Make up or what?

Tästä kirjoituksesta ei kiitosta varmaankaan tule, mutta pudistelen aiheen silti mielestäni tarkastelemalla ihmisen ehostautumisen halun hämmentävää maailmaa ulkopuolisena tarkkailijana, iän tuomalla oikeutuksella ja vapun läheisyyden hyvällä tekosyyllä.

* * *

Antropologien ja jopa arkeologien tuottamien todisteiden perusteella oman kehon somistaminen eri tekniikoilla on ikivanha juttu. Niin vanha, ettei kulunutta ilmaisua "jo muinaiset roomalaiset" voi käyttää tässä yhteydessä muuten kuin muodossa "myös muinaiset roomalaiset". Mutta koska tarkoitukseni ei ole puhua ehostautumisen historiasta vaan motiiveista, siirryn saman tien nykyiseen aikaan ja sen ilmiöihin.

Kun olin lapsi ja vielä kouluvuosinakin tatuointi miehen käsivarressa tarkoitti vain kahta asiaa: merimies tai linnakundi. Tatuointia naisella ei voinut edes kuvitella, siihen ei olisi ollut selitystä. Tänä päivänä tatuointi on valtavirtaa, hyvä kun ei joudu selittämään, miksei itsellä ole edes pientä tribaalikuviota jossain kivassa paikassa. Tatuoinnin viestinnällinen merkitys on kasvanut räjähdysmäisesti, vaikka niiden yleisyys tietenkin myös lisää kohinaa.

Tatuointikulttuuriin ilmeisen läheisesti liittyvä lävistys- ja vartalon muokkaamismaailma ei suurelta osin ole ainakaan vielä valtavirtaa, mutta kuka tietää. Kun nykyään kansanedustajaehdokkaallakin voi olla nenässä rengas, voidaan täällä Pohjolan perillä lyödä yläfemmaa niiden lämpimien maiden ikivanhojen kulttuurien kanssa, joille oman lihan muokkaaminen on tuttu juttu.

Tatuoinnit ja lävistykset toimivat tässä kuitenkin lähinnä tekosyynä kiinnittää huomiota reikiin, joita useimmat tytöt ja nykyään myös monet pojat ottavat korviinsa voidakseen kiinnittää niihin roikkumaan erilaisia jänniä asioita. Lähestyn siis meikkaamisen vaarallista maailmaa näkökulmasta, joka on paitsi sukupuolillemme yhteinen, myös hyvin yleinen. Korvakoru on sosiaalisesti niin hyväksytty tapa muuttaa omaa ulkonäköä, ettei reikien ampumista korvalehtien läpi tunnu kukaan pitävän alaikäisten pahoinpitelynä. Eipä tietenkään, kun kyseiset alaikäiset sitä itse kinuavat.

* * *

Miksi ihminen tatuoi, lävistää ja koristautuu? Miksi ihminen meikkaa ja muokkaa tukkaansa? Miksi niin harvoin ihminen tyytyy näyttämään siltä miltä luonnostaan näyttää? Ohitan tässä tylysti kaikki sosiologiset ja psykologiset teoriat, sillä ennen muuta itseäni kiinnostaa kysymys siitä, onko itsensä ehostaminen kaiken siihen upotetun vaivan arvoista. Onko sillä saatava lisäarvo objektiivisesti riittävän suuri vai meikkaako ihminen lähinnä siksi, että kaikki muutkin meikkaavat eli huijaavat kollektiivisesti katsojaa?

Pohjimmiltaan ehostamisessa lienee aina kysymys kilpavarustelusta parinvalintamarkkinoilla. Olen kuullut monen naisen jyrkästi torjuvan tämän oletuksen toteamalla, että he meikkaavat itseään ja toisia naisia varten. Varmaan totta, mutta ei mielestäni kumoa oletusta panostuksesta taisteluun parhaista geeneistä. Punaiset töröhuulet on varmaan tarkoitettu miehille, mutta viimeisen päälle rakennetun meikin yksityiskohdilla voi tehdä vaikutuksen - oletettavasti nujertavan - vain toisiin meikkaajiin.

Jos meikkaaminen on ase pariutumistaiteiluihin, sen täytyy toimia käytännössä. Meikatun ihmisen lumoon jäävän täytyy unohtaa katselevansa ehostautumisen tulosta, ei puuterin takana olevaa ihmistä. Tämä ei estä modernin hilpeää somettunutta itsekritiikkiä, jonka symbolina tunnetut (meikatut) kaunottaret julkaisevat itsestään instagramselfieitä meikittöminä ja netti on täynnä filminpätkiä, joissa "rumista" tehdään "kauniita" meikkaamalla. Asia on vakava, mutta silti sillä voivat jotkut leikitellä. Luultavasti eivät kuitenkaan kaikki.

