Sometappajat joukossamme

Tuoreen selvityksen mukaan suurin osa autoilijoista ei piittaa liikenneturvallisuudesta – omasta ja muiden – sen vertaa, että malttaisi olla näpelöimättä kännykkää ajon aikana. Takavuosien kähinä hands free -tekniikan käyttöpakosta tuntuu nyt lähinnä naurettavalta, kun pääongelmana eivät ole enää ajon aikana kädessään olevaan kännykkään puhuvat vaan ajon aikana Facebookia selaavat ja päivittävät some-riippuvaiset. Heitä on myös paljon, järkyttävän paljon.

Seurasin alkukesästä ratikan ikkunasta epäuskoisena kuskia, jolla oli Mannerheimintiellä koko ajan pädi sylissä tai ratin päällä ja käsi kävi myös ajon aikana. Jos piittaamattomuus on Suomen vilkkaimmin liikennöidyillä paikoilla tätä tasoa, voi vain kuvitella, millä asenteilla ajetaan rauhallisemmilla pätkillä.

Kysymys ei ole tiedon puuttumisesta. Kaikki tutkimukset todistavat, että ihmiselle on todella vaikeaa jakaa huomiotaan monen tärkeän asian kanssa samanaikaisesti. Vaikka liikenteessä toimitaan pitkälle ei-tietoisten refleksien varassa, tulee silti koko ajan vastaan tilanteita, joissa tarvitaan tietoista tarkkaavaisuutta ja kykyä tehdä nopeita päätöksiä tietoisesti. Jos aivot ovat kiinni somessa, liikennetarkkaavaisuus on vähäistä, halusi tai ei. Toisin sanoen kysymys on harkitusta riskinotosta.

Vitsin mukaan hidastelematta isolle tielle porhaltava maalainen tokaisee pelokkaalle matkustajalle ”Ei sieltä ennenkään ole ketään tullut”. Tällä asenteella pääosa somettajistakin on selvästi liikkeellä. Olen ennenkin pystynyt selaamaan some-sivuja ajon aikana, eikä mitään ole tapahtunut. Vaikka perustelu on täysin järjetön ja vastuuton, se näyttää kuitenkin olevan vallitseva käytäntö. Miten muuten voi selittää sen, että ihminen somettaa rutiininomaisesti autoa ajaessaankin?

Jos tällainen käytös olisi vain someriippuvaisten itsetuhoista riskinottoa samaan tyyliin kuin base-hyppääjillä tai mastoihin kiipeävillä, voisi tyytyä puistelemaan päätään. Mutta kun liikenteessä ei kysymys ole pelkästään riskistä itselle. Somea tuijottava kuljettaja kun ei poikkea mitenkään rattijuoposta, joka tappaa viattoman ulkopuolisen viinanhimonsa takia. Liikenteessä riskit ovat aina jaettuja.

Kuulen korvissani huonosta omastatunnosta kumpuavan vastanarinan siitä, että sitä somea ”vain vilkaistaan” eikä se huomio muka oikeasti herpaannu, eiväthän kolaritkaan ole räjähdysmäisesti lisääntyneet. Ehkä asiaan olisikin tartuttu, jos olisivatkin lisääntyneet. Mutta kun kyse on ”vain” riskin lisääntymisestä, jäädään typerästi odottamaan tuon riskin realisoitumista vastatoimien sijasta. Onnettomuusriski kasvaa siitä riippumatta, mitä riskinottajat itse asiasta ajattelevat. Useimmat tuskin ajattelevat riskejä ollenkaan.

* * *

 

Someajelijoiden mielenmaisemaa ihmetellessä tulevat väkisin mieleen myös tupakansavua ympäristöönsä tupruttelevat ihmiset. Takavuosina joku nikotiinin orjuuden tunnettu puolustelija, olisiko ollut Aarne Saarinen tai Lasse Lehtinen, yritti lanseerata tragikoomista käsitettä ”huomaavaiset tupakoitsijat”. Eihän siitä tietenkään mitään seurannut, koska suurin osa tupakoitsijoista ajattelee nikotiiniriippuvaisuudessaan vain itseään ja ”huomaavaisuus” on viimeinen mieleen tuleva ajatus.

Olen joillekin äkäisille tupruttelijoille todennut, ettei minulla ole mitään sitä vastaan, että he tekevät hidasta itsemurhaa tupakoimalla, mutta en hyväksy tuon itsekkyyden ulkopuoliselle aiheuttavaa riskiä. Pitäkää se perkeleen myrkkysavu sisällänne ja minä lopetan asiasta valittamisen siihen paikkaan. Sama pätee pitkälle myös näihin someautoilijoihin ja rattijuoppohin. Menkää ajamaan suljetulle radalle, niin kukaan ei valita. Mutta jos te tulette meidän muiden keskelle tappamaan, varustautukaa jatkuvaan ja vihaiseen protestiin.

