Eexit

On jotenkin häkellyttävää seurata sitä kiihkoa, jolla Suomen oikeisto- ja EU-henkinen lehdistö yrittää muuttaa tehdyn (Brexit) tekemättömäksi (EU entisellään). Voisi melkein luulla, että kyse on elämästä ja kuolemasta. Ei ole. Kyse on vain EU:n uskottavuudesta. Se ei tietenkään sinänsä ole mitätön asia ollenkaan, mutta se on eri asia kuin kiukuttelu väärin äänestäneille briteille. No, surutyön sallii yksilöille, mutta masinoidut kampanjat lehdistössä ovat kyllä ihan liikaa. Ne eivät ole uskottavia, ne eivät ole vakavasti otettavia. Ne ovat typeriä.

* * *

Typerin on ollut omasta mielestään väärin äänestäneiden vaatimus uudesta kansanäänestyksestä. Arveliko joku Brexitin puolesta äänestänyt etukäteen, että kun hän antaa äänensä EU:ta vastaan, se jotenkin tarkoittaakin EU:ssa pysymistä. Eihän kukaan äänestää ei siinä toivossa että kyllä voittaa. Miksi Brexitin puolesta äänestänyt olisi heti äänestystuloksen kuultuaan järkyttynyt ja haluaisi vaihtaa mielipidettä? Miksi hän ei äänestänyt saman tien Brexitiä vastaan? Ei mitään järkeä.

Melkein yhtä typerää on ollut "vanhojen" EU-maitten johtajien koppava tepastelu Brysselin Kremlin muurilla ja vaatimus Isolle-Britannialle erota nyt sitten mahdollisimman nopeasti, kun kerran äänestitte väärin. Miksi ikävän asian lykkääminen ei yhtäkkiä olekaan kiva asia? Mitä väliä sillä on, millä aikataululla ero tapahtuu käytännössä? EU-johtajien logiikka on kiukuttelun logiikkaa. Kun valtiota ei voi potkia konkreettisesti, ilmoitetaan mahdollisimman näyttävästi, ettei sen kanssa sitten enää haluta leikkiä ollenkaan. Voiko lapsellisemmin enää aikuinen käyttäytyä?

Huipputyperyyksien joukkoon pääsee myös uutisointi 2000 miljardin katoamisesta finanssikeinottelijoiden sijoitussalkuista. Eihän sillä ole minkään valtakunnan yhteyttä todellisessa maailmassa elävien elämään kuten ei silläkään, kun näiden samojen keinottelijoiden salkut yhtäkkiä lihovat 2000 miljardilla. Sehän ei ole todellista arvoa vaan pelkästään sairaan maailmanpelin monopolirahaa, jota tulee ja menee enemmän kuin sitä oikeasti on olemassa. Tarkoitus oli tietenkin sanoa, että saatanan äänestäjät, teidän takianne brittikeinottelijoiden triljoonista katosi nyt 2000 miljardia. So what?

* * *

Tämä keinotekoisen hysterian luominen olisi pelkästään naurettavaa, ellei se aiheuttaisi ihmisille ihan oikeasti ahdistusta. Moni ottaa pelottelujutut tosissaan ja luulee, että taivaankansi todella putoaa niskaan. Ironista kyllä lähes ainoa järkevä lausuma tuli Björn Wahlroosin suusta, kun hän totesi, että ei hätää, Iso-Britannia valitsee nyt sitten Norjan tien. Yhtä vähän kuin Norjan puuttuminen EU:sta on ollut katastrofi tulee sitä olemaan Ison-Britannian puuttuminen.

Tämä kaikki selviää tietenkin vasta vuosien kuluessa, vaikka hysteeriset pelottelut ja ennusteet laaditaan muutaman tunnin jälkeen äänestystuloksesta. Tarkoitus on vain rangaista väärin äänestäneitä, luoda heille ikävä tunnelma ja kohottaa hävinneiden moraalia. Molemmat ovat katteettomia ja moraalittomia tekoja. Ainoa tolkku neuvo olisi tässä tilanteessa kehottaa pysymään rauhallisena ja katsomaan, mitä tapahtuu.

Psykologisesti on toki ymmärrettävää, että eliitti, joka ei ole tottunut koskaan häviämään edes epäreilua kamppailua, ei ole valmistautunut henkisesti myöntämään häviötään. Vielä vähemmän se on valmis myöntämään, että häviö saattoi johtua ihan oikeista ongelmista eli EU:n demokratiavajeesta, kieroutuneesta taloudenhoidosta, vallan keskittämiseen tähtäävästä liittovaltion runnomisesta ja vaikkapa surkeasti hoidetusta maahanmuuttopolitiikasta. EU-eliitti on harvinaisen kyvytön katsomaan peiliin ja sanomaan, että ilmeisesti olemme tehneet virheitä, täytyypä yrittää ottaa opiksi ja tehdä asiat paremmin.

