Syytettynä: sananvapaus

Virossa syyttäjä Lea Pähkel haluaa kirjailija Kaur Kenderin vankilaan rikoslain §178:n perusteella lapsipornon tuottajana ja levittäjänä, syynä novelli Untitled 12. Luulin ensin lukevani uutista Turkista tai Saudi-Arabiasta, mutta ei, kyllä nyt puhutaan EU-maa Virosta, tuosta Suomen eteläisestä naapurimaasta. Eikä kyseessä ole mikään karnevalistinen viihdeoperaatio, jolla lääkitään loukkaantuneen diktaattorin minäkuvaa. Viron valtio on selvästikin päättänyt ristiinnaulita liian pitkään yhteiskunnallisena kriitikkona ja suoraan puhujana kunnostautuneen Kenderin.

En ole lukenut Kaur Kenderin novellia Untitled 12, joten en puhu seuraavassa suoraan tekstistä, joka kirjailijan ilmoituksen mukaan on lapsipornon vastainen. ”En siinä ihannoi lapsipornoa vaan päinvastoin esitän sen niin rivona ja kuvottavana, ettei yksikään lapsipornon kuluttaja voi vähään aikaan jatkaa rauhassa elämäänsä”, totesi Kender tammikuussa tehdyssä haastattelussa. Novelli on fiktiivinen kuvaus siitä, miten varakas virolainen voi nykymaailmassa tehdä mitä haluaa. Kenderin näkemyksen mukaan se on siis yhteiskuntakritiikkiä, mutta jonka syyttäjä tulkitsee omista syistään pornografiaksi.

Tällainen näkemys, jonka mukaan vaikean aiheen fiktiivinen käsittely tekee käsittelijästä syyllisen tai vähintäänkin epäilyttävän, ei ole sinänsä harvinainen. Erityisesti lapsipornografian kaltainen tabuaihe, josta jokaisella on jyrkkä mielipide aihepiirin tuntemisesta riippumatta, tarjoaa oivan keinon herättää epäilys kirjoittajan motiiveista. Oliko sitä ihan pakko kirjoittaa? Ettet vaan valinnut tätä aihetta henkilökohtaisista syistä? Ajattelitko tehdä paljonkin rahaa näin läpinäkyvällä jutulla? Ai jai, kyllä tällaisesta jotain seurauksia täytyy olla!

* * *

Virallisen syyttäjän esittämänä näkemys siitä, että on aiheita, joita ei saa kaunokirjallisuudessakaan käsitellä, on tuttua teokratioista ja totalitaarisesti hallituista valtioista. Viro on kuitenkikn EU:n jäsenmaa ja jos Kender saa vähäisenkin tuomion fiktiivisen kertomuksen kirjoittamisesta, asia on syytä viedä EU-tuomioistuimeen, jossa tuomio todennäköisesti kumoutuu. Länsimainen sananvapauden käsite kun ei sisällä ajatusta siitä, että valtiovalta päättää, mistä aiheista saa kirjoittaa, mistä ei. Asia on täsmälleen päinvastoin, sananvapautta voi olla vain, jos aiheet ovat vapaasti valittavissa.

Sananvapaus ei ole missään absoluuttinen, mutta ns. länsimaissa sen rajat on ilmaistu laeissa, ei kiellettyjen aiheiden listoilla. Virossa syyttäjän lähtökohtana lienee osoittaa, että Kender on lavastanut lapsipornografisen tekstin yhteiskuntakritiikiksi. Sellainen on aina vaarallisen mielivallan mahdollistavaa tulkintaa, jonka seurauksena sotakirjan kirjoittajaa voidaan syyttää sodan ihannoinnista ja prostituution ongelmista raportoivaa prostituution edistämisestä ja ihailemisesta. Kirjailijan intentiota ei voi tuomioistuimessa ratkaista uskottavalla tavalla.

Jos Kenderin pyrkimyksenä oli tuottaa markkinoille lapsipornografista tekstiä, miksi hän valitsi foorumiksi vironkielisen novellin julkisella blogialustalla? Halusiko hän härnätä vallanpitäjiä? Epäilemättä halusi, vaikka ei juuri näin, ja oikeus on nyt siinä nolossa tilanteessa, että se joutuu valitsemaan kirjailijan ilmaiseman intention ja ulkopuolisen oletuksen välillä. Jos oikeus hylkää syytteen, viranomaiset joutuvat naurunalaisiksi. Jos oikeus tuomitsee Kenderin, viranomaiset joutuvat kohtaamaan ankaraa kritiikkiä – ja joutuvat viimeistään siinä vaiheessa naurunalaisiksi, kun EU-tuomioistuin vapauttaa Kenderin. Syytteen takana täytynee siis olla jotain paljon painavampaa, josta ei vaan puhuta ääneen.

