Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

sunnuntai 27. lokakuuta 2024

Ei kuolemaa ilman elämää

Anssi Ylirönnin kirja Ajasta iäisyyteen : Tieteen, filosofian ja uskonnon näkökulmia kuolemaan (Basam Books 2024) esittäytyy kuoleman pohdiskeluna, mutta sanoisin, että se on vain keino houkutella lukijat (tai potentiaalinen lukija) tarttumaan kirjaan, jonka keskiössä on elämä ja sen arvoituksellisuus, joka yltyy usein mysteerin kokemukseksi, kun yksilöllä on sen suuntaisia odotuksia. Ylirönni on kustantajan esittelyn mukaan tietokirjailija, bioanalyytikko ja YTM. Näistä titteleistä ei paljoa voi päätellä, mutta itse sanoisin, että Ylirönnin vahvuudet ovat ennen muutan biologian puolella. Siihen liittyvistä elämän ja kuoleman näkökulmista hänellä on paljon painavaa ja ainakin minulle myös uusia näkökulmia tarjoavaa sanottavaa. Ylirönnin filosofiset ja varsinkin uskonnolliset pohdiskelut eivät sen sijaan juurikaan etene siitä, mihin ne tuppaavat aina jäämään pyörimään. Tämä ei ole varsinainen moite, sillä ne tuppaavat jäämään pyörimään jokseenkin kaikilla aiheeseen kajoavilla. Minusta biologia on ainoa tiede, jolla on jotain kiinnostavaa kerrottavaa elämästä ja kuolemasta.

Kun edellä totean kirjan alanimekkeen huijaavan, en ole pahoillani, sillä suoraan sanoa kuolema ei ole erityisen kiinnostava tutkimuskohde, ellei satu ottamaan siihen ei-biologisia eli uskonnollis-maailmankatsomuksellisia näkökantoja, joiden keskiössä on tavallaan biologisen kuoleman kieltäminen. Kuolemattomaan tai jälleensyntyvään sieluun en itse ole kiinnostunut paneutumaan, koska pidän aihepiiriä puhtaana ajatusleikkinä eli spekulaationa. Meillä ei ole mitään todisteita aineellisesta ruumiista riippumattomasta olemassaolosta, ei myöskään siitä, että olisi olemassa jokin "toinen todellisuus". Ihmisen maailma on kyllä täynnä mitä ihmeellisimpiä tarinoita ja väitteitä, mutta ei todisteita, joita riippumaton tutkija voisi tutkailla, mittailla ja arvioida. Ns. kuolemanrajakokemukset, joita Ylirönni myös käsittelee, eivät ole todisteita mistään muusta, kuin että ilmeisesti ihmiset aivot reagoivat osittain samantyyppisesti olosuhteisiin, jotka ovat johtamassa biologiseen kuolemaan.

Tietokirjailijan ei olekaan hyvä ottaa voimakkaasti kantaa filosofisiin tai uskonnollisiin kistakysymyksiin, mutta Ylirönnin pyrkimys neutraaliin lähestymistapaan jää subjektiivisen arvioni mukaan hiukan vajaaksi. Hänen kritiikkinsä ns. taistelevan ateismin (Richard Dawkins) edustamia näkemyksiä vastaan on niin pontevaa, että siinä on jo henkilökohtaisuuden makua. Itseäni se oudoksutti, koska Ylirönnillä pitäisi olla tiedossa, ettei ateismi ole mikään filosofinen tai tieteellinen ajattelutapa saati ideologia. Se on yksinkertaisesti jumaluskon puutetta, ei mitään muuta. Jos haluaa kritisoida Dawkinsin tai jonkun muun näkemyksiä, olisi se reilumpaa tehdä ilman antiateistista paatosta. Lopetin itse aikoja sitten termin "ateistmi" käytön, koska sitä käytetään pääasiassa antiateistisessa kiistelyssä. Minusta selkeämpi termi meille on uskonnoton. Saa senkin tietysti väännettyä jonkin sortin "uskonnoksi", mutta kun en itse kuulu mihinkään uskonnottomien järjestöön (jos sellaisia onkaan), en paljon piittaa.

* * *

Antiateistisen kaunan lisäksi olin havaitsevinani Ylirönnin kirjassa myös jonkinlaisen "tiedeuskovaisuuden" kritiikin läsnäolon, vaikka kirjan biologiset osat nojautuvat mielestäni selkeästi luonnontieteen todistusvoimaisuuden tunnustamiseen. Kun moittii fysikalismia tai matematiikan kaikkivoipaisuuden mainetta, tarttuu mukaan ajallemme ominaista, Ylirönnin kohdalla ehkä kuitenkin tahatonta ei-tieteellisyyden tuomista jotenkin tasa-arvoisena argumentaation lähteenä pohdintoihin elämän ja kuoleman kysymyksistä. En tarkoita, ettei aiheita saa lähestyö ihan mistä hyvänsä kulmasta, havaitsin vain vähäistä ristiriitaa kirjan pääsisällön ja eräiden sivuhuomautusten välillä. Tämä oli itselleni yllätys, koska Ylirönni ottaa esimerkiksi tekoälykeskusteluun selkeän kannan, jonka mukaan algoritmit eivät ole koskaan älykkäitä ihmisaivojen tavoin, koska ne eivät toimi kuten neuroverkot eikä niillä ole biologisen ihmisen kokemusmaailmaa. Ei mieltä ilman ruumista on minusta edelleen kestävä lähtökohta.

