Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

torstai 22. elokuuta 2024

Koneälystä ja liberaalidemokratiasta

Tätä kirjaa en oikein voi suositella muille kuin akateemiseen tutkimuskirjallisuuteen tottuneille humanisteille, jotka ovat kotonaan käsitteiden pallottelun maailmassa. Mark Coeckelbergh on belgialainen filosofi, jolla on professuuri Wienin yliopiston filosofian osaston median ja teknologian filosofian laitoksella. Hänen tuore kirjansa Miksi tekoäly nakertaa demokratiaa ja mitä sille voidaan tehdä (Terra Cognita 2024, suomennos Kimmo Pietiläinen) markkinoi itseään "tekoälyllä", mutta todellisuudessa pohdintojen kohteena on "demokratia", kirjoittajan hiukan tarkemmin tasavaltalaiseksi liberaalidemokratiaksi määrittelemän poliittisen järjestelmän tulevaisuus nopeasti kehittyvät tietotekniikan vaikutuksen alaisena. Tuo tekoäly on kyllä tekstissä mukana, mutta niin epämääräiseksi määriteltynä (tai määrittelemättä jätettynä), että lukijan on vaikea arvioida, missä määrin Coeckelbergh viittaa yleisempää viestintäteknologiaan ja toisaalta tarkkarajaisesti "tekoälyn" (AI eli artificial intelligence) johonkin tiettyyn kehitysvaiheeseen tai muotoon. Toisaalta asialla ei ole ratkaisevaa merkitystä, koska kirja murehtii demokratian tulevaisuutta osin vielä tuntemattoman tekniikan erilaisen väärinkäytön kourissa.

Koska kirjoittaja on filosofi, kirjan jokainen lause tuntuu vihjaavan jotain, mutta tarkemmin vilkaisemallakaan ei oikein tahdo saada kiinni siitä, mikä on olennaista ja tärkeää, mikä vain mahdollista ja ehkä tärkeää. En epäile sitä, että alkuteos (Why AI Undermines Democracy and What to Do About It) on tässä pääsyyllinen, ei niinkään suomennos. Kirjan taitollinen jäsentely on sekin ei-filosofille haasteellinen, kun langanpäitä eri suuntiin nousee tekstin kudoksesta kuin hauen kyljestä ruotoja. Myönnän auliisti epäpätevyyteni ja kokonaisvaltaisen arvion sijasta tyydyn nostamaan esiin joitakin Coeckelberghin käyttämiä käsitteitä, joiden uskon antavan tämän tekstin lukijalle osviittaa siitä, mikä itse kirjassa odottaa. Nostan myös esille joitain periaatteellisia kriittisiä kysymyksiä, vaikka en katso olevani etäällä kirjoittajan eetoksesta ja toiveiden mukaisesta hyvästä yhteiskunnallisesta järjestelmästä. Mitään omituisuuksia ei tällä saralla ole luvassa, Coeckelbergh edustaa hyvin eurooppalaista, vasemmistolaisuuteen taipuvaa humanismia, jolle kaikkien ihmisten ja eliöiden hyvä on tavoite.

Coeckelberghin pohdinnan ehdottomasti suurin puute kumpuaa siitä, että hän ei halua tai osaa nähdä todeksi talousjärjestelmän eli kapitalismin ja päätöksenteon eli vallankäytön erottamattomuutta. Ei hän varsinaisesti kiistä kapitalismin vaikutusvaltaa ja lonkeroiden ulottuvuutta, mutta puhuessaan esimerkiksi nykyisten IT-jättien vallasta hän ei näe sitä seurauksena kapitalistisen monopolistisesta pyrkimyksestä ja onnistumisesta, se nyt vaan yksi ilmiö muiden joukossa. Kun filosofi välttelee näinkin pontevasti vallan ja sitä myöten poliittisen päätöksenteon rakenteen analyysiä, ajautuu väistämättä tilanteeseen, jossa filosofi joutuu lähinnä toivomaan parasta, että järki ja vastuullisuus voittavat typeryyden ja vastuuttomuuden, etteivät ahneus ja kateus tuhoa järkeviä pyrkimyksiä ja että kansalaiset jonkinlaisen uuden renessanssin kautta jalostuvat ottamaan tulevaisuudessa täyden vastuun sekä tekoälystä että demokratiasta.

* * *

Coeckelberghin keskeisiä väitteitä on, ettei AI (myös jatkossa lyhyyden vuoksi) ole koskaan poliittisesti neutraalia, vaikka ns. insinööriajattelun mukaan se on "vain" tekniikkaa, joka muuttuu poliittiseksi vasta käyttäjän kautta. AI on poliittisesti varautunutta, koska sitä voidaan soveltaa moniin arkisen demokratian kannalta keskeisiin yhteiskunnallisiin olosuhteisiin osin näkymättömällä tavalla. Kun esimerkiksi hakukoneen (tai somealustan) algoritmi suosii kaupallisista tai ideologisista syistä yksiä tuloksia ja jättää pahimmillaan kokonaan pimentoon toiset, koko teknologia vaikuttaa syvästi poliittisella tavalla, vaikka yksikään vastaanottajakäyttäjä ei niin ajattelisi. Algoritminen epäreiluus on AI-tekniikoissa sisäänrakennettuna, koska niitä ei ole suunniteltu minkään "liberaalidemokratian" vaan kovan kaupankäynnin ja ehkä myös propagandan välineiksi.

Kyllä Coeckelbergh myöntää, että elämme "tekoälykapitalismissa", jossa kaikki koneellisen älyn hyvät ja huonot potentiaalit realisoituvat talousjärjestelmän intressien paineessa. Sitä hän ei kuitenkaan saa sanotuksi, että kyky valvontaan ja henkilödatan muuhun hyödyntämiseen on täysin ratkaisevaa demokratian kaltaisen näkökulman kannalta. Tiedon epäsymmetria synnyttää vääjäämättä myös vallan epäsymmetrian kaikkine ikävinä seuraamuksineen. Siksi ns. episteemiset kuplat ovat paitsi todellisia, myös herkästi tietoisesti rakennettuja yleisen suvaitsevuuden esteitä. Varsinkin somessa ilmenevä yleinen haluttomuus keskustella neuvotellen eli yhteisesti hyvään pyrkien ei ole sattumaa, vaan ainakin osaksi tietoisen manipulaation tulosta.

AI:n käyttöä laeilla säätelevä oikeusvaltio on teoriassa hyvä ehdokas pitämään "liberaalidemokratian" puolia, mutta myös Coeckelbergh myöntää melkoiseksi haasteeksi ns. Facebook-ongelman eli resursseja hallitsevien viestintäteknologiayritysten mahdollisuuden sanella asiantuntijanäkemyksen ottamisen huomioon. Aina on pakko kysyä, kenen intressit painavat lakeja ja muita AI-sääntelyn keinoja rakennettaessa. On ilmeistä, että yksityisen monopoliasemassa olevan yrityksen ääni kuuluu päättäjien piirissä aivan toisella tavalla kuin "liberaalidemokraattisen" intellektuellin humanistin huoli yksilön oikeusturvasta tai vähemmistöjen suojasta. Coeckelbergh käyttää melko paljon tilaa pohtiessaan "demokraattisen AI:n" edellytyksiä ja yhteiskunnallisen joustavuuden ja sopeutumiskyvyn lisäämisen keinoja.