* * *

Vaikka en usko mihinkään suuriin muutoksiin EU:n Ison-Britannian suhteissa, jotain Brexit saattaa silti laittaa liikkeelle. Todennäköisin on brittiläisen imperiumin pakkoavioliiton purkautuminen. Skotit äänestänevät itsenäisyyden puolesta heti kun se tilaisuus heille taas tarjotaan, koska uskovat EU:n rahavirtojen edelleen kulkevan kohti Skotlantia. Rajoja ei sen takia tarvitse pystyttää, mallia voivat britit ottaa Skandinaviasta. Jos Edinburghissa maksetaan viiden vuoden kuluttua euroilla, onko se nyt niin ihmeellistä?

Iso kysymysmerkki on Brexitin muuntuminen Fexitiksi, Frexitiksi, Dexitiksi jne. Monessa EU:n nettomaksajamaassa kytee halu vähintäänkin neuvotella jäsenyysehdot uusiksi. Kaikki haluat itselleen poikkeussäännöt, kukaan ei halua olla nettomaksaja. Iloista nettomaksajaa EU-eliitti rakastaa, mutta mistä niitä ottaa, kun kaikilla menee huonosti (paitsi Saksalla). Todennäköistä on, että eropaineiden takia EU-komission on keksittävä jotain näennäisiä "uudistuksia". Federalismia ylistävät puheet ja hankkeet työnnetään taas piiloon. Tyhjät puheet lisääntyvät.

Isoin kysymys on, mikä voisi pakottaa EU-eliitin eli suurteollisuuden, virkabyrokratian ja oikeistolaisten hallintojen yhteisen juntan perääntymään tai peräti muuttamaan tapojaan. Yhdellä superlobbarilla on Brysselissä enemmän valtaa kuin 500 miljoonalla eurokansalaisella. Mutta eliitillä on yksi ongelma: sen valta ei kansallisvaltioissa ole vielä suvereeni. Edelleen järjestetään vaaleja, joissa ääniä voidaan antaa väärille puolueille ja väärille politiikoille. Tätä ongelmaa, jäsenmaiden jäljellä olevaa edustuksellista demokratiaa, EU-eliitti ei ole kyennyt ratkaisemaan. Sopii toivoa, että Brexit innostaa meidät laiskat kansalaiset puolustamaan sitä viimeistä kansanvallan ripettä, joka meillä vielä on. Jos sekin uhataan viedä - ja Brexitin jälkeen niin haluavia kyllä riittää -, ainoa ratkaisu on yleinen Eexit.

EU-painajainen

Kirjoitan tätä kirja-arviota aamuna, jolloin brittiäänestäjien niukka, mutta selvä enemmistö ilmoitti haluavansa irti EU-jäsenyydestä. Kun on lukenut Jaana Kiven kirjan Bryssel myyty : Lobbausparatiisin kauppiaat (Into 2016), ei Brexit kuulosta ollenkaan yllättävältä. Pikemminkin on yllättävää ja järkyttävää, miten vaikea ihmisten on hyväksyä ja tunnustaa ilmeistä: EU on olemassa vain suuryritysten taloudellisten voittojen maksimoimiseksi, kaikki muu on toissijaista.

* * *

Jaana Kivi on tunkeutunut syvälle asioihin, joita normaali ihminen luontaisesti välttelee ja karttaa viimeiseen asti. Vaikka merkittävä osa Kiven tutkimuskohteista on piilotettu moninkertaisen salailun ja kiistämisen taakse, esiin saatukin riittää antamaan EU:n päätöksenteosta ja sen epädemokraattisuudesta painajaismaisen kuvan. Vaikka useimmat vastuulliset kieltäytyivät kaikesta yhteistyöstä toimittajan kanssa (mm. nykyään Suomessa ministerinä ahkeroiva Olli Rehn), muutaman tärkeän haastateltavan hän on löytänyt.


ERT:n (European Roundtable of Industrialists) pääsihteeri Brian Ager valehtelee silloinkin, kun jokainen ymmärtää hänen valehtelevan. Ager ei ole koskaan kuullutkaan sisäpiiriläisyydestä, se on pelkkää fantasiaa. Hänen järjestönsä tekee vain "positiivisia ehdotuksia" ja EU-eliitin reaktio ehdotuksiin on "yleensä positiivinen". Lyhyesti todeten Ager vastaa kaikkia niitä epämiellyttäviä mielikuvia, joita lakimiehiin ja suurteollisuuden edunvalvojiin yleensä liitetään. Ager ei myöskään vaivaudu tekemään mitään mielikuvien hälventämiseksi. Hänen ei puhu kansalaisille, hän puhuu vain sisäpiirille.

