Miehen "kunnia" naisen haarojen välissä

On vaikea kirjoittaa rauhallisesti raakalaismaisesta perinteestä, joka kukoistaa monissa klaanikulttuureissa olematta kuitenkaan sidottu vain niihin tai edes islaminuskoisuuteen sinänsä. On vaikea kohdata edes teoriassa maailmankatsomusta, jossa miehen "kunnia" ei ole kiinni hänen omista teoistaan vaan lähipiiriin kuuluvan naisen tekemisistä tai tekemättä jättämisistä.

Tämän perinteen monipuolinen ja avoin naisiin kohdistuva väkivaltaisuus ei ole sen ainoa vastenmielinen piirre. Taustalla on myös hyvin vahva käsitys siitä, että nainen on aina jonkun miehen omaisuutta. Häpeäkulttuuri ei suo naiselle itseisarvoa, hänellä on vain miehen määrittelemä käyttöarvo. Mies on mitättömänä tollonakin arvokkaampi kuin nainen.

Häpeäkulttuurin äärimmäiset ilmiöt eli murhat, raiskaukset, ulkonäön ja terveyden tuhoaminen heittämällä happoa kasvoille ovat jäävuoren huippu, joka helposti saa unohtamaan paljon laajemmalle ulottuvan jatkuvan henkisen painostamisen ja alistamisen. Häpeäkulttuureissa tietenkään kaikki miehet eivät ole murhanhimoisia raakalaisia, mutta liian moni mukautuu ja kuljettaa pahan siemeniä mukanaan. Häpeäkulttuuri elää myös siksi, että liian monet naiset hyväksyvät sen tai ovat ainakin alistuneet sietämään sen.

* * *

Häpeäkulttuurissa toimivan miehen ajatusmaailmaan on vaikea eläytyä. Tuskin edes kaikki kiihkeimmät väkivallan soveltajat ovat henkisesti sairaita, tunnekyvyttömiä yksilöitä. Ylenpalttinen huoli omasta maineesta tosin on psykopaattisen käyttäytymisen yksi tunnusmerkki ja kai ihminen on jollain lailla sisäisesti rikki, jos voi yllyttää tai antaa yllyttää itsensä murhaamaan esimerkiksi oman lapsensa tai sisarensa.

Häpeäkulttuurin on täytynyt joissain yhteiskunnallisissa olosuhteissa toimia mielekkäänä ratkaisuna joihinkin ongelmiin, muuten se kai olisi kadonnut myös naisen pysyvästi kakkosluokan kansalaiseksi määrittävissä muslimikulttuureissa. Häpeäkulttuurin yhteisöllistä hyötyä on vaan vaikea tavoittaa, ellei oleteta samalla miehisen itsetunnon historiallista heikkoutta.

Aihe lienee äärimmäinen tabu näissä kulttuureissa yleensäkin ja "kunniaansa" väkivallalla puolustavien miesten keskuudessa vielä enemmän. On jokseenkin mahdotonta kuvitella, että hovioikeuden nyt ehdonalaiseen päästämä irakilaismies olisi reagoinut isänsä antamaan murhamääräykseen aloittamalla vakavan keskustelun siitä, olisiko isällä ehkä huono itsetunto, kun projisoi tyttären teot itseensä.

* * *

Hovioikeuden ratkaisu viitata kintaalla isän ja pojan murhasuunnitelmilla ja tuomita vain toteutuneista teoista saattaa olla Suomen lainsäädännön mukainen. Silti se oli äärimmäisen huono signaali ja häpeäkulttuurin piirissä Suomessa elävien naisten kannalta epäinhimillinen teko. Tuli todistetuksi, että jos kykenee naama vakavana väittämään, että rakastaakin siskoaan, jonka murhaamista oli sitä ennen suurieleisesti julistanut, mitään ongelmia ei oikeudessa ole.