* * *

Miksi pitäisi ylipäätään kieltää fiktiivinen teksti, jonka joku – vaikka ei kirjailija itse – tulkitsee ”lapsipornografiaksi” tai ”jumalanpilkaksi” tai joksikin muuksi kieltoa vaativaksi teoksi? Edistääkö jostain ikävästä aiheesta kirjoittaminen tuon ikävyyden esiintyvyyttä? Onko Untitled 12 lisännyt lasten seksuaalista riistoa ensin Virossa ja sitten englanninkielisissä maissa (novelli on myynnissä Amazonilla)? Fiktiivinen kuvaus lapsen seksuaalisesta riistosta ei ole lapsen seksuaalista riistoa, vaikka julkisessa lynkkaushenkisessä keskustelussa asia mielellään toisin halutaan esittää. Kaunokirjallisuus nyt vaan toimii niin, että vaikeita asioita kuvataan – todellisuudessa ketään kaltoin kohtelematta –, jotta ihmiset alkavat ajatella näitä asioita ja sen kautta ehkä todellisuuskin muuttuu ja tässä tapauksessa oikeasti lapsiin kohdistuva seksuaalinen riisto vähenee mm. köyhyyden, kouluttamattomuuden ja yleisen turvattomuuden vähenemisen myötä.

Kenderin tapauksessa näyttää ilmeiseltä, että häneen isketään lapsipornosyytteillä, mutta todellinen syy on ihan muualla. Vallanpitäjien näkökulmasta on tietysti yksi lysti, millä verukkeella ärsyttävä kriitikko vaiennetaan. Jos siinä ohessa saadaan kriitikon maine pysyvästi tahrittua – ja mikä olisi siihen sopivampi kuin lapsenraiskaajan leima –, aina parempi. Sananvapauden näkökulmasta tällaiset prosessit ovat kuitenkin äärimmäisen huolestuttavia. Ne kertovat siitä, että viranomaiset ovat halukkaita ja valmiita tuhoamaan näennäisesti demokraattisessa valtiossa yksilön, joka ei alistu vapaaehtoisesti.

Hiukan epätavallisen uran ennen kirjailijuuttaan tehnyt Kender itse saattaa alkusäikähdyksen jälkeen suorastaan nauttia siitä, että häneen kohdistetaan näin rajuja toimia. Useimmille kirjailijoille vastaava tilanne olisi kuitenkin äärimmäisen pelottava. Ei tarvita paljoakaan mielikuvitusta näkemään, että tätä viranomaiset syytteillään epäilemättä myös tavoittelevat. Kenderin mielestä eu-virolainen kirjallisuus on tosin jo valmiiksi pehmeää ja kritiikitöntä, mutta ilmeisesti eliitti haluaa varmistaa, ettei kendereitä sikiä lisää. Se on lisäsyy pitää tätä oikeusprosessia sananvapauden uhkana. Todellinen uhka ei ole Kender, vaan hänen kritisoimansa rahan rappeuttava valta. Mikä kustantaja ehtii ensimmäisenä julkaista Kenderin tekstin suomeksi? Ai ei ehdi?

Israel - Madagaskar

Vuonna 1940 pohdittiin vakavasti mahdollisuutta perustaa juutalaisvaltio Madagaskarille. Ajatuksella oli kannatusta sekä natsien että eräiden juutalaisjärjestöjen keskuudessa, mutta loppujen lopuksi idea ei toteutunut, lähinnä logististen haasteiden takia. Hitler päätti päästä eroon juutalaisista tappamalla heidät kaikki siirtämisen sijasta ja siirtomaaisäntien kerho päätyi sodan jälkeen piirtämään juutalaisten valtiolle pienen alueen Palestiinasta. Lienee sanomattakin selvää, ettei sen paremmin madagaskarilaisilta kuin palestiinalaisilta kysytty heidän innokkuudestaan antaa alueensa juutalaisten valtiolle. Sellainen ei ollut siirtomaaisäntien tapa silloin eikä ole tänään.

