Diplomaatit työkkärissä

Kun olin lapsi, suhtauduin diplomaatteihin hyvin kunnioittavasti. Isäni toimi 1960-luvun alussa sotilasasiamiehenä Varsovassa ja sen kautta pääsi suomalaislapsi näkemään vilauksen diplomaattien elämästä (joka poikkesi huomattavasti siitä, mihin kotona oli totuttu). No, eihän se tietenkään sitä loputonta kutsuilla käymistä pelkästään ollut silloinkaan, vaikka lapsen näkökulmasta silti helposti vaikutti. Opin kuitenkin ymmärtämään, että diplomaatti on ihminen, jonka tehtävänä on tulla toimeen muiden kanssa siitä riippumatta, missä ollaan ja keiden kanssa ollaan tekemisissä.

Diplomaateilla ja diplomatialla on pitkä, värikäs ja jokseenkin huonosti tunnettu historia. Maallikon on vaikea ymmärtää, että sekin on pohjimmiltaan vaativaa ammattityötä, vaikka aina silloin tällöin tehtäviin nimitetään myös muilla perusteilla, joskus kaikkia järkiperusteita vastaan. Diplomaatin täytyy olla kielitaitoinen, sosiaalisesti lahjakas ja mielellään laajasti sivistynyt. Viinapään on syytä olla hyvä, ellei satu olemaan lasiinsylkijä. Poliitikot ajattelevat mielellään, että diplomaatin tärkein kyky on olla luotettava sanansaattaja, joka ei niinkään ajattele itse vaan toteuttaa kotimaasta tulevia ohjeita. Sotilaat ovat vielä ihan oma ryhmänsä: sotilasasiamiehet ovat laillistettuja vakoilijoita näytelmässä, jossa kaikki tietävät, että kaikki tietävät.

Diplomatian historia on pitkälle suurvaltojen tai sellaiseksi pyrkivien tasapainottelua sotimisen ja muiden keinojen välillä. Pienille valtioille diplomatia on keskeinen väline pysyä hengissä isoisten kahinoidessa. Niille isoille vallankäyttäjille, jotka ovat von Clausewitzinsa lukeneet ja ymmärtävät, että sota ei saa olla tavoite vaan politiikan jatkamista muilla keinoin, diplomatia voi toimia jopa osana sotavalmisteluja. Pienille vallankäyttäjille diplomatia taas voi olla keino pysytellä neuvottelupöydässä ja välttää joutuminen inhimillisesti ja taloudellisesti kauhistuttavaan sotimiseen.

* * *

Kun ajattelee 2000-luvun maailmanpolitiikan näyttämöä, on vaikea välttää vaikutelmaa, että vaikka diplomaattien ammattikunta vielä on muodollisesti olemassa ja toiminnassa, sitä ei käytetä enää samaan kuin aikaisemmin eli neuvottelemaan rähinöinnin sijasta, etsimään kohtuullista kompromissia avoimen tappelun sijasta ja pelastamaan vallankäyttäjien kasvot tilanteissa, joissa he omaa kömpelyyttään tai taustavoimiensa pysyvän typeryyden takia uhkaavat menettää sekä uskottavuutensa että kansainvälisen maineensa. Diplomaatit ovat joutuneet sivuraiteelle prosessissa, jossa vallankäyttäjät eivät halua sopia, vaan nujertaa vastustajansa, saada kiistattoman voiton ja hegemonian.

Diplomatian nykyinen alennustila (tai ehkä pikemminkin pakotettu työttömyys) juontaa uskoakseni Neuvostoliiton romahtamisen jälkeiseen aikaan. Ydinaseiden tuottama kauhun tasapaino oli pakottanut myös mekkalointiin taipuvaiset mukautumaan siihen tosiasiaan, ettei erimielisyyksiä kerta kaikkiaan saanut päästää liian suuriksi. Päätoimijoitten keskinäiseen sotimiseen ei ollut varaa kenelläkään. Kun Neuvostoliitto katosi maailmannäyttämöltä, alkoi välittömästi vallan uusjako, jossa Yhdysvallat arveli hetken kypsäksi ilmoittautua planeetan ainoaksi supervallaksi ja johtajaksi.

Olen jokseenkin varma, että tämä maailmanpolitiikan muutos ei ollut ammattidiplomaattien neuvojen mukainen, vaan se kumpusi kansallishenkisistä kuvitelmista ja ahneista imperialistisista toiveista. Kun Yhdysvallat Pearl Harbourin jälkeen luopui sivustakatsomisen roolista, sen poliittiset johtajat uskoivat nyt voivansa saada kaiken. Ammattidiplomaatti ei tällaiseen lyhyeksiajatteluun sortuisi, koska siihen ammattitaitoon kuuluu poliittisen historian perusteiden ymmärrys. Se puolestaan opettaa, että sanelu on huono vaihtoehto neuvotteluille, sopimiselle ja kaikkien osapuolten toiveiden huomioon ottamiselle. Kaikki imperiumit sortuvat.

