Olen miettinyt biologista vanhenemista ja sosiaalista vanhuutta jo pitkään, vaikka oikeasti vanhat ihmiset tietysti pitävät 68-vuotiasta vielä "nuorukaisena", joka ei ymmärrä asiasta yhtään mitään. Päätin kirjoittaa tämän tekstin lähinnä siksi, että nykyään joudun katsomaan peilistä naamaa, josta ovat kadonneet kaikki taakse jääneen elinvoiman tunnusmerkit. Peilissä näkyy biologisen "parasta ennen" -päiväyksensä aikaa sitten ohittanut Klonkku. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. Se on fakta.
Klonkku siksi, että kesäkuussa 2017 koko elämäni ajan samanlaisina pysyneet hiukseni alkoivat yhtäkkiä harventua, ensin arvokkaasti päälaelta, mutta sitten kiihtyvällä vauhdilla kaikkialta muualta paitsi niskasta ja otsan reunasta. Minusta ei tullut kaljua, vaan H A R V A H I U K S I N E N, kuten Klonkusta. Mikä pahinta, karvanlähtö iski syksyllä myös viiksi- ja partakarvoihin. Se oli oikeasti kova isku hipille, jolla on ollut viikset nenän alla noin 50 vuotta. En tunnista peilistä näkyvää vanhusta, enkä haluakaan tunnistaa.
Järjen tasolla ongelmaa ei ole, vaikka terveyskeskustasoinen palvelu ei ole löytänyt karvakatoon syytä. Karvojen katoaminen ei ole todellinen ongelma, kuten olisi vaikkapa näkökyvyn tai sormien motorisen kontrollin menetys (ajatus siitä, ettei enää koskaan voisi soittaa kitaraa on hyvin surullinen). Vanhan hipin itsetunto on koetuksella, mutta ei siihen todennäköisesti kuole. Monen muun kremppaosaston ilmiön myötä karvojen katoaminen kuitenkin symboloi tylysti sitä, mistä tietenkin on kyse, eli vanhuuden vääjäämättömästä lisääntymisestä. Se on luonnonlaki: vanheneminen lisääntyy, se ei koskaan vähene.
* * *
Moderni ihminen kammoksuu vanhenemista, koska siitä on tunnetusti hyvin lyhyt matka kuolemiseen. Itseäni ei kuoleminen mietitytä tai huoleta sen enempää kuin auringon nouseminen, mutta tunnistan kyllä vanhenemiseen liittyvän, ääneenlausumattoman kauhun. Se valtaa vanhenevan itsensä, mutta myös ne ihmiset, jotka eivät itse vielä ole vanhoja, mutta joutuvat meidän kanssamme tekemisiin, pahimmillaan kohtaamaan vanhuuden ikävyydet omaishoitajana tai muuten vain, sattumalta. Onhan se kauppareissulla kaatunut vanhus autettava ylös, vaikka ei voi olla varma, onko se kuitenkin humalassa eli tuottamuksellisesti nurin mennyt.
Vanhenemisen kauhistuttavuus piilotetaan mielellään kauniilla sanoilla ja kuvitelmilla. Mutta eivät sanat tosiasioita muuta: seniori ei ole nuori ja vahva seilori vaan vanha ja väsynyt, biologisesti kuoleman merkitsemä ja vain modernin teknologian ansiosta todennäköisesti vielä vuosia nuorten ja vahvojen joukossa elävä oikean ihmisen haamu. Tämä haamu voi olla "herttainen", "lapsille ja eläimille kiltti", vaikka minkäsävyinen puuma tai pukki, mutta silti lähestyvän kuoleman merkitsemä.
On tietysti totta, että vanhustenkin joukossa on poikkeuksellisia yksilöitä, ikäistään nuorempia, vahvempia ja terveempiä. Nämä biologiset anomaliat eivät kuitenkaan hämää ketään, joka on kohdannut normaalin, keskivertoisen vanhuksen. Sellaisen, jonka lihakset eivät enää jousta, jonka pumppu alkaa valittaa rappusissa ja joka ei pelkästään ole menettänyt heinäsirkkoja vaan on kohta myös omassa kohortissaan yksin ja yksinäinen. En minä ihmettele vanhusten juopottelua tai itsemurhia. Oudompaa olisi, ellei niitä esiintyisi.