Häpeäkulttuuri ei ole suomalaisessakaan yhteiskunnassa täysin vieras. Erityisesti Suomen romanien verikostoperinne kuuluu selvästi samaan ajattelumaailmaan. Ei sitä Suomessa ole koskaan hyväksytty, mutta kyllä sen torjunta ja poisjuuriminen on jäänyt puolitiehen, jos on kunnolla aloitettukaan. Sehän on ollut romanien "oma" ongelma. Nyt uhkaa käydä samoin klaani- ja muslimitaustaisen häpeäkulttuurin kanssa.

Oikeudellinen vastuu ei tietenkään yksin hillitse tällaisia vanhoja huonoja tapoja. Jos omaiset taputtavat selkään ja ottavat avosylin vastaan parin vuoden linnareissun jälkeen, mikään tuskin muuttuu. Jos häpeäkulttuuria harjoittava haluaa ruveta suomalaiseksi, hänelle on ainakin kyettävä sanomaan selvästi, että hänen raakalaismainen perinteensä ei ole tervetullut.

Kasvoilla on väliä

Eilisessä Helsingin Sanomissa toimittaja Satu Vasantola oli koepukeutunut vain silmät näkyviin jättävään niqab-asuun ja kuljeskellut Helsingin keskustassa samaiseen asuun omasta uskonnollisesta halustaan pysyvästi pukeutuvan Nina Mäkipään kanssa. Kansalaisten reaktiot ovat yllätyksettömästi vaihtelevia vihasta "lämpimiin hymyihin".

Itse jutussa muslimiksi kääntynyt Mäkipää perustelee ratkaisuaan jonkinlaisella uskonnollisella kilvoittelulla: "minä pidän niqabia ja saan siten kerättyä hyviä tekoja. Islamin mukaan palkkio on erityisen suuri, kun tekee jotain tai luopuu jostain Jumalan takia”. Palkkioiden lisäksi tarkoitus on vähentää seksuaalista viestintää: ”Kun peitän itsestäni mahdollisimman paljon, katoaa viimeinenkin mahdollisuus siihen, että sytyttäisin kipinän jonkun miehen mielessä. Sellainen kipinä kuuluu vain avioliittoon."

Kolmas Mäkipään jutussa mainitsema peruste on ehkä kiinnostavin: "Lisäksi niqab vie pois ulkonäön merkityksen muistakin kohtaamisista. Minua arvioidaan ajatusteni, ei ulkonäköni perusteella". Jostain syystä toimittaja ei kysy näitten perusteluiden yhteydessä, eikä Mäkipää oma-aloitteisesti kerro, miksi hän on tyytynyt niqabiin, kun tarjolla olisi ollut myös silmät peittävä burka. Mäkipään logiikalla sen avulla palkkio olisi vielä suurempi, seksuaalisen kipinän riski käytännössä olematon ja keskusteluissa huomio siirtyisi kokonaan pois ulkonäöstä.

* * *

Vai siirtyisikö? Ehkä suomalaisessa kulttuurissa syntynyt ja elänyt Mäkipää on tajunnut, että burka päällä hänen ulkonäkönsä olisi juuri se, mihin kaikki muut kiinnittäisivät huomiota, puheeseen ei kukaan. Mitä kohtaamista se on, jossa ei kohtaa toisen ihmisen silmiä?

Uskoisin, että tässä on ainakin suomalaisen ja ehkä laajemminkin ei-islamilaisen maailman nihkeän tai vihaisen reaktion ydin. Olemme tottuneet siihen, että toisen ihmisen kohtaaminen sisältää oikeuden kohdata se toinen kasvokkain, nähdä hänen silmänsä, hänen ilmeensä. Kommunikaatiomme tuollaisessa tilanteessa perustuu suurimmaksi osaksi puhekumppanin kasvojen ilmeisen seuraamiseen. Kun se kielletään, syyllistytään perustelemattomaan ylimielisyyteen.

