Muisti, muisto, minuus

Seuraavan tekstin innoittajana on ollut Marja Saarenheimon kirja Kuka minä olen? Miten muisti meitä määrittää (Vastapaino 2024), erinomainen johdatus muistin ja tiedostamisen monimutkaisiin kysymyksiin. Saarenheimo on mielestäni onnistunut käsittelemään aihepiiriä tieteen ja popularisoinnin parhaita puolia yhdistellen saaden kaltaiseni täydellisen maallikon istuskelemaan lukemisen väliä mieleen nousseita ajatuksia muistiin kirjoitellen. Tämä ei siis ole Saarenheimon kirjan esittely saati analyysi, jälkimmäiseen en edes kykenisi. Mutta ajatuksia tämän lukeminen antoi niin paljon, että vaihtoehtoja ei jäänyt. Suosittelen lämpimästi kirjaan tutustumista, se kannattaa.

* * *

On syvällisen outoa, suorastaan ihmeellistä, että muistamme ylipäätään mitään, mikä ei sisälly geneettiseen koodiin tai ns. lihasmuistiin ja jota emme jatkuvasti tarvitse pysyäksemme turvassa ja hengissä. En tarkoita tässä niinkään kieleen perustuvaa abstraktioiden muistamista, vaan enemmänkin mieleen palauttamisen kykyä. Kuten aina yhtä häkellyttävän hajumuistin synnyttämiä voimakkaita, mutta silti reunoiltaan aivan läpinäkyviä muistikuvia tietyistä tilanteista, paikoista, hetkistä, ihmisistä. Kävin juuri läpi vanhoja kirjeitä, joista yhteen oli jäänyt jokunen molekyyli parfyymiä, jota sydämeni valittu yli 50 vuotta sitten käytti ja joka heitti minut hetkeksi aivan muualle, menneeseen aikaan. Olen kokenut samanlaisia hetkiä ennenkin, mutta ne yllättävät aina voimakkuudellaan. Ne tuntuvat olevan ajan ulottumattomissa.

Hajumuiston voi tulkita biologiseksi ilmiöksi, koska esimerkiksi myrkyllisten tai muuten vaarallisten hajujen tunnistaminen niiden tavallisuusasteesta riippumatta on elintärkeää. Mutta miten pitäisi suhtautua musiikin kaltaiseen ilmiöön, kun se toisaalta tempaisee meidät johonkin tiettyyn muistoon aina yhtä varmasti, mutta toisaalta soi aivoissamme näennäisesti täysin itsenäisesti ja tietoiselta persoonalta mitään kysymättä. Itselläni on koko aikuisen elämän ajan ollut käynnissä lähes tauoton jukebox, joka saa minut hyräilemään ääneen tai äänettä jotain satunnaisen tuntuista sävelmää, jonka ei tarvitse olla lempimusiikkia ollenkaan, pikemminkin jotain ihan muuta. Minulle huomautetaan usein sekä siitä, että viheltelen ja hyräilen muita häiritsevän kovaa, vaikka itse en ole huomannut asiaa ollenkaan. Tai minulta kysytään väsyneen sarkastisesti, onko aivan pakko hyräillä joululauluja keskellä kesää.

Mikä saa aivomme, muistimme kiistattoman lähteen, soittelemaan alitajunnan valitsemaa musiikkia? Minulla ei ole asiasta aavistustakaan, mutta haluaisin mielelläni tietää. Se voisi osaltaan selittää, miksi tietoisen minäni on vaikea nimetä monia reaalimaailmaan purkautuvia musiikkiaiheita, vaikka ne tuntuvat todella tutuilta. Asia on suorastaan nolo, koska olen tehnyt elämäntyöni kirjoittamalla sävellyksille annettuja nimiä eli minun pitäisi olla asiantuntija. Joskus olen, joskus en. Laulujen sanoja en opi millään, vaikka voin puoliautomaattisesti säestää kitaralla kymmeniä, ehkä satoja suosittuja lauluja ja pop-kappaleita. En voi kiertää havaintoa, että ainakaan minä en hallitse muistiani ja muistojani, jos kukaan.