Biologinen kuolema ei ole yksinään kiinnostava aihe, koska epätieteellisistä spekuloinneista tyhjennetty kuolema ei ole muuta kuin elämän puuttumista. Kuolemaa ei ole ilman elämää, mutta kuten Ylirönnikin tulee kertoneeksi, kuolemaa hyvin pitkään karttelevaa elämää sen sijaan on paljonkin lyhytikäisen ihmisen ulkopuolella. Toki Maan elonkehän tarjoamien edellytysten ajoittainen katastrofaalinen muuttuminen muistuttavat siitä, ettei parhainkaan evolutiivinen pitkäikäisyys ole sama asia kuin kuolemattomuus. Sukupuutto uhkaa jokaista lajia, myös niitä, jotka ovat löytäneet keinot selviytyä miltei missä olosuhteissa tahansa, kuten esimerkiksi bakteerit eliöryhmänä. Avaruudessa on tekijöitä, joita mikään biologinen elämänmuoto ei kykene huijaamaan, kuten lähellä tapahtuva supernovan räjähdys tai oman aurinkomme laajeneminen (Maa muuttuu laavapuuroksi ja haihtuu sitten avaruuteen; siinä eivät karhukaisetkaan enää sinnittele).

Ylirönnin perusteellinen biologinen katsaus (kirjan luvut 2-5) panee lukijan tosissaan miettimään, mitä me loppujen lopuksi vieläkään tiedämme elämästä ja sen perusehdoista. Ylirönni vaikuttaisi kuuluvan maailmankaikkeudessa esiintyvän elämän optimisteihin, vaikka ei tähän asiaan paneudukaan. Itse rupeasin kyllä pohdiskelemaan syntyjä syviä eli sitä, miten elämän ja ei-elämän raja lopulta piirretään tai kuvaillaan (elämän ja kuoleman raja ei sekään ole aivan niin selkeä kuin luulisi, mutta periaatteessa sentään määriteltävissä). Emme tiedä, onko elämäksi kutsumamme tyypillistä ja yleistä sille materialle, josta oletamme maailmankaikkeutemme koostuvan. Elämää näyttäisi esiintyvän siinä materiassa, jota kykenemme tutkimaan, varsin kapealla sektorilla monen kriittisen arvon kannalta (lämpö, kosteus, ilmanpaine, vetovoima, säteilynsuojaisuus jne.). Biologinen elämä näyttää voittajalta, vaikka niin ei kosmisessa mittakaavassa välttämättä olekaan.

* * *

Onko biologinen kuolema erottamaton osa evoluutioksi kutsumaamme järjestelmää? Näyttäisi kyllä vahvasti olevan, muuten täällä kai esiintyisi aidosti kuolemattomia eliöitä. Emme kuitenkaan tiedä, johtuuko tämä Maassa kehittyneiden orgaanisten yhdisteiden herkkyydestä ja hauraudesta vai onko kuolevaisuus seurausta fysikaalisista vakioista. Kuolemattomuus näyttää joka tapauksessa olevan ominaisuus, joka on karsiutunut evoluution miljardien vuosien myllyssä joko liian kalliina tai piirteenä, joka ei mahdu fysiikan lakien puitteisiin. Anssi Ylirönni ei asiaa sano näillä sanoilla, mutta tuntuu kuitenkin ajattelevan kuten minäkin: evoluutio ei itse ole elollinen, se ei ole mitään geeneihin koodattua, vaan enemmänkin nimitys tekijöille, joiden puitteissa elämän ilmiöt joutuvat toimimaan.

Tätä vasten pidän elämän suurimpana arvoituksena kysymystä siitä, mistä on peräisin elämisen jatkumisen halu? Onko sellaista ollut alunperin olemassakaan, voisiko se(kin) olla evoluution esiin pakottama ominaisuus vai pelkkää sattumaa? Jos tämän tietäisimme, osaisimme luultavasti matkia biologisen elämän alkuperäistä, ensimmäistä syntymistä Maan fysikaalisissa ja kemiallisissa olosuhteissa (varmaa kai on, että Maa oli tyystin erilainen kuin nyt, esimerkiksi happea ei ollut ilmakehässä juuri lainkaan, joten elämän oli aluksi pakko olla anaerobista). Biologisesti elävien rakenteiden ensimmäisiä vaiheita peittää jotenkin samanlainen huntu kuin koko maailmankaikkeuden alkua, josta meillä on vain välillisiä ja teoreettisia oletuksia. Muistan joskus lapsena uskoneeni, että kun minusta tulee aikuinen, ihminen osaa jo luoda elämää ei-elämästä. Se hetki ei tunnu tulleen edes lähemmäksi, vaikka luotaimemme kiitävät jo lähiavaruudessa.