Jumalan lisäpisteitten kerääminen tai seksuaalisuuden peittäminen ovat vielä jotenkin ymmärrettäviä naamioitumisen perusteluita, mutta väite kohtaamisen keskittymisestä ihmisestä ajatuksiin on yksinkertaisesti kestämätön. Kun emme voi tehdä välittömiä päätelmiä ihmisen kasvoilta, emme kuuntele hänen viestinsä semanttista sisältöä vaan yritämme kuulla, mitä hänen kasvoillaan näkyisi. Se on ihan eri asia.

* * *

Vain naisen kasvojen peittämisen kulttuuri ei koskaan tule hyväksytyksi ihmisten tasa-arvoa kunnioittavassa kulttuurissa. Perinne - maallinen tai uskonnollinen - joka pakottaa toisen sukupuolen piiloutumaan, ei kestä modernisaatiota. Se voi elää vain vanhoillisessa ja henkisesti pysähtyneessä tai pysäytetyssä kulttuurissa. Yritys pakottaa modernisaation jo kokenut maailma palaamaan 1000 vuotta taaksepäin johtaa vain väkivaltaan.

Kasvojen ja varsinkin silmien peittäminen arjessa ei voi myöskään yleistyä kulttuurissa, jossa niin tekevät rutiininomaisesti vain rikolliset kommandopipotyypit. Nina Mäkipää tämän varmasti ymmärtää "kantasuomalaisena", mutta jostain Afganistanista Suomeen tulleelle naiselle se voi olla käsittämätön fakta. Eihän hän ole rikollinen eikä aio rikoksia tehdäkään. Miksi häntä katsotaan epäluuloisesti? Selitä tämä sitten näille kantasuomalaisille, joitten mielestä rehellisellä ihmisellä ei ole syytä peittää naamansa, oli se nätti tai ei.

Olemme jo tottuneet kasvot paljaiksi jättävään hijabiin. Voimme ehkä jotenkin tottua niqabiin, varsinkin jos vanhojen parrakkaiden miesten määrittämä muoti joskus sallii niihin kuvioita ja kirkkaita värejä. Pelkkien silmien kanssa kommunikointi on outoa, mutta paremman puutteessa se on ehkä siedettävissä. Mutta burka on ja pysyy viestinä, johon eurooppalainen ei totu eikä mukaudu. Burkaan pukeutuja sulkee itsensä eurooppalaisen yhteisön ulkopuolelle, koska lähikommunikaatiomme perustuu kasvoihin. Kasvoton ihminen on meille pysyvä kauhistus.

 

Paahtoleipäjeesukset

Uskonnollisten uskomusten maailma on toisaalta rajaton inhimillisen mielikuvituksen leikkikenttä, toisaalta häkellyttävän epälooginen ja omaehtoisesti putkinäköiseksi rajoitettu ajattelun este. Jo pelkästään erilaisten uskonnollisten yhteisöjen määrä ja kirjo uhmaa suoraan useimpien uskontojen omaa näkemystä, että vain yksi on oikeassa, muut ovat harhaoppisia.

Itseäni ei niinkään kiinnosta uskomisen psykopatologia (näinkin ruma sana johtuu siitä, etten kykene eläytymään aitoon tarpeeseen uskoa johonkin mielikuvitusolentoon tai sellaisen järjestämään maailmankaikkeuteen, kun meillä on olemassa tieteen tarjoama kertomus), vaan enemmänkin uskonnollisten uskomusten aika yleiseen taipumukseen viis veisata arkijärjen logiikasta.

Joku voi sanoa, että uskonnollinen uskomus on väistämättä epälooginen, koska se ei ankkuroidu mistään kohdastaan todellisuuteen. Ehkä näinkin. Silti minua kiinnostaa uskonnollisten ajattelutapojen ponteva logiikanvastaisuus ja into tyytyä vastauksiin tyyliin "jaa jaa, ei sitä ihminen voi tietää, jumalan tiet ovat tutkimattomat".