* * *

Nyt kun Yhdysvalloissa ja sen ulkopuolella jännätään, miten Donald Trumpin presidenttikausi muuttaa maailmanpolitiikan kuvioita, Euroopassa ja Suomessa joudutaan ottamaan huomioon sellainenkin mahdollisuus, että Neuvostoliiton romahduksesta alkanut kausi on päättymässä ja Yhdysvallat ehkä kääntyy sisäänpäin (niitä sisäisiä ongelmia riittääkin, ei Trumpia olisi muuten äänestetty presidentiksi). Yhdysvaltojen vanavedessä kiltisti seilanneet EU-maat joutuvat nyt arvuuttelemaan, pitääkö heidän kaivaa Venäjän-tuntijansa ja diplomaattinsa naftaliinista tai työkkäristä. Heidän palveluksiaanhan ei ole kymmeneen vuoteen tarvittu ollenkaan, kun suhteita Venäjään on hoidettu diplomatian sijasta propagandalla. Venäjä on Ukrainan kriisistä lähtien toiminut samoin. Diplomaatti vain pöydän yhdellä puolella on arvoton, Putin kyllä tietää sen.

Kaikkialla Euroopassa noussut populistinen, rasistinen ja ksenofobinen kansallishenkisyys ei ole vahinko tai sattuma. Se on tulosta siitä, että neuvottelut ja sopiminen on korvattu sanelulla. EU:n demokratiavajeen syveneminen vuosi vuodelta on tästä surullinen esimerkki. Eurooppa ei ole sairastunut, se on lietsottu halveksimaan sopuisuutta ja huomaavaisuutta, hurraamaan sapelinkalistelulle, militarismille ja rahan ylivallalle. Kun itsekkyys ja ahneus ovat osoittautuneet ainoiksi EU-maita yhdistäviksi ilmiöiksi, ei kannata ihmetellä äärimmäisten näkemysten suosion äkillistä kasvua. Näin käy, kun diplomatia korvataan uhkailuilla ja painostuksella, sovun etsiminen nyrkin heristyksellä.

Suomi pärjäsi ison ja oikukkaan Neuvostoliiton naapurina loppujen lopuksi häkellyttävän hyvin. Se oli pitkälti Urho Kekkosen vahvan tahdon ja taitavuuden ansiota: Suomessa kyllä olisi riittänyt niitä, jotka neuvokkaan itädiplomatian sijasta olisivat hakeutuneet Yhdysvaltojen helmoihin seurauksista piittaamatta. Kekkonen oli itse taitava diplomaatti, vaikkei varsinainen ammattilainen ollutkaan. Tänä päivänä Suomessa ei ole vain Kekkosen kokoista aukkoa ulkopoliittisessa osaamisessa, meillä on vielä isompi ongelma siinä, että valtaeliitti on kokonaan unohtanut perinteisen diplomatian merkityksen. Nykyisen hallituksen ulkoministeri Timo Soini on niin kallellaan angloamerikkalaiseen maailmaan, ettei hän ymmärrä olevansa vastuussa myös Suomen idänpolitiikasta (sitähän ei enää oikeastaan ole, mitä nyt Sauli Niinistö ehkä hiukan yrittää vanhoja perinteitä tekohengittää). Kun joku yhden aatteen Ulkopoliittinen instituutti korvaa älykkään diplomatian, ollaan isossa pulassa. Sellaisessa nyt ollaan.
 

Kaikki mitä et koskaan halunnut tietää

Juhani Suomi on viimeisiä mohikaaneja, ellei peräti viimeinen. Siinä ulkopoliittisessa prosessissa, jonka kuluessa sodanjälkeinen realistinen ulkopolitiikka Venäjän suuntaan muutettiin Yhdysvaltoja nuoleskelevaksi, Natoon hinkuvaksi seikkailupolitiikaksi, siinä Juhani Suomi ei näe oikeastaan mitään hyvää. Tämä prosessi on kuitenkin kitkerä loppunäytös pitkässä kertomuksessa, jonka Suomi on koonnut tuoreeseen kirjaansa Suomi, Neuvostoliitto ja YYA-sopimus (Tammi 2016).

Suomen historiikki on niin perusteellinen, että tähän magnum opukseen tuskin kellään on mitään olennaista lisättävää, vaikka arkistoista tietysti aina uusia detaljeja löytyykin. Kokonaan eri asia ovat johtopäätökset. Juhani Suomi on korostuneesti ja tunnetusti Kekkosen miehiä, eikä hän mitenkään peittele Kekkosen poistumisen jälkeiseen aikaan kohdistamaansa tyytymättömyyttä, vaikka se pääosin onkin muotoiltu kohteliaan ironian muotoon.

On todella hienoa, että nykymaailmassa vielä tällaisiakin perusteoksia julkaistaan. Suomen kirjan aihepiiri on mitä ajankohtaisin, mutta tietysti väärällä tavalla, kun se kritisoi nykyistä Venäjä-politiikkaa ja osoittaa historian voimalla, kuinka paljon osaavammin asioita ennen hoidettiin. Halutonkin joutuu myöntämään, että mikään ei peruskuvioissa ole muuttunut, vaikka Stalin on vaihtunut Putiniin. Venäjän sotilasstrategiset ja puolustuspoliittiset tarpeet ovat ennallaan, vaikka maailma ympärillä on rajusti muuttunut.