* * *

Muistaminen on meille tärkeä ja arka asia, koska eräässä mielessä meillä ei ole mitään muuta. Jos muistimme katoaa, persoonallisuutemme katoaa saman tien. Emme edes tiedä, miltä tuntuu kadottaa muisti, koska sen kadottaneet eivät kykene kertomaan kokemuksesta. Olemme muistimme ja siksi suhtaudumme siihen liittyviin asioihin vakavasti ja myös huolestuneesti. Kun muistisairaudet ovat keski-iän nousun myötä yleistyneet, ainakin oman ikäluokkani (s. 1949) ihmiset heittelevät vimmatusti dementiavitsejä kuin torjuakseen niiden pahan hengen tartunnan. Muisti ja muistot ovatkin varsin keskeinen aihe niin viihteessä kuin kaupallisessa terapiassa, jonka vastenmielisimpiä piirteitä on ns. valemuistojen syöttäminen milloin minkäkin ongelman selittäjäksi. Meidät on helppo huijata uskomaan, koska pelkäämme niin kovasti unohtamista. Koska me olemme niin voimakkaasti omat muistomme ja kykymme muistaa.

Muistimme on myös henkilökohtainen asevarastomme, josta poimimme erilaisiin tilanteisiin tepsiviä keinoja päihittää kilpailija, osoittaa pätevyyttämme tai yksinkertaisesti tehdä itsestämme kiinnostava tai haluttava. Loputtomasti hauskoja ja jännittäviä tarinoita muistava ihminen on luonnostaan ihmisseurueen keskipiste, ja mitä hurjempia tarinat ovat, sen kirkkaammaksi keskipiste tulee. Huono muisti tulkitaan helposti ihmisen yleiseksi heikkoudeksi, jopa viaksi. Itsekin suomimme mielellään huonoa muistiamme, koska se tarkoittaa, että meillä on hyvämuistisempia vähemmän välineitä, joilla selvitä. Olen itse aina pelännyt ja inhonnut aikaan sidottuja haasteita, koska itselläni ei ole keinoa "poimia" vastauksia aivoistani. Mensan testi on tästä hyvä paha esimerkki. Jo tietoisuus siitä, ettei tehtäviä saa pohtia rauhassa, tuottaa itseään toteuttavan epäonnistumisen, eikä edes potentiaalisia resurssejaan saa käyttöön. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi älykkyys olisi sidottava aivojen, muistin ja oivaltamiseen nopeuteen. Se ei ole reilua.

Muistin keskeisyyttä yhteisöllisessä olemassaolossamme ei tarvitse erikseen mainita, tiedämme ja vaistoamme sen lapsesta alkaen. On koulukunta, joka väittää, että jokainen voi parantaa muistiaan tietyillä harjoitteilla ja ettei kyse ole muusta kuin treenaamisesta. Minä en usko, mutta vastaus on valmiina: olen vain joko laiska tai kunnianhimoton. Itse uskon siihen, että muisti ja muistin aktiivinen käyttö ovat eri asioita. Kaikilla tavanomaisin aistein varustetuilla ihmisillä on valtavasti muistoja, koska sellaisia syntyy jokaisesta kokemuksesta. Aivomme kuitenkin prosessoivat muistoja eri tavoin, enkä tiedä, onko maailmassa kaksia, muistin osalta samanlaisia aivoja. Epäilen, ettei ole. Fysiologisella tasolla aivot ovat yllättävän erilaisia, eivätkä pelkästään painonsa osalta. Täytyy olla niin, että muistamisen kyky on samalla lailla persoonallinen ominaisuus kuin kyky erottaa sävelkorkeuksia tai hahmottaa geometrisiä rakenteita.

* * *

Muisti ja muistot ovat eri asioita. Muistoja voidaan siirtää sukupolvelta toiselle suullisesti, kirjallisesti ja esineellisesti. Muisti saadaan geenien myötä, eikä sitä ilmeisesti voi millään merkittävän dramaattisella tavalla muuttaa (paitsi tuhota kyllä, lyömällä, alkoholilla jne.). Ihmisen lajiominaisuuksiin kuuluu muistojen kierrättäminen ja siirtäminen ajassa, mutta kaikki se täytyy tehdä evoluution ja genetiikan tuottamalla aivokalustolla, jonka yksityiskohdat vaihtelevat. Ihmislajin pärjäämisen kannalta ei yksilön muistin piirteillä ole suurta merkitystä, mutta sillä, miten muistia käytetään kulttuurissa, onkin sitten sitä suurempi merkitys. Siksi evoluutio ei ole muovannut meistä kaikista hyvämuistisia runonlaulajia. On selvästi riittänyt, että osalla yksilöistä on "hyvä muisti", miten se milloinkin määritelläänkin. 