Kun edellä olen sivuuttanut puolet Ylirönnin kirjan pohdinnoista, ei se tarkoita, ettei olisi olemassa myös tärkeää ei-biologista puhetta kuolemasta. Ei itse kuolevan kannalta tosin, vaan eloon jäävien, vasta joskus myöhemmin kuolevien kannalta. Se on kiehtova asia, miten monella tavalla kohtaamme kuolevaisuuden, vaikka voisi ehkä odottaa suurempaa mukautumista väistämättömään. Mutta ihminen ei olekaan kuten useimmat toislajiset. Etsimme ikuista nuoruutta ja kuolemattomuutta, koska emme ymmärrä tyytyä siihen, mikä on. Olemme tässä suhteessa tavallaan myös varsin säälittävä eliölaji, koska pidämme sitkeästi kiinni valtavasti surua ja voimattomuutta synnyttävästä toiveajattelusta. Erityisesti muiden eliöiden häikäilemättömän riistämisen avulla aineellisessa yltäkylläisyydessä elävä ihmislajin pieni vähemmistö on tavattoman säälittävä valtavassa kuolemanpelossaan. Filosofeilla ja uskontojen edustajilla on ollut jokunen hyvä idea kuolemankammomme hillitsemiseksi, mutta ei mitään laajasti toimivaa. Mutta se ei ole Anssi Ylirönnin vika!


tiistai 22. lokakuuta 2024

Meritursas opettaja

Minun oli tarkoitus katsoa tämä dokumenttielokuva jo aikoja sitten, mutta lopulta aikomus toteutui vasta lokakuussa 2024. Onneksi toteutui edes myöhään, sillä My Octopus Teacher (Netflix 2020, Pippa Ehrlich & James Reed) on elämys. Ainakin jokaiselle, joka suhtautuu elävään luontoon ihaillen, suojellen ja arvostaen. Se on inhimillisesti liikuttava kuvaus hyvin epätodennäköisestä lajienvälisestä suhteesta, mutta ennen kaikkea kaikki perinteiset vähättelevät ennakkoluulot ”älyttömistä nilviäisistä” lopullisesti tuhoava kuvaus siitä, miten Octopus vulgaris, maailmalla yleinen meritursas, tuttavallisemmin ”mustekala”, on ympäristöönsä täydellisesti sopeutunut älykäs ja monitaitoinen eliölaji.

Meritursaiden status oli tosin jo ennen tätä elokuvaa suhteellisen korkealla ihmisten tietoisuudessa, koska eräs saksalaisessa akvaariossa elänyt ja nimen ”Paul” saanut yksilö pantiin leikkimielisesti ”ennustamaan” jalkapallo-otteluiden lopputuloksia. Paul sai valita mieleisensä kahdesta maiden lipuilla koristelluista laatikoista ja ihminen päätti sen veikanneen sitä maata, jonka laatikon se uteliaana ensin avasi. Tilastollisen odotuksen mukaan tuloksen olisi pitänyt jakautua tasan, mutta Paul onnistui ensin vuoden 2008 EM-kisoissa veikkaamaan oikean voittajan viidessä tapauksessa kahdeksasta, joissa Saksa oli toisena maana. Vielä yllättävämpi oli Paulin arvauskyky vuoden 2010 MM-kisoissa, joissa Paul arvasi voittajan oikein kaikissa Saksan kymmenessä ottelussa, myös siinä alkulohkon ottelussa, jonka Saksa yllättäen hävisi Serbialle. Koska Paulilla ei tietenkään ollut edes ajatusta jalkapalloilusta, hämmentävän tuloksen on arveltu johtuneen meritursaalle mieluisista väreistä – tai sitten puhtaasta sattumasta. Jos yhden Paulin sijasta olisi laitettu 1000 meritursasta arvailemaan esimerkiksi pörssin kehitystä, tulos olisi todennäköisesti vastannut tilastollista keskiarvoa.

Dokumentaristi Craig Foster tutustui meritursaaseensa Etelä-Afrikan rannikolla sijaitsevassa levämetsässä, jota voi pitää tyypillisenä biologisena ekolokerona, jossa tavattoman monet eliölajit elävät melko vakaissa olosuhteissa syntymästä kuolemaansa. Foster halusi tutkia tätä ekosysteemiä sitä mahdollisimman vähän häiriten, mistä syystä hän totutteli uimaan kylmässä vedessä ilman sukeltajan märkäpukua ja happilaitteita. Liikkuessaan lihasvoimalla ja äänettömästi ympäri levämetsää Foster saattoi tarkkailla ympäristöä muiden lajien näkökulmasta lähes näkymättömänä, ison hylkeen kokoisena eliönä, joka ei näyttänyt saalistavan mitään muuta lajia. Seuraukset olivat sekä yllättäviä että tavattoman antoisia niin eläinten käyttäytymistutkimuksen eli etologian kuin biologiankin näkökulmasta.

* * *

Kävi nimittäin niin, että Foster tutustui ilman minkäänlaista ennakkosuunnitelmaa tai aikomusta yksittäiseen meritursasyksilöön ylittämällä ensin sen epäluulon ja varovaisuuden, voittamalla nilviäisen luottamuksen ja lopulta luomalla henkilökohtaisen, fyysiseen kosketukseen asti ulottuneen suhteen tähän meritursasyksilöön. Ajatus ihmisen ja mustekalan yksilötason ”ystävyydestä” ei ehkä tule yllätyksenä nilviäisiä tutkineille biologeille, mutta meille muille se on epäilemättä hyvin outo ja epäluuloisuuttakin herättävä ajatus. Foster onnistui kuitenkin kuvausryhmän avulla dokumentoimaan tämän suhteen kehityksen, selkeät luottamuksesta kertovat meritursaan omaehtoiset fyysiset lähestymiset sekä sen, kuinka tämä meritursas antoi Fosterin seurata elämäänsä sen loppuun asti.