* * *

"Digitaalinen sosialismi" (esimerkiksi Wikipedia) tai "digitaalinen humanismi" ovat kuitenkin vain käsitteitä, ennen kuin niistä rakentuu esimerkiksi totalitarismin tai suuryhtiövallan kestävää teknologiaa. Sääntelyn rakentamisessa ei ole haastavaa vain monimutkaisten asioiden hallintaan tarvittavan kielipalapelin kokoaminen. Pohjimmiltaan "demokraattinen AI" on nimittäin vain romanttinen käsite, ellei sen takaavan lainsäädännön taakse saada myös sitä oikeistoa, joka on perinteisesti puolustanut vain omistavan luokan konkreettisia etuja ja torjunut pontevasti kaikenlaisen "sosialismin". Jonkinlaista "teknodemokratiaa" voidaan edistää vaikkapa AI-ohjelmistolla, joka suosittelee neuvottelijoille mahdollisimman laajan konsensuksen takaavia muotoiluja. Tällaisten saaminen sitovaan lainsäädäntöön ja muuhun vastaavaan normistoon onkin jo eri asia. Eihän ihmiskunta ole kyennyt edes ilmastonmuutoksen torjuntaan, vaikka tiede pystyy kertomaan hyvin tarkasti, mitä pitää tehdä.

Coeckelbergh nostaa kirjansa loppupuolella keskeiseksi pohdinnan kohteeksi "yleisen edun" käsitteen, johon pyrkiminen on selkeästi eräänlainen viisasten kivi pyrkimyksissä varmistaa, ettei AI muutu kapitalistisen ahneuden yksinomaiseksi välineeksi. Olisin itse ottanut rinnalle käsitteen "yhteinen etu", koska oletettava alkukielinen termi common on mielestäni riittämätön kattamaan järkiperäisesti yleiseksi miellettävän edun (ettei ilmasto muutu tai asteroidi iskeydy Maan kylkeen) lisäksi myös ne hieman rajoitetut edut, jotka ovat yhteisiä useimmille, vaikka eivät aivan kaikille (rikkauksien jakaminen nykyistä tasaisemmin olisi yhteinen etu melkein kaikille muille, paitsi sille pienelle vähemmistölle, jonka hallussa nuo rikkauden nyt ovat). Minusta olisi  myös AI:n alueella  tavoiteltava sekä yleistä että yhteistä etua, vaikka jälkimmäisen takaamiseksi voidaan joutua rajoittamaan joidenkin yksilöllistä etua (näinhän tapahtuu koko ajan myös perinteisemmillä elämänalueilla; metsästys ja kalastus ovat sallittuja vain tiettyinä aikoina tietyillä alueilla, eikä kerrostaloissa saa klo 22:n jälkeen soittaa kovaäänisesti mielimusiikkiaan).

Coeckelbergh on lievästi optimistinen tavalla, joka minusta muistuttaa monessa tapauksessa myös toiveajattelua. Olen samaa mieltä siinä, että AI:n soveltamiseen yleisen ja yhteisen edun mukaisesti mitä tahansa demokratian mallia suojellen on tarve ja mahdollisuus. Epäilevämmin suhtaudun siihen, että asia ratkeaa vain valistuneisuuden, koulutuksen ja muiden yhtä ihanteellisten keinojen avulla. Kapitalismi ei ole näillä näkymin häipymässä minnekään (Kiina pitää huolen siitä, ettei edes Yhdysvaltain romahtaminen hegemonia-asemastaan sitä tarkoita), joten kaikissa ratkaisuvaihtoehdoissa täytyy olla esitettynä tapa, jolla omaa etuaan ajava pääoman haltija (jolla voi olla myös valtion väkivaltakoneistojen suojelus päällään) pakotetaan hyväksymään AI:n tai minkä tahansa muun teknologisen keinon soveltaminen vain yleisen ja yhteisen edun puitteissa. Vapaaehtoisesti tai järkiperäisesti niin ei ole tapahtunut koskaan aikaisemminkaan, joten jotain vähän kovempiakin konsteja täytyy olla tarjolla kuin "uusi renessanssi".


maanantai 19. elokuuta 2024

Tutkimusretkeilijän kiihko ja kohtalo

Siinä missä Iida Turpeisen kirja Elolliset (Kustantamo S&S 2023) läpäisi suomalaisia tietokirjoja julkisuudelta suojelevan näkymättömän, mutta aika vahvan kuvun, Aura Koiviston samoista alkuaineksista (tutkimusmatkailija Georg Wilhelm Steller ja hänen mukaansa nimetty ja sukupuuttoon nopeasti pyydystetty stellerindugongin) syntynyt kirja Mies ja merilehmä (Into 2019) jäi aikoinaan tuon kuvun vangiksi ja minultakin jotenkin huomaamatta. Paikkaan nyt vahingon, sillä muuta yhteistä näillä kahdella kirjalla ei oikeastaan olekaan kuin aihe. Siinä missä Turpeinen keskittyy ihmisen aiheuttaman sukupuuton surkeuteen pitkälle kaunokirjallisin keinoin, Koivisto purkaa Stellerin elämäntarinaa suomenkielisille lukijoille, joille hänestä ei aiemmin ollut tarjolla yksityiskohtaisempaa tietoa tarjolla. Aura Koivisto kirjoitti kirjansa siis neljä vuotta aikaisemmin eli Turpeisella on ollut sen teksti käytettävissään. Koivisto onkin tehnyt perustyön, vaikka ilman omaa syytään hävisi kilvan julkisuudesta.

Aura Koivisto kirjoittaa ihmisille, joilla on Stellerin tavoin viehtymystä luonnon ja ihmisen arvoitusten ratkaisemiseen. Mies ja merilehmä ei liiku kaunokirjallisuuden eikä varsinkaan runollisen ilmaisun laduilla, se nojautuu dokumentteihin ja niiden puuttuessa esittää valistuneita arvioita siitä, mitä on voinut tapahtua. Aura Koivistoa itseään on ilmiselvästi riivannut sama kuin kohdettaankin eli uteliaisuus jokseenkin kaikkea kohtaan. Se näkyy kirjan rakenteessa siten, että kun lukija kuvittelee draaman kaaren tulleen luonnolliseen päätökseensä, kirjoittaja avaakin nopeasti monta uutta tarinan lankaa. Ratkaisun takana on varmasti monta katkeraa aineiston karsinnan traumaattista kokemusta, mutta hiukan se lukukokemusta koettelee. On vaikea lähteä uusiin seikkailuihin heti, kun on kuin ihmeen kautta selvitty hengissä edellisestä. Tämä ei ole moite, vaan lukijan havainto ja ajatus siitä, että kirjan aineksen olisi ehkä voinut toisinkin rakentaa. Tai sitten ei. Se on kirjoittajan oikeus.

Koivisto on onnistunut sujahtamaan kohteidensa sisälle niin hyvin, että Vitus Bering ja muut tarinoiden päähenkilöt tuntuvat todellisilta ihmisiltä, eivät vain historiankirjasta napatatuilta kaksiulotteisilta luonnoksilta. Pidän onnistuneena myös tapaa, jolla kolmen vuosisadan takaisen maailman asioita tarkastellaan 2000-luvun näkökulmasta. Ei moralistisesti, ei kauhistellen tai päivitellen, vaan faktat todeten ja 1700-lukulaisten ihmisten todellisuuteen eläytyen. Koivisto ei piilottele ihmisiin ja muihin eläinlajeihin kohdistunutta julmuutta ja välinpitämättömyyttä, vaikka jättääkin eettisen tuomaroinnin vähälle. Toisaalta Koivisto pitää jatkuvasti esillä niitä eettisiä ja muita ongelmia, joita Stellerin & Co toimintaan tosiasiallisesti sisältyi. Tutkailu on kuitenkin reilua, eikä siinä tunnu jälkiviisauden tai anakronistisen itsetyytyväisyyden tympeää katkua. 