* * *

Miksi meillä on vain yksi Jeesus? Miksi ei saman tien kymmenen Jeesusta, koska tuolle yhdellekin riitti aika paljon hommaa ja riesaa väitetyt 2000 vuotta sitten? Miksi kaikkivaltias Jumala ei tuottanut omaa Jeesusta jokaiselle vuosisadalle, jokaiselle mantereelle? Luulisi, että se olisi ollut hieman tehokkaampaa kuin yhdellä ainoalla operoiminen.

Ylipäätään se looginen ristiriita, joka vallitsee ihmisen tunteman kaoottisen maailman ja jumalten kovin ylittämättömäksi yleensä kuvaillun osaamisen välillä, jaksaa ihmetyttää minua. Tai siis se, miksi tuo ristiriita ei hämmennä jokaista ajattelukykyistä uskonnollista ihmistä siihen määrään, etteivät pappien tyhjää täynnä olevat "vastaukset" kerta kaikkiaan riitä?

Mikä ihme saa ihmisen heittämään vähäisenkin logiikan narikkaan, kun ruvetaan puhumaan uskonnollisista uskomuksista? Tuskin ne uskovaiset, jotka kumartelevat verta vuotavan kuvan äärellä ostaisivat autoa, jonka halpa hinta selitettäisiin moottorilla, joka toimii ihmeen avulla. Mikseivät uskovaiset odota ja toivo käytännöllisiä, ihmiselämälle hyödyllisiä ihmeitä?  Kuten maailmanrauhaa tai nälän ja sorron poistumista jumalallisen väliintulon avulla? Vai ovatko he vain jo todenneet, etteivät jumalat piittaa moisista maallisista?

* * *

Olen vähän kahden vaiheilla, onko reilua pilkata ns. paahtoleipäjeesuksiin uskovia ihmisiä. Siis näitä, jotka ovat näkevinään "Jeesuksen" tai joskus "Elviksen" mitä kummallisimmissa satunnaiskuvioissa paahtoleivän pinnalla, kadun asfaltissa tai edellä ajavan kuorma-auton ovien rasvaläiskissä. Tällaisesta "näen-mitä-toivon-näkeväni" -käyttäytymisestähän ei ole välttämättä mitään haittaa muille ihmisille.

Kuten lukija arvaa, en kuitenkaan voi vastustaa kiusausta, koska paahtoleipäjeesukset edustavat niin täydellisesti uskonnollista epäloogisuutta. Ensimmäinen moka on oletus, että joku tietäisi, miltä Jeesus näytti (tai vastaavasti, miltä näytti Muhammed, josta ei kuvia saa esittää). Kristillisten kauppiaitten luoma kuva partaisesta ja kauniskutrisesta arjalaismiehestä on puhdasta mielikuvitusta, silti moni "näkee" juuri tuon kauppiaskuvan milloin missäkin.

Toinen moka on olettaa, että Jeesuksella olisi jokin tarve ilmaantua paahtoleivän pintaan tai että tällaisella ilmaantumisella olisi mukanaan jokin tietty viesti. Kolmas moka on tietysti jättää kysymättä, miksi Jeesus ei yksinkertaisesti ilmaannu jollekin näkyvällä torille ja siinä todista alkuperäänsä ja kykyjään, miksi homma pitää jättää paahtoleivälle? No, tämän kysymyksen jättävät kyllä systemaattisesti kysymättä jokseenkin kaikki maailman uskovat ihmiset.

* * *

Todennäköisesti vastaus kaikkiin edellä esittämiini kysymyksiini on se, että monia ihmisiä ei lainkaan kiinnosta tietää, miten asiat ovat vaan totuuden voittaa aina kiva tarina. Ilmeisesti paahtoleivän pintaan ilmaantuminen on parempi tarina kuin sodan ja väkivallan lopettaminen ikiajoiksi. Se olisi ehkä liian tavallista tai arvattavaa. Mutta herranjestas kun Jeesus ilmestyy vaikka toissakesäisen hillopurkin peittäneen homeen pintaan niin onhan se totta tosiaan ihmeiden ihme! Mitä muutakaan se voisi olla!