Olisiko Lähi-Itä nyt ihan toisenlainen, jos Israel olisi perustettu Madagaskarin saarelle? Natsit ehkä ajattelivat, että saari voidaan eristää ja sen asukkaat näännyttää kätevästi nälkään luoteja tuhlaamatta. Jotkut juutalaisaktivistit puolestaan kai ajattelivat, että Madagaskar on riittävän iso ja "tyhjä" vaikka minkälaiseen kehitykseen. Ainakin Israel olisi ollut strategisesti neutraalimmassa paikassa, kun lähimmälle mantereelle on yli 600 kilometriä.

Olisiko Madagaskarin Israel ollut täysin erilainen valtio kuin Palestiinaan perustettu ikuinen kriisipesäke? Luultavasti olisi, vaikka tässä joudutaan nopeasti toisen asteen spekulaatioihin. Ainakaan ei olisi sitä ongelmaa, että palestiinalaiset ovat edelleen ilman omaa valtiotaan. Sen sijaan meillä tietysti voisi olla se ongelma, että madagaskarilaiset ovat ilman omaa valtiota, joka annettiin muitten päätöksellä Israelille. Tuskin siitäkään olisi ongelmitta selvitty.

* * *

Raivostuttaa joka kerta, kun joku kiihkoileva israelilaispoliitikko tai heitä tukevan juutalaisjärjestön edustaja nostaa antisemitismikortin tilanteessa, jossa kritiikin kohteena on Israelin hallinto, eivät juutalaiset. Tätä raivostumista riittää, sillä antisemitismikortin heiluttelu on näitten kansalliskiihkoilijoiden menun toinen pääruokalaji. Se toinen on tietenkin holokausti-kortti, jota heiluttelemalla yritetään yleensä peittää sitä ikävää tosiasiaa, että Israelin hallinto kohtelee palestiinalaisia hyvin samoilla tavoilla ja asenteilla kuin natsit juutalaisia.

Israelin jyrkän oikeistolaisella ja palestiinalaisia polkevalla hallinnolla on tukenaan hyvin sekalainen porukka. On näitä vimmaisia Israel-kristittyjä, joiden ajattelua on mahdoton ymmärtää muuten kuin sokeana lojaaliutena Raamattua kohtaan. Sitten ovat nämä juutalaisten omat, usein uskonnosta hekin vauhtia puuhiinsa hakevat pienryhmät, jotka kaikki kilpailevat lähinnä sillä, kuka on se äärimmäisimmän poliittisen ohjelman ajaja. Näkymättömin, mutta oletettavasti merkittävin on se kansainvälisesti verkottunut juutalaistaustaisten taloudellisten toimijoiden joukko, joka mm. Yhdysvalloissa pitää hallitusta kuin hallitusta tiukasti pässinnarun päässä.

Juutalaisten omat aktivistijärjestöt pelaavat usein kaksilla korteilla. Yhteen suuntaan heilutetaan sitä holokausti-korttia ja annetaan ymmärtää, että koko muu maailma on antisemitistinen ja haluaa vain juutalaisille pahaa. Tämän uhriutumistaktiikan kääntöpuolena on se ärhäkkyys, jolla usein samat järjestöt käyvät jokaisen Israelin hallintoa kritisoivan kimppuun, ja nyt heiluukin se antisemitisti-kortti. Näillä pelaajilla on ei-juutalaisille tarjolla vain kaksi vaihtoehtoa: joko tuet kritiikittä sitä, mitä Israelissa kulloinkin vallassa oleva ryhmittymä ajaa tai sitten olet juutalaisten tuhoamista toivova antisemitisti tai jotain vielä pahempaa.

* * *

Fiksu ihminen ymmärtää, että jotkut juutalaiset käyttävät häikäilemättä hyväkseen juutalaisuutta, vaikka kysymys on politiikasta, ei etnisistä tai edes uskonnollisista taustoista. Todellisuudessa juutalaisuus ei ole sen kummempi puheenaihe kuin saamelaisuus, katalonialaisuus tai papualaisuus. Juutalaiset ovat kyllä levittäytyneet poikkeuksellisen laajalle alueelle maailmassa ja he ovat pärjänneet poikkeuksellisen hyvin tieteen, taiteen ja viihteen saroilla, taloudesta nyt puhumattakaan. Silti juutalaisuus ei oikeasti ole sinänsä globaalisti tärkeä puheenaihe.