* * *

Juhani Suomen upea teos herättää varmasti närää niissä oikeistohenkisissä piireissä, joiden mielestä Kekkosen aika piti jo unohtaa ja ymmärtää, että nyt maailmassa määrää Yhdysvaltain johtama Läntinen Liitto eli Nato. Närän ymmärtää, sillä Suomi marssittaa lukijan silmien ohi niin valtavan määrän todistusaineistoa, että vastahakoinenkin - jollaisiin itse en tosin kuulu - joutuu myöntämään, että kovin samanlaisilta kuulostavat tarinan vaiheet, otti minkä vuoden tahansa tutkittavaksi. Aina on ollut kysymys siitä, että meriteitten osalta sumputettu Venäjä on huolissaan Saksan suunnalta tulevasta hyökkäyksestä ja haluaa Suomelta takuut siitä, ettei Suomi ainakaan heti ja halukkaasti anna maatilkkuaan hyökkääjän käyttöön, kuten on aikaisemmin antanut.

Suomen tapa kirjoittaa perusteellisesti ja yksityiskohtaisesti on palkitsevaa sille, joka janoaa tietoa, mutta voi se pinnallisemman kiinnostuksen kohdalla kääntyä itseään vastaankin. Itsekin joudun varaamaan kirjan kirjastosta uudelleen, koska en ihan ehtinyt kuukaudessa kaikkea läpi käymään. Silti tekee mieli sanoa, että tämä taival kyllä kannattaa tarpoa läpi. Suomi tietää asiasta käytännöllisesti katsoen kaiken ja on ollut myös itse mukana kuvioissa hyvin lähellä vallan ydintä, joten mukana on myös omakohtaista tietämystä, vaikka kirjoittaja ei itseään esiin tuokaan.

Blogini otsikko syntyy suoraan siitä tosiasiasta, että Juhani Suomen kirjan viesti on nyky-Suomessa totaalisesti kielletty. Se viesti - että Venäjällä on legitiimit perustelut hakiessaan Suomen suunnalta sotilaspoliittisia turvatakuita -, ei kerta kaikkiaan kelpaa Natoon koko 2000-luvun salaa hiipineelle valtiolle ja sen eliitille, joka on päättänyt laittaa kaikki munansa Yhdysvaltain koriin. Suomen oikeistolainen eliitti ei halua tietää faktoja Suomen ja Neuvostoliiton/Venäjän yhteisestä turvallisuushistoriasta, koska niistä ei voi tehdä kuin yhden johtopäätöksen: Natoon liittyminen on avoin sodanjulistus Venäjän suuntaan ja Suomelle onneton ratkaisu.

* * *

Ulkopoliittinen osaaminen on Suomessa vaihdettu "läntisen linjan" kritiikittömäksi seuraamiseksi. Toki ammattidiplomaatteja edelleen on, mutta kun halutaan ottaa kantaa, asialle värvätään jokin Ulkopoliittisen instituutin kaltainen yhden aatteen toimisto. Nykyinen SOS-hallitus tuntuu suorastaan ylpeilevän sillä, miten vähäistä sen ulkopoliittinen itsenäisyys ja rohkeus on. Nöyrä alistuminen EU:n ja Yhdysvaltain ulkopoliittisen päätöksenteon mukaiseen käytökseen on johtanut siihen, ettei Suomella enää ole itsenäistä ulkopolitiikkaa. Sitä voidaan juhlapuheissa teeskennellä, mutta teeskentelyksi se jää. Päätökset tehdään Bonnissa ja Washingtonissa.

Se lienee selvää, että Juhani Suomen kaltaisen kadonneen maailman tietäjän sanomaa ei haluta kuunnella ja vielä vähemmän ottaa siitä viisautta nykyhetken ratkaisuihin. Linja on valittu ja se on ihan muuta kuin YYA-sopimuksen ydin eli realismi suhteessa naapuriksi sattuneeseen suurvaltaan. Linjan valintahan ei ole ideologinen, kummallakin puolella rajaa valtaa pitää oikeistolainen hallinto, vaikka sen kansallismielisyyden aste on Venäjällä paljon korkeampi kuin itsenäisyydestään iloisesti luopuneessa Suomessa. Linjana on pysyvä Venäjän vastaisuus, mitä kaikkea se milloinkin tarkoittaa. Tai ainakin siihen hetkeen asti, jolloin isännät ja emännät ilmoittavat, että nyt se Venäjä onkin taas liittolainen ja pahan puhuminen täytyy lopettaa.