* * *

Aura Koiviston kirjan keskiössä on luonnontutkija, intohimoisesti tiedettä tekevä ihminen, jonka suhde luontoon on monisärmäinen, mutta ehdottomasti aina tiedonhaluinen, utelias ja ennakkoluuloton. Georg Steller oli kaikkea sitä, mutta myös paljon muuta. Saksalainen sai syntyessään 1709 sukunimen "Stöhler" (isä muutti sen muotoon "Stöller" vuonna 1715, ja Venäjälle päätynyt poika totesi viimeistään vuonna 1734, että helpommalla pääsee, kun muuttaa nimen muotoon "Steller"). Georg Steller oli vankka uskovainen, tarkemmin määritellen luterilainen pietisti, mutta ei missään tapauksessa ahdasmielinen ympäristöään kohtaan. Stellerin elämän suurimpia arvoituksia oli hänen omalta suvultaankin salaama avioliitto, joka näyttää jääneen käytännössä merkityksettömäksi. Koivisto pohdiskelee asiaa jonkin verran, mutta nostaa sitten kätensä. Stellerin siviilielämän tapahtumat eivät määritä hänen tutkimusmatkailuaan ja sillä hyvä.

Stellerin kiinnostusta kaikkeen voi kuvata ilmaisulla "ensyklopedistinen". Hän ei ollut teoreetikko, vaan mitä suurimmassa määrin käytännön mies, jonka piti itse nähdä, kuulla, haistaa ja tunnustella. Kirja onkin kirjavanaan kuvauksia siitä, mitä tämä merkitsi erilaisissa olosuhteissa. Stellerin oli aina päästävä tutkimaan uusi alue niin tarkasti kuin mahdollista. On helppoa kuvitella hänen turhautumisensa, kun kuukausien yrittämisen jälkeen tavoitetaan lopulta Amerikan maaperä (vaikkakin vain saari), jota sitten saa tutkia vaivaiset kuusi tuntia! Yleensä Steller ei antanut surkeiden olosuhteiden estää tai edes hidastaa kasveihin, eläimiin, geologiaan ja antropologiaan liittyvän kiihkeän uteliaisuuden tyydyttämistä. Kayakin saarella uhkasi kuuden tunnin määräajan jälkeen tutkimusretkeilijän jättäminen laivasta. Siihen Stellerinkin oli mukauduttava.

Kirjassa on paljon aineistoa, joka todistaa Stellerin olleen helposti turhautuva ja kiukuttelevakin luonne. Mutta sen vastapainona hän oli myös poikkeuksellisen avoin ja ennakkoluuloton uusiin ihmisiin ja kulttuureihin tutustuja. Steller osasi arvostaa esimerkiksi itelmeenien erinomaista luonnon ehtoihin sopeutumista, eikä Koivisto ole löytänyt mitään merkkejä kolonialistisesta tai rasistisesta asenteesta. Steller ei kyseenalaistanut maaorjuutta tai Venäjän imperiumin törkeää suhtautumista alistamiinsa alkuperäiskansoihin, mutta ei se hänen omaa kantaansa vastannut. Hän oli myös tavattoman työteliäs ja ahkera, oli sitten kyse tieteellisten näytteiden keräämisestä, niiden kirjallisesta kuvailemisesta tai päiväkirjan kirjoittamisesta. Hankalissa oloissa Steller ei vetäytynyt pienen eliitin piiriin, vaan osallistui yhteisiin hengissä pysymisen talkoisiin kaiken oman toimensa lisäksi. Stelleriä on vaikea tuomita, vaikka myös hän kohteli ajoittain eläimiä nykysilmin käsittämättömän julmasti ja välineellisesti.

* * *

Eläimet ovat loppujen lopuksi sivuosassa koko Aura Koiviston kertoman tarinan ajan. Ajoittain ne nousevat esiin sekä ihmisten ruokana että Stellerin tieteellisen uteliaisuuden kohteina. mutta varsinkaan stellerinmerilehmä (Hydrodamalis gigaseli uusimman nimiehdotuksen mukaisesti "stellerindugongi" ei esiinny kuin lyhyen ja ohitse pian kiitävän hetken. Näin asia oli myös Stellerin itsensä näkökulmasta, sillä eihän hän voinut tietää, että tämä silloinkin harvinainen merinisäkäs, jota kukaan muu tutkija ei koskaan tullut näkemään, kuolisi sukupuuttoon jo vuoteen 1768 mennessä. Steller ei päässyt löytöään kovin tarkasti tutkimaan, eikä hänen huolella kuljetusta varten preparoimansa merilehmän poikanen mahtunut omat henkensä pelastamaan pyrkivien haaksirikkoisten pieneen pelastuslaivaan. Nyt se olisi tieteelle arvokas näyte jo kadonneesta lajista. Joudumme tyytymään luurankoihin, koska valokuvaustakaan ei ollut Stellerin retken aikoihin vielä keksitty eikä retkellä mukana ollut taiteilija ilmeisesti vaivautunut kuvaa maalaamaan juuri tästä eläimestä.

Eläimet ovat Aura Koivistolle tärkeitä ja koko kirjaa maustaa kirjoittajan selkeä luonnonsuojelun tärkeydestä muistuttava asenne. Mutta sille hänkään ei voi mitään, että 1700-luvun alkupuolen eläimet olivat ihmiselle yksi luonnon vapaasti hyödynnettävistä anneista  myös uskonnon vahvistamalla luvalla. Beringin matkaa ei järjestetty, jotta Steller olisi voinut tehdä luonnontieteellisiä havaintojaan, vaan koska imperiumi tutki ja laajensi ja merkitsi reviiriään  ja hankki siinä sivussa uusia turkiseläinten pyyntialueita. Alaskasta tuli sen seurauksena Venäjän osa, jolle ei tosin löydetty mielekästä käyttöä, koska alueen valtavia luonnonvaroja ei osattu vielä hahmottaa. Sen seurauksena Alaska myytiin 1867 Yhdysvalloille (myös Liechtenstein ehti harkita alueen ostamista Venäjän tarjouksen pohjalta) mitättömällä 7,2 miljoonan dollarin hinnalla. Merisaukot ja muut turkiseläimet oli tuossa vaiheessa jo metsästetty käytännössä loppuun, joten ostajaa pilkattiin pitkään arvottoman erämaan hankkimisesta.

Vaikka Mies ja merilehmä on näennäisesti tarina Georg Stelleristä ja hurjista tutkimusretkistä Tyynen valtameren pohjoisosissa 1700-luvun alussa, pohtii se ennen muuta ihmisen ja luonnon suhdetta verrattain syvällisesti ja ajattomasti. Stellerin kaltaiset tutkijat eivät aiheuttaneet omilla toimillaan sukupuuttoja, vaikka olivat niitä toteamassa siinä missä tieteelle uusia lajeja löytämässäkin. Stellerissä kiteytyy kiteytyy kaiken luonnontutkimuksen paradoksi: luonto ei hyödy siitä, että tutkijaihminen tutkii ja yrittää ymmärtää, koska kauppiasihminen tulee aina ja tuhoaa sen, minkä tutkijaihminen löysi. Luonnon kannalta olisi ehdottomasti parempi, ettei ihmistä olisi koskaan evoluution myöten ilmaantunut. Ilman ihmistä stellerinmerilehmät ja sadat muut lajit olisivat edelleen hengissä. Niitä ei kukaan tutkisi, ihailisi ja ihmettelisi. Mutta eipä se eläimiä haittaisi, nehän eivät tarvitse ihmistä yhtään mihinkään, kaikkein vähiten hänen esteettistä ihailuaan.


tiistai 13. elokuuta 2024

Pankki pettää aina?