Sen sijaan se kaikki, mitä noilla antisemitismi- ja holokaustikorteilla tehdään, on tärkeää ja koskettaa meitä kaikkia. Israel on ydinasevaltio ja sillä on tukenaan maailman ainoa ydinaseita ihmisten tappamiseen käyttänyt valtio eli Yhdysvallat. Siksi kaikki Israeliin liittyvä koskettaa kaikkia maailman ihmisiä, niitäkin, jotka eivät ole koskaan edes kuullet juutalaisista. Israelin valtio keskellä palestiinalaisten maata on pysyvä ongelma, joka uhkaa yhtä hyvin juutalaisia itseään kuin palestiinalaisia ja meitä kaikkia muitakin.

Siksi meidän on kyettävä pitämään semitismimme eli myönteinen suhtautumisemme juutalaisiin tolkullisena ja muistettava itse tehdä ero juutalaisuuden ja Israelin hallinnon välillä, koska tuon hallinnon lobbarit tekevät kaikkensä häivyttääkseen tuon eron sukupuuttoon. Ei pidä tuntea syyllisyyttä siitä, että kritisoi Netanjahun tai Liebermanin raakaa politiikkaa. Ei pidä mielistellä, kun demokratiallaan kerskaileva Israel polkee säälimättä alueen alkuperäisväestön eli palestiinalaisten oikeuksia. Natsien tappava antisemitismi ei oikeuta polkemaan yhdenkään palestiinalaisen ihmisoikeuksia.

Juutalaisten valtiota ei perustettu Madagaskarille, se perustettiin Palestiinaan. Tehtyä ei saa tekemättömäksi, tosiasioiden kanssa täytyy opetella elämään. Myös Israelin juutalaisten täytyy se opetella, ei pelkästään heilutella lobbarikortteja huonon politiikan näkösuojana. Meidän muiden ei tarvitse eikä pidä valita joko juutalaisia tai palestiinalaisia. Ihmisoikeudet kuuluvat jokaiselle oli etninen tausta, uskonto tai ihonväri mikä tahansa. Vain siltä pohjalta voi Lähi-Idän ihmisille joskus koittaa elämä ilman sodan ja tuhon pelkoa.

Haltioituneet

Pohdin seuraavassa ääneen, mutta onneksi lyhyesti, itsestä ja omasta elämästä kirjoittamisen ilmiötä ja siitä haltioitumista. Kirjoitan juuri nyt, koska norjalaisen Karl Ove Knausgårdin kuusiosaisen kirjasarjan Taisteluni (Min kamp) viimeisen osan suomennos on juuri ilmestynyt ja myös täkäläiset Knasu-fanit (ilmaisu on heidän itsensä käyttämä) voivat nyt olla äärimmäisen iloisia tai masentuneita, enkä minä ymmärrä, miksi näin on.

Kirjoitan varsin ulkopuolisena. Yritin joitakin vuosia sitten lukea Knausgårdin sarjan ensimmäisen osan, mutta kun olin päässyt kirjaa noin puoliväliin odottaen kirjailijan kohta aloittavan, totesin mitä ilmeisimmin odottavani olematonta ja laitoin kirjan syrjään. Koska en voinut ymmärtää, että joku voi lumoutua tällaisen lukemisesta, asia tietenkin jäi vaivaamaan. Siksi naputtelen nyt näitä rivejä, jonkinlaista mielenrauhaa eli selitystä etsien.

Onko Knausgård norjalaisten oma Kalle Päätalo? Äkkiseltään monet ulkoiset merkit ovatkin kohdallaan, kuten megalomaaninen sanojen määrä, yksityiskohtien tarkka kuvailu sekä omien että muiden intimiteettisuojan uhraaminen jollekin suuremmalle. En minä Päätaloakaan aikoinaan jaksanut yhtä osaa enempää lukea, kärsimätön kun olen, mutta tiedän erityisesti Iijoki-sarjan olleen monelle koillisessa Suomessa eläneelle ja elävälle erittäin merkittävä, myönteinen kokemus. Sotkamon kunnankirjastossa ei 1970-luvulla mitään odotettu kiihkeämmin kuin Päätalon seuraavaa kirjaa. Veikkaan kuitenkin, ettei Knausgård ole kolahtanut Päätalon faneille ja tuskin toisinkaan päin.