* * *
Mitä se papparainen oikein valittaa? Helppohan se on eläkeläisenä olla, ei ole vastuuta muista kuin itsestä ja kaikki laitetaan nykyään niin valmiiksi että ei muuta kuin ole ja nauti. Vanhuuden ja vanhuksen murheellisen tilanteen ydin on siinä, että kun lopultakin saisi ottaa rennosti ja kevyesti, sitäkään ei enää kunnolla jaksa tehdä. Elinajan tilastollinen pidentyminen ja sairaaloiden huipputekniikka peittävät alleen sen ikävän tosiasian, että kun emme enää kuole pian eläkkeelle päästyämme, joudumme laahustamaan vanhuuden rappusia ylös alas viikatemiestä odottaen ties kuinka kauan ja ties kuinka yksin kaikkine kremppoinemme.
Agraarisessa Suomessa vanhuksilla oli sosiaalinen pesti hoitaa asioita, joihin nuoremmilla ei ollut intoa eikä osaamista. Jaettiin elämänviisauksia, katsottiin pienten perään, vahdittiin tulta ja muuta semmoista. En minä tiedä tai osaa sanoa, oliko se mitenkä täyttä ja antoisaa elämää. Se oli kuitenkin elämää muiden ihmisten joukossa, jollain tavalla arvostettuna yhteisön jäsenenä. (Monissa ei-suomalaisissa kulttuureissa vanhuksia jopa arvostetaan ja kunnioitetaan, mutta ei nyt mennä siihen, koska me emme niin tee). Tänä päivänä vanhus on yleensä yksin, vaikka ajoittain yhdessä muitten kaltaistensa kanssa.
En kiistä, oman ikäpolven ihmisten kanssa monet jutut sujuvat helposti, kun on yhteisiä kokemuksia ja yhteistä tajua. Mutta muitten vanhusten seura ei nuorenna, hauskakaan. Ainoa tapa huijata itseään on seurata lasten ja nuorten energistä elämistä, muistella aikoja jolloin saattoi hypätä metrin korkeudelta joustavien reisien varaan ilman ajatustakaan periksi antavasta organismista. Sitäkään en kiistä, että biologinen vanheneminen ei välttämättä heikennä kognitiivisia kykyjä. Itsekin suollan tekstiä vähintään yhtä tehokkaasti kuin nuorempana. Ei se silti ihan sama asia ole.
Oikeasti ei mikään muutu helpommaksi tai mukavammaksi. Vanheneminen ei ole kivaa, se on yleensä kivuliasta rapistumista ennen poispääsyä. Ei meitä kannata kadehtia, ei edes niitä, joilla on hyvä eläke tai suoranaisia rikkauksia. Kaikki me vaihtaisimme nuoreen ja terveeseen kroppaan, jos se vain olisi mahdollista. Totta tosin sekin, että aivojani en vaihtaisi teinin kanssa. Niin epätoivoinen en sentään ole.
PS. Biologiseen vanhenemiseen liittyy vain yksi ilahduttava piirre. Siltä eivät ole turvassa rikkaimmatkaan, eivät psykopaattiset huijarit eivätkä häikäilemättömimmätkään diktaattorit. Minä toivon, ettei kuolemattomuutta koskaan löydetä.
Riitta Kylänpää on kirjoittanut Pentti Linkolasta onnistuneen elämäkerran alaotsikolla Ihminen ja legenda (Siltala 2017). Jos legenda Pentti Linkola tämän lukemisen jälkeenkin tuntuu vaikealta täysin ymmärtää, syy ei ole ainakaan kirjoittajassa. Kylänpää on yhdistänyt perinteisen kronologian ja monen haastatellun äänet aina silloin tällöin pilkahtavaan Linkolan omaan ääneen - haastattelun tai päiväkirjamerkinnän muodossa - ja rakentanut näin kertomuksen ihmisestä, joka on vielä joukossamme mutta jonka elämä on käytännössä ohi. On vaikea tietää, olisiko postuumina julkaistu teos ollut ollenkaan toisenlainen. Ehkä ei.
Kuten Linkolaa ennalta jotenkin tunteva voi arvata, kohteen luvalla tehty elämäkerta on ristiriitainen. Kylänpää valottaa Linkolan persoonaa ja varsin poikkeuksellista elämäntarinaa lempeästi, mutta ei pelkästään myötäsukaisesti. Kirjoittaja on epäilemättä hänkin lumoutunut Linkolan karismaattisuudesta, mutta häiritsevästi se ei kirjassa näy. Välillä lähinnä takaiskuja ja alakuloa tarjoava tarina tuntuu suorastaan pitkästyttävältä, niin vähän tarjolla on valon tai ilon pilkahduksia. Kylänpää on myös jättänyt kokonaan käyttämättä mahdollisuudet rakentaa kirjaan draaman kaaria; ei varmaankaan siksi, ettei aineksia olisi ollut tarjolla, vaan siksi, ettei Pentti Linkola ole halunnut olla sellaisen näytelmän henkilöhahmo.