Foster ei koskaan antanut eläimelleen ihmisiä niin huvittavaa erisnimeä, eikä edes eläimen sukupuoli paljastu ennen sen elämänkaaren loppupuolta, jolloin Foster seuraa mustekalan lisääntymisprosessia alusta loppuun. Nimettömyys on varmasti ollut harkittua pidättäytymistä eläimen inhimillistämistä ja itse arvostan Fosterin ratkaisua, vaikka olisi varmasti ollut ”kaupallisesti” edullista antaa eläimelle disneytyylinen erisnimi, vaikkapa Wendy. Meritursaan elämä on kuitenkin varsin lyhyt, yleensä vain runsaan vuoden mittainen niillä harvoilla, jotka selviävät aikuiseksi asti (suurin osa poikasista ei selviydy ja siksi meritursasnaaras tuottaa munia kymmenin tuhansin).

Nimettömänäkin tämä yksittäinen meritursas saa ihmisen rakastumaan itseensä aivan samalla tavalla kuin rakastamme lemmikeiksi ottamiamme koiria, kissoja, marsuja tai kaneja. Kun dokumentti kääntyy kohti meritursaan kuolemaa, joka seuraa suoraan munien tuottamista, Fosterin ilmeet ja elekieli kertovat suuresta liikutuksesta, eroamisen vaikeudesta ja surusta. Luontodokumentaristi seuraa kuitenkin peittelemättä myös eläimen kuolemista ja siirtymistä kissahaiden ryhmään kuuluvan, ihmistä pienemmän ”pyjamahain” elimistön läpi osaksi materian kiertokulkua.

* * *

Foster ehtii kuitenkin seurata meritursaansa määrätietoista, taitavaa ja samalla koko ajan vaanijan itsensä saaliiksi joutumisen uhkan sanelemaa toimintaa. Meritursas osoittautuu omassa lokerossaan erittäin älykkääksi, oppivaksi ja myös nopeaan päätöksentekoon kykeneväksi eliöksi. Mustekalojen kyky naamioitua ihonsa väritystä ympäristön mukaan tunnetaan hyvin, samoin saalistajaan päälle ruiskutetut ”mustepilvet”. Foster näyttää paljon enemmän ja saa katsojan miettimään, mitä muuta eroa ihmisellä ja meritursaalla on kuin elinympäristö. Mustekala osaa naamioitua värin vaihtamisen lisäksi myös salamannopeasti lähistöstä kerättyihin simpukankuoriin. Meritursas pystyy kasvattamaan hain irti pureman lonkeron tilalle uuden, täysin toimintakykyisen lonkeron. Ihmiseltä se ei onnistu.

Foster kertoo, että vaikka meritursaalla on ihmisen näkökulmasta katsottuna pienet aivot, myös jokainen lonkero ja niiden imukupit ovat toiminnallisesti osa aivoja. Tämä selittää sen, miten herkästi, nopeasti ja tehokkaasti lonkerot tutkivat, ottavat kontaktia ja toimivat tilanteen mukaan. Dokumentin kuvaus on tältä osin todella hienoa seurattavaa, koska kamera on ollut useimmissa tilanteissa hyvin lähellä, kirjaimellisesti meritursaan vieressä. En tiedä, kuinka monta kuvaajaa on ollut käytettävissä, mutta katsojalle tulee tunne siitä, että kamera on seurannut jokaista hetkeä ja kuvien laatu on erinomaisen selkeää. Sen ansiosta on helppo omin silmin todeta meritursaan neuvokas, arjen älykäs toiminta sekä oman ravinnon pyydystämisessä että saaliiksi joutumisen välttämisessä.

Craig Fosterin elämän tämä kokemus muutti, mutta tuskin dokumenttielokuvan katsojatkaan jäävät täysin koskemattomiksi. Elokuva todistaa vahvasti siitä, ettei ihminen ole ainoa ”älykkäästi” ympäristössään toimiva eliölaji, vaan että se on Maan luonnossa itse asiassa normaalia. Kysymys ei ole ihmisen vaan evoluution määrittämästä älykkyydestä, jonka keskiössä on kyky toimia tehokkaasti omassa elinympäristössä. Meritursas ei rakenna alttoviuluja tai tietokoneita, mutta se ymmärtää oman ympäristönsä olo- ja voimasuhteet, se tuntee ulottuvilla olevat resurssit sekä saalistajien ja saaliiden ominaisuudet. Fosterin kohtaama meritursas saattoi olla keskimääräistä uteliaampi, rohkeampi tai jopa luottavaisempi, mutta periaatteessa jokaisella meritursaalla on Fosterin kohtaaman yksilön kyvyt. Myös sillä elokuvan lopussa näytetyllä kämmenelle mahtuvalla meritursaan poikasella, jonka Foster toivoo olevan jo kuolleen ystävänsä jälkeläinen. Elämä toimii täydellisesti, kun ihminen ei sotke sen olosuhteita.