Tuntuu siltä, että valtaosa ihmiseläimen kyvyistä ei ole vahvasti muistiin kytkeytyneitä. Ilmeisesti valtaosa muistikyvystämmekin on pysyvästi vain alitajunnan käytössä. Tavattoman monet ihmiselle tärkeistä ja mieluisista asioista eivät edellytä sitä, mitä yleensä pidämme "hyvänä muistina". Useimmat pelit, urheilu, metsässä tarpominen tai rappusissa liikkuminen ovat motoriikan, eivät muistin asioita. Mutta ihmisten väliset suhteet, tiede ja kulttuuri ovat ilmeisesti hyvin vahvasti riippuvaisia siitä, että muistimme toimii luotettavasti sekä alitajunnan että tietoisen ajattelun tasolla. Jos ei muista ihmisten nimiä, kasvonpiirteitä, lähimpien merkkipäiviä tai keskeisiä luonteenpiirteitä, on nopeasti pulassa. Kun muisti on riittävän "huono", ihminen tavallaan menettää oikeutensa olla täysivaltainen persoona. Emme yleensä jaksa olla kärsivällisiä, jos toisella on omaamme selvästi huonompi muisti.

Minuus ja persoona eivät tule ihmiseen valmiina pakettina, vaikka jonkinlaiset valmiudet tulevatkin. Minuus ei ole valmis rakennus, vaan korkeintaan kehikko, jonka puitteissa sattuu ja tapahtuu kaikenlaista. Ilman muistia ja jatkuvasti kertyviä muistoja emme kykene täydentämään minuuden kehikkoa, vaan se jää todellisuuden säiden armoille. Arvelen, että esimerkiksi kehityshäiriö, jossa sanotaan ihmisen "jääneen nelivuotiaan tasolla" , tarkoittaa itse asiassa sitä, että syystä tai toisesta tämä ihminen ei kykene käyttämään muistiaan toivotulla tavalla. Biologinen olento kehittyy, mutta minuun ja persoona eivät. Ainakaan vielä asialle ei voida mitään. Ehkä ei koskaan. Minuuden ja muistin yhteyttä pidän itse hyvin olennaisena sillä varmuudella, jonka täydellinen maallikkous vain voi antaa.  

  

Eläimen täydellisyyden käsittämättömyydestä

Olen katsellut lumileopardien, susien ja tiikereiden kaltaisia eläimiä kaihoisalla ihailulla "aina" eli niin kauan kuin pystyn muistamaan. Tietokoneeni näyttökuvana on ollut koko tämän vuosituhannen ajan kuva leppoisasti kalliolla lepäävästä nuoresta lumileopardista. Voi sanoa, että suhtaudun kissaeläinten epäinhimilliseen viehättävyyteen liki pakkomielteisesti, asenteestani tinkimättä, vaikka monet muutkin eläimet synnyttävät minussa tuntemuksia, jotka menevät pelkkää esteettistä ihailua pidemmälle. Minulla on esimerkiksi unelma saada käpertyä Siperian tiikerin vatsapuolelle, mahtuisin siihen hyvin, ylipainoinen ukko, niin paljon isommasta eläimestä on kyse. Tiedän, etten tule halua koskaan toteuttamaan, mutta se on silti olemassa.