Toimittaja Hannu Sokala on tarttunut tuoreessa kirjassaan Raha ei ole sitä mitä luulet (Nemo 2024) sarviin, joita kantava härkä eli pankit ja pankkiirit ovat tunnetusti kaikkien vihaamia ja silti käytännössä välttämättömiä, kun kerran kapitalistisessa talousjärjestelmässä eletään. Sokala muistuttaa toistuvasti, että hänellä on toimittajan eikä taloustieteen tutkijan koulutus- Mutta kun lukee jälkimmäisten täysin vastakkaisia näkemyksistä ja epämääräisiä selittelyjä, se ei juuri haittaa. Taloustieteilijät eivät osaa eivätkä halua selittää kapitalismin toimintaa, koska se on liian kaoottista mille tahansa tieteelliseksi väitetylle teorialle. Sokala on pyrkinyt yhdistämään oman ymmärryksensä ja kymmenien taloustieteilijöiden aatokset, joita hän on päivittänyt useilla suorilla haastatteluilla. Vaikka jotkut osaavat ja suostuvat avaamaan asioita rehellisen raadollisesti, useimmat alan miehet (naisia ei Sokalan kohtaamassa joukossa ole), he ovat usein joko eläkkeellä tai muuten jo valmiiksi kollegoiden torjumia. Käy nopeasti ilmi, että suoraan ja kiertelemättä puhuvaa pidetään oman pesän likaajana ja vaarallisena "vasemmistolaisena", joka tähtää kapitalismin tuhoamiseen.

Sokala on kriittinen, mutta selvästikin tavoittelee paremman kapitalismin eli vähemmän tavallisille ihmisille katastrofaalisten pankkiromahdusten kirjomaa mallia. Nyt ei siis olla Karl Marxin tiellä, mutta kysytään, voisiko pankkijärjestelmää uudistaa paremmaksi eräänlaisen yhteisen edun näkökulmasta (kriiseissä yleensä jotkut aina voittavat, kun toiset häviävät). Taustalle voi asettaa vaikka brittiläisen Mervyn Kingin näkemyksen, jonka mukaan nyt on käytössä mahdollisista pankkijärjestelmistä huonoin. Oman tulkintani mukaan Sokala etsii toimittajana niiden parempien vaihtoehtojen keskeisiä piirteitä, jotta päättäjillä, jotka pankkien ja pankkiirien vallasta huolimatta vielä säätävät myös pankkitoimintaa koskevat lait, olisi edessään ja mielessään oikeasti vaihtoehtoisia ratkaisuja. Sokala on selvästi huolissaan siitä, miten narisevien velkapelottelijoiden "meillä ei ole vaihtoehtoa" -valhe pitää päättäjiä pihdeissään. Sokala pyrkii todistamaan, että aina on vaihtoehtoja, kaikki on ihmisen päätösten perusteella olemassa.

Sokala käynnistää pankkijärjestelmäkritiikkinsä rahan historian kierroksella, joka on kyllä kiinnostavaa luettavaa kaikessa karuudessaan. Selväksi tulee myös se, että rahajärjestelmät perustuvat aina uskoon ja luottamukseen, mutta myös siihen, ettei ihmiskunnan suuri enemmistö tiedä tai ymmärrä rahaa pyörittävän järjestelmän todellisuudesta juuri mitään. Sillä välttämätöntä luottamusta tuskin olisi, jos ihmiset tietäisivät, miten epävakaaksi ja kaatumisherkäksi järjestelmä on säädetty. Talletuspako, jollainen syntyy heti, kun tarpeeksi moni tajuaa rahojensa olevan katoamassa, on suhteellisen harvinainen, vaikka myös Sokalan historiikin perusteella pitäisi olla pikemminkin poikkeus, että uskallamme jättää rahamme jonkin niin epärehellisen ja herkästi romahtavan järjestelmän varaan. Kuitenkin kirjassa todistetaan, että pankit on rakennettu kaatumaan ja globaalit pankkikriisit ovat toteutuneet noin 15 vuoden sykleissä, joita kirjavoittavat pienemmän, alueellisesti rajoitetummat kriisit. On oikeastaan hämmästyttävää, että rahan tunnetun historian pohjalta kukaan uskaltaa antaa rahallisen omaisuutemme juuri pankin hoidettavaksi.

* * *

Miksi pankkijärjestelmä on rakennettu romahtamaan? Tätä puolta Sokala ei juuri erittele, koska yleinen kapitalismianalyysi ei ole hänen asialistallaan. Pitäisi kuitenkin olla myös ei-marxilaiselle taloutta pohtivalle selvää, että rakenteellinen kriisialttius ei ole mikään luonnonlaki, vaikka se on kapitalismin erottamaton piirre. Kriisejä tarvitaan, jotta pääomat voivat tehokkaasti keskittyä ja kiriä kohti monopolistista asemaa eli kokoa, jonka perusteella voi ruveta muotoilemaan pelin sääntöjä. Pääomien keskittymisen "lainomaisuuden" taustalla on järjestelmän pääosin näkymätön nojautuminen valtiovallan tukeen. Kriisien annetaan muhia, koska kaikki tietävät, että tiukan paikan tullen kapitalismi kutsuu avuksi vihatun sosialismi-sukulaisensa, joka pelastaa rahansa moraalittomasti keinotelleen pankin tavallisten ihmisten verovaroilla. Periaatteessa tällaisen sosialisoinnin pitäisi olla ideologisen jyrkästi torjuttu menetelmä, mutta ei siitä mikään pankki kieltäydy, kun edessä on tuhoutumisen vaihtoehto. Kriisivuonna 2023 parhaat pankit tekivät ennätysvoittoja, koska yhteiskunta on sallinut pankkien tulla elintärkeiksi myös arjessa.

Sokalan päähuomion kohteena ei kuitenkaan ole pankkien kriisiytymisalttius, vaan kysymys siitä, voiko rahaa todellakin luoda tyhjästä (oikea vastaus: kyllä voi ja niin tehdään koko ajan) ja kenellä tai millä uuden rahan luomisen oikeuden pitäisi olla. Tällä hetkellä mikä tahansa liikepankki luo lainoja myöntäessään rahaa tyhjästä, vaikka asiaa ei missään nimessä haluta myöntää saati sanoa ääneen. Pankeille on tärkeää, että ihmiset kuvittelevat saamansa lainan olevan "todellista" rahaa eli osuus pankkiin tehdyistä talletuksista. Niin ei järjestelmä kuitenkaan toimi ja juuri mm. sen takia ne kestävät huonosti pieniäkään epäluottamuksen osoituksia. Pankilla ei todellakaan ole holvissaan vastinetta antamilleen luotoille. Se vain lupaa, että lupausten, uskon ja toivon kaaos on hallinnassa. Pankkien valvonnan tehtävänä on teoriassa varmistaa, että pankit todella ovat tilanteen tasalla ja hallitsevat esiin tulevat ongelmat. Keinot ovat kuitenkin rajalliset, koska uusliberalismin ideologisista syistä pankkien sääntely on minimoitu. Tavallista kansalaista kuohuttavinta lienee, etteivät pankkiirien tulot ole sidottuja tulokseen kuin yhteen suuntaan. Kun pankki vaurastuu, myös pankkiiri vaurastuu. Mutta kun pankilla menee huonosti, pankkiiri vaurastuu edelleen. Sitä ei kansalaisen oikeustaju hyväksy, mutta sellaiseksi on järjestelmä rakennettu.