* * *

Onhan se totta, että hämärässä ravintolassa voimakkaasti ehostautuneet naiset ja miehet näyttävät kummallisella tavalla "paremmilta" kuin täsmälleen samassa kuosissa kalpean aamun ah niin julmassa valossa. Tällaisia illuusioita ihmiskunta on aina rakastanut, eikä mielleyhtymä humalatilan ja krapulan kohtalonyhteyteen liene pelkkä sattuma. Hienosti valehdeltu voittaa aina tylsän totuuden. Sen varassa ihmisen maailma pitkälti pyörii.

Silti pohdin edelleen, missä määrin ihmiset ovat pakotettuja meikkaamaan (parinmuodostus, sosiaalinen paine) ja missä määrin siihen vetää halu olla jotain muuta kuin mitä sattuu olemaan geneettisen arpapelin seurauksena. Pienirintaisille naisille ja -kikkelisille miehille myydään lisukkeita (ällötyksen minimoimiseksi en mene tätä pidemmälle botox- ja silikonilinjalla), jos kemianteollisuuden tuotteet eivät riitä muuttamaan peilistä tuijottavaa näkymää sellaiseksi, joka itselle kelpaa. Todellisen minän visuaalisen häivyttämisen ympärillä pyörivä teollisuus on miljarditasoa.

Oma veikkaukseni on, että kolme neljästä meikistä menee ulkoisten paineiden rutiinipiikkiin, mutta lopuissa on paljon tapauksia, joissa ihminen ei vaan kykene hyväksymään itseään, olivat muut mitä mieltä hyvänsä. Itselläni on ollut lapsesta asti tukkakompleksi, ikuinen bad hair day. Olen aina kadehtinut luonnostaan kiharatukkaisia ulkomaalaisia. Kompleksi ei kuitenkaan ole ollut riittävän iso mihinkään todellisiin toimenpiteisiin. Parturissa vain leikataan tukkaani, ei muotoilla tai värjätä. Inho omaa puutteellista ulkonäköä kohtaan ei jaksa pakottaa minua ehostautumiseen.

Olen kuulemani mukaan omituinen ja myös vähän itsekäs. "Normaalit" ihmiset pyrkivät ehostautumaan, koska se ona kaikkien kannalta kivempaa. Kun melkein kaikki meikkaavat, ehostautumisesta tulee normi ja sen ulkopuolelle jättäytyvät ovat "poikkeavia". Itse olen tähän rooliin jo alistunut, olen onnellinen meikitön. Mutta olisiko meitä hirveän paljon enemmän, jos yhtäkkiä kaikki erilaiset paineet muuntua meikillä katoasivat?

* * *

Ihmisen hinku ulkonäölliseen muodonmuutokseen on minulle jonkinasteinen arvoitus. Kun kuitenkin kaikki tietävät, että ehostettu ulkonäkö on huijaamista, toteutuu siinä toiseen asteen itsepetos. Minä tiedän, että sinä tiedät, että minä tiedän ulkonäköni olevan keinotekoinen ja silti teeskentelemme, ettemme tiedä ja hurmaannumme yhteisestä valheesta. Ehkä muuta selitystä ei tarvitakaan.

Tekojen perusteella

Ns. länsimaisessa maailmassa kaksi ihmisryhmää muodostaa aivan oman luokkansa, Laajasti Vainotut ja Inhotut: juutalaiset ja romanit (puhun tästä ainoasta tuntemastani maailmasta, sillä onhan täysin mahdollista, että vaikkapa Intian kastijärjestelmästä löydämme saman ilmiön). Vain toiselle on olemassa ihan oma terminologiansa (antisemitismi, juutalaisviha, juutalaisvastaisuus), romaneihin kohdistuvilla kielteisille asenteille ei ole jostain syystä kehittynyt oma ilmaisuja.

Seuraavassa puhun vain juutalaisista, vaikka ensin ajattelin pohtia ääneen sitä, miksi useimmissa suhteissa niin tyystin erilaiset kulttuurit kuin juutalaisten ja romanien voivat saada pinnalta katsoen niin samantyyppistä lokaa niskaansa. Mutta ehkä palaan asiaan myöhemmin, nyt minua polttelee tämä suhteemme juutalaisiin ja juutalaisuuteen.