 

keskiviikko 16. lokakuuta 2024

Mitä oli kun ei vielä ollut kapitalismia

Oli ilahduttavaa bongata kirjojen syksyn sadosta Markku Kuisman uusin teos Kansallinen voitto ja kapitalismin henki : Luonnostelmia maailmantalouden reunalta (Siltala 2024). Kuisman tekstiä lukee aina mielihyvällä, koska sen voi luottaa sekä perustuvan lukeneisuuden osalta asioiden syvälliseen pohdiskeluun että tarjoavan tietämyksensä muodossa, jota ei rasita väkinäinen pingottuneisuus tai minkään statuksen todistelu. Näin on nytkin, tätä kirjaa voi suositella jokaiselle, joka on koskaan pohtinut, mitä oli kun ei ollut vielä kapitalismia. Feodalismista lienee hämärä yleiskuva monella, mutta vaikka käsite "merkantilismi" on ainakin vanhemmalle väestölle tuttu koulun historian tunneilta, sen sisältöä ja olemusta suhteessa kapitalismiin tai feodalismiin tuskin. Markku Kuisman kirjalla lienee muitakin tavoitteita kuin yleisen historiatietoisuudern parantaminen. Kirjan alaotsikko korostaa Suomen pysyvää geopoliittista sijaintia sekä maantieteellisesti että taloudellisesti todellisten voimatekijöiden laidalla. Ehkä kirja onkin muistutus juuri siitä, että se on historiallinen paikkamme haluistamme ja toiveistamme riippumatta.

Kuisma kertoo enimmäkseen ajasta, jolloin Eurooppaa hallitsivat Amsterdamin ja Lontoon kaikkialle tunkeutuva mahti sodan ja kaupan toimissa. Eurooppa oli jo lipunut feodaalisen järjestelmän yli ja ohi, kun merkantilismiksi nimetty tapa hallita isoja asioita nousi hallitsevaksi. Ilmiöllä tuskin olisi ollut Suomeen suurempaa vaikutusta, jos olisimme jo olleet Suomi, mutta koska olimme kelvanneet sekä Ruotsille että Venäjälle kiinnostavana erämaana ja erinäisten metsästä saatavien tuotteiden raaka-ainevarastona, tulimme temmatuksi myös merkantilismin piiriin ainakin eteläistä neidon helmaa myöten. Olimme osa eurooppalaisen suurvallan eli Ruotsin hallitsemaa aluetta. Tuon aseman Ruotsi oli saavuttanut erityisesti raudan ja kuparin tuottajana, eikä asemaa heikentänyt se, että valtakunnassa oli myös tervaa tuottavia honkametsiä ja niitä oli kannattavasti saavutettavissa ja hyödynnettävissä aivan erityisen paljon itäisessä provinssissa.

Merkantilismi ei ollut aikalaisten oma käsite, vaan jälkipolvien määritelmä sille, miten itsevaltaisesti hallinneissa Euroopan maissa ryhdyttiin ajamaan kansallista etua tähtäämällä kaupankäynnissä siihen, että se tuottaa valtiollista ylijäämää, jonka itsevaltias ja aatelinen yläluokka voivat tuhlata sotiin ja muihin omaa erityistä asemaansa pönkittäviin tarpeisiin. Siinä missä feodaalinen talous oli vaurastuttanut lähinnä paikallisia aatelisherroja, merkantilismin tavoitteena oli hahmottumassa olevien valtiollisten kokonaisuuksien taloudellinen hallinta. Sellaisesta ei ollut juuri kokemusta, mutta yleisesti arveltiin, että aineellinen vauraus on jonkinlainen vakio, jossa oma ylijäämäinen ulkomaankauppa tarkoitti automaattisesti kilpailijoiden heikentymistä. Kaikkien pyrkiminen samaan aiheutti kovan kilpailun resursseista, joiden tuella se oman talouden ylijäämäisyys voitaisiin saavuttaa.

* * *

Merkantilismin keinovalikoima oli suppea, mutta tylyn tehokas. Sen ytimessä oli valtion sisäisen kilpailun estäminen yksittäisille toimijoille armollisesti suotujen yksityisoikeuksien eli privilegioin sekä erilaisin tullein ja kielloin rakentuvan byrokraattisen muurin avulla. Ajatuksena oli, että edistyneimmät teollisuusyrittäjät saivat toimia ja voimistua ilman tuhoisaa taloudellista kilpailua eli monopoliaseman turvin. Päätarkoituksena oli vahvistaa kansallista teollisuutta hallitsijan ja valtaa pitävän aateliston hallinnan ikuiseksi tekemiseksi. Merkantilismissa ei pyritty vahvistamaan sen paremmin papiston kuin kauppiasporvareidenkaan asemaa, talonpoikaistosta puhumattakaan. Kaikkia säätyjä tarvittiin kuitenkin varmistamaan se, ettei privilegoiden suojassa tapahtunut luonnonvarojen hyödyntäminen vaarantunut. Yhtä ja toista hyvää levisi sen ansiosta myös muiden säätyjen ulottuvilla, mikä loppujen lopuksi vahvisti kokonaisuutta, vaikka konkreettiset edut usein joutuivatkin vastakkain.

Vain kapitalismin piirissä eläneelle Markku Kuisman kuvaus merkantilistisen Ruotsin toiminnasta on sekä kiehtovaa että outoa. Pyrkimys monopoliasemaan on myös kapitalismissa jokaisen yrittäjän tavoite, mutta sen täytyy olla äänetön ja näkymätön, koska virallisesti yrittäjien keskinäinen kilpailu on asetettu markkinatalouden keskeiseksi käyttövoimaksi. Merkantilismin ratkaisu suosia monopolistisia pyrkimyksiä johtui jälkiviisaasti katsoen tietysti siitä, että pääomakeskittymät olivat kaikkialla turhan pieniä, eikä keksitty parempaakaan keinoa edistää keskittymistä kuin pakottaminen ja kieltäminen. Aikalaiset saattoivat myös todeta, että idea toimi parisensataa vuotta kohtalaisen hyvin, vaikka sen periaatteita vastaan myös toimittiin koko ajan, kun tulevat kapitalistiset pioneerit vaativat yrittämisen ja kaupankäynnin vapautta päästäkseen harvojen hallitseman rikkauden äärelle.