Superlobbariksi kirjassa kutsuttu ESF:n (European Serves Forum) Pascal Kerneis on aivan toista maata. Hänen itsetuntonsa on niin vahva, ettei hän tunne tarvetta mitättömään valehteluun. Kerneis tietää, että hän on vahvempi kuin  yksikään Brysselin kuplassa EU-palkkaa nauttiva juonittelija. Hän kuvailee työtään avoimesti ja voitonvarmana. Hän ei tietenkään livauta tutkijalle mitään oikeasti arvokasta tietoa, vaan tekee työtään myös Jaana Kiven haastattelussa. Kerneis hallitsee oman arvionsa mukaan noin 55% eurooppalaisten suuryritysten volyymistä lobbausmarkkinoilla, joten mikäpä on miehellä hymyillessä. Kaikkihan on täysin laillista ja EU-eliitin hyväksymää, vaikka polkeekin alkeellisenkin kansalaisyhteiskunnan demokratian julkeasti jalkoihinsa.

* * *

Vaikka Suomen painoarvo on EU-ympyröissä vähäisten asukasmääräämme vastaten mitätön, Kiven kuvaamissa lobbauskuvioissa esimerkiksi kotimainen EK on erittäin aktiivinen toimija. Europarlamentaarikkona Alexander Stubbilla oli tärkeä rooli pakollisen lobbausrekisterin torpedoimisessa (Euroopassa lobbaussääntöjä ei ole ja rekisteröinti vapaaehtoista, toisin kuin Yhdysvalloissa) ja talouskomissaarina Olli Rehn ajoi julkisuudelta ja demokraattiselta käsittelyltä salassa läpi sicpackin nimellä tunnetun talouskuriohjelman, jonka ansiosta miljoonat syyttömät kansalaiset mm. Kreikassa ovat saaneet kärsiä kovimman kautta. Jostain syystä Rehn ei ole Suomessa juuri kehuskellut saavutuksillaan EU:n komissaarina. Kiven kirjan luettuaan ymmärtää kyllä, miksi ei ole.

Ehkä pelottavinta kirjan avaamassa näköalassa on pitkäjänteinen kansalaisyhteiskunnan tuhoamisen projekti, joka on ollut käynnissä EU:n alusta lähtien ja erityisesti 1980-alkaen, kun EU suurteollisuuden kirjoittamien nuottien mukaisesti alkoi ajaa läpi erilaisia talouden sääntelyn heikentämishankkeita sekä "vapaakaupan" tekosyyllä että muutenkin. Markkinaliberalistinen EU syntyi, mutta ulospäin näyteltiin koko ajan röyhkeää teatteria. Aina kun EU on ajanut läpi jonkin yhteiskunnallisesti merkittävän toimialan "sääntelyn yhdenmukaistamista" tai "modernisoimista", kysymys on ollut suurteollisuuden kokemien esteiden purkamisesta.

Tällä hetkellä keskiössä ovat teollisuusmiesten raivoisasti runnomat TTIP, TiSA ja niihin olennaisesti kuuluva invenstointisuoja (ISDS), joiden avulla teollisuuden tarkoituksena on päästä huseeraamaan vapaasti myös tähän asti valtioitten suojeluksessa olleille alueille kuten perusterveydenhoitoon. Brysselissä häärivillä suurpääoman lobbareille on yhdentekevää, mitä tapahtuu Euroopan sadoille miljoonille kansalaisille, heillä on vain yksi tavoite: raivata tieltä viimeisetkin esteet kaiken kaupallistamisen tieltä. Euroopan suurlobbareilla on tässä vain kaksi ongelmaa: ensimmäisen muodostavat Yhdysvaltain suuryritykset, jotka mielivät viedä eurooppalaistenkin markkinat ja sitten ne kirotut kansalaiset, jotka satunnaisesti - kuten Cameronin jättimokan seurauksena - pääsevät näyttämään teollisuuden yksinvallalle alapeukkua.