* * *

Taannoisen selvityksen yhteydessä kävi myös ilmeiseksi päättäjien ja tutkijoiden avuttomuus, kellään ei tunnu olevan hyviä ideoita siitä, millä tavalla puhelinten ja muiden laitteiden aiheuttamaa liikenneturvallisuuden kohonnutta riskiä voitaisiin vähentää. Kukaan ei näytä uskovan valistuksen tai kohteliaitten pyyntöjen voimaan. Se onkin ehkä realismia, ainakin jonkinlaista fatalistista mallia.

Tuottamuksellisesta tarkkaavaisuuden heikentämisestä (siis siitä, että puhuu, lukee, kirjoittaa ajon aikana) voidaan säätää ankaratkin seuraamukset. Sanktioilla ei kuitenkaan ole merkitystä, jos niitä ei voida tai haluta valvoa. Todennäköisesti ei voida eikä haluta, ihmisten suuri enemmistöhän tässä on syytettyjen penkillä.

Siksi oma ehdotukseni on kaikkiin ajoneuvoihin lakisääteisesti rakennettava somelukko, joka estää autolla ajamisen, jos kuljettaja ottaa käteensä kännykän, pädin tai vastaavan. Ehkä siinä järjestelmässä voisi olla handsfree-mentävä porsaanreikä, vaikka näenkin jo edessäni insinöörin, joka suunnittelee salamannopeasti fingerfree-käyttöisen pädin istutettavaksi ratin yläpuolelle.

Oikeasti olen aika pessimistinen. Piittaamattomuus muista tulee lisääntymään autoilijoiden keskuudessa ja vain ilman kuskia määränpäähän kulkevat ajoneuvot tulevat ratkaisemaan tämän – ja samalla rattijuoppojen – ongelman. Sitä ennen ratin taakse istuvat someriippuvaiset tappajat ehtivät surmata satoja viattomia. Ei harkiten murhaamalla, mutta ei se surmattujen omaisia paljon lohduta.

Hauskaa pahuutta?

Katsoin äskettäin Luc Bessonin "mustan toimintakomedian" Mafiaperhe (The Family, 2013). Wikipedian mukaan se on siis "action crime comedy". En pidä rikollisista, enkä heistä tehdyistä "komedioista", mutta en voinut vastustaa houkutusta nähdä kolmikko Robert De Niro, Michelle Pfeiffer ja Tommy Lee Jones yhdessä.

Kyllä he hyviä näyttelijöitä tässäkin olivat, mutta silti elokuvasta jäi pelkästään ikävä olo, paha maku ja tarve ääneen ihmetellä, mikä muu kuin raha voi saada tunnetun ja tunnustetunkin ohjaajan tekemään "komediaa" äärettömän vastenmielisistä, psykopaattisen väkivaltaisista rikollisista.

Eihän Besson tässä minkään uuden äärellä ollut, pikemminkin pitkän karavaanin hännillä. Mutta siinä missä joku Coppola näyttää rikolliskulttuurin imhimillisessä yhteydessään moralisoimatta, mutta myös kaikessa kauheudessaan, Bessonin kaltainen flirttailija on katsonut oikeudekseen "pitää hauskaa" raivohullujen väkivaltarikollisten avustuksella, ei kustannuksella.

Bessonin leffaa ovat haukkuneet muutkin kuin minä. Olisin kuitenkin valmis syyttämään Bessonin kaltaisia elokuvantekijöitä muustakin kuin huonojen elokuvien tekemisestä. Tässä nimenomaisessa tapauksessa vastenmielisintä on häikäilemätön pyrkimys huijata katselija ajattelemaan, että voi mahdoton, mitä veijareita nuo Manzonin perheen neljä jäsentä ovatkaan ja miten kamalan vaikeata ulkomaailman on ymmärtää, että eihän nyt todistajansuojeluohjelmassa olevia mafiosoja voi kohdella kuten tavallisia tallaajia.