Keittiöpsykologian mukaan ihmiset jakautuvat koira- ja kissaihmisiin. Höpsistä, sanoisin. Meitä, jotka olemme molempia, on vaikka kuinka paljon. En pysty sijoittamaan "paremmuusjärjestykseen" tiikerin ja lumileopardin tai susien ja ilvesten kauneusarvoja, kun ne kaikki ovat yhtä käsittämättömiä. Myönnän, että minullakin nisäkäslajin edustajana on vaikeuksia nähdä ei-nisäkkäissä aivan samoja ihailtavia piirteitä. Toisaalta jokaisessa eliölajissa on jotain ihailtavaa, kun niitä ryhtyy tarkemmin tutkimaan. Perhosen tai hämähäkin silmät tuntuvat ihmisestä liian oudoilta, mutta mikä lumoava värien ja kuvioiden rikkaus löytyykään hyönteisten siivistä tai hämähäkkien selkäkuvioista!

Puhumalla aiheesta kissapetojen kautta en asetu petojen puolelle tai niiden saaliseläimiä vastaan. En puhu biologiasta, vaan ihmisen psykologisista haluista ja peloista. Uskon ymmärtäväni, että kun katson ihaillen ja kaiholla kissaeläimen liikkeen tai sen karvapeitteen täydellistä tarkoituksenmukaisuutta –  joka näyttäytyy aivoilleni myös esteettisenä täydellisyytenä –,  projisoin omia riittämättömyyksiäni, fyysistä kömpelyyttäni ja kaikkea muuta, missä en pärjää kissaeläimille. En kuitenkaan oikeasti ymmärrä, mistä kaikesta voi olla kysymys. Tunnen vahvasti myös kukkia, sieniä tai käpyjä katsellessani. Ehkä kaipaankin eliöiden tiedostamatonta täydellisyyttä, evoluution hetkellisesti parhaaksi mahdolliseksi hiomaa rakennetta ja ulkomuotoa. Ehkä en haluaisi olla tietoinen ihminen vaan jokin ihailemani eläin. Jos olisin, en ainakaan murehtisi ja kirjoittaisi tällaisia tekstejä.

 

Propagandaa prätkän satulasta

Odotin hitusen uteliaana, onnistuisiko veteraanitoimittaja ja dokumentaristi Arvo Tuominen yllättämään myönteisesti kirjallaan Pelon vyöhyke : Suomi ja seitsemän Venäjän läntistä rajamaata (Otava 2025). Ei onnistunut, ja olisi asia pitänyt ymmärtää jo kirjan nimestä, vaikka se ei aina kirjoittajan päätös olekaan. Loputtomassa Venäjää haukkuvassa ja demonisoivassa kirjavyöryssä Tuomisella olisi ollut mahdollisuus erottautua joukosta sillä toisaalta-toisaalta-journalismilla, jota hän on monissa aiemmissa kirjoissaan onnistuneesti soveltanut. Kyllä se muutaman hetken vilahtaa tässäkin, mutta lähinnä vain sen myöntämisessä, että on kai se hyväksyttävä, että Venäjälläkin on jotain turvallisuustarpeita – vaikka tietysti kohtuuttomia ja vääriä, koska ne eivät sovi länsinaapureiden vaateliaaseen pirtaan. Nuoremmille lukijoille on ehkä syytä taustaksi mainita, että Tuominen sai vielä 2013 Ystävyyden kunniamerkin, joka on Venäjän korkein ulkomaiden kansalaisille myönnettävä kunniamerkki. 

Pelon vyöhyke vaikuttaa hitusen laiskasti koostetulta, ja ehkä se onkin kustantajan tilaustyö, johon ei sen paremmin kirjoittaja kuin mahdollinen kustannustoimittajakaan ole jaksanut koko työläisensydäntään sijoittaa. Monet asiat Tuominen toistaa tavalla, josta päätellen tekstinkappaleet ovat eri aikoina syntyneitä, eikä intoa viimeistelevään editointiin ole ollut. Outoja kirjoitusasujakin on sen verran, että tekee mieli motkottaa. Tuomisen "Baltiski" (s. 90) on viroksi Paldiski ja vain historiallisissa yhteyksissä saksaksi Baltischport ja ruotsiksi Rågervik. En löytänyt mitään valtakieltä, joka käyttäisi muotoa "Baltiski". Erisnimikäytännöt eivät liene Tuomiselle tärkeitä, sillä hän käyttää toistuvasti ilmaisua "Neuvostovalta" isolla alkukirjaimella. Tällaiset virheet ovat sinänsä mitättömiä, mutta vievät turhaan lukijan huomiota sivuun.