* * *

Jaana Kivi on tehnyt suururakan, sillä Brysselin kuplassa toimivat juonittelijat eivät pelaa reilusti. Jos jokin asiakirja saadaan kovasti yrittämällä ja vaatimalla julkiseksi, siitä on mustattu kaikki olennaiset asiat näkymättömiin. Kivi itse nostaa perustellusti esiin sitkeästi taistelevien kansalaisjärjestöjen lobbausorganisaatioiden (ALTER-EU ja Corporate Europe Observatory) korvaamattoman työn, jonka ansiosta meillä on edes kapea tirkistysaukko kuplassa hääräävien konnien salattuun maailmaan. Konnista voi puhua, sillä suurin osa lobbauksesta tavoittelee taloudellista etua yksityisille yrityksille, ei kansalaisille yhteisesti. Konnien joukkoon kuuluvat myös monet EU-byrokratian osat, jotka kauniita juhlapuheita pilkaten pitävät tärkeimpänä tehtävänään estää EU-kansalaisia saamasta käsiinsä demokratian kannalta elintärkeitä dokumentteja. Konna on itse asiassa lievä nimitys, paljon kovempikin olisi näitten lurjusten kohdalla oikeutettu.

Kuten yleensäkin nykypäivän tietokirjoissa, Jaana Kiven teksti olisi hyötynyt kunnollisesti ulkopuolisesta oikoluvusta, jolla olisi saatu monet turhat toistot ja oudot ilmaisut (kun muut kokeilevat jäätä kepillä, Kivi käyttää siihen jostain syystä "tikkua") pois ja kirja hiukan helppolukuisemmaksi. Jonkinlainen markkinaliberalistisen kapitalismin perusanalyysi olisi myös ollut tarpeen, sillä nyt asiat näyttävät tarpeettoman sattumanvaraisilta, mitä ne eivät todellisuudessa ole. Nämä puutteet ovat kuitenkin pientä sen rinnalla, miten arvokasta perusinformaatiota Bryssel myyty tarjoaa asioista, joista EU-eliitti ei missään tapauksessa halua EU-kansalaisten tietävän tai välittävän.

Se onkin ehkä kirjan järkyttävin havainto, miten suuri kuilu vallitsee avoimuutta ja demokraattisuutta ylistävien juhlapuheiden ja karun todellisuuden välillä. Brysselin kuplassa toimiville me olemme vain merkityksettömiä ääliöitä, joilta täytyy jollain keinolla kerätä loputkin rahat sinne minne ne kuuluvat eli suurteollisuuden osakkeenomistajien veroparatiisitileille. Nykyiselle EU:lle on oikein osuva symboli, että EU-komission puheenjohtajana toimii Luxemburgin veroparatiisin ehkä tärkein rakentaja ja toimija Jean-Claude Juncker, tuo alkoholille perso poskille läpsijä. Kannattaa kuitenkin katsoa Junckerin karnevalistisen julkisuuskuvan läpi: siellä takana langoista pitää kiinni Pascal Kerneis kumppaneineen. EU:n ja sen lobbauskulttuurin avoimuudesta kertoo ehkä jotain se, ettei Wikipediassa ole yhtään Pascal Kerneis -artikkeli eikä kukaan ole kyennyt lunastamaan WikiLeaksin lupaamia 100.000 euroa vuotamalla julkisuuteen keskeisiä TTIP-neuvotteluiden dokumentteja.

Ei ketään komentosillalla

Joris Luyendijkin menestysteos Rahan ruhtinaat (Ateena 2016)  on minusta vain puoliksi onnistunut. Se on kyllä varsin valaiseva kuvaus Lontoon Cityn pankkimaailman rakenteesta ja sosiopsykologiasta (vai pitäisikö sanoa psykopatologiasta). Kirja onnistuu myös kohtalaisen hyvin selittämään suuren "paljastuksensa" eli sen, ettei kansainvälinen pankkijärjestelmä ole enää kenenkään hallittavissa. Yksittäiset pankkiirit voivat olla mitä tahansa myötätuntoa herättävistä epäonnistujista empatiakyvyttömiin huijaripaskiaisiin, mutta olennaista on, ettei heistä kukaan ole tämän paatin komentosillalla. Se on typötyhjä, paatti seilaa ilman kapteenia tai perämiestä.

Kansainvälisen talous- ja pankkijärjestelmän (ne eivät ole aivan sama asia, vaikka moni onkin sitä mieltä, että talousjärjestelmä on vain pankkijärjestelmän sivujuonne) toistuvat kriisit voidaan toki selittää sillä, ettei komentosillalla tosiaankaan ole ketään. Oikeaoppinen markkinatalousajatteluhan lähtee siitä väittämästä, ettei ohjaajia tarvita, koska markkinat hoitavat asian ja hoitavat sen aina paremmin kuin valtiolliset tai muut säätelijät. No, tällaista tilannetta ei oikeasti ole koskaan ollutkaan, markkinoita on aina säännelty enemmän tai vähemmän, olivat ideologit ja teoreetikot mitä mieltä tahansa.