Välitön syy tähän kirjoitukseen on dosentti Teuvo Laitilan selvitys Uskonto, isänmaa ja antisemitismi : Kiistely juutalaisista suomalaisessa julkisuudessa ennen talvisotaa (Arator 2014). Kirjan keskeinen viesti - että myös Suomessa on jonkinasteinen juutalaisvastaisuus ollut 1900-luvun alkupuolella ns. normikäytöstä hyvin laajoissa kansalaispiireissä sivistyneistöä myöten - ei sinänsä ollut minulle yllätys. Tämän päivän ihmiselle jokseenkin käsittämätön juutalaisten määrittely kakkos- tai kolmosluokan kansalaisiksi milloin mistäkin syystä on yleiseurooppalainen ilmiö, vaikka kunkin maan erityispiirteillä on ollut vaikutusta siihen, mitä tällaisista asenteista on seurannut. Suomessa juutalaisvastaisuuden vankimmat tukijat löytyivät uskonnollisista ja äärioikeistolaisista, antikommunistisista porukoista.

Suomi ei ole ollut silti erityisen paha paikka juutalaisille. Varsinkin varakkaat, länsieurooppalaiset käsityöläiset ja kauppiaat olivat suorastaan tervetulleita panemaan vauhtia nousevan suuriruhtinaanmaan elinkeinoelämään. Venäjältä tarjolla olleille köyhille juutalaistulijoille täältä ei sen sijaan löytynyt myötätuntoa kuin satunnaisesti. Aivan kuten Kari Rajamäki tänä päivänä pelottelee Pietarin sadoillatuhansilla Suomeen tulvivilla narkkareilla, samoin peloteltiin 1900-luvun alussa miljoonilla Venäjän juutalaisilla, jos maassa jo oleville muutamalle sadalle olisi myönnetty kansalaisoikeus.

Toisesta maailmansodasta ja Suomen liittolaisuudesta Hitlerin Saksan kanssa suomalaiset juutalaiset selvisivät koko Euroopan näkökulmasta vähällä, vaikkei viranomaisten käsiä kokonaan saa verestä puhtaiksi. Suomen juutalaisvihaajat eivät ole saaneet koskaan kunnolla puhtia toimiinsa. Suuri enemmistö ei ole kiihkoutunut, jos aina edes lämmennyt aktiivisuuteen juutalaisia vastaan. Luterilainen ja ortodoksinen kirkko ovat ratkaisseet historiallisen ongelmansa vaikenemalla.

* * *

Me Israelin nykyhallinnon kritisoijat joudumme tuon tuostakin selittämään kiihkoilijoille, ettei Netanjahun & Co haukkuminen ole sen paremmin antisemitismiä kuin juutalaisvastaisuuttakaan. Pitkään luulin, että kysymys on sitkeästä väärinkäsityksestä. Nykyään uskon, että tällainen nimittely on poliittista tarkoituksenmukaisuutta, laskelmoitua "väärinymmärtämistä". Maailmankello kun on Hitlerin päivistä kääntynyt niin, että "antisemitisti" on päivän haukkumasana, ei enää "jutku".

Näille antisemitisti-kortilla ammatikseen pelaaville haluan sanoa seuraavaa. Antisemitismi (ideologinen juutalaisen kulttuurin piirteiden vastustaminen), juutalaisviha (rasistinen ihmisvihan laji) ja juutalaisvastaisuus (epämääräinen typerehtiminen joukon jatkona) ovat kaikki sietämättömiä ja vastustettavia käyttäytymistapoja. Ne kuuluvat samaan inhimillisen typeryyden ryhmään kuin russofobia, hurriviha, maahanmuuttajaviha, intialaisten kastijärjestelmä, uskonnollinen kiihkosuvaitsemattomuus ja niin edelleen. Ne kaikki perustuvat valheisiin, ennakkoluuloihin ja asiantuntemattomaan tietämättömyyteen.

Itselleni on koko aikuisiän ollut intuitiivisesti selvää, että toista ihmistä tulee arvioida hänen tekojensa, ei ulkonäön perusteella. Lapset oppivat ennakkoluuloisiksi vanhempien huonosta esimerkistä. Ennen sitä kaverin ihon värillä tai silmien kulmalla ei ole mitään merkitystä. Pienet lapset eivät kiinnitä mitään huomiota epäolennaisiin asioihin kuten uskontoihin. Vain se merkitsee, onko toinen lapsi kiva kaveri.

* * *

Juutalaisilla on tässä maailmassa paljon vihamiehiä. Osan vihan syistä voi jotenkin ymmärtää (Talmudin monet määräykset ovat yhtä sietämättömiä kuin muidenkin uskontojen pakkovalta ja Gazassa on ei-juutalaisen henki halpa), suurta osaa ei voi edes ymmärtää. Mutta vihaa ihmisten ryhmää kohtaan sinänsä ei voi eikä saa koskaan hyväksyä. Mikään ihmisryhmä ei ansaitse kollektiivista vihaa, ei mikään.

