkijournalismin ja kuohuttavien somepäivitysten kakofonian keskellä. " [- -] yhä useampi lukija kaipaa, tai ei ehkä vielä tiedäkään kaipaavansa, analyysejä, synteesejä, kontekstointia, viisautta. [- -] Tarvitaan olennaisen ääreen pysähtymistä, hidasta ja punnittua ajattelua, uusia visioita. Kannustan kriitikoista, kriittisen ajattelun ammattilaisia, ryhtymään toimeen." (s. 126) Itse kannusta aivan samaan myös niitä ajattelevia ja kirjoittavia, jotka ei ole tai eivät miellä olevansa varsinaisia kriitikoita. Vanhaa viisautta soveltaen kritiikki on aivan liian tärkeätä, että sen voisi jättää vain ammattikriitikoille.