Vuoden 2008 kriisi säikäytti myös useimmat markkinauskossa olevat, sillä tapahtumien ja vastatoimien rajuus osoittivat, että kapitalismi ei pelkästään ole kriisihakuinen talousjärjestelmä (sen teoreetikotkin myöntävät), vaan se on muuttunut globaalin tuhon mahdollistavaksi, lähes hallitsemattomaksi hirviöksi. Lyuendijk kuvailee kiehtovasti sitä, miten romahdusta aivan läheltä seuranneet jättipankkien keskeiset toimijat olivat pelosta lähes toimintakyvyttömiä. Vuoden 2008 ei ollut vain yksi romahdus entisten jatkoksi, siinä käytiin koko talousjärjestelmän romahtamisen portilla.

* * * 

Luyendijk on toimittaja, ei taloustieteilijä. Ehkä sen takia tai ehkä vielä enemmän kirjan materiaalin keräystavan takia (anonyymejä haastatteluja vaikeimman kautta) hän välttää melko tarkasti koskemasta itse markkinatalouden eli kapitalismin perusteisiin ja sieltä kumpuaviin selityksiin. Sanaa "kapitalismi" ei kirjassa taida esiintyä kuin muutaman kerran, vaikka sen pitäisi tietysti olla pohdinnan ytimessä. Sillä kapitalismin rakenteellisista ongelmista on luonnollisestikin kysymys silloin, kun komentosilta on tyhjä ja "markkinat" eivät toimikaan siten, kuin teoria lupaa.

Sitä Luyendijk muistaa korostaa, ettei vuoden 2008 romahdusta tai ylipäätään finanssijärjestelmän ongelmia voi selittää pelkällä inhimillisellä ahneudella. Vaikka sitäkin esiintyy, ahneus sinänsä tai yksinään ei johda välttämättä katastrofaalisiin tilanteisiin. Vaikka Luyendijk ei sitä oikein saa suoraan sanotuksi, ongelmat ovat tosiaankin rakenteellisia, eivät ihmisluonnosta ja sen raadollisuudesta kumpuavia ja sitä kautta korjattavissa olevia juttuja. Kuten Luyendijk hyvin toteaa, vaikka Cityn koko pankkiirikunta potkittaisiin pellolle, meno olisi lyhyen ajan kuluttua aivan samanlaista kuin ennenkin, business as usual.

Voi tietenkin olla, että Luyendijk suunnitelee kirjalleen jatko-osaa, jossa hän käy löytämänsä rakenteellisen katastrofaalisuuden kimppuun. Tätä analyysiä jää kyllä kaipaamaan, jos haluaa ajatella, että asialle täytyy tehdä jotain ja sille täytyy voida tehdä jotain. Tätä mieltä olivat yllättävän monet Luyendijkin haastattelemat pankkiirit itsekin, joskaan eivät kaikki. Pankkimaailman huipulla on aina myös yksilöitä, jotka pystyvät olemaan piittaamatta niin pienistä kuin isoistakin katastrofeista, jos vain itse lähtee paikalta aiempaa rikkaampana.

* * *

Ei niin, etteikö Luyendijk esittäisi kysymystä siitä, voidaanko ongelmia ratkaista. Mutta koska hän ei osaa tai halua kytkeä kysymystä kapitalismin ideologiaan ja politiikkaan, analyysi jää väkisinkin puolitiehen. Luyendijk kyllä toteaa aivan oikein, että osa poliitikoista haluaisi mielellään estää finanssisektorin kohtuuttomuudet, mutta riittävän moni on niin syvällisesti korruptoitunut edunsaajaksi, ettei yksien halu muutu kaikkien pyrkimykseksi. Se on osasyy siihen, ettei edes vuoden 2008 katastrofi saanut aikaan merkittävää korjausliikettä ja ollaan taas business as usual -tilanteessa.

Sitä Luyendijk ei kuitenkaan saa sanotuksi, että poliittisten päättäjien ratkaisu jättää pankit rauhaan on pohjimmiltaan ideologinen. Se kumpuaa ennen muuta porvarillisen ajattelun tärkeimmästä tabusta eli omistusoikeuden pyhyydestä. Sen varaan on kapitalismi rakennettu ja sen takia myös markkinatalous on pysyvässä kriisissä, eikä vain siinä, vaan tuhoisan globaalin tuhon partaalla. Koko finassimaailma rakentuu ajatukselle siitä, että shareholder's value on arvoista tärkein ja loukkaamattomin. Ihmiset kuolkoot nälkään, maailma tuhoutukoon, mutta omistusoikeuteen ei saa koskea.