Suomi Pietarin tiellä

Voin kuvitella, ettei professori Markku Kuisman tapa kirjoittaa suurelle yleisölle miellytä kaikkia perinteisen tyylin edustajia. Minua Kuisman illuusioton ja paikoin inhorealistinen perusasenne miellyttää, koska olen lukenut liian monta jossittelevaa, selittelevää, puolustelevaa ja kaunistelevaa teosta, vaikka tarkoitukseni on ollut etsiä näkemystä historiallisten tapahtumien todellisuuden eri puolista.

Markku Kuisma on eri maata, myös kirjoittaessaan näennäisesti haukotuttavasta aiheesta kuten Suomen ja Venäjän taloussuhteista kolmen vuosisadan ajalta (Venäjä ja Suomen talous 1700-2015 - Siltala 2015). Kuisman käsittelyssä talous muuttuu yhteiskuntien ja yksilöiden vaiheita rytmittäväksi voimaksi, joka ei näytä perusrakenteiltaan muuttuvan, vaikka kaikki näyttäisi muuttuvan.

Kuisman tapa puolihuolimattomasti ja rennosti tiivistää valtavia asioita tyyliin "Valkoinen Suomi oli kesän 1918 alkaessa keisarillisen Saksan miehittämä vasallivaltio, halusi se tai ei." (s. 182) on traditionalistien näkökulmasta liki hävytöntä. On tällaisissa yhteenvedoissa aina riski yksinkertaistaa asioita liikaakin, mutta toisaalta on terveellistä saada kuin rättinä naamalle kiteytys, jollaista kukaan ei ole uskaltanut aikaisemmin tehdä. Tai ei ainakaan haluaisi lukea.

* * *

Historiaan suhtaudutaan Suomessa perinteisesti jotenkin "kunnioittavasti", ikään kuin se ei olisi yhtä hyvin tavallisten kuin epätavallisten ihmisten historiaa. Kuisma tarkastelee ns. suurmiesten tekoja ilman katteetonta ihastelua tai taivastelua. Se on minusta aina tervetullut muistutus siitä, että kansakunnan kaapin päälle nostetut henkilötkin ovat toimineet oman aikansa sallimissa puitteissa usein hyvin vääristyneen informaation ja erilaisten paineiden vaikutuksen alaisena. Kuisma ei pilkkaa, mutta ei myöskään kaunistele rooleja, joita yksilöt ovat itselleen ottaneet tai joihin he ovat joutuneet.

Silti kaiken läpi kulkee voimakkaan värisenä (en sano, minkä värisenä) yksilöistä riippumattomana kansakuntien välisen vuorovaikutuksen vuo, joka ei näytä vuosituhansienkaan aikana suuremmin muuttuneen, vaikka toimijoiden nimet ja eri aikoina valojen vannomisia vastaanottaneet ideologiat ovat vaihdelleet. Kuisman mielestä historiasta ei yleensä opita mitään, mutta tiettyjen isojen kuvoiden ymmärtäminen ja hyväksyminen voisi olla ainakin pienille kansakunnille hyvä asia.

Erityisesti suhtautumisessa Venäjään ja muihin Euroopan valtatekijöihin kuten Saksaan ja Isoon-Britanniaan näitten isojen kuvioiden toistumisen Kuisma näyttää mielenkiintoisella tavalla. Sijaintimme Pohjois-Euroopan ja Venäjän välissä pysyy kuten myös suurvaltojen pyrkimys häikäilemättä edistää omia etujaan pienten kustannuksella. Tässä suhteessa Kuisma ei päästä mitään valtaa muita vähemmällä.

* * *

2010-luvun aktiivisen Venäjän-vastaisen propagandameren tyrskyissä Kuisman teksti muistuttaa toistuvasti siitä, että Venäjän naapuruus on aina säädellyt Suomen pärjäämistä myös hyvässä mielessä. Kuisma ei ole Matti Klingen symboloimalla tavalla keisarivallan ihailija, mutta vakuuttavasti hän osoittaa, kuinka monta kertaa historian aikana juuri Pietari on ratkaissut suomalaisen talouselämän isot kuviot tavalla tai toisella.