Sokala käyttää kirjansa loppupuolen pohtimalla vakavasti sitä, millä tavalla järjestelmää voitaisiin uudistaa vakaammaksi ja veronmaksajia rasittamattomaksi. Yksi keskeinen kysymys on uuden rahan luomisen oikeuden erottaminen rahan lainaamisen oikeudesta eli siirtyminen nykyisestä vähimmäisvarantojärjestelmästä täysvarantojärjestelmään. Kirjassa aihetta esitellään pitkälle suomalaisen ekonomistin Patrizio Lainàn näkemysten pohjalta. Kriisialttius vähenisi merkittävästi, jos lainoja myöntävällä pankilla tulisi olla todellista varallisuutta aina 100 % myöntämästään luottomäärästä. Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että vain osa pankeista saisi luoda rahaa tyhjästä, useimmilla ei olisi ollenkaan oikeutta harrastaa riskibisnestä. Taustalla on presidentti Richard Nixonin kaudella vuonna 1971 tehty päätös luopua toisen maailmansodan aikaisesta Bretton Woods -sopimuksesta eli luopua rahan arvon sitomisesta kultaan. Päätöksen seurauksena päättyi "kapitalismin kultainen kausi" ja siirryttiin Ronald Reaganin ja Margaret Thatcherin symboloimalle talouskurin aikakaudelle, joka on edelleen käynnissä. Talouskuri ja täysvarastojärjestelmä eivät voi olla yhtä aikaa olemassa.

* * *

Sokala pohtii laajasti "keskuspankkikapitalismin" mallia, jonka avulla kriisiytyvä ja romahteleva pankkijärjestelmä on pelastettu tuholta ja jatkettu sitten taas samalla kaavalla. Sokala kertoo ainakin itselleni aivan uudesta asiasta eli jo 1930-luvulla perustetusta kansainvälisestä keskuspankkien yhteisestä BIS-järjestelmästä, joka toimii täysin julkisuuden tuolla puolen. BIS-kerhoa on syytetty elitismistä ja vastuun välttelystä, mutta kritiikki ei ole juuri vaikuttanut asiaan. Keskuspankkikapitalismi on taannut liikepankeille valtavan riskinoton, jonka pehmusteena on keskuspankkien ajama tiukan talouskurin politiikka, joka siirtää pääomaa julkisesta kulutuksesta yksityiseen keinotteluun. Tämän toiminnan julkisena ytimenä on velkapelottelun politiikka. Se on talouskuripolitiikan keskeinen väline, jonka pysyvä viesti on, että "vaihtoehtoa ei ole". Pelottelu toimii, koska kansalaiset uskovat perusteetta, että valtiontalous ja yksityistalous toimisivat samalla tavalla. Eivät toimi. Valtiovelka ei ole oikeasti velkaa, vaan pelkästään lupaus hoitaa budjettialijäämä joskus verotuloissa. Kapitalismi pyörii velan varassa, eivätkä valtiot todellisuudessa tee konkurssia. Suomessa velkapelottelulla on pitkä perinne, koska sillä on yleensä kerännyt poliittista suosiota. Sokala mainitsee pelottelijoina Sauli Niinistön, Iiro Viinasen ja Mauno Koiviston.

Kirjansa lopuksi Sokala esittelee oikeistolaisen talousajattelun inhoamaa MMT-teoriaa (Modern Monetary Theory), jonka keskeinen ajattelija Dirk Ehnts kirjoittaa: "Emme tarvitse veroja valtion menojen rahoittamiseen. Emme myöskään tarvitse rahoitusmarkkinoita ja pankkeja rahoittamaan valtiota. Voimme yksinkertaisesti muuttaa sääntöjä. Kansalliset hallitukset yksinkertaisesti kuluttavat niin paljon kuin ne katsovat poliittisesti perustelluksi." (s. 184) Tunnettu vipurahastomies Ray Dalio on puolestaan ehdottanut sääntelyä, jonka avulla verotus kovenee automaattisesti nousukauden aikana ja kevenee, kun talous on laskusuunnassa. Nyt tehdään usein täsmälleen päin vastoin, poliittisista ja ideologisista syistä. Jo aiemmin mainittu Mervyn King on ajanut kahta keskeistä sääntöä: (1) ylisuuriksi paisuneet pankit on pilkottava ja (2) riskisijoittajat ovat eristettävä muusta pankkitoiminnasta. Erityisen tärkeää on, ettei riskisijoittamista harjoittavia finanssitoimijoita pelasteta julkisin varoin, vaan ne pakotetaan vastaamaan itse myös tappioista eli toimimaan normaalin markkinatalouden puitteissa.

Kirja päättyy mielenkiintoiseen pohdiskeluun digitaalisen rahan eri muodoista. Kryptovaluutat mainitaan, mutta ne jäävät pääosin epämääräiseen tilanteeseen, eikä kukaan halua ennustaa niiden tulevaisuutta. On kuitenkin yksi poikkeus eli valtiollinen keskuspankki, joka hallinnoisi kryptorahaa ja jossa jokaisella kansalaisella voisi olla oma, turvallinen tili. Nykyisten liikepankkien omistajille tällainen uusi Postipankki on myrkkyä, koska mahdollisuus hoitaa kaikki maksuliikenne valtion takaaman keskuspankin kautta voisi tarkoittaa liikepankkien jäämistä pelkästään yritysten käyttämiksi. Eihän kansalaisella ole intressiä pitää varojaan pankissa, joka voi seuraavassa kriisissä romahtaa. Suomessa on itse asiassa periaatteen tasalla jo toteutettu tällainen valtionpankki, koska lakisääteisesti on talletukset turvattu suhteellisen suureen rahasummaan asti, olivat varat missä pankissa tahansa. Tavallista kansalaista palveleva valtionpankki kuulostaa erinomaiselta ajatukselta. Sillä muistakaa, mitä Mervyn King totesi vuonna 2010: "Kaikista mahdollisista pankkitoiminnan malleista meillä on nyt käytössä se huonoin." (s. 197)


PS. Sokala kirjoittaa sujuvasti ja kirjan oikoluku on varsin onnistunut. Kustantaja on kuitenkin käyttänyt muuten kaunista fonttia, jossa kapiteelikirjaimet ovat vain pienen o-kirjaimen korkuisia ja siksi näkyvät erittäin huonosti. Tällaisia asioita eivät hyväsilmäiset nuoret ajattele, mutta kyllä näkymää "South Sea Company ssc" on vaikea rationaalisesti perustella. Fontithan eivät, kuten hyvin tiedetään, piittaa järkiperusteista, mutta niiden välillä valitseminen voisi sitä silti olla ainakin huonosilmäisemmän kannalta.

tiistai 6. elokuuta 2024

Ystäviä, ei syötäviä

Silmät kyynelöityivät ensimmäisen kerran jo kolmannella sivulla, eikä se jäänyt ainoaksi kerraksi. En ollut sinänsä yllättynyt, arvasin kyllä niin todennäköisesti käyvän, kun ryhdyin lukemaan Selma Lähteenmäen kirjoittamaa kirjaa Eläinten turvakoti Tuulispää (WSOY 2024). Kirjan päähenkilöitä ovat kymmenet persoonalliset eläimet, mutta myös Tuulispään perustaja ja ydinvoima Piia Anttonen. Kirjan teksti on maanläheistä, konkreettista ja kaunistelusta vapaata. Samalla se liikkuu lannanluomisen lisäksi myös monimutkaisissa eettisissä pohdinnoissa, joita ilman kirja olisikin vain Tuulispään ystäville suunnattu fanikirja. Lähteenmäki on mielestäni onnistunut tyylilajin valinnassa hyvin. Tunteita ei säästellä, mutta täysin niiden työntämiksikään ei tarina missään vaiheessa jumitu. Anttosen ja eläinten tarinat saavat riittävästi oikeutettua dramatiikkaa, iloa ja menetyksen surua. Missään vaiheessa ei kuitenkaan tule tunnetta, että kirjoittaja laskelmoi tai hymistele. Se on hyvä tunne.