Parantumaton optimisti ajattelee, että kyllä tämä tästä jotenkin, jos vain hallitsemattoman suuriksi ja käsittämättömän monimutkaisiksi muuttuneet finanssiyksiköt saadaan pilkotuksi, estetään vastuuton keinottelu ja säännellään muutenkin pankkisektoria sopivasti, vaan ei liikaa. Puuttuu vain käsitys siitä, millä näihin tavoitteisiin päästäisiin maailmassa, jossa pääomat kasautuvat Marxin ennustamalla tavalla ilman että kukaan edes suoranaisesti pyrkisi siihen. Puuttuu myös ymmärrys siitä, miten henkilökohtaista taloudellista hyötyä saavien poliitikkojen päät saataisiin kääntymään. Mikään ei nimittäin muutu vain sillä, että ongelma todetaan ja kuvaillaan. Kapitalismin rakenteellisia ongelmia ei ole mahdollista korjata kapitalismin peruselementit ja ideologiset arvot säilyttäen. Siksi kuljemme kohti seuraavaa romahdusta, joka voi olla myös se viimeinen. Tuskin sitä kukaan haluaa, mutta eliitin selvä enemmistö on valmis ottamaan senkin riskin.

Köyhempi?

Helsingin Sanomien testin mukaan olen köyhempi kuin keskivertosuomalainen. Suomalaisten talouksien varallisuus on keskimäärin 110.000 euroa. Keskimäärin tuo varallisuus perustuu omistusasuntoon. Varakkaimpia ovat uutisen mukaan 65-74 -vuotiaat (keskimääräinen varallisuus on 186700 euroa eli kyse on markkamiljonääreistä) eli olen ikäluokkani varsinainen petturi, koska en omista käytännössä yhtään mitään.

"Köyhempi" ei tietenkään tarkoita samaa kuin köyhä. Minulta ei puutu omasta mielestäni mitään olennaista, vaikken omista mitään tilastoissa näkyvää tai edes niihin tarkoitettua. Onko tuo varallisuusmittari siis täysin väärässä? Mittaako se - ainakaan Suomessa - mitään muuta kuin omistusasunnon arvoa? Mihin ihminen tarvitsee edes keskimääräistä varallisuutta?

Olemattoman varallisuuteni takana on kaksi isoa syytä. Olen koko ikäni ollut suhteellisen pienipalkkaisessa kirjastotyössä enkä ole halunnut asunnon omistajaksi. Olen maksanut vuokraa, menettänyt mahdollisuuden kartuttaa omistusasuntovarallisuutta ja saanut elää velattoman huoletonta elämää. Monen mielestä olen toiminut todella typerästi ja siksi minun oikea paikkani onkin siellä keskimääräistä köyhempien joukossa.

* * *

Varallisuus, omistaminen, raha - mikäpä tätä ihmisten maailmaa tehokkaammin pyörittäisi. Ihminenhän ei biologisesti kauhean paljon tarvitse, mutta yhteisön jäseninä meistä tulee helposti rahan perässä ryntääviä egoisteja senkin jälkeen, kun perustarpeet on tyydytetty, kuten on asian laita Suomessa, vaan ei kaikkialla maailmassa. Mikä saa ihmisen himoitsemaan enemmän kuin tarvitsee? Miksi on niin vaikeaa tyytyä siihen, mitä tarvitsee?

Suomessa asuminen on iso asia, koska ilmasto pakottaa elämään huomattavan osan vuodesta sisätiloissa. Asunto on meillä iso pakko. Ei siis ihme, että sen ympärillä liikkuu merkittävä osa suomalaisesta varallisuudesta. Grynderit ja pankit eivät voisi hyvin ilman tätä lämpimästi asumisen pakottavaa tarvetta. Asumistavan valinta on kuitenkin pitkälle ideologinen ratkaisu. Suomessa on onnistuttu hyvin pitkälle toteuttamaan oikeistolainen ihanne siitä, että vain epäonnistuneet eli köyhät asuvat vuokra-asunnossa. Onnistunut ihminen asuu omassa asunnossa, oli se tiiliseinäinen omakotilatalo tai kerrostaloasunto. Sivitysmaissa vuokra-asuminen on normaalia, Suomessa ei.

Olen siis suomalaisittain vapaaehtoisesti epäonnistunut, huono ihminen, josta ei ole ollut asianmukaista hyötyä grynderille eikä pankkiirille. En myöskään elätä asuntobisnestä, joka pyörittää jatkuvasti valtavaa vaihtorulettia. Kymmenet sivut asuntoilmoituksia menevät kokonaan silmieni ohi tekemättä mitään vaikutusta. Olen viheliäinen kansalainen, koska olen opetellut iloisen kuluttamisen sijasta kysymään jokaisen hankinnan kohdalla, onko kyseessä halu vai tarve. Ja kyllä, valintani on ollut tietoinen ja ideologinen. En ole koskaan halunnut elää rahan ehdoilla. Kun olin päässyt eroon ensimmäisen PC:ni hankintaa varten ottamastani 10000 markan lainasta 1980-luvun lopulla, päätin pysytellä jatkossa erossa velaksi elämisestä.