Historia on usein turhauttavaa, myös siitä lukeminen. Historian ymmärtämisestähän ei yleensä seuraa, ettei virheitä tehtäisi uudelleen, joskus jopa ilomielin ja suurella haulla. Juhani Suomen näkemys historiasta on pragmaattinen, vaikka sellainen ei ole muodikasta. Kaltaiseni poliittisen historian harrastaja on joka tapauksessa kiitollinen siitä, että Juhani Suomen kaltainen asiantuntija jaksaa kirjoittaa meille tavallisille kansalaisille, vaikka julkista kiitosta ei liiemmin tule. Jos aiot sanoa jotain Suomen ja Venäjän suhteista, etkä ole lukenut tätä kirjaa, et todennäköisesti tiedä, mistä puhut.

Ansionsa mukaan?

Kun nyt Yhdysvaltain presidentinvaaleista kiinnostunut maailma huohottaa epäuskoisena, huomaan itse pohtivani, miten jatkossa käy niille ihmisille, jotka antoivat äänensä Trumpille tämän kaikista julkisista toilailuista, hävyttömyyksistä ja ilmeisistä valheista huolimatta. Trumpistit ovat asia erikseen, moiselle käyttäytymiselle aidosti kannatuksensa antaneet. Mutta eivät vaalit heidän äänillään ratkenneet. Ratkaisun tekivät ne ihmiset, jotka uskovat enää ihmeeseen. Clinton ei sellaista luvannut ja kun hän jätti myös Bernie Sandersin äänestäjät käytännössä huomiotta, näille onnettomille ei muuta vaihtoehtoa edes jäänyt kuin Trump.

Jokainen Yhdysvaltain poliittista historiaa seurannut tietää, että vaikka sikäläisessä valtajärjestelmässä presidentille on kirjoitettu poikkeuksellisen keskeinen poliittisen toimijan rooli, varsinkin taloudellisia voimavaroja vaativat ratkaisut ovat kaikki kongressin ja senaatin enemmistön tahdon varassa. Presidentti voi tehdä näyttäviä aloitteita, hän voi tukea ja juonitella, mutta ei hänellä ole suoraa pääsyä budjettivaroihin. Jotta Trumpin lupaama muuri Meksikon rajalle voitaisiin rakentaa, tarvittaisiin kongressin päätös sen rahoittamisesta. (Tässä yhteydessä ei kannattane pohdiskella vakavasti Trumpin lupausta maksattaa muuri meksikolaisilla.)

Monilla niistä ihmisistä, jotka antoivat Trumpille äänensä hänen käyttäytymisestään huolimatta, on edessään ikävä totuuden hetki. Kun osoittautuu, ettei presidentti olekaan oikeasti Superman, ei Captain America eikä edes Hulk, vaan korkeintaan The Mask. Miten reagoi se maahanmuuttanut, jonka mielestä USA:n maahanmuuttopolitiikka on liian sallivaa ja rajat pitää panna uusilta tulijoilta umpeen, kun Trump joutuu pyytämään Washingtonin päättäjiltä lupaa kieltää maahanmuutto? Miten reagoi se työtön mainari, joka haluaa uskoa Trumpin lupauksiin kannattamattomien kaivosten avaamisesta? Kuinka todennäköistä on, että Trump avaa kannattamattoman kaivoksen omilla varoillaan?

* * *

Vaalitulokseen pettyneillä on varmasti nopeasti mielessä tunne "no nyt saivat mitä tilasivat, pitäkää hyvänänne". Paitsi että tuskin monikaan tiesi, mitä on tilaamassa. Todennäköisesti Donald Trump itsekään ei vielä tiedä, mitä tuleman pitää. Suuret puheet vaalikampanjan aikana ovat yksi asia ja asioiden toteutus toinen. Kovimmat kyynikot voivat puhua Trumpin seuraavasta vararikosta, jonka kohde tulee vaan olemaan aiempia paljon suurempi. Aivan varmasti Yhdysvallat kääntyy monessa asiassa jyrkästi vanhoillisempaan suuntaan. Keille kaikille se on hyväksi, jää nähtäväksi.

Itse en oikein kykene vahingoniloon, sillä synnynnäisiä trumpisteja lukuun ottamatta äänestäjät tulevat todennäköisesti olemaan pettyneitä, osa hyvin pettyneitä. Jos muistellaan Barack Obaman monia toteutumattomia lupauksia (Guantánamo on edelleen toimiva vankileiri), voi vain kuvitella Trumpin vaalikampanjan aikana tehtyjen suurisuisten lupausten ja todennäköisesti toteutuvan ristiriitaa. Pettynyt ihminen ei välttämättä toimi järkevästi. Niille, jotka arvelivat Clintonin voiton johtavan raivostuneiden trumpistien ja Trumpin viattomien äänestäjien kapinointiin, voi tulla yllätyksenä se, mitä tapahtuu, kun Trumpin pitäisi ruveta lunastamaan lupauksiaan.