Piia Anttonen ei ollut maailman ensimmäisen tuotantoeläinten turvakodin toteuttaja, mutta Suomessa kuitenkin. Koska tarkoitukseni ei ole viedä lukijalta tarinan seuraamisen iloa, en ryhdy tarkemmin seuraamaan prosessin vaiheita. Sen sijaan nostan esiin keskeisiä periaatteellisia kysymyksiä, joihin jokaisen tällaisen toiminnan pohtija törmää ennemmin tai myöhemmin. Asia ei nimittäin ole niin yksinkertainen, että toiset meistä ovat syntyjään tuulispääläisiä ja ne toiset rouskuttavat onnellisina joulukinkkuaan uhraamatta ajatustakaan tuotantoeläinten oikeuksille tai toislajisten tuntemuksille yleisemminkään. Maaseudun ihmisiä pidetään yleisen väärinkäsityksen perusteella tunteettomina eläimiä kohtaan, kun taas kettutytöt ja heppailijat ovat mistään mitään tietämättömiä kaupunkilaisia, jotka eivät ymmärrä luonnon karuista laeista mitään. Näin mustavalkoinen kuva ei tietenkään ole.

On totta, että monen ihmisen elämässä ei koskaan herää kysymys siitä, mitä ihminen on oikeutettu tekemään toislajisille. Osalle näistä taustalla on ehkä uskonnostakin kumpuava "lupa" hyödyntää muita lajeja ihmisen, jumalan oman kuvan kukoistuksen puolesta. Toiset taas vetoavat siihen, että luonnossa muiden lajien jahtaaminen ja syöminen ovat aivan normaaleja tapahtumia ja onhan ihminenkin biologisesti vähintään sekasyöjä. Sitä ei voikaan kiistää, että ihminen lienee kehittynyt nykyiselleen mm. siksi, että onnistui älykkyytensä ja käsiensä kätevyyden yhdistelmällä surmaamaan runsaasti paljon energiaa sisältänyttä eläinproteiinia ja -rasvaa. Toisaalta kädelliset eivät ole petoja, vaan sekä kasvis- että sekasyöjiä. Suurin kädellinen eli gorilla pärjää mainiosti pelkällä kasvisravinnolla. Vastausta toislajisten vangitsemisen ja surmaamisen oikeutukseen ei löydykään luontoa tarkkailemalla ja evoluutiota tutkimalla, vaan se kuuluu eettisen pohdinnan piiriin. 

* * *

Eläinten turvakodin pitäjän näkökulmasta isoja kysymyksiä riittää, vaikka jotkin asiat olisivat hyvin selkeitä ja kirkkaita. Kuten se, että ihminen tarvitsee muuta luontoa, mutta muu luonto ei tarvitse ihmistä. Toislajisten hyödyntäminen on melkein aina itsekästä toimintaa, jossa sen hyödynnettävän lajin oikeudet tulevat poljetuiksi. Mutta onko ainoa kestävä pitkän aikavälin ratkaisu se, että ihminen lopettaa toislajisten hyödyntämisen  kuten suunnilleen itse ajattelen , vai riittäisikö se, että ihminen lopettaa ns. tehotalouden ja siihen kuuluvat eettisesti sietämättömät toislajisten kohtelemisen muodot? Olisiko tehotuotannon piiriin joutuvalle toislajiselle armollisempaa kuolla kivuttomasti kuin tulla Tuulispään kaltaiseen paikkaan, jossa häntä kohdella hyvin, mutta silti ihmisen vankina? Jos ihmisellä ei ole eettistä oikeutta tehotuotantoon, onko kuitenkin oikeus vangita toislajinen turvaan?

Piia Anttonen ja hänen varsin laajaksi paisunut tukijoukkonsa ovat ratkaisseet eettisen ongelman siten, että myöntävät myös Tuulispään rajoittavan sinne tuodun eläimen vapautta, mutta olevan kuitenkin ratkaisevasti parempi vaihtoehto kuin päätyä yleensä hyvin lyhyen ja kurjissa olosuhteissa vietetyn elämän jälkeen teurastamolle, kaasukammioon tai murskaimeen. Tuulispääläisiä yhdistää eittämätön pelastamisen halu, joka on voimakas ja todellinen, vaikka ei ehkä kestä kaikkein tunteettominta järkeilyä. Kun lehmä-äiti Vippa ja vielä syntymätön sonnivasikka Konsti pelastuvat teurasautolta vain siksi, että niiden väsynyt hoitaja piilottaa odottavan äidin puiden alle, eivätkä teurasauton miehet sitä etsimälläkään löydä. lukija pitää ratkaisua empimättä hienona mahdollisuutena, jonka ihminen eläimelle antaa, koska haluaa ja voi. Kuolemahan meitä kaikki kerran kohtaa, mutta ihmisellä on myös käsite "ennenaikainen kuolema". Miksi sitä ei sovellettaisi myös toislajisiin?

Hyvin konkreettinen ongelma Piia Anttoselle syntyi vääjäämättä siitä, että tulijoita olisi Tuulispäähän alusta lähtien ollut paljon, paljon enemmän kuin oli minkäänlaisia mahdollisuuksia ottaa vastaan. Ei ollut mitään järjen ja tunteen hyväksymää tapaa päättää, mitkä toislajiset yksilöt saavat jatkaa elämäänsä Tuulispäässä, mitkä joudutaan torjumaan tilojen ja henkilökunnan rajallisuuden takia. Olen varma, että tämä elämän ja kuoleman päättäjänä toimiminen on ollut henkisesti erittäin raskasta ja on sitä aina, koska tilanne, jossa turvakotia tarvitsevia eläimiä ei enää olisi, ei ole näköpiirissä. Myös Tuulispäähän jo pelastuneet eläimet sairastelevat (osa pitkäaikaisen itsekkään rodunjalostuksen takia!) ja kuolevat, mistä syystä turvakoti ei oikeastaan poikkea millään tavalla jonkun menneisyyden orpolasten hoitolaitoksen olosuhteista. 

* * *

Tuulispään kaltaisen paikan hoitamisen ja johtamisen vaatimaa työtaakkaa on liki mahdoton käsittää. Sitä tehdään tietenkin kaiken lisäksi melkein aina palkatta, pelkästään asialle omistautumisen, voimakkaan eettisen velvoitteen voimalla. Tosin aivan viime vuosina on pystytty palkkaamaan eläintenhoidon ammattilaisia ja jopa Piia Anttoselle on pystytty maksamaan pientä "toiminnanjohtajan" palkkaa. Lähteenmäki ei kaunistele Anttosen haasteiden kuvailussa, siinä ei keskimääräisellä sisulla olisi pärjätty, eikä Anttonenkaan ole aina jaksanut. Mutta, kuten kirja kauniisti ja uskottavasti kuvaa, alusta alkaen ympärillä on ollut samanhenkisten ystävien ja apulaisten tukijoukko, joka ratkaisevalla hetkellä patistaa Anttosen nukkumaan ja lupaa hoitaa iltatoimet. Hyvin kauniisti Lähteenmäki kuvailee myös sitä lohtua ja voimaa, jota Tuulispään hoidokit hoitajilleen tarjoajat. Viime kädessä juuri sen varassa onnistuu asia, jota ulkopuolinen pitää mahdottomana yhtälönä.