Veikkaan, että Riitta Kylänpää on tiivistänyt kirjansa sivuille kaiken olennaisen siitä tinkimättömästä ja kompromissittomasta maailmankatsomuksesta, jonka tulkki ja vanki Pentti Linkola on koko aikuisen elämänsä ollut. Samalla Kylänpää tulee kunnolla kumonneeksi perusteettomat myytit Linkolan erakkoluonteesta tai ihmisvihasta. Harvalla meistä on niin valtavaa ihmissuhdeverkostoa kuin Pentti Linkolalla. Hän itse onkin korostanut, että vihaa ihmiskuntaa, ei yksittäisiä ihmisiä, joita hän kirjan todistuksen mukaan on pikemminkin kaivannut koko elämänsä. Kyllä Linkola siitä huolimatta sympatiseeraa Hitleriä ja Stalinia huolestuttavan loogisesti. Ei Linkolaa uskaltaisi valtaan päästää.
* * *
Kuulun itse siihen luultavasti laajaan joukkoon, joka ei löydä Linkolan luonnonpuolustusideologiasta loogista virhettä, mutta joka ei silti voi asettua täysin Linkolan kannalle tämän fundamentaalisen vimmaisuuden takia. Olen itse ajatellut 1970-luvun alusta lähtien, että ihminen on Maapallon vaarallisin ja tuhoisin laji, että usko jatkuvaan kasvuun on mitä todennäköisimmin vaarallista itsepetosta ja että biologisesta näkökulmasta katsottuna ihmisellä ei ole sen suurempaa arvoa kuin torakalla tai ahmalla. Vaikka Linkolan dystooppiset ennusteet eivät ole toteutuneet nopeimmalla mahdollisella aikataululla, vähättelevä suhtautuminen ilmaston lämpenemiseen jo yksinään riittää todistamaan, ettei syynä ole ihmisen viisastuminen.
Minusta Linkola on useimmissa pääväitteissään kiistatta oikeassa, mutta ei aina kestävin perustein. Vaikka hyväksymme väitteen, että ihminen on laji muitten joukossa, ajatus jostain ihanteellisesta luonnontilasta (ilman ihmistä tai agraarisen Suomen tyyppisen ihmisen kera) on ihmisaivoissa syntynyt fantasia. Linkolan esteettinen ihanneluonto on vain yksi näyte kaikista niistä lukemattomista tavoista, joilla luonto on ollut ja on olemassa. Miksi juuri tuon Linkolaa eniten viehättävän näytteen pitäisi olla yleispätevä tai moraalisesti ylivoimainen? Väite ihmisestä muun luonnon suurimpana uhkana on minusta totta, mutta se, mitä Linkola pitää ihannetilanteena, on minusta pelkkä mielipide, makuasia.
Kun en ole itse ornitologi, vaivaannun tavattomasti Linkolan subjektiivisesta suhtautumista eläimiin. Linkola rakastaa lintuja enemmän kuin muita ja tässä rakkaudessaan muuttuu täysin kylmäksi ei-lintujen säilymiselle. Yhdelläkään lauseella Linkola ei murehdi veden uumenista kuolemaan ja ihmisen lautaselle joutuvien kalojen kohtaloa, vaikka toimi itse 54 vuotta aktiivisesti tuhansien ja tuhansien kalojen teurastajana - täysin omalla päätöksellään. Yhtä vähän myötätuntoa Linkolalta heruu pyydystämälleen oranssille kollikissalle, jonka kohtalona on tulla Linkolan hukuttamaksi vain siksi, että kissat metsästävät biologisen luontonsa mukaisesti lintuja.
* * *
Pentti Linkolan syvälle pessimismille on perustelunsa, joten on erittäin hyvä muistuttaa hänen Luonnonperintösäätiöstään. Sehän on väkivallaton, erittäin myönteinen ja rohkaiseva tapa taistella luonnon tuhoutumista vastaan. Lähinnä luonnonystävää harmittaa, ettei idea syntynyt jo kymmeniä vuosia aikaisemmin. Jos Pentti Linkolan vimma ja energia olisi raivoisan talvikalastuksen sijasta suuntautunut suojelualueiden perustamiseen ja organisoimiseen, ehkä meille olisi syntynyt toisenlainen tarina Pentti Linkolan elämästä. Voi tietysti olla, että hänen parhaat tekstinsä saattoivat syntyä vain voimattoman raivon ja talttumattoman vihan voimalla. Ehkä sitä legendaa ei olisi koskaan syntynytkään, jos Linkolan voimat olisivat kanavoituneet toisin.