Markku Kuisma liikkuu pääosin yleisellä tasolla, mutta hyvän historioitsijan tapaan maustaa yleistä tarinaa paikallisilla, tässä tapauksessa siis Ruotsin itäalueisiin liittyvillä esimerkeillä, joihin liittyy ruotsinkielisiä yläluokan herroja (naisia tarinassa esiintyy vain harvoina hallitsijoina). Todella mielenkiintoista on lukea siitä, miten suomalaisen Ruotsin itärajan siirtyily edestakaisin tarjosi merkantilistisiin esteisiin kyllästyneille mahdollisuuden pelata kahden suurvallan kiistoilla. Harvoin muistetaan, että Haminan ja Viipurin kaupungit olivat pitkiä aikoja venäläisiä kaupunkeja, joita eivät sitoneet Tukholmassa säädetyt kiellot ja privilegiot. Maantieteellisistä syistä oli itäsuomalaisten talonpoikien paljon helpompaa ja järkevämpää yrittää suoraa kaupankäyntiä venäläiskaupunkien kuin jyrkkien säädösten hallitsemien tapulikaupunkien kanssa. Kiellettyä se oli ja rangaistuksia seurasi, mutta se ei itse ideaa hävittäyt.

* * *

Markku Kuisman suuri viesti tuntuu olevan, että vaikka Suomen metsien hyödyntämisen historia saattaa näyttää neuvokkaiden ruotsalaisten ja suomalaisten aatelisherrojen ja kauppiaiden ohjastamalta, todellisuudessa koko Pohjolan taloudellinen kehitys oli riippuvainen Amsterdamin ja Lontoon eli väkirikkaan Euroopan kysynnästä. Ilman niiden tervantarvetta ei olisi koskaan syntynyt tervanpolton tuottoisaa liikeideaa, ei tervaporvareita eikä valtiollista rahavirtaa Euroopan ytimestä kylmään Pohjolaan. Taistelu metsien käytöstä, joka on Kuisman kirjan toinen päätarina merkantilismin mekanismien esittelyn lisäksi, sai käyttövoimansa eurooppalaisesta kysynnästä, koska sen paremmin Ruotsilla kuin sen itäosallakaan ei olisi koskaan ollut omaa tarvetta hakata metsiä ensin kaivos- ja metalliteollisuuden, sitten tervan ja sahauksen tai sellunkeiton tarpeisiin. Metsistä tuli täkäläistä kultaa vientimahdollisuuksien myötä. Ilman niitä malmit olisivat jääneet pääosin maan sisään ja metsiä olisi kaadettu vain samoihin kotitarpeisiin kuin ennenkin. Koko Pohjola näyttäisi nyt aivan toiselta ilman Amsterdamin ja Lontoon vetoa.

Kuisman kirjan otsikossa vilahtava "kapitalismin henki" selittyy ennen muuta sillä, miten nopeasti merkantilismin pääomia keskittävät piirteet osoittautuivat myös esteeksi yrittäjyydelle ja kansalliselle hyvän tasaisemmalle jakamiselle. Mikä oli hyväksi hallitsijalle ja hänen valtansa tukena olevalle aatelistolle, ei useinkaan ollut hyväksi kaupunkien kauppiasporvaristolle, kaikkialle valtakuntaan ulottuvalle kirkolliselle säädylle eikä varsinkaan raaka-aineita historian oikkujen takia jollain tavalla omistavien ja hallitsevien talonpoikien joukolle. Ei siis mikään ihme, varsinkaan jälkiviisaille, että merkantilismi synnytti myös tulevat tuhoajansa. Pitkällä tähtäimellä oli ratkaisevaa kaupallinen joustavuus ja notkeus, joka ei ollut merkantilismin vaan oikean kapitalismin perusvoima. Se oli kuitenkin mahdollista vasta, kun oli hitaan ja tehottoman isojaon myötä lopulta päätetty, kuka omisti kaiken vaurastumisen ehtona olevan maan, vesivoiman ja muut luonnon tarjoamat resurssit. Vasta isojaon myötä vakiintui myös Ruotsissa (ja Suomessa) edelleen vallitseva valtionmaiden suuri määrä.

Kuisma ei muistaakseni sitä ääneen totea, mutta tarina kertoo siitä, miten merkantilistinen "kansallinen voitto" oli loppujen lopuksi riittämätön tuotantovoima. Se jäi liian pieneksi ja se käytettiin enimmäkseen rahoittamaan sotia, jotka eivät tietenkään olleet taloudellisesti merkityksemättömiä, mutta eivät kuitenkaan tehokasta talouden rakenteiden kehittämistä ja vaurauden kasaamista hankkeisiin, joihin ryhtyminen oli todellisten rikkauksen kerryttämisen edellytys. Kirjansa lopussa Kuisma puhuu suoraan varhaiskapitalistisista vuosisadoista, joita ilman ei suomalainen paperi- tai selluteollisuus koskaan olisi syntynyt. Eikä se varsinkaan olisi noussut globaalisti merkittävään rooliin, joka toteutui 1900-luvun loppuvuosina, kun Suomesta lopultakin tuli jalostettujen lopputuotteiden (hienopaperi ja kännykät) suurvalta, ainakin hetkeksi. Kuisma muistuttaa siitä, ettei kannata syyttää merkantilistisia metsäpatruunoita laiskuudesta tai ideapulasta, koska mikään määrä innovatiivisuutta ja rohkeutta ei olisi riittänyt ilman pääsyä suurille markkinoille. "Oman tahdon tai kyvyn osuus tässä ratkaisevassa valinnassa oli mitätön, eikä sitä markkinain näkymätön käsikään viisaasti valinnut. Ei sellaista kättä taida edes olla tai jos on, sen ihan oikeaa rooli kannattaa tutkia tarkoin." (s. 258) 