Iso kysymysmerkki on ainakin se, mikä tulee olemaan istuvan presidentin ja häntä ainakin muodollisesti tukevan republikaanipuolueen keskinäinen suhde. Sehän muuttui vaalikampanjan aikana lievästä epämukavuudesta avoimeksi halveksunnaksi, kun edes "omat" eivät uskoneet Trumpin vaalivoittoon. Kukaan ei vielä tiedä, miten hyvin yhteistyö Valkoisen talon, senaatin ja kongressin välillä alkaa sujua. Puoluejohto joutuu tukeutumaan Trumpin valtaan mm. äärimmäisen tärkeässä korkeimman oikeuden täydentämiskysymyksessä (sitä ovat jotkut pitäneet tärkeimpänä syynä monille republikaaneille äänestää Trumpia kaikesta huolimatta), mutta kiinnostaako Trumpia hyppiä häntä avoimesti halveksineen puoluekoneiston tahdissa on kokonaan eri asia. Ehkä hän nimittää korkeimpaan oikeuteen Giulianon.

* * *

Vaalitulos kertoo joka tapauksessa valtavasta muutoksesta äänestäjien käyttäytymisessä. Perinteinen puoluevalta sai täydellisen tyrmäysiskun. Mitään merkkejä siitä, että kumpikaan valtapuolueesta näkisi syytä sisäiseen muuttumiseen, ei ainakaan vaalikampanjan aikana näkynyt. Bernie Sandersin erittäin vahva kannatus jäi demokraattipuolueelta täysin hyödyntämättä, mutta Trump hyötyi siitä aivan varmasti välillisesti, ehkä jopa suoraan. Yhdysvaltain vaalijärjestelmä on rakennettu kahden navan puoluevallan varaan. Nyt siitä hyötyi Trump henkilökohtaisesti, mutta hyötyikö tavallinen yhdysvaltalainen? Paineet tehdä asialle jotain kasvoivat moninkertaisiksi, kun valituksi tuli ehdokas, jota yksikään puolueista ei olisi halunnut.

Moni asia on avoinna, sillä vasta arki kertoo, mistä aineksista diileri Trump aikoo nelivuotiskautensa rakentaa. Hänen poliittinen ohjelmansa on niin sekava, että on vaikea tietää, mitä siitä voi seurata tai olla seuraamatta. Uskonnollinen oikeisto voi odottaa kaikenlaista, mutta eihän se tietenkään tykkää, jos tuleva presidentti joutuu vastaamaan oikeudessa syytteisiin 13-vuotiaan tytön raiskauksesta. On selvää, että Trumpin vaalikampanjan aikana luotu kuva tulee muuttumaan, niinhän se aina arjen tosiasioiden edessä muuttuu. Mielenkiintoa pitää ainakin yllä Trumpin vahvasti manifestoima tapa olla piittaamatta tosiasioista. Yhdysvalloissa presidentin toimia seurataan tarkasti, joten ehkä Trump joutuu opettelemaan itsehillintää. Tai sitten ei ja ihan muut saavat sitä itsehillintää hakea.

Suomessa suurimmat sopeutumishaasteet on varmaan Hesarilla, joka joutuu nyt miettimään koko USA-kuvionsa uusiksi. Miten sovittaa yhteen transatlanttinen Nato-missio ja eristäytymispolitiikkaa ainakin puheissa vahvasti edustanut inhokki-Trump? Jatkaako Saarikosken pariskunta Trumpin kritiikkiä vai vaihdetaanko levyä? Ainakin Timo Soini voi nyt täydellä innolla suunnata katseensa kansainvälisiin haasteisiin, sillä Trumplandia tarjoaa varmasti tekemistä Soinin kaltaiselle suulaalle arvokonservatiiville. Ehkä sekä Suomi että Yhdysvallat voittavat, jos Soini siirtyy Trumpin maailmaan? Mutta kyllä tässä vähän sääliksi käy sekä Yhdysvalloissa huijatuksi taas kerran tulevia että sitä toista puolta kansaa, jolle Trump on yksinkertaisesti painajainen, kauhistus, jonkinlainen 2010-luvun Hitler. Odotettavissa on epävakaita kelejä.

Ei pelkästä kateudesta

Suomalainen tapa käsitellä näkyvästi edellisen vuoden verotustietoja marraskuun harmauden kunniaksi herättää aina intohimoja. Meidän vähävaraisten mielestä verotustietojen julkisuus on hyvä asia, moni ei-vähävarainen puhisee raivosta ja ties mistä muusta syystä. Puhutaan "yleisestä kateuspäivästä" ja "palkkajahdista". Ajatus lienee, että julkisuudessa sinänsä on jotain torjuttavaa ja että ainakin on kyse sietämättömästä kateudesta.

Varmasti myös kateudesta. Kukapa ei nauttisi mielellään kymppitonnin kuukausipalkkaa ja seuraisi pankkitilille valuvia pääomatuloja. Kun usein tässä asemassa olevat ihmiset eivät tunnu tekevän sen kummempaa työtä kuin 2500 euroa kuussa ansaitseva hoivaihminen, inhimilliselle kateudelle on luonnollinen perusta. Suomessahan ei perinteisesti ole varakkuudella rehennelty, kuten joissakin muissa kulttuureissa tapana on, vaan syntymärikkaat ovat ymmärtäneet vaieta, pukeutua ja elää kuten muutkin. Vasta 2000-luvulla on kulttuuri ollut muuttumassa: muutkin kuin työeläkejärjestöjen johtajat esiintyvät röyhkeästi tunnuksella "tämä kuuluu minulle", "olen ansainnut kaiken tämän varakkuuden". Kyllähän se kateuden syntiä lisää.