Kun minä kritisoin Israelin pääministerin puheita ja toimia, hän ei ole minulle ensi sijassa tai edes ollenkaan juutalainen vaan kiihko-oikeistolainen, rasistinen militaristi, jolle islaminuskoinen palestiinalainen on kakkosluokan kansalainen, jos sitäkään. Netanjahun teot ratkaisevat, ei hänen syntyperänsä.

Kun kiihkojuutalaisen järjestön ammattipropagandisti heiluttaa antisemitismikorttiaan, hän ei saa minulta vähäisintäkään myötätuntoa. Toisaalta kiihkoilevien islaminuskoisten puheet juutalaisten pyyhkäisemistä mereen herättävät minussa vastaavan määrän ärtymystä. Kiihkoileva semitisti ja antisemitisti ovat yhtä ja samaa arvotonta kolikkoa, jolla emme tee yhtään mitään.

Vain ihmiset itkevät

Sain katsottavakseni filminpätkän, jossa naarasleijona jättää liikuntakyvyttömäksi vahingoittuneen, mutta elossa edelleen olevan pentunsa. En voinut katsoa kuin muutaman sekunnin, enkä halunnut, koska tilanteen pakahduttava surullisuus sai minut purskahtamaan itkuun. En kestänyt katsoa tilannetta, joka luonnossa toistuu joka päivä lukemattomia kertoja erilaisina muunnelmina.

Näemme nykyään paljon dokumentaarisia näytteitä eläimistä, jotka tuntuvat ymmärtävän ja tuntevan ihmisen lailla menetyksen tuskaa. Kuolleen isännän haudalla vuosikausia vartioivat koirat tuntuvat meistä ihmisenkaltaisilta, vaikka tuskin kukaan ihminen kykenisi moiseen uskollisuuteen. Liikutumme silti kyyneliin tällaisten tapausten äärellä.

Nuorempana ajattelin, ettei eläimillä voi olla samanlaisia tuntemuksia kuin ihmisillä, koska niillä ei ole abstraktia kieltä. Enää en pysty ajattelemaan, että kieli olisi voimakkaiden tuntemusten ehto. Monet eläimet tuntuvat ymmärtävän poikasensa, lajitoverinsa kuoleman lopullisuuden. Olemme nähneet norsujen ja valaiden jäähyväisseremonioita, joiden kohdalla jälleen liikutumme kyyneliin.

Useimmat eläimet ovat kuitenkin kovin pidättyväisiä meihin ihmisiin verrattuna. Eläimen suru on jotenkin hiljaista, alistunutta ja toteavaa. Siitä tuntuu aina puuttuvan se pakahduttavin osuus, vastustamaton itku, tuo ihmisen tunteiden universaali ilmenemismuoto. Kuolleen poikasensa luona valvova emo ei vuodata kyyneliä, mutta olen melko varma siitä, että se silti osaa surra omalla tavallaan.

Miksi me ihmiset itkemme, vuodatamme kyyneliä kohdatessamme pakahduttavaa surua? Mehän osaamme myös itkeä ilosta, mutta silloinkin tunteen pakahduttavuuden takia. Emme tunne itkun perimmäistä syytä, vaikka nykyään tutkijat pitänevät sitä ainakin stressinlaukaisijana. Mutta miksi minä purskahdin itkuun muutaman sekunnin jälkeen, heti kun aivoni ehtivät tajuta tilanteen? Oliko se leijonanaarasta kohtaan tuntemaani empatiaa vaiko vain voimakkaan itsesäälinen reaktio tilanteeseen, jollaiseen pelkään itsekin joutuvani?

Vauvat ovat tunnetusti itkemisen monitaitoisia mestareita. Lajievoluutiomme on kehittänyt itkusta vauvoille aseen, jonka edessä useimmat aikuiset nöyrtyvät. Vauvan itkun taajuudet pakottavat meidät tekemään asialle jotain, ne eivät salli reaktiottomuutta. Myöhemmin lapsen itkustrategian teho heikkenee nopeasti ja hämmästyttävän monet teini-ikäiset tuntuvat muuttuvan itkukyvyttömiksi (tai -haluttomiksi).