* * *

Itseäni ei hätkähdytä kuulua keskimääräistä köyhempien joukkoon. Asumisoikeusasunnossa kiinni oleva pantti on vanhempien perintöä sekin, ei itse hankittua. Enemmän olen yllättynyt siitä, mitä paljon varallisuutta kotitalouksilla keskimäärin on. Tilastokeskus tietysti muistuttaa, että 10% omistaa kaikesta varallisuudesta 45% eli melkein puolet. Voi siis arvata, että keskimääräistä köyhempien joukkomme on todellisuudessa aika suuri, mutta kaikki suomalaiset eivät ole vähävaraisia.

Tekeekö omistusasunto tai muu varallisuus ihmisen onnellisemmaksi kuin hän olisi ilman tätä varallisuutta? Tutkimukset ovat muistaakseni toistuvasti osoittaneet, että onnellisuus on suhteellista, eikä sitä voi noin vain lisätä rahalla ja varallisuudella. Tämähän ei tarkoita, että kukaan meistä nauttisi kurjista asumisoloista, käyttörahan niukkuudesta, nälästä tai mistään muustakaan perustarpeiden puutteesta. Mutta kun perustarpeet on tyydytetty, keskiöön nousee ihmisen onnellisuutta mitattaessa sosiaalisen arvostuksen, onnistumisen kokemusten ja vastaavien ei-mitattavien arvojen osuus. Rahalla voi tunnetusti ostaa palveluita, mutta ei aitoa rakkautta, välittämistä ja arvostusta, joita kaikkia ihminen haluaa enemmän kuin mitään muuta.

Jos saisin yhtäkkiä päätösvaltaani ikäisteni keskimääräisen varallisuuden, tietäisin kyllä, miten sen jakaisin rahaa itseäni enemmän tarvitseville. Isompikaan lottovoitto ei olisi mikään ongelma, kaikelle löytyisi mielekästä käyttöä. Kaiken tuon pois jakamallakin jäisin maailman mittakaavassa keskimääräistä rikkaammaksi. Se on aito ongelma, joka täytyy ratkaista.

Naisoletettu

Toimittaja Sonja Saarikosken tuore kirjoitus ns. poliittisesti korrektin puhekulttuurin aiheuttamista ongelmista on tervetullut, vaikka jääkin analyysissään ja johtopäätöksissään kiltisti puolitiehen. Kun olen itse yrittänyt pysytellä mahdollisimman etäällä PK-maailmasta, Saarikosken teksti tarjosi kuitenkin uusia kielellisiä elämyksiä. "Naisoletettu" (normaalikielellä "nainen") oli ehkä hätkähdyttävin ja kirvoitti tämän tekstin kannattimiltaan.

Koska PK-ajattelua on mielestäni syytä ironisoida kaikin mahdollisin tavoin, lisään tähän alkuun "liipaisinvaroituksen" eli ilmoitan, että tulen tekstilläni aiheuttamaan mielipahaa herkille PK-ihmisille ja mahdollisesti traumatisoin sellaisen, jonka mielestä sanat ovat maailman vaarallisin asia. Tulen käyttämään PK-kiellettyjä sanoja ja lyhyesti ilmaisten kirjoittamaan poliittisesti epäkorrektilla tavalla poliittisesti korrektista asiasta.

Samaan hengenvetoon varoitan myös siitä, että olen edelleen sananvapauden ankara puolustaja, enkä piittaa PK-kulttuurisista heristelyistä. Kannatan myös pontevasti ihmisen oikeutta olla sukupuolisesti juuri se, mikä tuntee olevansa, kunhan se ei rajoita muiden vastaavaa oikeutta. En hyväksy mitään ihmisen syrjintää hänen mielipiteittensä tai geneettisten ominaisuuksiensa takia. Ihmistä on syytä arvioida vain hänen tekojensa perusteella.