Perheen tyttärelle Besson on kirjoittanut romanttisen sivupolun, jonka yhteydessä hän on selvästikin halunnut vihjata, että ainakin yhdellä tämän hupaisan perheen jäsenellä on väkivaltaisuuden lisäksi myös kyky rakastua ja rakastaa. Minusta tämä juoni oli niin teennäinen, että pikakelasin tarmokkaasti. Olin lähinnä huolestunut tytär-Manzonin miesystävästä, ettei hän vain erehtyisi sanomaan jotain, mikä saa tyttären takomaan tennismailansa kappaleiksi onnettoman sulhon naamavärkkiä vastaan

Besson yrittää yksinkertaisesti muuttaa kammottavat väkivaltarikokset naurun aiheiksi. Meidän pitäisi hohottaa hilpeästi, kun mamma-Manzoni tuikkaa paikallisen kaupan tuleen, kun siellä ei juosta tukka putkella turistin oikkujen perässä. Tai myhäillä ymmärtäväisesti kun pappa-Manzoni hakkaa pesäpallomailalla henkihieveriin putkiremonttia pitkän kaavan mukaan suunnittelevan paikallisen ketkun.

Väkivaltaakin voi kuvata koomisesti, jos ohjaaja osaa etäännyttää ja näyttää väkivaltapellet muutenkin kuin pikku sankareina. Besson ei osaa. Osaamattomuuten huippua edustaa se, kuinka nopeasti ohjaaja onnistuu saamaan katsojan vihaamaan koko hemmetin perhettä ja heitä esittäviä näyttelijöitä.

* * *

Minun pitäisi varmaan olla ilahtunut siitä, että elokuva ei saanut kehuja oikeastaan keneltäkään. Olen kuitenkin pysyvästi hämmentynyt siitä, että joku rahoittaa tällaisia elokuvia. Joku rahoittaa elokuvaa, jossa pyritään esittämään psykopaattiset väkivaltarikolliset "uhreina", joiden onnistuneen koston ja paon pitäisi synnyttää katsojassa myötätuntoa tätä perhettä kohtaan.

Joudun myös kohtaamaan sen tosiasian, että arvostamani yhdysvaltalaiset huippunäyttelijät on näköjään helppo saada näyttelemään myös tällaista käsikirjoitusta. Ammattilaisen täytyy tietysti kyetä näyttelemään myös kaikkein vastenmielisimpiä tyyppejä, mutta mahtoiko kukaan kieltäytyä kunniasta ennen De Niroa, Pfeifferia ja Jonesia?

Hollywoodin teollisuudessa ja sen hengessä happea imevässä yhteiskunnassa ei ehkä laillani nähdä psykopaattisen väkivaltaiset rikolliset leppoisasti komedioivassa elokuvassa mitään outoa, ei ainakaan moraalitonta. Tällaisia ihmisiähän on todellisuudessakin olemassa, mitä pahaa muka on heitä kuvaavan fiktiivisen tarinan kertomisessa?

Niin, miksi minä tässä tosikkomaisesti murehdin jonkin leffan moraalia. Eikö se nyt ole mitätön asia kaiken maailman hirveyden keskellä, jos yhdessä elokuvassa pidetään hauskaa nostamalla sankareiksi neljä ympäristölleen hengenvaarallista rikollista?

Olen lopen kyllästynyt siihen, kuinka viihdeteollisuus ehostaa vastenmielisiä rikollisia "mielenkiintoisiksi" ja "kiehtoviksi" persoonallisuuksiksi. Onhan se totta, että rikollisten joukossa on myös erittäin älykkäitä ja monisärmäisiä ihmisiä, joiden kuvaaminen on inhimilisesti kiintoisaa. Pääosin väkivaltaan nojaava rikollisuus on kuitenkin huonosti koulutettujen, henkisesti vajaakykyisten ja psyykkisesti sairaiden ihmisten toimintaa, jossa ei ole mitään myönteistä.

Luc Bessonin mafiaperheessä kaikki ovat taitavan häikäilemättömiä, erittäin väkivaltaisia ja erittäin pahasti henkisesti sairaita yksilöitä. Heissä ei ole mitään ihailtavaa, vaikka raivohullu isukki kirjoitteleekin ah niin sympaattisesti muistelmiaan yhdellä sormella vanhaa kirjoituskonetta näpytellen. Kun ohjaaja panee vielä kylmemmän konnan jahtaamaan malliperhettä hengiltä, sosiopaattisuuden ihailu nousee toiseen potenssiin. On jokseenkin kammottavaa huomata kannustavansa kilpailevan mafiaperheen tappajia onnistumaan Manzonien lahtaamisessa.