Mutta että kysymys olisi vain kateudesta, se on tietenkin pötypuhetta. Julkinen keskustelu varallisuuseroista, verotuskohtelusta ja kohtuudesta on yhteiskunnallisesti äärimmäisen tärkeää. Varakkaiden kyky elää eristyneenä todellisuudesta on varsinkin Suomessa rajallinen, joten heillekin on tärkeää, ettei se kateus muutu väkivaltaiseksi vihamielisyydeksi. Meille muille keskustelu on tärkeää, jotta eriarvoisuus ei lisääntyisi vaan vähentyisi. Varakas voi itsekkäästi vastustaa eriarvoisuuden vähentämistä, jos epäilee sen merkitsevän oman varakkuuden vähenemistä tai sitä, ettei varakkuus enää ole yhtä hienoa kuin aikaisemmin. Mutta onhan se selvää - ellei nyt ihannoida brutaalia vallihautayhteiskuntamallia -, että kaikkien edun mukaista on, etteivät varallisuuserot kasva hallitsemattoman suuriksi.

* * *

Tämän aamun Hesarissa espoolainen Leena-Maija Soini kirjoitti "palkkajahdista" ja väitti, että yhteiskunta pysyy pystyssä sen ansiosta, että naapuri on varakkaampi kuin itse on. Minusta Soinilla on tässä kaksi väärää väitettä. Ensinnäkään kukaan ei "jahtaa" Suomessa ketään palkan takia. Jos varakas kokee julkisen keskustelun kiusallisena, ehkä kannattaa sitä peiliä katsoa ja kysyä, miksi se keskustelu kiukuttaa. Siksikö, että siellä syvällä, pois arjesta tungettu omatunto muistuttaa, ettei se oma varakkuus aina ole rehellisellä työllä saavutettua? Julkisen verokeskustelun kohteena ovat vain aidosti suurituloisimmat, eivät edes kaikki varakkaat. Jos puhutaan "jahdista", pitäisi olla jotain näyttöä siitä, että julkisuudesta on seurannut jotain konkreettista haittaa - paitsi kateutta. Ainahan siitä varakkuudesta ja kateuden kohteena olemisesta eroon pääsee.

Vielä kestämättömämpi on Soinin logiikka varakkuuden merkityksestä yhteiskunnan pystyssä pitämisessä. Jos nyt unohdetaan veroparatiiseihin piilotetut miljoonat - nehän eivät ole näissä keskusteluissa edes mukana, koska verottaja ei niistä tiedä -, fakta on, ettei suomalainen yhteiskunta pyörisi varakkaiden maksamilla veroilla kovinkaan pitkään, heitä on yksinkertaisesti liian vähän. Veronsa nipottelematta maksavalla erityisen varakkaalla ihmisellä tai yhteisöllä voi toki olla pienellä paikkakunnalla merkitystä, mutta vastaavasti monet varakkaat pääomatuloista nauttivat eivät osallistu kunnallisveron maksamiseen eurollakaan. Suomen päättäjät kun ovat vapauttaneet pääomatulot jostain syystä kokonaan kunnallisverotuksen ulkopuolelle. Tällaisista ratkaisuista julkista keskustelua juuri kaivataan.

Leena-Maija Soinin tapaan ajattelevat näkevät tulonjaon taisteluna, jossa tappiolle jääneiden luusereiden pitäisi ymmärtää vaieta kiitollisena siitä, että saavat sentään olla olemassa, vaikka eivät selvästikään ole varakkaan veroisia eläjiä. Tällaista itsekkyyttä ei tietenkään pidä yleistää kaikkien varakkaiden piirteeksi, vaikka vanha sanonta rikkaiden saituudesta todennäköisesti pitääkin paikkansa. Vastapainona ovat jotkut "uusrikkaat", jotka pitävät verojen maksamista reiluna meininkinä ja haluavat omaa menestystään jakaa. Mikään yleinen asenne tämä ei varakkaiden keskuudessa näyttäisi kuitenkaan olevan. Korjatkaa vapaasti, jos olen väärässä.

* * *

Verotustietojen julkisuus ja mahdollisuus keskustella asiasta numeroiden pohjalta on tietenkin vasta lähtökohta, mahdollisuus. En ole itse havainnut, että vuosittaisesta veromekkalasta olisi koskaan seurannut syvällisempää pohdintaa siitä, mitä kaikkea jyrkistä tuloeroista - niistähän lähinnä on kyse - voi seurata ja seuraakin. Pitkään aikaan ei ole enää ollut muodikasta puhua taloudellisesta tasa-arvosta hyveenä, koska vallitseva markkinaliberalistinen ideologia pitää tuloeroja aatteellisena itseisarvona, olivat perustelut miten kiistanalaisia hyvänsä. Perinteinen sosialistinen argumentointi on julkisuudessa työnnetty niin marginaaliin, ettei sitä kukaan enää kuule. Se ei silti tarkoita, ettei se voisi olla täysin ajankohtaista.