Otsikon ilmaisua joutunen lyhyesti perustelemaan. Tuominen on tunnettu moottoripyörällä matkailemisesta, ja saamme siitä lukuisia esimerkkejä pitkin kirjaa, kun suurvaltapolitiikan tulkki muuntuu kertaheitolla "pelon vyöhykkeen" arkea oluttuvan näkökulmasta pohtivaksi tavalliseksi kansalaiseksi. Nämä osiot ovatkin kirjan parasta antia, sillä niissä Tuominen sanailee leppoisammin ja melkein unohtaa perustehtävänsä eli Venäjän vastaisen ristiretken. Kokonaan se ei silti unohdu ja siitä johtuu otsikon ensimmäinen ilmaisu. Niin mielellään kuin toisin kirjoittaisi, valitettavasti Pelon vyöhyke on pääosin hyvin yksisilmäistä, perustelematonta ja tietenkin toteen näyttämätöntä geopoliittista propagandaa. Vaikka Tuominen hetkittäin yrittää katsoa asioita myös venäläisten tai "venäjänmielisten" näkökulmasta, moinen kerettiläisyys neutraloidaan nopeasti jollain lausahduksella, joka vyöryttää kaiken vastuun venäläisille, Venäjälle tai henkilökohtaisesti Vladimir Putinille, kuten nykypäivän formaattiin kuuluu.

* * *

En tiedä, lukevatko muut mielellään propagandistista tekstiä. Itselleni se ei maistu, tuli se mistä suunnasta tai minkä tahansa ideologian tukemiseksi. Propaganda on tylsää, yllätyksetöntä ja ennen muuta hyödytöntä. Siitä on vain alkeellisen vihapolitiikan lietsojaksi tai nuotion sytykkeeksi. Ymmärryksen lisäämisen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Siksi myös Tuomisen kirja jää armotta luokalle, vaikka sisältää keskimääräistä enemmän asiallistakin tietoa Venäjän lähimaista, joista Suomessa ei viitsitä tietää juuri mitään. Kaikkein yllättävintä itselleni oli, kuinka usein Tuominen sortuu maailmanpolitiikasta puhuessaan moralismiin. Sehän on kaikessa politiikassa (ehkä muussakin elämässä) hyödytön tapa yrittää todistella toista mieltä oleva myös väärässä olevaksi ja pahaksi an sich. Tuomisella moralismi ilmenee sanavalintoina, jotka Venäjästä puhuttaessa tihkuvat ikäviä adjektiiveja ja absoluuttiseen pahuuteen viittaavia teonsanoja. Ei mitään uutta, mutta en muista sellaista nuoremmasta Tuomisesta.

Sota Ukrainassa pyörii Tuomisen tekstissä koko ajan taustalla. Ukrainaan liittyvissä asioissa Tuomisen kritiikittömyys on häkellyttävän täydellistä. Hän ei taida edes käyttää sana "oligarkki" kertaakaan, vaikka esimerkiksi bibliografiasta löytyvä Peter Turchinin kirja Lopun ajat sisältää musertavan kriittisen kuvauksen ukrainalaisen yhteiskunnan korruptoituneisuudesta ja talouden täydellisestä oligarkkivallasta. Ukrainan kohdalla käy myös selväksi, että Tuomisella ei ole mitään kiinnostusta etsiä sodan syitä Atlantin toiselta puolelta, vaan hänelle riittää teoria Venäjän "interventionistisesta imperialismista". Yhdysvalloilla ei kirjan mukaan ole ollut mitään osuutta Ukrainan presidentin väkivaltaiseen vaihtamiseen 2014, sitä seuranneeseen kahdeksan vuoden sisällissotaan (sen Tuominen onnistuu ohittamaan lähes kommentitta) eikä tietenkään Putinin kärsivällisyyden ylittäneeseen Naton itälaajentumiseen.