* * *

Mikä muuttaa narsistisen itsensäpaljastelun kirjallisuudeksi, ehkä jopa osaksi kansallista tai peräti kansainvälistä kirjallisuuden kaanonia? Tiedämme, ettei pelkkä määrä ja yksityiskohtaisuus riitä, epäonnistuneita yrittäjiä on joka maassa. Päätalon kohdalla selitys löytynee siitä, että kirjoittaessaan omista elämänvaiheistaan Päätalo onnistui kertomaan myös kymmenien tuhansien muiden ihmisten tarinan tavalla, johon oli helppo ja halu samaistua. Kirjallisuudentutkijoiden kiittämä kansatieteellisen tarkkuuden aspekti on tuskin ollut lukijoille se ykkösasia, vaikka tietysti olennainen sekin. Jos kirjoittaja ei kuvaa yksityiskohtia täsmälleen oikein, hän ei kuulu "meihin" vaan on ulkopuolinen.

Minulla ei ole oikein mitään käsitystä siitä, mihin Knausgårdin suomalaiset lukijat samaistuvat tai tarttuvat (oletan rohkeasti, että norjalaisille tarjolla on jotain päätalomaisittain tutumpaa). Fanien puheista ei saa oikein mitään tolkkua, koska heidän mielestään asian joko tajuaa tai sitten ei. Hiukan ilkeämielinen teoria siitä, että Knasu-fanit ovat yksinkertaisesti sosiaalisen pornon suurkäyttäjiä, uteliaita tirkistelijöitä ja heidän ihailemansa kirjailija vain tyydyttää faniensa himoa, ei minusta kuulosta ainakaan tyhjentävältä selitykseltä. Jaksaako kukaan tirkistellä 3500 sivun verran? Tuntuu epäuskottavalta.

Olen saanut verkosta lukemani perusteella sellaisen käsityksen, että Knausgård vetoaa erityisesti naislukijoihin, vaikka on mies ja kirjoittaa miehen elämästä. Selitys ilmeisesti on, että naislukijoita kiinnostaa mies, joka on kerrankin valmis avaamaan oman elämänsä kenen tahansa seurattavaksi hyvässä ja pahassa - siis ei toimi kuten miehet yleensä toimivat. On vain johdonmukaista, jos tällainen kiinnostaa myös osaa miehistä, niitä jotka tykkäävät nähdä arjen yksityiskohdista rakentuvan kokonaisuuden, vaikka useimpia asia ei kiinnostaisi pätkän vertaa.

* * *

Olen ehdottomasti sitä mieltä, ettei makuasioista kannata kiistellä, ellei kysymys ole ruokaan liittyvistä yksityiskohdista (hyväksyn mausteista käytävän innovatiivisen keskustelun ja jopa lievän painostuksen: on esimerkiksi käsittämätöntä, etteivät suomalaiset kaupat pidä perusvalikoimissaan galangal-jauhetta!). Taide, kirjallisuus, musiikki - kukaan ei hyödy siitä, että kiistellään tämän tai tuon sisällöntuottajan paremmuudesta tai huonommuudesta. Itseäni kiinnostaa eniten se ihmisen kulttuureihin erottamattomasti liittyvä ilmiö, että hyvinkin lähekkäin elävät ihmiset voivat löytää elämyksiä niin tyystin erilaisista asioista.

Kirjastonhoitajana olen toki ammatillisestikin tottunut ja mukautunut siihen, että ihmisten mieltymykset ovat kovin erilaisia, eikä yleensä edes alustavia selityksiä ole tarjolla siihen, että yksi nauttii suomenkielisistä iskelmistä, toinen wieniläisklassisista jousikvartetoista. Musiikin suhteellinen abstraktius erottaa sen kirjallisuudesta ja kuvataiteista, mutta perimmäinen arvoitus on uskoakseni sama. Minulle Knausgårdin vastine musiikissa on esimerkiksi Richard Wagner, jonka herättämää haltioitumista en ole yrityksistä huolimatta kyennyt tavoittamaan ja ymmärtämään.

Lohduttavaa tietysti on, ettei erilaista haltioitumista sinänsä tarvitsekaan ymmärtää. Riittää hyvin, että on passiivisen suvaitsevainen, eikä paheksu ja tuomitse muiden mieltymyksiä. Tietty tyydyttämätön halu ymmärtää erilaista haltioitumista jää silti jäljelle. Haluaisin kokea - ainakin hetken aikaan - sen tunteen, jonka saavuttaakseen joku lukee 3500 sivua Knausgårdia tai kuuntelee kertaheitolla koko Wagnerin oopperasarjan Der Ring des Nibelungen. Ehkä se tunne olisikin ihan tuttu. Ehkä.