Ihmisen jaksamisella on kuitenkin rajansa ja myös Piia Anttonen on joutunut vähän hellittämään, etsimään tekemistä myös Tuulispään ulkopuolelta, vaikka ei Tuulispään asukkien kustannuksella. Muualla olevista turvakodeista on havaittu, että ydinhenkilöitten voimat alkavat hiipua noin kymmenen intensiivisen työvuoden jälkeen. Sama havaittiin myös Tuulispäässä, mutta siellä ei ole jouduttu toimintaa ajamaan alas kuten joissakin Pohjois-Amerikassa olevissa turvakodeissa on käynyt. Lieneekin selvää, että tehtäväkenttään verrattuna tällainen yksityinen vapaaehtoistoiminta ei millään keinoilla nouse määrällisesti merkitseväksi. Kirjassa ei esitetä edes karkeita arvioita turvakotien pelastamien toislajisten yksilöiden määristä suhteutettuna tehotuotannon surmaamiin, mutta siinä ei voi mitenkään olla kysymys edes promillen osista, kun pelkästään Suomessa, viiden miljoonan ihmisen valtiossa saa ihmisen takia surmansa noin 100 miljoonaa eläintä joka vuosi.

Lähteenmäki kuvaa myös sitä vihaa ja epäluuloa, jota Tuulispään kaltainen toiminta joissakin ihmisissä herättää. Somelle ominainen raaka vihapuhe kohdistuu sekä eläimiin että heitä turvaan pelastaviin ihmisiin. Asialle tuskin voidaan mitään, vaikka asenteet ovat muuttuneet ja myös Tuulispää on toiminnallaan niitä muuttanut suvaitsevammiksi. Eläinperäisten tuotteiden käyttämisen halu pienenee koko ajan valtakunnallisesti ja somerolaisten epäluulo epätavallista eläinten kohtelua kohtaan on lientynyt. Moni on kirjan mukaan muuttanut ajatteluaan tutustuttuaan Tuulispään toimintaan. Se ei toisaalta pyri mielistelemään tai lepyttelemään ulkomaailmaa; Tuulispäähän pääsee tutustumaan, mutta mitään turistikohdetta siitä ei tehdä eikä haluta, kaikki tapahtuu eläinten hyvinvoinnin ehdoilla. Ovatko Piia Anttonen ja Selma Lähteenmäki niitä hyvää tarkoittavia, mutta ah niin epärealistisia haihattelijoita ja maailmanparantajia? Tähän on helppo vastata: eivät ole. He kyllä parantavat tätä ainoaa elämää tuottanutta maailmaa, mutta hyvin käytännönläheisesti, pala palalta ja eettisesti kestävällä perustalla. Sinäkin, parahin lukijani, voit tukea Tuulispään toimintaa ja auttaa Piia Anttosen elämäntyön jatkumista.


torstai 1. elokuuta 2024

Havsuddenin kuningas muistelee

Heti alkuun on varoitettava lukijaa, joka harkitsee tarttumista kirjaan Suomen kallein asianajaja : Zacharias Sundströmin elämä ja teot (WSOY 2024). Kirjalla on puhdas klikkiotsikko eikä se ole Staffan Bruunin kirjoittama Zacharias Sundströmin elämäkerta. Lukijalle annetaan Sundströmin muistelmat, sataprosenttisesti minä-muodossa kerrottuja juttuja muistelijan elämän varrelta. Kirjan alussa on lyhyt esipuhe, jossa Bruun kuvaa yleisellä tasolla Sundströmin uraa ja kertoo lopuksi, että aloite kirjasta tuli Sundströmiltä. En tiedä, miksi osapuolet – muisteleva kohde, muistelut toimittanut ja kustantaja  ovat päätyneet ratkaisuun, joka antaa mielestäni kirjasta aivan väärän kuvan. Minäkin tartuin siihen oletuksella, että Staffan Bruun kertoo pitkän tutkimustyön perusteella Sundströmin elämästä kaiken olennaisen, myös sen, mitä Sundström itse ei olisi halunnut kerrottavan. Mistään sellaisesta ei ole kyse. Bruun on oletettavasti vain kirjoittanut Sundströmin saneleman tekstin kirjan muotoon. 83 lyhyttä lukua ovat lievästi kronologisia, mutta myös temaattisia. Loppuun on koottu, epäilemättä kohteen omasta tahdosta, curriculum, kielitaitotodiste, valikoitu bibliografia ja lähdeluettelo.

Yleisellä tasolla tapahtuneen potentiaalisen lukijan harhauttamisen lisäksi WSOY:n syntilistalle voi lisätä sen tosiasian, ettei se ole vaatinut tai laatinut kirjaan henkilöhakemistoa, vaikka juuri sitä lukija kaipaa monta kertaa Sundströmin valtavan suhdeverkon hahmottamiseksi. Onneksi sentään Sirpa Hietasen käännös suomen kielelle on erittäin hyvä ja teknisestikin moitteeton, en löytänyt mitään marinan arvoista. Muistelijan ääni pysyy koherenttina, eikä lukijan tarvitse ihmetellä äkillisiä tyylivaihdoksia. Sellaisia ei ole. Sundström kertoo asioista selkein päälausein, eikä harrasta juuri lainkaan sarkasmia tai ironiaa (tai pitää sen visusti piilossa). Suuret ja pienet asiat eivät hänen mielestään kaipaa mitään vahvistavia tehokeinoja, asiat ovat kuten ne muistelijan mielestä olivat tai ovat edelleen. Sundström ei ole myöskään käyttänyt tilaisuutta vanhojen kalavelkojen makseluun; jotkut vastustajansa hän kyllä toteaa nimeä myöten, mutta ei käytä värikästä kieltä. Myöskään ystävät ja työtoverit eivät kastu kuohujuoman pärskeistä. Zacharias Sundström ei etsi ulkoisia tehokeinoja, vaan luottaa asioiden omaan painoon.

"Suomen kallein asianajaja" on surkea klikkiotsikko, koska se on muistelmien annin näkökulmasta sekä merkityksetön että epäolennainen. Sundström on ehkä veloittanut palveluksistaan isosti, mutta se on johtunut kovasta kysynnästä ja kapitalistisen kilpailun synnyttämästä hinnannoususta, ei mistään erityisestä ahneudesta saati epärehellisyydestä. Isojen palkkioiden vastapainoksi Sundström on oman kertomansa mukaan tehnyt valtavasti töitä ilman minkäänlaista korvausta, kun on kokenut jonkun itselleen läheisen tai läheiseksi muuttuneen henkilön joutuneen epäoikeudenmukaisuuden uhriksi. Esimerkiksi Ulf Sundqvistin monivuotista taistelua Sundström tuki tietoisena siitä, että ei välttämättä koskaan saa palkkiota työstä. Sundström ei tee asiasta isoa numeroa, vaikka näiden asioiden ääneen toteaminen on tietysti muistelijalta harkittu teko. Olivat syvimmät motiivit mitä hyvänsä, Sundströmin uralla "kalleus" ei ole koskaan ollut itsetarkoitus, vaan pätevää apua tarvinneiden maksamishalukkuuden tulos. 

* * *

Muistelmien perusteella ei pidä muodostaa lopullista arviota jonkun ihmisen persoonasta ja elämäntyöstä. Vaikka Sundström kertoo monenlaisia tapahtumia, myös epäonnistumisia, ei lukija voi tietää, mitkä asiat hän jättää kertomatta. Ainakaan mikään kirjan tekstissä ei viittaa siihen, että Staffan Bruun olisi tehnyt arkistotyötä ja vaikuttanut sen kautta kirjan sisältöön. Kaikesta päätellen lukijalle puhuu pelkästään Zacharias Sundström. Lukija hyväksyy tai hylkää Sundströmin muistelut ilman mahdollisuutta kysellä tarkentaen tai jostain kirjasta puuttuvasta asiasta uteliaana. Lienee selvää, että kaikista käsittelemistään oikeudellisista jutuista Sundström kertoo vain sen, minkä katsoo vaarattomaksi jälkiseuraamusten osalta. Monet asiat ovat moneen kertaan vanhentuneitakin, mutta eihän kokenut juristi sellaista virhettä tee, että antaisi tahallaan aihetta edes vainoharhaiseen kunnianloukkauskanteeseen. Voi myös olla, että moinen olisi Sundströmin mielestä pikkumaista. Siis provosointi.