Vaikka Tuominen toteaa entisten läntisten johtajien kertoneen, että Minsk II -sopimus oli lännen puolelta pelkästään ajanpeluuta Ukrainan sotilaallisen varustautumisen varmistamiseksi, Tuominen ei osaa tai halua ymmärtää, että ehkä Isolla-Britannialla ja Yhdysvalloilla oli jotain itsekkäitä intressejä provosoida Putin hyökkäämään. Nehän vahvisti tieto, että Boris Johnson lensi Lontoosta Kiovaan kieltämään pikaisen rauhansopimuksen allekirjoittamisen tunnetuin seurauksin. Niinpä Tuominen toteaa sen kummemmin varaumia jättämättä, että kyseessä oli "Venäjän aloittama sota" (s. 246). Jokainen poliittista historiaa tutkinut ja lukenut kuitenkin tietää, ettei mikään sota ala hetkellä, jolloin joku hyökkää jonkin rajan yli. Sodat alkavat hitaasti, hiipien ja kierrellen, ja usein vasta sodan jälkeen voittaja kertoo, "kuka" tai "mikä" sodan käynnisti. Hävinneen osapuolen näkemystä ei saada tai muisteta.

* * *

Tuomisen kirjan tyylilaji on pakinamainen, vaikka ei ehkä sitä tavoittele. Tuominen ei halua vaikuttaa tosikolta, mutta eihän sitä propagandassa voi välttää, vaikka kuinka heittelisi tosikkomaisten väitteiden sekaan pieniä vastapuolen näkökantojen ymmärtämisen aavistuksia. Tuominen esimerkiksi toteaa kiertelemättä ja toisin kuin useimmat Venäjää haukkuvien kirjojen kirjoittajat, että Venäjälle on sen rajanaapureista vain Ukraina ns. eksistentiaalinen asia (ehkä myös Valko-Venäjä, mutta vähäisemmässä määrin) ja sen takia ei Venäjän sotilaallinen hyökkäys Baltiaan tai Puolaan – tai Suomeen – ole todennäköinen. Tuominen menee tässä niinkin pitkälle, että hän sanoo suoraan, ettei ole todisteita Venäjän (tai Putinin) halusta hyökätä "Ukrainan jälkeen" muualle Eurooppaan (s. 95).

Pakinamaisuuden vaikutelmaa lisää se, ettei Tuominen tunne tarvetta todistaa vahvimpiakaan väitteitään millään kirjallisuusluetteloa tuhdimmalla aineistolla. Kun hän esimerkiksi toteaa, että "valtaosa [Venäjän] eliitistä on sitä mieltä, että Putinin sota [Ukrainassa] oli valtava virhe." (s. 95), lukija joutuu pakostikin kysymään, mistä lähteestä tai millä menetelmällä suomalainen Arvo Tuominen on tällaisen tilastotiedon hankkinut. Tällaisen tiedon olemassaolokaan ei ole uskottavaa, ellei ajattele, että joku Venäjällä tekee sikäläisen "eliitin" keskuudessa gallupeja, joihin kaikki vastaavat rehellisesti ja joiden tulokset myös julkaistaan ja levitetään ainakin ko. eliitille – ja Arvo Tuomiselle.

Tuomisella on oikeus kirjoittaa pakinatyyliin, eihän kirja väitäkään olevansa tieteellinen tutkimus. Lukijaa palvelisi kuitenkin jonkinlainen kirjoittajan nöyryys, joka ilmenee kaikkein rankimpien ja vaikeimmin todistettavissa olevien väitteiden pohjustaminen ilmaisuilla kuten "uskoakseni" tai "mielestäni". Mutta sehän veisi propagandalta terää, joten niin ei toimita, kun tarkoitus on vahvistaa lukijan ennakkoluuloja ja vihamielisiä tuntemuksia. Juuri siksi Pelon vyöhyke on pääosin puisevaa propagandaa ja vain hetkittäin mielenkiintoista ja omakohtaisestikin koettua todellisuutta. Olen varma, että Tuominen olisi kyennyt kirjoittamaan Venäjän länsirajan geopoliittisen katsauksen ja analyysin myös ilman räikeää propagandaa, sillä hänellä on taatusti paljon olennaista taustatietoa. Mutta olisiko sellaiselle ollut Suomessa ostajia? Tai olisiko Otavan kaltainen vanhoillinen kustantaja ottanut sitä listoilleen? Molempia sopii epäillä.