Terve potilas

Kuulun niihin suomalaisiin (miehiin), jotka avaavat terveyskeskuksen ovat vain ankaran pakon edessä ja silloinkin koko ajan vastaan jupisten. Siksi oli ilahduttavaa lukea Iris Pasternackin pamfletti Tautitehdas (Atena 2015), joka pohdiskelee ylidiagnosointiin liittyviä ongelmia ja epäkohtia. Maallikon intuition helposti yllättävä perusargumentti on, että meillä käytetään valtavasti resursseja diagnooseihin ja niistä seuraaviin hoitoihin, joiden toiminnallinen vaikutus kuitenkin on vähäinen tai olematon. Sairastuvuus tai kuolleisuus eivät näitten toimien takia vähene.

Pasternackin näkökulma on diagnooseja tekevän lääkärin, joten on ymmärrettävää, että hän vain sivuaa tässä yhteydessä medikalisaation nimellä tunnettuun ongelmaan, jonka ytimessä on lääketeollisuuden voitontavoittelu, ei ihmisten terveys. Pasternack ei syyllistä kollegoitaan pahasti, mutta toteaa kuitenkin, että lääketeollisuuden kielteinen vaikutus lääkäreiden itsenäiseen, potilaan parhaasta lähtevään motiiviin on todellisuutta.

Itseäni innostaa kuitenkin eniten tämä Pasternackin muistutus siitä, että kun tarpeeksi tarkasti tutkitaan, käytännöllisesti katsoen kaikista ihmisistä löytyy jotain diagnosoitavaa, jonka perusteella meidät voidaan julistaa ei-terveiksi ja muuttaa potilaiksi siitä riippumatta, miltä meistä itsestämme tuntuu. Merkittävä osa näistä löydöksistä on sellaisia, ettei niistä seuraa mitään ihmisen hyvinvointia uhkaavaa, ei edes kaikista kasvaimista. Ylidiagnosoinnin ikävin puoli ei ole sen taipumus viedä resursseja todellisilta tarpeilta vaan ihmisille aiheutettu tutkimuksellinen epämukavuus, turhien toimenpiteiden vakavat komplikaatiot ja yleinen pelon lisääntyminen. Rauhallisenkin ihmisen elämä järkkyy, kun lääkäri löytää jossain seulonnassa jotain, mistä voi tilastollisesti joskus seurata jotain ikävää. Jostain syystä lääkärien vala ei kiellä heitä aiheuttamasta ylimääräistä ahdistusta.

* * *

Ns. krempat kuuluvat useimpien ihmisten elämään tuttuina, vaikka ei toivottuina kumppaneina. Niitä voi olla jo lapsilla, mutta kun ikää tulee yli biologisen PARASTA ENNEN -päiväyksen, krempat lisääntyvät nopeaa vauhtia ja ulottuvat sellaisiin elimistön osiin, jotka ennen toimivat ihan hyvin. Suhtautuminen kremppoihin vaihtelee suuresti. Osa ihmisistä ajattelee, että ne kuuluvat elämään siinä missä hyvätkin jutut, niihin pitää vaan sopeutua. Osa ihmisistä taas haluaa toimia kaikissa terveyteen ja sairauteen liittyvissä asioissa varman päälle. Käydään mahdollisimman usein lääkärillä, varmuuden vuoksi. Osallistutaan kaikkiin mahdollisiin seulontoihin, luetaan lääkärikirjaa, seurataan nettikeskusteluita ja udellaan lähimmäisiltä heidän kokemuksiaan.

Molemmilla suhtautumistavoilla on omat järkevät perustelunsa. Kremppoihin alistuva ajattelee yleensä, ettei niille kuitenkaan mitään voida (esimerkiksi selkäkivut) tai jos voidaan, hoidot ovat isompi riesa kuin itse kremppa. Jos ei koe oman elämänlaatunsa heikentyvän kohtuuttomasti, asiahan on kunnossa. Toisaalta aina silloin tällöin käy niinkin, että varman päälle itseään seuraavan ja tutkituttavan toimista seuraakin onnenpotku ja alkava melanooma havaitaan ajoissa. Näinkin tapahtuu, vaikka ei muusta kuin tilastollisen todennäköisyyden syystä.

Pasternackin kokemuksen mukaan erityisesti ns. kontrollifriikit persoonat epäilevät aktiivisesti olevansa sairastumisen uhan alla ja haluavat siksi jatkuvia tutkimuksia. Näkemys on kiintoisa, koska se kuulostaa kyllä uskottavalta, mutta samaan aikaan olen itse tässä suhteessa poikkeava. Olen ehdottomasti kontrollifriikki, mutta suhtaudun muuhun kuin akuuttien vaivojen pohtimiseen hyvin nihkeästi. Erilaisten kremppojeni lista on järkyttävän pitkä, mutta en silti näe painavaa syytä asioida lääkärin puheilla. Helmikuussa määrätyn ja huhtikuussa lopulta hoidetun verikokeen tuloksia en ole vieläkään saanut kysytyksi, koska asia ei oikeasti kiinnosta minua.