lauantai 12. lokakuuta 2024

Että ymmärtäisimme

Antti Haatajan kirja Tappajat  Suurpetojen kilpajuoksu ravintoketjun huipulle (Tammi 2023) on vavahduttava lukukokemus myös ihmiselle, joka jo ihailee susia ja suhtautuu kaikkiin toislajisiin myönteisesti. Erityisen vahvan vaikutuksen tekee alusta lähtien se, että Haataja käyttää johdonmukaisesti ilmaisuja hän ja he jokaisesta eläimestä ja kasvista (ehkä käyttäisi myös sienistä, jos niistä olisi ollut puhe, ehkä ei kuitenkaan viruksista). Vaikka itse hyväksyn täysin ratkaisun taustalla olevan ajattelutavan, eliöiden sinutteluun täytyi totutella. Vasta kirjan lopulla se alkoi tuntua luonnolliselta. Näin aivopestyjä me ihmisparat olemme, Antti Haatajalla on muutenkin taipumusta sanoa asiat kuten ne ovat. Minua se miellyttää, joku romanttisemmin luontoon ja eläimiin suhtautuva saattaisi puhua inhorealismista. Itse uskon, että luonnosta täytyy puhua suoraan, realistisesti ja epämukavia faktoja karttamatta.

Tappajat on huikea tietopaketti jokaiselle, jolla on kärsivällisyyttä seurata Haatajan usein varsin pitkää ja polveilevaa todistelua. Sillä siitä on kyse, lukemattomin tutkimuksin ja empiirisen kokemuksen vahvistamasta kertomuksesta siitä, miten julkisessakin puheessa vilahtelevat sudet, ahmat ja valkohäntäkauriit todellisuudessa elävät. Tämä biologinen lähestymistapa on edellyttänyt runsaan lukemisen ja sisäistämisen lisäksi mittaamatonta määrää omaa liikkumista luonnossa sen omilla ehdoilla. Satunaisesti talousmetsissä liikkuvan retkeilijän täytyy tämän kirjan äärellä todeta vaieten, että eläinten seuraaminen ja valokuvaaminen niitä ja niiden systeemejä häiritsemättä on haastavaa työtä, johon useimmista meistä ei olisi. Onneksi Antti Haatajasta on.

Vielä enemmän Haataja kertoo tosiasioita siitä, miten luonto on dynaaminen järjestelmä, jossa todella aivan kaikki vaikuttaa kaikkeen. Kertomukset petojen ja niiden saaliiden keskinäisen vuorovaikutuksen ihmeellisyydestä ovat usein maallikon mielikuvista uhmaamia. Täysin vastoin kaupunkilaisen ja maalaisen ihmisen intuitiota juuri suurpedot pitävät huolta eläinkunnan kestävyydestä vallitsevissa olosuhteissa, ja kun olosuhteet muuttuvat, kuten juuri nyt elinaikanamme, suurpetojen rooli vain kasvaa. Ne ovat konkreettisesti ja symbolisesti avainlajeja, joiden riittävyys ja voima ratkaisevat koko ekologisen lokeron selviämisen. Television luontodokumenttien synnyttämä vaistomainen asettuminen saalistettavan puolelle saa tästä kirjasta vahvan kiistäjän. Metsäpeuran menestys Suomessa on mitä suurimmassa määrin suden menestyksestä kiinni. Metsäpeuraa ei voi tukea tukematta samaan aikaan myös sutta. 

* * *

Antti Haatajalla on kirjassa rooli sekä tutkijana ja valokuvaajana että "yleisen mielipiteen" ja luontoa tuhoavien voimien haastajana. Kaikista näistä rooleista hän selviää voittajana, enkä usko, että monikaan tuhoajien edustaja olisi halukas julkiseen väittelyyn Haatajan kanssa. Voi olla, että hän saa sehä vihapostia että konkreettisia uhkauksia pelkästään sen takia, että puolustaa suden ja muiden petojen oikeutta olla olemassa. Vielä suuremman loukkauksen petovihaisia kohtaan Haataja nakkaa muistuttamalla siitä, miten tärkeitä pedot ovat sen hetkellisen tasapainon turvaajina, joita luonto ja evoluutio sallivat. On varmasti erittäin ärsyttävää kohdata ihminen, joka on lukenut tutkimuskirjallisuuden läpi ja pystyy esimerkein todistamaan keskeiset väitteensä. Haatajaa ei pääse kukaan mitätöimään nojatuolitutkijana, joka puhuu asioista teoreettisesti ja itseään likaamatta. Haataja on haastaja, jota vastustajat taatusti pelkäävät, vaikka eivät sitä julkisesti myöntäisi.