Pentti Linkolan kaksijakoinen suhtautuminen kulttuuriin ei ole ainutlaatuista, mutta hänen kohdallaan ristiriita on harvinaisen voimakas. Lienee selvää, ettei ekologisesti kestävä ihmisen tapa olla olemassa osana luontoa olisi koskaan mahdollistanut sitä rikasta kulttuurikirjoa, jonka tiettyjä osia - musiikkia ja kirjallisuutta ainakin - Linkola arvosti ja rakasti. Luultavasti hän ahdisteltuna olisi hylännyt Dostojevskin ja Brucknerin mieluummin kuin tarkistanut ihanneyhteiskuntansa rakennetta. Mutta jotenkin liikuttavan inhimillisen särön Linkolan kulttuurinrakkaus synnyttää hänen ehdottomaan luontosuhteeseensa. Linnuthan eivät voisi vähempää välittää ihmisen kulttuurista.
Pentti Linkola voisi hyvin perustein olla tyytyväinen jälkeen, jonka hän on suomalaiseen yhteiskuntaan kyennyt tekemään. Harvalla 1900-luvun jälkipuoliskon yhteiskunnallisella ajattelijalla on ollut yhtä voimakasta vaikutusta hyvin erilaisiin ihmisiin. Linkola itse on tietenkin täysin toista mieltä; hänen elämänsä on ollut pelkkää epäonnistumista, koska hän ei ole kyennyt pysäyttämään luonnon vääjäämätöntä tuhoa. Tähän subjektiiviseen tyytymättömyyteen hänellä on oikeus ja siihen on helppo eläytyä. Sekään ei silti ole ihan totta, kuten eivät monet muutkaan hänen subjektiivisen vimmaiset kärjistyksensä. Mutta emme voi valita, meillä on vain juuri tällainen Pentti Linkola.
PS. Kahta konkreettista asiaa jäin Riitta Kylänpään kirjassa kaipaamaan. Olisi ollut herkullista lukea, millaisin argumentein Suomen virallinen tekno-optimisti Esko Valtaoja ja vähintään yhtä virallisesti pessimistinen syväekologi Pentti Linkola olisivat pyrkineet toisensa suohon laulamaan. - Se toinen asia on hakemisto, jonka puuttuminen tällaisesta ihmisiä ja paikkoja vilisevästä tietokirjasta ei ole moka vaan häpeällinen skandaali. Sen hakemiston olisi ammattitaitoinen toimittaja tehnyt yhden työpäivän aikana ja se olisi lisännyt sivumäärää korkeintaan 5-10 sivulla. Eikö näin tärkeälle kirjalle olisi kannattanut uhrata yksi kustannustoimittajan päivä?
Kun mikään määrä Nato-myönteistä propagandaa ja yksisuuntaista mielipidevaikutusta ei ole saanut edes Kokoomuksen kannattajien enemmistöä myönteiseksi Natoon liittymiselle, Yhdysvaltain persiinnuoluporukka on ottanut pääkohteekseen vaatimuksen kansanäänestyksen torjumisesta. Tätä onkin kiinnostavampaa pohtia kuin itse Natoa, josta ei yhtään tuoretta ajatusta ole esitetty vuosikausiin.
Kuten olen aiemminkin jankuttanut, ajatus kansanäänestyksestä on eliitille aina silkka kauhistus. Tämän aamun Hesarissa tätä kauhistusta edusti Espoon Rotaryklubin entinen presidentti, fysiatrian ja reumasairauksien erikoislääkäri Risto Isomeri, jonka mielipidekirjoitus oli nostettu ykköspaikalle ja myös nettilehteen otsikolla "Kansanäänestys Natosta olisi uhka Suomen turvallisuudelle". Vaikka tällaisen kirjoituksen voi aina kuitata gallup-lukujen taas kerran tuottaman syvän pettymyksen kompensaatioksi, kannattaa Isomeren perusteluihin hetkeksi pysähtyä.
Isomeri sanoaa suoraan, että kansa lausukoon näkemyksensä kieltolain kaltaisista asioista, koska "Sen kaltaisen päätöksen voi keskivertokansalainen tehdä hyvin tunnepohjalta." Aivan toinen tilanne on Nato-päätöksessä, joka edellyttää Isomeren mukaan "paljon enemmän tietämystä koskien Suomen turvallisuus- ja geopoliittista asemaa, Suomen sotilaallista kykyä puolustaa itseään Venäjää vastaan joko itsenäisesti tai Natoon liittoutuneena, Naton antamaa turvatakuuta sekä jäsenyyden mukanaan tuomia velvoitteita."