* * *

Tiedän joitain syitä sille, etten halua tulla diagnosoiduksi sairaaksi. Pidän Iris Pasternackin esittämiä järkiperäisiä perusteluja välttää turhaa lääkärissäkäymistä uskottavina ja tarvittaessa vetoan niihin. Suhtaudun myös elämään sinänsä turhia dramatisoimatta, koska jokainen vuosi yli 50:n on joka tapauksessa biologisesti epätodennäköinen lottovoitto. Mutta tiedän vältteleväni lääkäreitä myös siksi, etten halua joutua tutkimuspöydälle ja erilaisiin laitteisin vain sen takia, että minusta ehkä löydetään jotain isompaa vikaa.

En halua vähätellä modernia lääketiedettä, mutta en pidä sitä myöskään erehtymättömänä (se on tietysti myös fakta). Sama koskee lääkäreitä. He tarkoittavat epäilemättä hyvää, mutta haluan pidättää itselläni oikeuden arvioida, milloin jokin kremppa ihan oikeasti vaatii jotain toimia. Olen alistunut syömään ennaltaehkäiseviä sydänlääkkeitä huonon perimän takia, mutta taidan silti lopettaa päivittäisen verenpainelääkkeen ottamisen. Kyllä se hiukan alentavasti vaikuttaa, mutta ei likimainkaan yhtä paljon kuin reipas rehkiminen polkupyörän selässä. Sellaisen päälle kun mittaa, kaikki on hyvin.

En myöskään halua sanoa kenellekään, että huoli pois, ei sulla mitään sairautta voi olla. Totta kai voi olla ja tulla, enkä minä ole kenekään muun kropan asiantuntija. Silti ajattelen, että kaikkein huolestuneimpien sitä juuri kannattaisikin miettiä Iris Pasternackin sanoja vakavasti. Ehkä se elämisen laatu voisi jopa nousta, jos ei koko ajan murehdi niitä mahdollisia sairauksia ja reagoi vasta, kun oma elimistö antaa selviä merkkejä. En kannusta huolettomuuteen, mutta ehkä kannattaa kuitenkin kuunnella enemmän itseään kuin pelkojaan.

Tyrmäävän typerää

Tiedän kyllä, ettei tähän aiheeseen kannattaisi aikaa tai argumentteja käyttää, mutta käytän silti ja yritän löytää hiukan metsää puilta. Aiheenani on ns. iltapäivälehtien, tässä tapauksessa erityisesti Sanoma-konserniin kuuluvan Ilta-Sanomien verkkolehden barokkisen liioitteleva kielenkäyttö (kauniisti sanoen). Jos arvoisa lukija on edes satunnaisesti käynyt noilla sivuilla, hän kyllä tietää, mitä tarkoitan.

Niin merkityksetöntä naispuolista tyrkkyä ei maailmassa ole, ettei hänen bikinikuvaansa luonnehdittaisi adjektiivilla TYRMÄÄVÄ! Kun somessa tapahtuu jotain oikein merkityksetöntä, Ilta-Sanomien toimittajan mielestä NETTI ON SEKAISIN tai se KUOHUU. Kun lehti julkaisee aivan tavallisen valokuvan, se on yleensä JÄÄTÄVÄ tai KUUMA hiukan aiheesta riippuen. Kaikille näille määritelmille on yhteistä se, ettei niillä ole minkäänlaista todellisuuspohjaa.

Miksi edes iltapäivälehti käyttää systemaattisesti tällaista kieltä? Tottahan toimittajat tietävät varsin hyvin, että heidän adjektiivinsa yrittävät tehdä ei mistään jotain muuta. Kysymys ei ole toimittajien sivistymättömyydestä tai suppeasta sanavarastosta. Mutta kysymys on kyllä julkaisijan puolelta harkitusta typeryydestä, jota päätoimittaja joutuu palkkansa edestä sietämään, edistämään ja puolustelemaan.

