Ystäviä, ei syötäviä

Silmät kyynelöityivät ensimmäisen kerran jo kolmannella sivulla, eikä se jäänyt ainoaksi kerraksi. En ollut sinänsä yllättynyt, arvasin kyllä niin todennäköisesti käyvän, kun ryhdyin lukemaan Selma Lähteenmäen kirjoittamaa kirjaa Eläinten turvakoti Tuulispää (WSOY 2024). Kirjan päähenkilöitä ovat kymmenet persoonalliset eläimet, mutta myös Tuulispään perustaja ja ydinvoima Piia Anttonen. Kirjan teksti on maanläheistä, konkreettista ja kaunistelusta vapaata. Samalla se liikkuu lannanluomisen lisäksi myös monimutkaisissa eettisissä pohdinnoissa, joita ilman kirja olisikin vain Tuulispään ystäville suunnattu fanikirja. Lähteenmäki on mielestäni onnistunut tyylilajin valinnassa hyvin. Tunteita ei säästellä, mutta täysin niiden työntämiksikään ei tarina missään vaiheessa jumitu. Anttosen ja eläinten tarinat saavat riittävästi oikeutettua dramatiikkaa, iloa ja menetyksen surua. Missään vaiheessa ei kuitenkaan tule tunnetta, että kirjoittaja laskelmoi tai hymistele. Se on hyvä tunne.

Piia Anttonen ei ollut maailman ensimmäisen tuotantoeläinten turvakodin toteuttaja, mutta Suomessa kuitenkin. Koska tarkoitukseni ei ole viedä lukijalta tarinan seuraamisen iloa, en ryhdy tarkemmin seuraamaan prosessin vaiheita. Sen sijaan nostan esiin keskeisiä periaatteellisia kysymyksiä, joihin jokaisen tällaisen toiminnan pohtija törmää ennemmin tai myöhemmin. Asia ei nimittäin ole niin yksinkertainen, että toiset meistä ovat syntyjään tuulispääläisiä ja ne toiset rouskuttavat onnellisina joulukinkkuaan uhraamatta ajatustakaan tuotantoeläinten oikeuksille tai toislajisten tuntemuksille yleisemminkään. Maaseudun ihmisiä pidetään yleisen väärinkäsityksen perusteella tunteettomina eläimiä kohtaan, kun taas kettutytöt ja heppailijat ovat mistään mitään tietämättömiä kaupunkilaisia, jotka eivät ymmärrä luonnon karuista laeista mitään. Näin mustavalkoinen kuva ei tietenkään ole.

On totta, että monen ihmisen elämässä ei koskaan herää kysymys siitä, mitä ihminen on oikeutettu tekemään toislajisille. Osalle näistä taustalla on ehkä uskonnostakin kumpuava "lupa" hyödyntää muita lajeja ihmisen, jumalan oman kuvan kukoistuksen puolesta. Toiset taas vetoavat siihen, että luonnossa muiden lajien jahtaaminen ja syöminen ovat aivan normaaleja tapahtumia ja onhan ihminenkin biologisesti vähintään sekasyöjä. Sitä ei voikaan kiistää, että ihminen lienee kehittynyt nykyiselleen mm. siksi, että onnistui älykkyytensä ja käsiensä kätevyyden yhdistelmällä surmaamaan runsaasti paljon energiaa sisältänyttä eläinproteiinia ja -rasvaa. Toisaalta kädelliset eivät ole petoja, vaan sekä kasvis- että sekasyöjiä. Suurin kädellinen eli gorilla pärjää mainiosti pelkällä kasvisravinnolla. Vastausta toislajisten vangitsemisen ja surmaamisen oikeutukseen ei löydykään luontoa tarkkailemalla ja evoluutiota tutkimalla, vaan se kuuluu eettisen pohdinnan piiriin. 

* * *

Eläinten turvakodin pitäjän näkökulmasta isoja kysymyksiä riittää, vaikka jotkin asiat olisivat hyvin selkeitä ja kirkkaita. Kuten se, että ihminen tarvitsee muuta luontoa, mutta muu luonto ei tarvitse ihmistä. Toislajisten hyödyntäminen on melkein aina itsekästä toimintaa, jossa sen hyödynnettävän lajin oikeudet tulevat poljetuiksi. Mutta onko ainoa kestävä pitkän aikavälin ratkaisu se, että ihminen lopettaa toislajisten hyödyntämisen – kuten suunnilleen itse ajattelen –, vai riittäisikö se, että ihminen lopettaa ns. tehotalouden ja siihen kuuluvat eettisesti sietämättömät toislajisten kohtelemisen muodot? Olisiko tehotuotannon piiriin joutuvalle toislajiselle armollisempaa kuolla kivuttomasti kuin tulla Tuulispään kaltaiseen paikkaan, jossa häntä kohdella hyvin, mutta silti ihmisen vankina? Jos ihmisellä ei ole eettistä oikeutta tehotuotantoon, onko kuitenkin oikeus vangita toislajinen turvaan?

Piia Anttonen ja hänen varsin laajaksi paisunut tukijoukkonsa ovat ratkaisseet eettisen ongelman siten, että myöntävät myös Tuulispään rajoittavan sinne tuodun eläimen vapautta, mutta olevan kuitenkin ratkaisevasti parempi vaihtoehto kuin päätyä yleensä hyvin lyhyen ja kurjissa olosuhteissa vietetyn elämän jälkeen teurastamolle, kaasukammioon tai murskaimeen. Tuulispääläisiä yhdistää eittämätön pelastamisen halu, joka on voimakas ja todellinen, vaikka ei ehkä kestä kaikkein tunteettominta järkeilyä. Kun lehmä-äiti Vippa ja vielä syntymätön sonnivasikka Konsti pelastuvat teurasautolta vain siksi, että niiden väsynyt hoitaja piilottaa odottavan äidin puiden alle, eivätkä teurasauton miehet sitä etsimälläkään löydä. lukija pitää ratkaisua empimättä hienona mahdollisuutena, jonka ihminen eläimelle antaa, koska haluaa ja voi. Kuolemahan meitä kaikki kerran kohtaa, mutta ihmisellä on myös käsite "ennenaikainen kuolema". Miksi sitä ei sovellettaisi myös toislajisiin?