Yllättävän hyvin Kuisma kuljettaa tapahtumien yleisen logiikan nykyhetkeen asti. Toisin kuin yleiselle vihapuheelle kuuliaiset propagandistit, hän tarkastelee viileän analyyttisesti myös Putinin Venäjää yhtenä loogisena vaiheena prosessissa, jossa todelliset päättäjät eli suuryritysten johtajat ja omistajat keskinäisiä välejään selvittelevät. Venäjä on aina kokonsa ja sen mittaisten intressiensä takia uhka, mutta samoista syistä myös valtava mahdollisuus.

Ehkä hiukan yllättäen Kuisma analysoi kirjansa lopulla myös Suomen EU- ja euro-ratkaisuja huonosti peitetyllä sarkasmilla: "Päätös tehtiin koko sillä kansanvallan voimalla, jonka neljänkymmenen prosentin tuki kaikista äänioikeutetuista soi." (s. 327) Kuisma on sitä mieltä, että EU-kriitikkoja pilkkaavat "länsikiihkoilijat" edustavat asenteessaan itäeurooppalaista alemmuudentuntoa. Ehkä saammekin seuraavaksi lukea inhorealistisen analyysin Suomen EU-ratkaisuista?

"Kaikki voi muutenkin olla toisin. Voisihan Suomi olla kuin Ruotsi 1809 jälkeen. Pysyä suvereenissa ja rauhallisessa puolueettomuudessaan ja noukkia tilaisuuden tullen kastanjat tuhkasta  kuin kunnan kauppakansa. Se edellyttää vain halua ja rohkeutta olla vapaasti ja itsenäisesti oma itsensä". (s. 335)

Somejuoppo, laitenarkkis ja tsekkaushullu

Kuuntelin muutama päivä sitten Lapinlahden Lintujen laulua Tenukeppi, joka listaa Mikko Kivisen suulla mittavan valikoiman alkoholisteille keksittyjä lempi- tai haukkumanimiä. Äsken luin valokuvaaja Jonna Rutasen haastattelun, jossa hän kertoo sanoin ja kuvin modernien viestintälaitteiden synnyttämästä kaikille tutusta ilmiöstä eli siitä, miten "älylaitteet ovat tulleet ihmisten väliin". (Minä en näille laitteille äly-etuliitettä antaisi, mutta olkoon tämän kerran).

Kyllähän se addiktiosta, riippuvuudesta vihjaa, jos toisiaan teoriassa rakastavat ihmiset räpläävät ruokapöydässäkin mieluummin laitteita kuin katsovat silmiin, kuuntelevat ja keskustelevat. Tarkoitukseni ei ole nyt moralisoida ihmisten valintoja vaan pohtia lyhyesti sitä, onko jo syytä puhua somejuopoista, laitenarkkareista ja tsekkaushulluista (nämä käsitteet tulvivat mieleeni, kun Mikko Kivinen ja Jonna Rutanen yhdistyivät aivoissani).

Jos addiktiomme on tilapäinen ilmiö, johon kyllästytään kuten leipäkoneeseen tai porealtaaseen, huolta ei varmaankaan ole. Ihan siltä ei kuitenkaan näytä. Pikemminkin tämä kaikki näyttää vain leviävän ja saavan koko ajan groteskimpia muotoja. Minun verkkokalvoilleni on syöpynyt lyhyt videonpätkä kiinalaisesta naisesta, joka valvontakameran todistaessa kävelee kännykkäänsä tuijottaen laiturin reunan yli ja katoaa veteen. Tämä nainen kuoli addiktionsa takia.