Sundströmin elämä on ollut uskomattoman monipuolinen, kansainvälinen ja myös eettisesti aktiivinen. Sundström on ollut mukana niin monessa juristin ja diplomaatin kykyjä vaatineessa tehtävässä, että äkkiseltään ja näinkin lakonisesti kerrottuna ne tuntuvat lähes fiktiolta. Ei ole mahdollista, että Sundström olisi kuvaamansa uran kyennyt tekemään olematta lahjakas, erittäin ahkera, hyvävainuinen ja varovainen. "Lähes eideettinen muisti" on varmasti auttanut monessa, mutta minkäs ihminen geeneilleen voi. Sundström on myös mitä suurimmassa mielessä oman onnensa seppä, sillä vaikka sattuu olemaan Zacharias Topeliuksen jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa, ei hän mikään kultalusikka suussa -tapaus ole ollut. Varallisuutta alkoi kertyä vasta kovan työn jälkeen ja perusteella. Lukijalla ei ole missään vaiheessa tunne, että rikkaan suvun rikas perillinen tarinoi teeskennellen köyhää ja vaatimatonta. Sundström näyttää osanneen olla oikealla hetkellä oikeassa paikassa, mutta uskoakseni se on pääosin ollut taitoa, ei onnen kantamoisten tulosta.

Kun kyse on muistelmista, Zacharias Sundström ei tietenkään ole tarinoiden konna, vaan neuvokas ratkaisija ja rakentaja. On vaikea tietää, esitteleekö hän epäonnistumisiaan reilussa suhteessa onnistumisiin. Itselleni tuli kuitenkin tunne, ettei hän yritä luoda kuvaa aina onnistuneesta hannuhanhesta, vaan toteaa pärjänneensä pääosin hyvin, vaikka takaiskujakin on ollut. Erityisen selväksi käy se, että kun asianajaja ottaa jutun hoitaakseen, hän ei voi olla varma voitosta tai tappiosta. Sundström antaa oikeuslaitoksesta  tai oikeammin sen ihmisistä koostuvista päättäjistä  kaunistelemattoman kuvan. Joistakin tapauksista loistaa häpeämätön vainoamisen ja kostamisen motiivi, toisista taas ymmärtämättömyys ja Sundströmille tärkeiden kunnollisten esitöiden puute. Koko elämänsä oikeudellisten asioiden kanssa viettäneenä Sundströmillä ei ole illuusiota erehtymättömästä oikeudesta. Hän on myös tutkija (ja monen professuurin haltija) eli on pohtinut käytännön toiminnan taustalla olevia juridisia linjauksia myös teoreettisemmin. Ehkä juuri siksi hän muistuttaa toistuvasti oikeusistuimen koostuvan ihmisistä.

* * *

Menestys synnyttää aina kateutta. Sundströmin monien onnistumisten vastapainona hän on saanut myös erilaisia tuomioita, menettänyt mm, asianajajien ammattiseuran jäsenyyden ja joutunut Supon tarkkailuun. Kateutta ja kaunaa lienee synnyttänyt sekin, että koko uransa ajan Zacharias Sundström on toiminut yhteiskuntien eliitin parissa tuntematta suomalaiskansallista alemmuuden tunnetta. Kuten takakansiteksti muistuttaa, Sundström on ehtinyt neuvoa Nelson Mandelaa, Robert KennedyäPeter Fryckmania, Pentti Kouria ja Ulf Sundqvistia, pelastanut Uudenkaupungin autotehtaan ja siinä sivussa perustaa hyvin toimivan viinitilan Etelä-Afrikassa. Itse arvelen, ettei yksikään asianaja voi selvitä kolhuitta, vaikka Sundströmin lailla olisi aina välttänyt ottamasta hoitaakseen ns. kovia rikollisia eli väkivaltaan liittyviä tapauksia. Kirjan ilman ennakkoluuloa muistelijaa kohtaan lukeva, jollainen itse olin, näkee Sundströmin elämän häkellyttävänä seikkailuiden täyttämänä outoutena, mutta loppujen lopuksi joutuu toteamaan, että Sundström on tehnyt pieniä ja suuria asioita, koska sellaisia on hänen kohdalleen osunut. Itselleni ei jäänyt tunnetta, että Sundström olisi halunnut juuri toteutuneen elämän. Tällainen se nyt vain sattui olemaan, laaksoineen ja huippuineen. Lukijakin on omasta tahdostaan liikkeellä.

Paradoksaalisesti kirjan mielenkiintoisinta ja ainakin itseäni liikuttavinta antia on Sundströmin lämmin ja vahva suhde Topeliusten ja Nybergien suvulla jo reilut sata vuotta vastuulla ollut Havsudden (suomeksi "Meriniemi", joka ei kuullosta ollenkaan samalta) Porvoon Emsalön eli Emäsalon saaressa. Itse olisin lukenut mieluusti enemmänkin alueen historiaan ja Sundströmin suvun vaiheisiin liittyviä muisteluksia. Vaikka Sundström olisi voinut valita maailmalta melkein minkä tahansa asuinpaikan, hän palaa aina Havsuddeniin ja tulee siellä epäilemättä olemaan kuolemaansa asti. Tämä puoli kivikovaksi neuvottelijaksi mainitusta asianajajasta pehmentää kokonaiskuvaa ja muistuttaa siitä, miten pienistä asioista ihmisen onni ja mielihyvä loppujen lopuksi rakentuu. Sundström on halunnut antaa Havsuddenille ison roolin muistelmissaan, hauskoja viinansalakuljetusjuttuja myöten. Sekin kertoo paljon, ehkä enemmän kuin loputon nimien pudottelu ja voitettujen oikeusjuttujen kuvailu. Kuin ohimennen Sundström kertoo lukijalle, että pikkuserkku Jukka Kuoppamäki asuu hänkin Havsuddenin mailla.

Olen varma, että osa lukijoista pettyy siihen, ettei Sundström suostu käyttämään muistelmiaan pirullisten piikkien viskelyn näyttämönä tai henkeä salpaavien salaisuuksien paljastamiseen. Sellaiseenkin hänellä varmaan olisi ollut mahdollisuus. Osa puolestaan pettyy siihen, ettei kirja ole kriittinen elämäkerta, vaan subjektiivinen muistelmateos, joka antaa lukijalleen vain yhden, vaikka asioista hyvin perillä olevan näkökulman. Kun itse tajusin, että kirjaa myydään selkeästi harhauttaen, otin tyynesti sen asenteen, jolla aina suhtaudun muistelmiin eli ulkopuolisen uteliaisuuden. On mielenkiintoista lukea, mitkä asiat Zacharias Sundström on katsonut kertomisen arvoisiksi, vaikka ei tiedäkään, mitä hän ei ole halunnut kertoa. Voi olla, että se toinen tarina jää myös kertomatta, ei kaikista tehdä kriittistä elämäkertaa, vaikka muistelmat syntyisivätkin. Zacharias Sundströmin elämä ja teot ansaitsevat kiistatta ainakin muistelemisen ja kirjamuotoisen julkaisun. Kyllä sitä kertomisen arvoista on tosiaan ollut ihan riittävästi.