Mutta tällaiset signaali-itkut ovat jotenkin eri asia kuin se parku, jota ihminen ei voi pidätellä edes ollessaan aivan yksin. Enhän minä kenellekään mitään viestinyt purskahtaessani itkemään. Leijonanaaras ei näyttänyt meidän silmissämme surulliselta, ei myöskään pentu. Ne alistuivat tilanteeseen. Ihminen aina ajattelee, ettei näin pitäisi käydä, ei näin saisi käydä. Eläimet eivät tuhlaa energiaansa kyyneliin, ne siirtyvät elämässä eteenpäin.

Pakahduttava itku on kulttuurissamme hämmentävä asia, vaikka ei varsinaisesti kokonaan torjuttu. Moni kuitenkin toivoo, että ihmiset purskahtaisivat itkuun vain tietyissä sosiaalisissa tilanteissa ja kaikkein mieluiten vain poissa julkisuudesta. Suomessa on erityisesti miehen itkua pidetty kielteisenä, jopa halveksittuna asiana. Tiedän sen, koska itselleni tulee tippa linssiin varsin vähästä, varsinkin jos puhutaan lapsista, pennuista, jälkeläisistä, avuttomista.

Tekikö itku minulle hyvää? Vähensikö se kokemaani stressiä? Itse asiassa ei ollenkaan. Itkuni oli ja on reaktio asiaan, ei mikään väline, käsittelytapa. En halua katsoa sitä leijonafilmiä uudelleen, koska tiedän jo, miten siinä taas kävisi. Pelkästään tuon alla olevan kuvituskuvan valitseminen oli vaikeaa. Järkeni osaa selittää nämä tilanteet, mutta se ei estä tunnekuohua. Yritän ajatella, että tämän ansiosta kykenen ehkä toimimaan empaattisesti sellaisessakin tilanteessa, jossa oma turvallisuuteni on uhattuna. Toivon siis, ettei tämä itkuun purskahtamisen taipumus ole täysin hyödytön piirre.

Alkuperäistä - niin paljon melua tyhjästä

Ihan tavalliselta kuulostava suomen kielen sana, tuo alkuperäinen. Mutta paljon mittaansa isompi ja kiihkeyttä sisältävämpi kuin voisi äkkiseltään kuvitella. Voisi jopa väittää, että kyseessä on varsin epätavallisen voimallinen iskusana, varsinainen kiistojen äiti ja isä tämä kirjainten tusina.

Ehkä vaarattomimmillaan sana esiintyy vanhojen rakennusten väreistä kinasteltaessa. Saahan sitä olla mitä mieltä tahansa, eikä makuasioista kiistelystä seuraa mitään merkittävää. Mutta jos joku pystyy paukauttamaan keskusteluun alkuperäisen värin, kyllä siinä kiistakumppani kalpenee. Miten voi pärjätä, jos toinen tietää, minkäväristä maalia niille laudoille ihan ensimmäiseksi levitettiin. Onneksi tämän ihka ensimmäisen värin todistaminen ihka ensimmäiseksi voi ottaa koville. Vanhojen valokuvien väreistä voi aina riidellä ja mustavalkoinen jättää viimeisen sanan sitkeimmälle.

Monta kertaa vaarallisemmasta alkuperäisyydestä puhutaan, kun kiistellään siitä, mitkä lajit ovat niitä alkuperäisiä suomalaisia kasveja ja eläimiä. Muuten aivan järkevänoloiset tutkijat ovat saaneet toisensa ja lähiympäristöstä kiinnostuneet kansalaiset kiihdyksiin sellaisilla käsitteillä kuin kotoperäisyys, tulokaslajit ja vieraslajit, joista pahimpia lienevät turistilajit. Suomessa on endeemisiä lajeja niin vähän, ettei kiistoja ole oikein saatu aikaiseksi tästä näkökulmasta, joten tunturisopuli, saimaannorppa ja saimaanlohi saavat kotoperäisyytensä pitää jatkossakin.

Mutta hyvin vaikeaksi on osoittautunut määritellä nämä ei-alkuperäisiksi tuomitut lajit, varsinkin kun tieto lukemattomien lajien esiintymishistoriasta on ymmärrettävän huonosti dokumentoitu. Se nyt on selvää, että kanadanmajava ei ilman ihmisen apua olisi Suomeen osannut uida. Mutta toiko joku onneton ensimmäisen lupiinin tänne tarkoituksella vai ihanko omin luvin hiipi rajojemme yli, sitä ei kukaan tiedä saati pysty todistamaan. Joukko lajeja on joka tapauksessa saanut vieras- tai tulokaslajin ikävän leiman, eikä tietysti omin voimin sitä pysty otsastaan pyyhkimään. Siinähän puistopökkösieni yrität olla kuin mikäkin "alkuperäinen suomalainen sieni", vaan etpäs olekaan! (Kainuulaisilla on puistopökkösienen ihmiskohtalontovereille nimitys, josta ei ole valitusoikeutta: tientuoma).