Pienillä tuloeroilla on todennäköisesti psykologisesti ahkeroimista ja pinnistelyä virvoittava vaikutus. Tietoisuus siitä, että työskentelemällä hiukan tehokkaammin voisi saavuttaa naapurin tulotason, voi toimia myönteisenä voimana. Toisaalta lienee selvää, että tuloerot, joita pidetään kohtuuttomina, eivät tällaista myönteisyyttä synnytä, vaan lähinnä ärtymystä, kiukkua ja ehkä jopa poliittista aktiviteettia. Voisi siis kuvitella, että varakkaiden kannattaisi edistää toimia, jotka vähentävät kateutta ja tuloeroista johtuvaa vihamielisyyttä. Näin ei kuitenkaan tapahdu, varakkaat eivät yleisesti ottaen piittaa tuloerojen ikävistä seurauksista. He pitävät mieluummin isot tuloerot ja oman sijoittumisensa silläkin uhalla, että yhteiskuntarauha voi järkkyä ja pitkällä tähtäimellä saattaa varakas hankalaan tilanteeseen.

Varakas ei piittaa, koska hänen ei ole pakko. Riittävä tulotaso mahdollistaa eristäytymisen, tiukan paikan tullen fyysisen siirtymisen sellaiseen elinympäristöön, jossa ilmasto on miellyttävä ja kukaan ei uhkaa sosialisoida varakkaan omaisuutta. Näitä paikkoja riittää ainakin toistaiseksi ja käyttäjiä piisaa. Oikein rikkaathan ovat aina eläneet sillä lailla. Ei-varakas ei voi pakottaa varakasta yhtään mihinkään. Suomen kaltaisessa näennäisdemokratiassa voi tietysti äänestää ja toivoa, että se edustaja ei liian nopeasti unohda, kenen äänillä tuli valituksi. Mutta siihen se vaikuttamisen mahdollisuus ei-rikkaalle jämähtääkin. Liekö siis suurikaan ihme, jos edes kerran vuodessa ei-varakas harrastaa masokistista rituaalia lueskellen ihmisistä, joiden tulot kuukaudessa ovat moninkertaiset omaan vuosituloon verrattuna. Sen päälle sitten taas lottoamaan, mitäpä sitä tavallinen ei-varakas muuta.

Insesti-isät ja ne muut

Seuraava teksti on syntynyt ärtyneenä reaktiona suomalaisen lehdistön itsepintaiselle halulle uutisoida - erityisesti tehdä otsikoita - "insestistä syytetystä ja tuomitusta isästä", vaikka  koko ajan kysymys ollut paljon vakavammasta asiasta ja törkeämmästä rikoksesta eli lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. En tiedä, mikä toimittajia on motivoinut tällaiseen vääristyneeseen otsikointiin, sillä itse teksteissä on pääosin puhuttu oikeasta asiasta. Voisiko selitys olla niin lattea kuin toimittajan laiskuus: "insesti-isä" on paljon kätevämpi ilmaisu kuin "lapsensa seksuaaliseen hyväksykäyttöön syyllistynyt isä"?

Laiskuus on tässä tapauksessa joka tapauksessa tavanomaistakin suurempi synti, koska nyt liikutaan tabujen, väärinkäsitysten ja perättömien kuvitelmien täyttämällä alueella. Mielikuva insestin ja lapsen seksuaalisen riiston yhteydestä on totta joskus, mutta ei aina. Voiko kenenkään edun mukaista olla käsitteiden sekoittaminen niin, että insestistä tuomittu joutuu kantamaankin lopun elämäänsä lapsenraiskaajan tappavaa leimaa?

Tarkkuutta tarvittaisiin siksikin, ettei insestin, pedofilian ja lasten hyväksikäytön todellisesta laajuudesta ole helppoa saada täsmällistä tietoa. Jo insesti eli perheensisäinen seksi on äärimmäisen vaikeasti tutkittava asia, koska monissa tapauksissa kyse ei ole edes pakottamisesta vaan molemminpuolisesta vapaaehtoisuudesta. Insestisten suhteiden määrää ei kukaan tiedä, koska vapaaehtoiset insestiseksin harjoittajat eivät pidä asiasta meteliä. Aikuisten välinen insesti ei ole edes kaikkialla maailmassa kriminalisoitua.