Juuri tämä on se moraalittomuuden olennainen kohta. Ohjaaja ei halua katsojan näkevän roolihahmoille kirjoitetun "leppoisuuden" tekopyhyyden läpi sitä ilmeistä faktaa, ettei tapahtumissa ole mitään hauskaa, ei mitään oikeudenmukaisuutta, ei vähäisintäkään vastuunkantoa. Ohjaaja näkee vaivaa pitääkseen loppuun asti kiinni siitä valheesta, että "tämä perhe" on jotain muuta kuin eristyslaitokseen kuuluva joukko sairaita ihmisiä.

Valehteleminen on tuhmaa, harkittu ja laskelmoitu valehteleminen väkivaltaviihden tuottamiseksi ja myymiseksi on vastenmielistä. Moraalittomaksi se muuttuu, kun elokuvan ohjaaja estää katsojaa näkemästä totuutta ja väkisin vääntää "hauskaksi" sen, että rikollisperhe viedään verovaroilla taas johonkin uuteen, viattomaan tapahtumapaikkaan tekemään hirveyksiään.

* * *

Hyvän ja huonon elokuvaohjaajan erottaa toisistaan jälkimausta. Kun hirveidenkin tapahtumien jälkeen jää miettimään, mitkä kaikki tekijät saivat nuo tapahtumat syntymään, ohjaaja on laittanut meidät pohtimaan pahuuden ja hyvyyden olemusta ja sitä, millä eri tavoilla ihminen ei ole vapaa tekemään tahtonsa mukaan. Jälkimaku voi olla karvas, mutta se kiihottaa ajatteluamme.

Huono ohjaaja ei vaivaudu monikerroksisuuteen, vaan latoo huumoria, väkivaltaa, romantiikkaa ja adrenaliinimössöä pussiin, huljuttelee hetken ja valuttaa sen jälkeen kurkustamme alas. Ei silloin ole kovinkaan vaikea arvella, että tältähän se koiranpaskakin varmaan maistuu.

Ukraina, Venäjä, EUSA, Nato ja Suomi

Vladimir Putin sai järjestää olympialaisensa Sotšissa 7.-23.2.2014, mutta heti kisojen päätyttyä Ukrainan aikapommi muutti maailmanpolitiikan tilanteen, mahdollisesti hyvinkin pitkäksi aikaa. Marraskuussa 2013 Kiovassa alkaneet protestit yltyivät sopivasti siihen mittaan, että Venäjän tukema oligarkki lähti lipettiin ja maassa suoritettiin sisäinen vallankaappaus, jonka seurauksena valtaan nousi EU-myönteinen juntta. Tämän vallankaappauksen eräänä seurauksena Venäjä otti takaisin Nikita  Hruštšovin päähänpiston seurauksena Ukrainaan liitetyn Krimin niemimaan. Siitä lähtien propagandasota onkin riehunut kovemmin kuin todelliset väkivaltaisuudet, joita niitäkin on riittänyt.

Totuus tapahtumien kulusta ja mukana häärineistä puuhamiehistä luetaan joskus 20-30 vuoden kuluttua, jos silloinkaan. Mediat ovat sakeanaan väitteitä ja vastaväitteitä, joiden totuudellisuutta on mahdoton kenenkään ulkopuolisen tietää. Silti asenteet ovat olleet alusta lähtien hyvin jyrkkiä ja rajalinjat kireitä. Niin jyrkkiä, etteivät selity ainakaan Ukrainalla itsellään.

* * *

Eräs käynnissä olevan propagandasodan yllättävimpiä ilmiöitä on ollut se erittäin nopeasti rakennettu Venäjän vastaisuus, russofobia, josta ei ollut olympialaisten aikaan tietoakaan, vaikka niille vessoille naureskeltiinkin. Muutamassa viikossa Putinin Venäjästä tehtiin "lännen" vihollinen nro 1, kansojen orjuuttaja tai ties mitä. Ei siitä kuitenkaan ole pitkä aika, kun Putin oli monien "lännen" johtajien hyvä ystävä, ei vain Berlusconin.

Krimin niemimaa ei tilannetta voi mitenkään selittää, vaikka sitä koko ajan tyrkytetäänkin paremman puutteessa todisteeksi Venäjän sotaisista aikeista. Vaikka sieltä löytyisi öljyä merenpohjasta, alue on maailmanpoliittisesti aina ollut Venäjän reviiriä, eikä Yhdysvallat ole tehnyt asiasta isoa numeroa ennenkään.