Hyvin konkreettinen ongelma Piia Anttoselle syntyi vääjäämättä siitä, että tulijoita olisi Tuulispäähän alusta lähtien ollut paljon, paljon enemmän kuin oli minkäänlaisia mahdollisuuksia ottaa vastaan. Ei ollut mitään järjen ja tunteen hyväksymää tapaa päättää, mitkä toislajiset yksilöt saavat jatkaa elämäänsä Tuulispäässä, mitkä joudutaan torjumaan tilojen ja henkilökunnan rajallisuuden takia. Olen varma, että tämä elämän ja kuoleman päättäjänä toimiminen on ollut henkisesti erittäin raskasta ja on sitä aina, koska tilanne, jossa turvakotia tarvitsevia eläimiä ei enää olisi, ei ole näköpiirissä. Myös Tuulispäähän jo pelastuneet eläimet sairastelevat (osa pitkäaikaisen itsekkään rodunjalostuksen takia!) ja kuolevat, mistä syystä turvakoti ei oikeastaan poikkea millään tavalla jonkun menneisyyden orpolasten hoitolaitoksen olosuhteista. 

* * *

Tuulispään kaltaisen paikan hoitamisen ja johtamisen vaatimaa työtaakkaa on liki mahdoton käsittää. Sitä tehdään tietenkin kaiken lisäksi melkein aina palkatta, pelkästään asialle omistautumisen, voimakkaan eettisen velvoitteen voimalla. Tosin aivan viime vuosina on pystytty palkkaamaan eläintenhoidon ammattilaisia ja jopa Piia Anttoselle on pystytty maksamaan pientä "toiminnanjohtajan" palkkaa. Lähteenmäki ei kaunistele Anttosen haasteiden kuvailussa, siinä ei keskimääräisellä sisulla olisi pärjätty, eikä Anttonenkaan ole aina jaksanut. Mutta, kuten kirja kauniisti ja uskottavasti kuvaa, alusta alkaen ympärillä on ollut samanhenkisten ystävien ja apulaisten tukijoukko, joka ratkaisevalla hetkellä patistaa Anttosen nukkumaan ja lupaa hoitaa iltatoimet. Hyvin kauniisti Lähteenmäki kuvailee myös sitä lohtua ja voimaa, jota Tuulispään hoidokit hoitajilleen tarjoajat. Viime kädessä juuri sen varassa onnistuu asia, jota ulkopuolinen pitää mahdottomana yhtälönä.

Ihmisen jaksamisella on kuitenkin rajansa ja myös Piia Anttonen on joutunut vähän hellittämään, etsimään tekemistä myös Tuulispään ulkopuolelta, vaikka ei Tuulispään asukkien kustannuksella. Muualla olevista turvakodeista on havaittu, että ydinhenkilöitten voimat alkavat hiipua noin kymmenen intensiivisen työvuoden jälkeen. Sama havaittiin myös Tuulispäässä, mutta siellä ei ole jouduttu toimintaa ajamaan alas kuten joissakin Pohjois-Amerikassa olevissa turvakodeissa on käynyt. Lieneekin selvää, että tehtäväkenttään verrattuna tällainen yksityinen vapaaehtoistoiminta ei millään keinoilla nouse määrällisesti merkitseväksi. Kirjassa ei esitetä edes karkeita arvioita turvakotien pelastamien toislajisten yksilöiden määristä suhteutettuna tehotuotannon surmaamiin, mutta siinä ei voi mitenkään olla kysymys edes promillen osista, kun pelkästään Suomessa, viiden miljoonan ihmisen valtiossa saa ihmisen takia surmansa noin 100 miljoonaa eläintä joka vuosi.

Lähteenmäki kuvaa myös sitä vihaa ja epäluuloa, jota Tuulispään kaltainen toiminta joissakin ihmisissä herättää. Somelle ominainen raaka vihapuhe kohdistuu sekä eläimiin että heitä turvaan pelastaviin ihmisiin. Asialle tuskin voidaan mitään, vaikka asenteet ovat muuttuneet ja myös Tuulispää on toiminnallaan niitä muuttanut suvaitsevammiksi. Eläinperäisten tuotteiden käyttämisen halu pienenee koko ajan valtakunnallisesti ja somerolaisten epäluulo epätavallista eläinten kohtelua kohtaan on lientynyt. Moni on kirjan mukaan muuttanut ajatteluaan tutustuttuaan Tuulispään toimintaan. Se ei toisaalta pyri mielistelemään tai lepyttelemään ulkomaailmaa; Tuulispäähän pääsee tutustumaan, mutta mitään turistikohdetta siitä ei tehdä eikä haluta, kaikki tapahtuu eläinten hyvinvoinnin ehdoilla. Ovatko Piia Anttonen ja Selma Lähteenmäki niitä hyvää tarkoittavia, mutta ah niin epärealistisia haihattelijoita ja maailmanparantajia? Tähän on helppo vastata: eivät ole. He kyllä parantavat tätä ainoaa elämää tuottanutta maailmaa, mutta hyvin käytännönläheisesti, pala palalta ja eettisesti kestävällä perustalla. Sinäkin, parahin lukijani, voit tukea Tuulispään toimintaa ja auttaa Piia Anttosen elämäntyön jatkumista.