* * *

Yksinkertaisin selitys Ilta-Sanomien puhetavalle on vanha Goebbelsin periaate eli valehdellaan ja liioitellaan niin törkeästi, että tosiasiat katoavat jonnekin hämärään. Kyse on tietenkin myös siitä, että kun oikeasti tärkeitä uutisia ei viitsitä tai haluta välittää, jatkuva datavirta täytyy täyttää jollain halvalla, kuitenkaan lukijoiden klikkaushalua vähentämättä. Kun "uutisen" sisältö on tasan nolla, saadaan klikkauksia paitsi niillä bikinikuvilla itsellään käyttämällä tolkuttomia adjektiiveja ja lupaamalla asioita, joita ei sitten kuitenkaan itse jutussa ole.

Ehkä useimmat lukijat osaavat nauraa pilkallisesti näitten IS:n "juttujen" äärellä, loputtoman turhien julkkisten turhien "tapahtumien" kommentoinnin virralle. Ehkä toimittajat tietävät tämän päivän TYRMÄÄVIEN tarinoiden menevän suoraan huonon viihteen puolelle ja vain sillä mainostajalle kerrottavalla klikkausten määrällä on merkitystä.

Merkityksellisempää on, että Ilta-Sanomat käy loputtoman hömppä"uutisten" tarjonnan rinnalla myös aktiivista yhteiskunnallista poliittista sotaa, jonka kohteena ovat aina olleet ns. vasemmistolaiset asiat, mutta tänä päivänä myös kansallis-oikeistolainen, muille koko ajan UHITTELEVA Venäjä, koska sen olemassaolo estää Suomen oikeistolaista eliittiä liittämästä maata Naton täysjäseneksi. On tiedotusteoreettisesti kiintoisaa, että IS:n uutisotsikoissa kilpailevat tyhjää tyhjemmät julkkikset ja maailmanpolitiikan isot asiat sensaatiohakuisten väitteiden muodossa.

* * *

Ilta-Sanomat on ollut aina suoremmin oikeistolainen kuin emolehtensä Helsingin Sanomat. Yleensä Hesari kuittaa Ilta-Sanomien ilvenksenkokoisin kirjaimin julistaman venäläisten tuoreimman julkeuden yhden palstan pikku-uutisella. TYRMÄÄVISTÄ ja JÄÄTÄVISTÄ julkkiksista Hesari ei vaivaudu kertomaan mitään, se rooli on jätetty kokonaan Ilta-Sanomille. Oikein kyynisesti ilmaisten Hesaria tehdään fiksummille, Ilta-Sanomia typeryksille, jotka pitävät mitä tahansa lehdessä kirjoitettua totuutena, varsinkin jos se vahvistaa omia ennakkoluuloja.

Kukaan ei tietenkään pakota "fiksua" lukemaan Ilta-Sanomien verkkolehteä. Sen keskustelupalstan kommenteista päätellen lukijoita kuitenkin riittää, eivätkä suinkaan kaikki lehden tyrkyttämät huijaukset ja suoranaiset valheet mene läpi. Usein kuitenkin on helppo nähdä, kuinka suoraviivaisesti lehti yllyttää lukijoitaan poliittisella propagandalla välitöntä myönteistä palautetta keräten. Tämä lienee toimituksellisesti valittu linja. Harrastetaan tietoista liioittelua ja mustamaalausta, koska kukaan ei kuitenkaan ehdi ja jaksa ruveta mekkaloimaan saati totuutta tai edes alkeellista itsekriittisyyttä penätä.

T'ällainen on tietenkin journalistisesti aika luisuotsaista toimintaa. Ilta-Sanomat ei kuitenkaan ole ollut JSN:n tuomiolla tämän takia, vaan yleensä siksi, ettei lehdessä haluta tehdä selvää eroa mainoksen ja uutisaineiston välillä. Olen kuullut sellaisenkin älyttömän puolustelun, että IS on pientä verrattuna vaikka brittiläisiin kaltaisiinta, joille mikään epäinhimillinen ei ole vierasta tai torjuttavaa eikä yksityisyydensuojaa ole kuten Suomessa. En tiedä, nolottaako Ilta-Sanomien toimittajia esimerkiksi kollegojen edessä, todennäköisesti ei. Kaikki tietävät, että vain klikkausten määrällä on merkitystä - ainakin työpaikan säilymisen kannalta.

Olisi kyllä mielenkiintoista päästä lukemaan Ilta-Sanomien aivottomuuksia verkkosivuille naputtelevien toimittajien todellisia ajatuksia, niitä joita työnantaja ei kuule. Ei ole valitettavasti vielä kukaan ruvennut asiasta avautumaan. Sitä odotellessa.