Mutta pientä on eliömaailmassa käytävä alkuperäisyysnokittelu verrattuna ulottuvuuksiin, joihin voidaan yltää kiisteltäessä siitä, mikä ihmisryhmä on jonkin alueen alkuperäistä väestöä. Tästä on leikki kaukana, vaikka samaa voivat väittää myös jättiputkia tai liljakukkoja sukupuuttoon jahtaavat. Maailmasta on vaikea löytää niin mitätöntä kolkkaa, ettei sen "omistusoikeudesta" saataisi aikaan vähintäänkin arvovaltakiistaa, jossa keskeistä valuuttaa on väite "alkuperäisistä asukkaista".

Kuolemanvakavaksi asia muuttuu, kun kiistaa käydään alueesta, jolla on liikemiehiä kutkuttavia luonnonvaroja tai kenraaleja kutkuttava strateginen sijainti. Vielä vakavammaksi asia muuttuu, jos alueella on molempia. Kuten nyt vaikka Krimillä. (Seuraava ei ole tarkoitettu poliittis-maantieteelliseksi alustukseksi nykyisen Krimin kansainvälis-oikeudellisiin kiistoihin, vaan ainoastaan pohtimaan "alkuperäisen" problematiikkaa.)

* * *

Aina kun maantieteellisen alueen "kuulumista" jollekulle tai johonkin perustellaan tämän tai tuon "alkuperäisyydellä", joudutaan nopeasti semanttiseen ansaan. Mihin hetkeen tämä termi oikein kiinnitetään? Kuinka kauas menneisyyteen täytyy mennä, että asia on kiistaton? Suomenkielinen Wikipedia ilmaisee Krimin kohdalla asian näin: "Alunperin Krimin nimi oli asukkaidensa mukaan Tauris eli Chersonesus taurica." Tämän porukan määrittelee englanninkielinen Wikipedia kimmerialaisiksi ja skyyteiksi. Kreikkalaiset maahanmuuttajat saapuivat alueelle noin 2600 vuotta sitten. Tataarit valtasivat alueen 1400 vuotta myöhemmin, mutta joutuivat antamaan sen mongoleille ja turkkilaisille jo muutaman sadan vuoden kuluttua. Nimi "Krim" on joka tapauksessa tataarien antama, vaikka tilapäisten "omistajien" luetteloa voisi jatkaa vielä puolellakymmenellä kansallisuudella ja hallinnolla.

Vaikka uskottaisiin, että Krimin "alkuperäisimmät" eli ensimmäiset ihmisasukkaat (eläinten valloituksistahan ei ole ollut tapana pitää kirjaa tai tehdä ainakaan numeroa) olivat noita skyyttejä ja kimmerialaisia, tiedosta ei ole tämän päivän kiistelijöille mitään hyötyä, koska kyseiset kansat ovat kadonneet historian hämärään eivätkä istu tänä päivänä neuvottelupöydässä vaatimassa Krimin aluetta itselleen "alkuperäisyyteensä" vetoamalla. Mutta miksi millään myöhäisemmälläkään kansallisella ryhmällä ja vain sillä olisi skyyttejä tai kimmerialaisia suurempi "oikeus" Krimiin?

Venäjän valtaa Krimillä vastustavat hellivät tänä päivänä tataareja "alkuperäisinä krimiläisinä", mutta historian valossa se on yhtä hyvin tai huonosti perusteltua kuin vaatia Krimiä kreikkalaisille, turkkilaisille tai vaikka mongoleille. Tataari-Krim vastaan venäläis-Krim on päivänpolitiikkaa, ei asutus- tai edes poliittista historiaa. Eiväthän suomalaisetkaan olen nykyisen Suomen "alkuperäisiä" asukkaita, vaikka on mahdollisuuksien rajoissa, että saamelaisemme olivat viimeisimmän jääkauden jälkeen veden alta paljastuneen "Suomen" ensimmäisiä asuttajia tai ainakin heidän kaukaisia jälkeläisiään.

* * *

Kuten mahdollinen lukija varmaan jo arvaa, suhtaudun itse tähän "alkuperäisyyden" käsitteeseen hyvin nihkeästi. Minusta se on jokseenkin kelvoton adjektiivi kuvaamaan yhtään mitään kaupallisten tuotemerkkien maailman ulkopuolella (on esimerkiksi olemassa vain yksi alkuperäinen Sisu-pastilli). Se ei ole koskaan tieteellinen tai edes neutraali, vaan aina läpipolitisoitunut (kyllä, myös taistelu lupiineista on syvästi poliittinen!) ja vallankäyttöön sidottu käsite

Sanan "alkuperäinen" käyttäminen tulisikin kokonaan kieltää poliittisessa maantieteessä sekä eläin- ja kasvitieteissä. Jokainen eliölaji on maapallolla "tulokaslaji". Jokaisen maapläntin on joku ihminen joskus muinoin ensimmäisen kerran saanut käpälänsä alle, mutta noista aidoista "alkuperäisistä" ei ole eikä tule koskaan olemaan mitään tietoa saati todisteita.