Ukrainasta itsestäänkään tuskin on pohjimmiltaan kysymys. Maa on iso ja väkeä on paljon, mutta niin on ongelmiakin. On vaikea pitää uskottavana ajatusta, että EU olisi ollut valmis ottamaan aseellisen selkkauksen riskin vain saadakseen Ukrainen solmimaan kanssaan sopimuksen, joka päästää eurooppalaiset suuryritykset maahan ja tarjoaa läntiseen Eurooppaan miljoonittain alhaiseen tulotasoon tottuneita ukrainalaisia. Varovaisten arvioiden mukaan EU:n täytyisi pumpata Ukrainaan satoja miljardeja euroja ennen kuin voidaan kohtuudella ruveta odottamaan jotain tuottojakin. Ei, Ukraina ei näytä erityisen hyvältä sijoituskohteelta.

* * *

Asiat näyttävät kuitenkin ihan toiselta, kun niitä tarkastelee Yhdysvaltain hallinnon, sotateollisuuden ja muiden suuryritysten näkökulmasta. Näille kelpaa jossain muualla maailmassa käyty rajoitettu sota milloin vain. Aina kun soditaan, teollisuus saa tilauksia ja kaaoksen keskellä uusia omistuksia ovat usein yllättävän halpaa hankkia.

Yhdysvaltain pidemmän aikavälin tavoite kiistattomasta maailmanherruudesta ovat epäilemättä myös mukana. Kun Kiinaa on pakko sietää (koska kiinalaiset sijoittajat omistavat pelottavan suuren osan yhdysvaltalaisista osakkeista), huomio kiinnittyy muihin potentiaalisiin kilpailijoihin. EU pysyy varsin hyvin ruodussa, kun on ne "yhteiset arvot" ja Nato. Mutta Venäjän painaminen polvilleen on aina tavoite, jota voi yrittää, sillä kylmän sodan lämmittäminen on Yhdysvalloissa helppoa.

Näyttääkin vahvasti siltä, että Yhdysvalloissa on päätetty poistaa maailmanpolitiikan näyttämöltä yksi iso toimija eli Venäjä. Tavoitteeseen pyritään montaa eri tietä, joista Ukraina on ollut keskeinen niin propagandan kuin käytännön toimienkin osalta. Mutta miksi juuri Ukraina? Karttaa katsomalla ymmärtää, miksi Yhdsyvallat haluaa Nato-renkaaseensa mukaan juuri Ukrainan, joka työntyy syvälle Venäjän ydinalueiden lähelle. Luultavasti strategisesta suunnittelusta vastaavat kenraalit ovat Pentagonissa ovat olleet asiassa aktiivisia, elleivät suorastaan hyperaktiivisia.

Avointa sotaa suurvaltojen välillä ei halua kukaan. Mutta ei sellaista tarvitakaan, jos "länsimaat" saadaan yhteiseen rintamaan taloudellisiin painostustoimiin ja samalla pidetään huolta siitä, että raskaan sarjan propaganda vyöryy aamusta iltaan kautta maailman. Venäjän solmima kaasusopimus Kiinan kanssa tuli Yhdysvalloille ikävänä takaiskuna, mutta eipä siitä tänä päivänä tarvitse välittää.

* * *

Ukrainalaisilla itsellään on vain huonoja vaihtoehtoja. EUSA valitsi maan uudeksi presidentiksi vanhan oligarkin, joka on sitoutunut noudattamaan hänelle annettuja ohjeita. Siinä ei nyrkkeilymenestys auttanut, kun iso raha puhui. Maassa on käynnissä katkera sisällissota (kaikki sisällissodat ovat katkeria), jota pitävät yllä sekä Venäjä että Yhdysvallat, vaikkakin eri syistä. Venäjä tarvitsisi rauhaisan Ukrainan, mutta ei EUSA:n talutusnuorassa kävelevää kiukuttelevaa naapuria. Yhdysvalloille on yksi lysti, mitä Ukrainassa tapahtuu, kunhan maa saadaan liitettyä Naton täysjäseneksi. Mitä pidempään aseellinen selkkaus jatkuu, sen parempi aseteollisuudelle ja toisaalta Yhdysvaltain pyrkimykselle todistaa Venäjä syylliseksi suunnilleen kaikkeen.

Ukrainalaisilta itseltään ei ole kysytty eikä tulla kysymään mitään. Kun etukäteen tiedetään, että maa on jakautunut ainakin kahtia, ei kansalaisilla tule olemaan mahdollisuutta valita tulevaisuuttaan vapailla vaaleilla. Varmaan eduskuntavaalitkin joskus järjestetään, mutta luultavasti samalla lailla lopputulos kontrolloiden kuin presidentinvaaleissakin. EU on sitonut arvovaltansa siihen, että Ukraina tekee kuten länsi käskee. Ei siinä voi päästää kansalaisia äänestämään toista näkemystä valtaan.