* * *

Tämän tekstin otsikkona olisi voinut olla myös "N. E. Ekeri". Tuosta n-sanastahan on tullut PK-ideologian symboli onnistuneelle kielen takautuvalle rankaisemiselle. Yli puolet elämästäni tuo sana oli vain yksi muiden lähinnä mantsan kirjan kautta tuttujen neutraalien sanojen joukossa. Kunnes PK-väki päätti minulta mitään kysymättä, että se loukkaa afrikkalaisia ja afroamerikkalaisia ihmisiä. Tiedän ja osittain hyväksynkin sen perustelun, että sanaa on myös Suomessa sittemmin ruvettu käyttämään loukkaavassa tarkoituksessa. En siksi käytä sanaa "neekeri" tilanteessa, jossa voisin kuvitella sen kuulostavan loukkaavalta siitä riippumatta, mitä tarkoitan. Kieltäydyn kuitenkin siirtämästä sitä muiden keksimään ja ylläpitämään kiellettyjen sanojen luetteloon. Sellaista ei tunne myöskään Suomen rikoslaki.

En myöskään aio ryhtyä käyttämään "naisoletetun" kaltaisia sukupuolifanatismin synnyttämiä naurettavuuksia. Tällainen äärivarovainen PK-puhe liukuu ilman ennakkovaroitusta painajaiseksi, jossa kiihkoileva sanojen vahtiminen korvaa kohteliaan suvaitsevuuden, luonnollisen pyrkimyksen olla toista tahallaan loukkaamatta. Itse en aio olla moisessa mukana ja luotan siihen, ettei myöskään ihmiskunnan suuri enemmistö ole mukaan huijattavissa ihan siitä riippumatta, mitä itse kunkin reisien välissä on tai ei ole.

Vaatimus julkisen puheen ja tekstin täydellisestä loukkaamattomuudesta johtaa sekä jo toteutuneeseen arjen kiihkoiluun, josta netin pidäkkeetön solvailu antaa inhorealistisen kuvan että sanamagiaan, jossa joku ylipappi tai -papitar ilmoittaa, mitä rikkaan kielen sanoista saa käyttää ja mitä ei. Moinen vallan poisluovutus on demokraattisen sivistysyhteiskunnan mahalasku, osittain jo todellisuutta (ei Sonja Saarikosken olisi juttuaan muuten kannattanut kirjoittaa). Kun mitään ja ketään ei saa loukata, loukataan meitä kaikkia ihmisinä.

* * *

 On inhimillisesti ymmärrettävää, että pitkään syrjitty ääni on helposti ylimitoitettu ja kokematon. Ei pitäisi kuitenkaan olla mitään perustetta sille, että esimerkiksi sukupuoliin liittyvä keskustelu perustuu syrjinnän uudelleenjärjestelyyn sen poistamisen sijasta. Sukupuolisten vähemmistöjen oikeuksien ajaminen voi sekin johtaa epätasa-arvon lisääntymiseen, uusiin syrjimisen muotoihin ja yleiseen ikävään käytökseen. Kun kiihkoilija kirjoittaa pelin säännöt itse, joku aina kärsii. Se voi olla myös valkoihoinen, heteroseksuaalinen, keski-iän ylittänyt mies, joka ei voi vedota minkään vähemmistön mandaattiin ja on siksi helposti vapaata riistaa eli sanoi tai kirjoitti mitä tahansa, on syyllinen johonkin.

Vaikeinta näyttääkin olevan luontevan tasapainon löytäminen. Liiallinen painostus syö nopeasti vähemmistön tarvitsemaa suuren enemmistön tukea. Julkisuuttakin voi olla myös liikaa, vaikka sitä ei taistelun tiimellyksessä helposti tajua. Suomessa suuri enemmistö on suvaitsevaista ja kohteliasta porukkaa, mutta jos sitä vaaditaan puhumaan "naisoletetuista" myös yltiöfeministisen seminaarin ulkopuolella, myötätunto haipuu iltaan mennessä olemattomiin. Sama suvakki voi kysyä, tehdäänkö meillä enää dokumenttielokuvia, joiden aiheena ei ole sukupuoliseen vähemmistöön kuuluminen iloineen ja suruineen?

En väitä, että PK-kulttuuria viljelevät kaikki tietoisesti pyrkivät heikentämään sananvapautta ja yleisiä demokratian puitteita. Niin voi silti käydä, kun kiihko peittää harkintakyvyn ja tolkun. Fanatismi ei koskaan tuota hyviä tuloksia, mutta sivuvahinkoja sitäkin enemmän. On tärkeää, että sukupuolisuuden kirjosta puhutaan avoimesti ja realistisesti, koska siitä nouseva syrjiminen ja epäasiallinen kohtelu on sinänsä suhteellisen helppo poistaa. Kannattaa kuitenkin samalla pitää huolta siitä, ettei syrjinnän vastustaminen muutu itse syrjiväksi, syyllistäväksi ja tuomitsevaksi. Valmista alkaa olla vasta, kun kukaan ei tunne tarvetta järjestää tai vastustaa Gay Pride -kulkuetta.