Hyväksyn pitkin hampain ilmaisun "varhaisin tunnettu", kunhan väite on uskottavasti todistettavissa ja myös todistettu (kuten esimerkiksi maorien Uuden-Seelannin asuttamisen kohdalla näyttäisi olevan). Vielä pitemmin hampain hyväksyn "vahingollisen lajin" käsitteen, sillä olen lupiinien suuri ystävä ja pidän niitä esteettisenä siunauksena tienpenkoilla, jotka inhojen autojen takia on luontoon rakennettu.Mutta  kaukasianjättiputki on kyllä minunkin mielestäni aika epämiellyttävä laji. Se toisaalta maistuu vaarattomasti naudoille, sioille ja lampaille, joten...

Viheroikeisto

Olen koko elämäni ollut kiinnostunut asioista, jotka ovat myös Vihreän liiton julkilausutun kiinnostuksen kohteena. Silti en ole koskaan edes harkinnut puolueen tai sen edustajan äänestämistä, vaikka pidän monia julkivihreitä fiksuina ihmisinä. Tajusin syyn vasta luettuani Pekka Saurin kirjaa Parempaa kuin seksi (2014). Suomen Vihreä liitto on synnynnäisesti anti-vasemmistolainen. Sopivassa tilanteessa puolue käyttäytyy kuin oikeistopuolue, vaikka avoimesti oikeistolaisten nimimerkkipataljoonan kielenkäytössä ovatkin niitä kirottuja "vihervassareita".

Helsingin Vihreiden valtuustoryhmästä on juuri lähtenyt kaksi naista. Zahra Abdulla ja Sirkku Ingervo ovat sanoneet syykseen vihreiden politiikan muuttumisen entistä oikeistolaisemmaksi. Minua tämä ratkaisu ei ihmetytä. Pikemminkin ihmettelee, ettei lähtijöitä ole ollut tämän enempää. Valtuustokauttahan tosin on vielä jäljellä.

Monet Vihreiden kannattajat ja äänestäjät eivät missään tapauksessa koe olevansa oikeistolaisia, vaikka ainakin Helsingin seudulla puolueiden profiilit poikkeavat käytännössä varsin vähän toisistaan. Sekin on selvää, että varsinkin muualla Suomessa monet vihreät aktivistit ja heidän kannattajansa eivät missään tapauksessa koe itse olevansa poliittisella kartalla oikealla. Jotkut tuntemani vihreät eivät ole välttämättä poliittisella kartalla ollenkaan.

* * *

Vihreiden anti-vasemmistolaisuus tulee 1980-luvulta asti ja puolueen vallan ytimen muodostaneesta "Pyhästä perheestä". Saurin lisäksi siihen luetaan yleensä Pekka Haavisto, Heidi Hautala ja Osmo Soininvaara. Porukkaa yhdistää lyhytaikaiseksi jääneen 1970-luvun nuorison ja opiskelijaliikkeen vasemmistolaisuuden vastaisuus, henkinen irtiotto ja joidenkin kohdalla suoranainen poliittinen allergia.

Osmo Soininvaara on pitkällä julkisella urallaan osoittautunut ideologisesti niin hyvin Kokoomusta ymmärtäväksi, ettei asioita tuntematon hänen kannanottojensa pohjalta välttämättä voisi virallista puoluevalintaa arvata. Toki Soininvaara kuuluisi Kokoomuksen "vasemmistoon", mutta mahtuisi silti sisään ongelmitta.

Pekka Haavistoa pidettiin pitkään maltillisena keskitien kulkijana, mutta presidentinvaalien yhteydessä hänestä paljastui uusia puolia. Kun piti kilpailla Kokoomuksen Samuli Niinistön kanssa, Haavisto arvioi hyväksi syyttää keskenjääneistä opinnoistaan "taistolaisia" ja näiden yliopistolle synnyttämää huonoa ilmapiiriä. Saurin kirjassa on tätä kertomusta tukemassa mielikuvituksellisia tarinoita hirmuvaltaa harjoittaneista "tutoreista" Ullanlinnassa sijaitsevine pappaharbetalat-asuntoineen.