* * *

Suomessa Ukrainan tapahtumien saldona on ollut ennen muuta jotenkin aisoissa pysyneen russofobian suunnaton räjähdys. Kun ulkopolitiikan kurssia on käännetty vähintään 180 astetta, jokainen vuoden 1944 rajoihin tyytymätön on päässyt ilmaisemaan tuntemuksensa vapaasti ja ns. valtiovallan erityisessä suojeluksessa. Mitään väliä ei ole sillä, että Putin edustaa aatteellisesti lähinnä oikeistolaista ryöstökapitalismia. Ryssäviha on taas sallittua ja osa kansalaisista ottaa tilanteesta kaiken irti.

Varsinainen tavoite on luonnollisesti Suomen liittäminen Naton täysjäseneksi "Ukrainan kriisin" varjolla. Propaganda "epäluotettavasta" ja "laajentumishaluisesta" Venäjästä lyö meteliä viikosta toiseen täysin tosiasioista piittaamatta. Kun vielä Sauli Niinistö on saanut toisen kautensa varmistettua, alkaa silläkin rintamalla tapahtua.

#YesTooManyWomenChildrenAndMen?

Suhtaudun kaikkeen väkivaltaan erittäin torjuvasti, joten en voi olla kannattamatta toimia, joilla pyritään vähentämään väkivallan määrää ihmisten maailmassa (luonnon väkivaltaisuuksille meidän ei pidäkään pääsäännön mukaan tehdä mitään).

En silti pysty pitämään #YesAllWomen-kampanjan lähtökohtia järkiperäisen erittelyn kestävinä. Ensimmäinen perusongelma on katteeton yleistys ("all women"), toinen kokonaisen sukupuolen demonisointi sekä teoriassa että käytännössä.

On ymmärrettävää, että "YesAllWomen" on iskevämpi slogan kuin esimerkiksi "YesTooManyWomen". Se on kuitenkin myös vähemmän todenmukainen. Kaikki maailman naiset eivät ole joutuneet miehisen naisvihan, seksismin tai väkivallan uhreiksi. Osa naisten huonoista kokemuksista on myös muiden naisten aiheuttamaa, ei miesten.

Missä määrin tällainen perusteeton yleistys heikentää itse viestiä, ei ilmeisesti huolestuta niitä, jotka sloganin ovat päättäneet ja ottaneet käyttöön. Se ei luultavasti huolestuta myöskään viestin allekirjoittajia, jotka eivät kuitenkaan edusta kaikkia naisia.

Kaltaistani väkivallattomuutta kannattavaa miestä kuitenkin harmittaa, ettei tärkeästä asiasta voida puhua ilman demonisoivaa ja selkeästi valheellista tunnusta, jota ei voi mitenkään allekirjoittaa syyllistymättä älylliseen epärehellisyyteen.

* * *

Naisten kokema väkivalta ja muu huono käytös ovat tosiasioita ja erittäin vakavia ongelmia. Samalla lailla huomiota vaativia ongelmia kuin lasten ja miesten kokema väkivalta. Mutta onko se näitä merkittävämpi ongelma ja jos on, miten asia on mitattu?

Tunteenomaisen väittelyn tasolla naisen on helppo puolustautua toteamalla, että vaikka ihan kaikki naiset eivät olisikaan joutuneet miesten uhreiksi, "riittävän moni" on kuitenkin joutunut. Ja vaikka osa naisten kokemasta väkivallasta ei ole miesten aiheuttamaa, pääosa kuitenkin on. Ja vaikka kaikki miehet eivät ole syyllistyneet väkivaltaan naisia kohtaan, "riittävän moni" kuitenkin on yleisen tuomion ansaitakseen.

Minusta tämä logiikka on sekä pahasti ontuvaa että epäoikeudenmukaista. Yhtä ontuvaa ja epäoikeudenmukaista kuin on miesten väittää, että "kaikki naiset" höpsöttävät, puhuvat liikaa, nalkuttavat ja käyttäytyvät muutenkin käsittämättömällä tavalla. Kokonaisen sukupuolen leimaaminen jonkin käyttäytymisen edustajaksi on aina perusteetonta, koska vaihtelu yksilöiden tasolla voittaa yleistykset.

* * *

Auttaako kokonaisen sukupuolen demonisointi edes lyhyellä aikavälillä? Emotionaalisella tasolla epäilemättä syntyy yhteenkuuluvuuden ja myötäelämisen hyviä tuntemuksia, kuten miljoonaluokan osallistuminen osaltaan todistaa. Mutta muuttaako tällainen kampanja jotain siinä todellisuudessa, jossa väkivaltaa ja vihaa esiintyy?