* * *

Itseäni on mietityttänyt erityisen paljon se, kuinka suuri vetovoima uusilla laitteilla ja niiden tarjoamalla maailmalla näyttää olevan sellaisiin ihmisiin, joita itse pidän fiksuina. Kyllähän järki sanoo, että viestintävälineitä ei pitäisi käyttää kohtuuttomasti. Mutta kovasti näyttää siltä, että kohtuukäyttö on yhtä vaikeaa alkoholistille kuin somejuopollekin. Kun joku pimeässä katsomossa elokuvan jo alettua ottaa kännykän esiin, riippuvuus on yhtä vahvaa kuin kemiallisilla aineilla.

Ehkä siitä onkin kysymys. Ehkä pienillä näytöillä varustetut laitteet tarjoavat ihmisaivoille mielihyvää loputtomalla datan (joskus myös informaation) virralla, joka tuntuu lupaavan, että tämä hauskuus ei lopu koskaan. Kuten ei lopukaan, kun selataan ruudun alareunasta loputtomasti esiin nousevaa pikkuviestien ja kuvien, vitsien ja videoklippien vuota. Ehkä somejuoppo pelkää virran loppumista kuten alkoholisti sitä hetkeä, jolloin kaikki on juotu, viimeisetkin tipat tiristetty kumollaan olevista pulloista.

Jos somejuoppous ja laitenarkkarius ovat oire todellisesta mielen sairastumisesta, taidamme olla pahassa pulassa. Entä jos kaikkialla riehuva vihapuhe on ainakin osittain sairastuneiden mielten reaktiota? Kun istun junassa kirjaa lukien, useimmat kanssaihmiset näpelöivät kännykkäänsä. Minä vilkuilen heitä, he eivät vahingossakaan vilkaise minuun päin. Minua ei ole, koska edustan ikävää todellisuutta, en kännykän mitä tahansa lupaavaa virtuaalimaailmaa.

* * *

Onko pakonomainen statuksen tsekkaus sairaus? Pitäisikö kutsua lääkäri, jos kokoukseen kutsutut ihmiset kiinnittävät päähuomio henkilökohtaiseen näyttöönsä ja häiriintyvät heille esitetyistä kysymyksistä? Jos kännykkä täytyy vaihtaa uusimpaan malliin hinnalla millä hyvänsä, onko potilas jo hoidon ulottumattomissa? En tiedä, tuskin tietää kukaan muukaan.

Asiat näyttävät päällisin puolin sujuvan kuten ennenkin. Vai onko sekin harhaa, jonka synnyttävät miljardit somejuopot ja laitenarkkarit teeskentelemällä olevansa läsnä, täällä, paikalla, mukana? Entä jos SSS-hallituksen hirvittävän huono työnjälki johtuu somesairauksista? Stubb tiedetään someaddiktiksi, Soinikin kirjoittaa plokiaan. Ehkä Sipilä on kaappisomettaja ja Björn Wahlroos pelaa salaa Grand Theft Auto vitosta muiden raharikkaiden kanssa?

Joudun selittelemään, miksi en ole vastannut puheluun tai tekstiviestiin, koska en kanna kännykkää mukanani ja merkkiäänet voivat jäädä kuulematta. Minua painostetaan, koska en ole FB:ssä ja jään paitsi niin paljosta. Joskus tunnen itseni Hollywoodin kauhuelokuvan päähenkilöksi, joka elää somezombien kansoittamassa maailmassa laina-ajalla odottaen sitä hetkeä, jolloin poikkeavuuteni paljastuu. Ja paljastuuhan se väkisinkin, kun kännykkä on taas unohtunut ottaa mukaan ja minua ei saa kiinni koiranulkoilutuslenkiltä. Kohta ne tajuavat, että tein sen tahallani.

Ehkä me tarvitsemme tulevaisuudessa alueita ja ajanjaksoja, joilla ja jolloin ei ole kenttää kenellekään. Jolloin laite kuin laite muuttuu takaisin kimpaleeksi metallia ja muovia. Jolloin kommunikaation ainoa mahdollinen muoto on ihmisten välinen katse-, puhe- ja kosketuskontakti. Jos ajatuskin synnyttää vieroitusoireita, tarve on ilmeinen.