Heidi Hautalan yleisesti tunnettu Venäjä-kriittisyys ei tietysti nykyään edusta ideologista oikeistolaisuutta, koska Venäjällä vallassa oleva puolueryhmittymä on poliittisesti oikeistolainen ja kansallismielinen. Todennäköisesti hänen intohimoinen suhtautumisensa kuitenkin kumpuaa Neuvostoliiton aikaisista näkemyksistä.

* * *

Tässä vaiheessa vihreitä äänestävä potentiaalinen lukija voi aiheellisesti kysyä, miksi Vihreä liitto ei saisi olla oikeistolainen puolue. Eikö ole vain hyvä, että joku kuitenkin pitää esillä ns. vihreitä arvoja, kun pääosa Kokoomuksesta ja RKP:stä on siirtynyt voimakkaasti oikealle?

Kyllä Vihreä liitto saisi olla minun puolestani julkioikeistolainen puolue, mutta sitä se ei missään tapauksessa halua olla, koska pääosa äänistä tulee ihmisiltä, joille Kokoomus & RKP ovat kauhistus. Vaikka kukaan tuskin pitää Vihreää liittoa enää erityisen tai yksinomaisen "ekologisena" liikkeenä, on kannattajakunnassa paljon niitä, jotka kammoksuvat oikeistolaista maankäyttö- ja ympäristöpolitiikkaa, militaristisuutta ja ehkä kaupunkikeskeisyyttäkin.

Oikein empaattisesti ajatellen voisi Vihreän liiton ideologeja jopa hiukan sääliä. On perin vaikea esiintyä samaan aikaan perinteisesti vihreisiin liittyvien aatteiden kantajana ja poliittisen vallan harjoittajana. Helsingissä tämä ristiriita on nyt johtanut ensimmäiseen repeämiseen. Muualla Suomessa Vihreän liiton hajurako julkioikeistoon lienee selkeämpi, mutta ongelmia tuottavat sekä suhtautuminen Natoon että EU-kehitykseen. Sitä voi itse kiistää olevansa vasemmistoa tai oikeistoa ja julistautua nykyisen puheenjohtajan Ville Niinistön tavoin "sosiaaliliberaaliksi" liikkeeksi. Tosiasia kuitenkin on, että Vihreä liitto on istunut Lipposen I & II:ssa, Vanhasen II:ssa, Kiviniemen, Kataisen ja Stubbin hallituksissa melkein koko 2000-luvun ajan. Siinä on jokunen "kompromissi" jouduttu tekemään.

* * *

Puolueen historiaan nähden nykyinen oikeistohenkisten käyttämä haukkumasana "vihervassari" on mielenkiintoinen. Kuten vaalikoneistakin voi päätellä, monen Vihreän liiton aktivistin näkemykset todella ovat lähempänä ns. vasemmistolaisia kuin oikeistolaisia arvoja. Miksi nämä arvot näyttävät karisevan joko taustalle tai kokonaan pois työkalupakista, kun päästään vallan kahvaan kiinni, olisi ihan erillinen pohdinnan arvoinen ilmiö. Sellaisena se ei tietysti rajoitu Vihreisiin vaan on historiallisesti koskenut enemmänkin vasemmistoa. "Ministerisosialismi" on aina ollut haukkumasana.

Vihreätä liittoa ei tietenkään kiinnosta kuulla, että kaltaiseni ei anti-vasemmistolaista puoluetta äänestä. Puolueen imagolle kahden helsinkiläisen valtuutetun poistuminen riveistä puolueen oikeistolaistumisen takia on kuitenkin vakava asia. Toki tapahtuma näin vaalien alla painetaan villaisella ja kääritään mahdollisimman tuskattomaan selittelyjen huopaan, mutta viimeistään eduskuntavaalien jälkeen, kun pitää päättää, miten konservatiiviseen hallitusohjelmaan Keskustan johdolla uskalletaan sitoutua, puolueen "oikeistolaisuuden aste" tulee väkisinkin arvioitavaksi.

Me ulkopuoliset emme tiedä, missä määrin "Pyhä perhe" edelleen vaikuttaa Vihreän liiton arvomaailmaan. Nuoremmille "vihervasemmistolaisuus" ei välttämättä ole ristiriitainen käsite, mutta entä "viheroikeisto"? Joko puolueen oikeistosiipi uskaltaa profiloitua perinteisellä akselilla oman syvimmän arvomaailmansa mukaisesti? Se kun saattaa olla ainoa passi, jolla pääsee vaalien jälkeen Keskustan arvokonservatiivisen tarkastuspisteen läpi.