Petojen ymmärtäjä lienee pahinta, mitä Haatajan kaltaisista uranuurtajista keksivät sanoa ne, joiden mieltä korventaa pysyvä viha luontoa ja sen järjestelmää kohtaan. Vihaa, joka syntyy joskus pelottelusta, mutta useammin siitä, että elänkunnan pedot ottavat tilaisuuden tullen ravinnokseen myös ihmisen koiria, lampaita ja vasikoita. Petovihaajalle susi ja muut suurpedot ovat myös kilpailijoita metsästämisharrastukselle. Jos petoja on riittävästi, mitään tarvetta "kannanhoitoon" ei ole ja metsästäjät jäävät vaille mielihyvää tuottavia tappokokemuksia. Tällaisen uhkakuvan edessä jotkut viihdemetsästäjät ovat valmiita kovaan vihapuheeseen, jossa saunan taakse vieminen ei ole harvinaista. Näin jyrkästi puhutaan tietysti yleensä vain turvallisesti somessa ja nimimerkin suojasta, ei omalla naamalla ja nimellä.

Kirjan valokuvat ovat asia erikseen ja sinänsäö. Antti Haatajan kuvat ovat pääosin eläinten itsensä ottamia. He ovat laukaisseet kameran lukemattomia kertoja Haatajan ollessa jossain aivan muualla. Haataja on silti mitä suurimmassa määrin valokuvaaja, koska hän käy ne kamerat maastoon asentamassa kokemuksensa ja vaistonsa parhaiksi arvioimiin paikkoihin. Lopputuloksena on ollut kuvia, joissa pääsemme häkellyttävällä tavalla kokemaan hetkiä, joita meillä ei muuten voisi olla. Kansikuvaa myöten Haataja rikkoo perinteisen "kauniin luontokuvan" illuusion. Hänen kuvissaan eläin on usein vasta saapumassa kameran ulottuville tai juuri poistumassa siitä. Pedot eivät katso kameraan eivätkä myöhempien aikojen katsojaan, vaan tarkkailevat ohi kulkiessaan maiseman yksityiskohtia. Nämä yleensä totuttua lähempänä maan tasoa syntyneet luontokuvat ovat taianomaisia. Tulee tunne, että olin kuin olinkin siellä paikalla, niin taitavasti naamioituneena, ettei edes suden tarkka hajuaisti auttanut. 

* * *

En tässä tekstissäni kerro juuri mitään siitä kaikesta, mistä Antti Haataja kirjoittaa. Haluan kiihkeästi, että sinä tämän blogitekstin harvinainen lukija hankit Haatajan kirjan käsiisi ja paneudut siihen kunnolla. Sillä helpolla ei Haataja lukijaansa päästä, ei viestin, ei esitystavan kustannuksella. Tappajat ei ole varsinaisesti tutkimuskirjallisuutta, vaan suurelle yleisölle suunnattu tietoteos. Haataja tarjoaa kuitenkin tutkimustuloksia ja niiden pohjalta tehtyjä arvioita niin paljon ja perusteellisesti, että tätä kirjaa ei kannata suunnitella ns. kahvipöytäkäyttöön. Täytyy olla aikaa ja mahdollisuus keskittyä. Omaa luku-urakkaani haittasi taittajan kirjaan valitsema fontti (FF Seria Sans), joka ainakin tässä koossa muutti lukemisen totiseksi selviytymiskamppailuksi. Oletuksen mukaan nuoremmat ja parempisilmäiset selviävät vähemmällä vaivalla. Ainakin se kannattaa.

Antti Haataja on yhtä aikaa tiukasti faktoissa pysyttelevä tutkija ja huikeita tulevaisuuden näkymiä maalaava idealisti  tai runollinen fatalisti. "Kuvittelen suden optimististen alleelien vievän voiton varovaisuudesta ja hänet harjulle kanssani. Kuvittelen, miten me kaksi suurpetoa ravintoketjun huipulla näemme ihmisen tuhoavan sillan takanamme, kun muut kanssaeläjämme vielä kiiruhtavat sen ylitse." Ehkä onkin realistista ajatella, ettei ihminen kykene taltuttamaan tuhoisuuttaan koko eliömaailmalle. Mutta minne Haataja ja susi voivat pelastautua? Aika yleisen näkemyksen mukaan luontokato tulee koskettamaan Maan kaikkia osia, vaikka toisia rajummin kuin joitakuita onnekkaampia. Tulkitsen niin, että Haataja luottaa sekä suden että ihmisen kykenevän sopeutumaan myös täysin uusiin olosuhteisiin, jos tai kun ihmisen tuhoaa vanhan maailman.

Olen tavattoman helpottunut siitä, että maailmassa on Antti Haatajan kaltaisia nuoria, vahvoja ja eettisesti lujia toimijoita. Helpottunut siksi, että oma panos on ollut ja on myös lopussa aivan naurettavan ja hävettävän vähäinen. Aikoinaan Kainuun luonnonsuojelupiirin puheenjohtajana olin ehkä pienen hitusen verran estämässä Oulujärven ylitystien rakentamista ja nostamassa paikallista tietoisuutta ympäristönsuojelun välttämättömyydestä myös ja erityisesti Kainuun kaltaisella alueella. Mutta mihinkään Antti Haatajan kirjan kaltaiseen urotyöhön eivät osaaminen ja jaksaminen riittäneet. Näin on useimilla meistä luonnonsuojelijoiksi itseämme kutsuvilla. Jos ihmiskunta taas kerran selviää jatkoon, se on Antti Haatajan kaltaisten työmyyrien ansiota. Ja susien.