Jos kampanjalla halutaan koventaa rangaistuksia, alentaa puuttumiskynnystä tai nostaa yleistä tietoisuutta, tuloksia voi hyvinkin olla saatavissa. Kokonaan toinen asia on, väheneekö ihmiseen kohdistuva väkivalta tätä tietä. Itse olen aika skeptinen, koska kampanja ei edes yritä saada puolelleen esimerkiksi väkivallattomia miehiä.

Minulla ei tietenkään ole helppoja ja yksinkertaisia ratkaisun avaimia. Pitäisin kuitenkin välttämättömänä ryhtyä kiihkottomasti tutkimaan ja erittelemään väkivaltaisten ilmiöiden suhdetta sukupuoleen ja toisaalta sukupuolisuuteen ja vallankäyttöön. Sitä kautta piirtyvä kuva on luultavasti huomattavan paljon monimutkaisempi kuin #YesAllWomen-kampanjan tarjoama.

Ihminen on kykenevä erittäin monipuoliseen ja kekseliääseen väkivaltaan iästä ja sukupuolesta riippumatta.
Pienten lasten osoittamaa julmuutta ei oikein haluttaisi myöntää todelliseksi uskonnollisen perisynnin harrastajia lukuun ottamatta. Myös naisten väkivaltaisuus on voimakkaan tabun verhoama asia. Siksi on olemassa vaara, että väkivallan pelkistäminen miessukupuolen aiheuttamaksi ongelmaksi sivuuttaa todelliset syyt ja jää siksi tehottomaksi.

Siksi sanon itse mieluummin #YesTooManyWomenChildrenAndMen.

Kiikari väärinpäin

Kirjallisuuden määristä päätellen politiikka on Suomessa ennen muuta ulkopolitiikkaa. Nuoren kansallisvaltion sijainti Ruotsin itäisenä läänityksenä ja Venäjän läntisenä porttina on tuottanut sekä rikkaan poliittisen historian että vielä rikkaamman tämän historian tulkinnan.

Silti ulkopolitiikka on myös tämän päivän työtä, jonka avulla pieni Suomi tulisi pitää hyvissä ulkosuhteissa kaikkiin suuntiin ja ennen muuta kaikkien mahdollisten kansainvälisten konfliktien ulkopuolella.

Tai näin minä 1949 syntyneenä suomalaisena olen ulkopolitiikan tehtävän ymmärtänyt. Tiukkoina oppi-isinä Paasikivi ja Kekkonen, joiden ns. realistinen käsitys pienen valtion ulkopolitiikasta johdatteli Suomen toisen maailmansodan jälkeisestä kaaoksesta hyviin naapurisuhteisiin ja ehkä vielä enempäänkin: mahdollisuuteen suorastaan edistää kansainvälistä hyvinvointia ja rauhantilaa.

Nyt vuonna 2014 joutuu kuitenkin kysymään, onko Paasikiven ja Kekkosen ulkopolitiikasta enää mitään jäljellä. Kun on lukenut ulkoministeri Erkki "Rauhanmerkki" Tuomiojan tämänvuotisia linjanvetoja ja aivan erityisesti niitä HS:n keskustelupalstoilla estoitta kehuvien kovan linjan oikeistolaisten kirjoituksia, on pakko todeta, että sekä Paasikivi että Kekkonen on totaalisesti hylätty ja kielletty kolmeen tai useampaan kertaan.

Suomen ulkopolitiikkaa voi luonnehtia mielikuvalla väärin päin pidetystä kiikarista. Kun ulkopolitiikan tekijät katsovat Venäjää, kiikari on niin että kaikki näyttää oikein pieneltä ja etäiseltä. Kun samat toimijat katsovat Yhdysvaltoja ja EU:ta, kiikari käännetään oikein päin  ja syntyy illuusio siitä, että nehän ovat ihan lähellä.

Kiikarin käyttö ulkopolitiikassa on paha virhe. Realistista kuvaa ei kiikarilla synny, oli se kuinka päin tahansa. Mutta virhe on tietysti tahallinen ja voimakkaasti ideologinen. Siksi kovat oikeistolaiset ihastelevat Tuomiojan kannanottoja, koska ne noudattelevat oikeiston näkemystä maailmasta ja maailmanjärjestyksestä.

Tuomioja sentään teeskentelee EU-keskeisyyttä, vaikka todellisuudessa kaikki mitä hän on tehnyt, tukee Yhdysvaltain pyrkimystä maailman yksiselitteiseen hallintaan. Vielä on Tuomiojalta ääneen sanomatta, että kyllä Suomen täytyy liittyä Natoon. Mutta eiköhän sekin sieltä vielä tule, kun eläkeikäisen viranhoitointo ei näytä laantuvan.