 

* * *

Vielä vaikeampaa on hahmottaa lasten seksuaalisen hyväksikäytön mittasuhteita ja olosuhteita, koska - toisin kuin kiihkeimmät lynkkaajat esittävät - lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön syyllistyvät sekä pedofiilit että ei-pedofiilit. Jos lähdetään siitä biologisesta näkemyksestä, että pedofilia on seksuaalisen suuntautumisen muoto siinä missä kaikki muutkin (eli ei oteta moralistista kantaa), se ei ole itse valittu tapa vaan synnynnäinen taipumus. Emme tiedä, kuinka suuri osa ihmisistä syntyy pedofiiliksi emmekä sitä, kuinka suuri osa syyllistyy koskaan rikollisiksi määriteltyihin tekoihin taipumuksensa houkuttelemana sanktioista huolimatta. Asiaa ei voi kunnolla tutkia, koska kysymyksiin ei ole luvassa rehellisiä vastauksia pedofilian vahvan stigman takia, eikä kaikkia tapauksia koskaan saada tietoon.

On kuitenkin tärkeä ymmärtää - myös Oulun tapaukseen liittyneiden "maahanmuuttokriittisten" väitteiden takia -, että osa lasten seksuaalisesta riistosta ei liity mitenkään pedofiliaan (kuten raiskaus ei aina liity seksiin).Kulttuurinen suhtautuminen lapsen koskemattomuuteen vaihtelee rajusti ja se vaikuttaa niihin hyväksikäyttötapauksiin, joiden taustalla ei ole pedofilia vaan esimerkiksi yleinen seksuaalinen holtittomuus (anything goes), sattuma (tuli vastustamaton tilaisuus) ja erilaiset uskomukset, joihin myös Oulun tapauksessa vedottiin. Olosuhteissa, joissa lasten yleinen turva ja arvostus on heikolla tolalla, riski joutua ei-pedofiilisen hyväksikäytön uhriksi on todennäköisesti paljon suurempi. Eihän siitä kuin satakunta vuotta, kun lääkärit vielä yleisesti ajattelivat, etteivät vastasyntyneet tunne kipua.

Emme tiedä, mistä motiiveista Oulun tapauksessa on ollut kysymys. Siksi se ei teoriassakaan kelpaa todisteeksi siitä, että maahanmuuttajat syyllistyisivät keskimääräistä herkemmin lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Toisaalta on selvää, että kaikki vakiintuneista olosuhteista ja sosiaalisesta kontrollista vapaa alentaa kynnystä sille, että jotain tapahtuu - syystä tai toisesta. Pakolaisleireiltä raportoidaan säännöllisesti hyväksikäyttötapauksista, joihin ovat syyllistyneet juuri ne ihmiset, joiden piti olla siellä lasten suojana. Perimmäisiä motiiveja emme tiedä, joten yleistysten kanssa täytyy olla varovainen.

* * *

Insesti on globaali tabu, mutta suhtautuminen siihen ei ole yhtä latautunutta kuin lasten hyväksikäyttöön. "Insesti-isä" on pikemminkin naurettava ja säälittävä, kuin vihaa synnyttävä käsite. Se ei ole lähelläkään nettikeskusteluiden lynkkausjoukkojen suosimaa "lapsenraiskaajaa", joka menee suoraan sietämättömyyden ytimeen ja lopettaa paitsi keskustelun, myös asioiden järkiperäisen erittelyn. En kaipaa tuota termiä otsikoihin, mutta ei siellä insesti-isistäkään pitäisi puhua. Sekin leimaa, mutta ehkä myös joskus päästää liian vähällä.

Kaikkein vaarallisinta lasten turvallisuudelle on puhuminen yleistävästi "sairaista" tai "pervoista". On psykologisesti ymmärrettävää, että kauhistuttavan teon tekijää ei haluta tunnustaa tasavertaiseksi ihmiseksi. Voimakkaan tabun kohteena olevasta käyttäytymisestä halutaan päästä nopeasti ja siististi eroon, jotta se ei koskettaisi puhdasta itseä. Tällainen on tietenkin asian kiertämistä. Vankiloissa kyllä istuu pitkää tuomiota lasten sarjaraiskaajia ja -murhaajia, mutta heitä on määrällisesti vähän. Paljon suuremman uhkan muodostavat olosuhteet, joissa ei-pedofiilinen, tavallinen ihminen päätyy käyttämään lasta hyväksi tämän avuttomuuden, ympäristön piittaamattomuuden ja seurausten vähäisyyden summana.

Kaikkia lapsia on mahdotonta suojella kaikelta pahalta. Perheen yksityisyydessä ehtii tapahtua paljon, ennen kuin ympäristö reagoi asioihin - eikä aina reagoi ollenkaan, kuten Suomessakin on saatu huomata, vaikka kuin ylpeilemme olevamme lastensuojelun huippumaa. Vaikeneminen tai sen vastakohtana jyrkästi leimaava viha ja katteettomat yleistykset painavat ongelmat piiloon. Se ei ole ainakaan lasten itsensä edun mukaista. Siksi oli vuoden hienoimpia tekoja, että Marlene Otiene rikkoi vaikenemisen paksun panssarin. Se ei pelastanut häntä itseään, mutta saattaa pelastaa tulevaisuudessa niin lapsia kuin aikuisiakin. Tabuistakin täytyy uskaltaa puhua totta ja vain totta.