* * *

Paasikiven ja Kekkosen muotoilemaa realismin koulukuntaa tavataan syyttää oikeiston suunnalta Venäjän mielistelyksi ja lännen suuntaan pyllistelyksi. Jostain syystä pyllistely toisin päin ei ole tälle samalla porukalle mikään ongelma, vaikka nyt se takapuoli osoittaa lähinaapurina olevan suurvallan suuntaan. Tai ehkä juuri siksi se ei olekaan ongelma vaan tuntemusten aito ilmaus.

Ulkopolitiikka on aina joko itsekästä tai antautuvaa. Paasikiven ja Kekkosen aikana ulkopolitiikkamme oli selkeän itsekästä, vaikka näytti vain joustavalta. Pidettiin yllä hyviä suhteita Neuvostoliittoon, jotta voidaan maksimoida oma vapaus ja liikkumavara. Minusta tosiasiat näyttävät, että tuo itsekäs joustavuus oli järkevä linja.

Tänä päivänä Suomen ulkopolitiikka on täysin antautunut Yhdysvaltain hallinnon pyrkimyksille (a) hallita koko maailmaa omien suuryritysten voittojen maksimoimiseksi ja (b) ympäröidä vanhasta muistista päävihollisena pidetty oikeistolaisen Putinin johtama Venäjä Nato-maiden saartorenkaalla. Puheissa korostetaan EU:n merkitystä viitekehyksenä, mutta juhlapuhepinnan alla koko ajan valmistellaan Naton täysjäsenyyttä ja itsenäisyyden viimeistenkin rippeiden alistamista Yhdysvaltain suurvaltapolitiikalle.

Ovatko oikeistolaisen ulkopolitiikan tekijät ja tuumailijat sokeita vai pelkästään häikäilemättömiä USA-kortin varaan kaiken laittavia uhkapelureita? On vaikea uskoa, että täyskäännös olisi ollut seurausta ymmärryksen puutteesta. Uskottavampaa onkin, että Tuomioja & Co käänsivät veneen ja siinä samassa takkinsa kylmän laskelmoinnin jälkeen.

Tuossa laskelmassa Venäjä on uuden maailmanjärjestyksen häviäjä, jota ei tarvitse enää ottaa huomioon. Itään sojottavan kiikarin voi pysyvästi asentaa väärinpäin.

* * *

Itse en usko, että Tuomioja & Co ovat valinneet oikean hevosen - jos ovat edes oikealla radalla pelaamassa. Vaikka Venäjä olisi missä ongelmissa hyvänsä, se sijaitsee nyt ja tulevaisuudessa Suomen itärajalla. Mikään ei muutu helpommaksi Suomelle sillä, että tuosta rajasta tehdään Naton itäraja.

Venäjän ulkopolitiikka suhteessa Suomeen on ollut häkellyttävän johdonmukaista siitä riippumatta, kuka tai ketkä Venäjällä ovat olleet vallassa. Vain sillä on ollut merkitystä, muodostaako Suomi sumpun perällä sijaitsevalle Venäjälle sotilaallisen uhkan vai ei. Tai ei tietenkään Suomi itse vaan Suomi sotilaallisen hyökkäyksen reittinä. Vain sillä on pitkällä tähtäimellä merkitystä Venäjälle.

Juuri siksi Suomen nykyinen ulkopolitiikka suhteessa Venäjään on lyhytnäköistä ja vastuutonta pyllistelyä. EUSA:n nyrkin alta on tietysti näennäisen helppo torua venäläisiä milloin mistäkin syystä ja näyttää sitä kaapin paikkaa, jota Paasikivi ja Kekkonen eivät pitäneet pienelle maalle mahdollisena toimintamallina.

Minusta Suomen ulkopolitiikan vastuulliset toimijat ovat myyneet maamme itsenäisyyden ja perusturvallisuuden - niin miksi? Mikä saa suomalaisen poliitikon nuolemaan raivoisasti niin EU:n suurten maiden johtajien kuin Yhdysvaltain hallinnon takapuolta? Riittääkö palkaksi se, että voi lopultakin näyttää Venäjälle keskisormea pitkään ja perusteellisesti?

On tässä tuleville ulkopolitiikan historian tutkijoille selvitettävää. Ainakin siinä tapauksessa, ettei tässä jouduta Yhdysvaltain ja Venäjän välisen nokittelun tuloksena kokonaan pois maailmankartalta.