* * *
Isomeri ei ehkä ole tajunnut näin kirjoittaessaan sitä, että toisin kuin asiaa kiertelevät poliitikot, hän tulee myöntäneeksi tärkeimmän syyn Nato-kiimaan eli oletuksen Venäjän hyökkäämisestä sotilaallisesti Suomen kimppuun. Tämä on valitettavasti Isomeren kirjoituksen ainoa myönteinen anti. Pääosan runsaasta palstatilastaan hän käyttää sen todisteluun, että äänestäjät ovat liian tietämättömiä tai suoraan sanoen typeriä olemaan mitään mieltä Natosta ja Suomen puolustuspolitiikasta.
"Kansalaisten tietämystä Natoon liittymisen vaikutuksista tulisi lisätä merkittävästi, jotta mahdollinen neuvoa antava kansanäänestys olisi edes jotenkin perusteltavissa. Vastuu tiedon lisäämisestä kuuluu ensisijaisesti niille, jotka kansaäänestystä vaativat." Näinkin armollisesti Isomeri suhtautuu typeriin suomalaisiin siis vain siinä tapauksessa, että kansanäänestystä edeltää "oikean" lopputuloksen varmistava aivopesukierros, jonka Nato-kriittiset vielä itse organisoivat ja kustantavat.
Kun Isomeri ei - todennäköisesti - kuulu todelliseen Suomen asioista päättävään eliittiin, hän vaatii kansanedustajia tekemään päätöksen Nato-jäsenyyden hakemisesta. Tosin "haitaksi ei olisi, jos heidän tietämystään aiheesta vielä lisättäisiin". Toisin sanoen koska valitettavasti demokratiaksi kutsutussa hallintotavassa tyhmillä kansalaisilla on äänioikeus ja heitä edustamaan äänestetyt voivat pahimmillaan olla yhtä typeriä kuin äänestäjätkin, täytyy tietysti varmistaa ennen eduskuntakäsittelyä, että riittävä enemmistö tietää, mitä nappia täytyy painaa. Sen Isomeri varmaan on valmis heille kertomaan ilman eri korvausta.
* * *
Ehkä tragikoomisinta myös Risto Isomeren väittämissä on lause "pidän mahdollista Natoon liittymistä koskevaa neuvoa antavaakin kansanäänestystä suurena riskinä Suomen turvallisuudelle". Suomeksi tulkittuna tämä lause tarkoittaa, että Nato-jäsenyyden torjuva kansanäänestys on riski eliitin pyrkimyksille nuolla Yhdysvaltain hallinnon takapuolta nyt ja tulevaisuudessa. Millään logiikalla kansanäänestys ei tietysti voi olla turvallisuusuhka, koska Naton torjuva kansanäänestyshän vain vahvistaisi nykytilanteen, jossa Suomi on Natossa olematta muodollisesti Naton jäsenmaa.
Isomeren kaltaiset oikeistolaiset Venäjän vihaajat eivät kerta kaikkiaan tajua, että Nato-jäsenyyden torjuva suomalaisten pysyvä enemmistö ei halua sitoa rakasta isänmaataan palvelemaan maailman asioita väkivaltaisella kädellä päsmäävän Yhdysvaltain hallinnon tarpeita. Täytyy olla ideologisesti äärimmäisen sokea kuvitellakseen Yhdysvaltain käyttävän Natoa muista kuin itsekkäistä syistä. Siitä, että Baltian pienet maat haluavat uskoa tällaisiin satuihin, ei tarvitse seurata, että Suomen täytyy olla yhtä lapsellinen ja sokea.
Epäilemättä Nato on tärkeä väline jokaiselle, joka haluaa edistää Yhdysvaltain taloutta taistelussa Venäjää, Kiinaa ja muita sen ylivaltaa uhkaavia valtioita vastaan. Mutta täytyy myös olla aika epäisänmaallinen, jos on valmis sotkemaan keskenään Yhdysvaltain itsekkään edun ja Suomen puolustukselliset tarpeet. Siksi minä ja enemmistö suomalaisista emme anna Risto Isomerelle ja hänen kaltaisilleen valtuuksia tehdä Suomesta sotilassuurvallan liittolaista vastoin kansan tahtoa.
Eliittiin kuuluvat tai itsensä siihen henkisesti mieltävät halveksivat rutiininomaisesta jokaista, joka ei ole valmis alistumaan eliitin kulloisiinkin vaatimuksiin. Kansanäänestyksen puolesta johdonmukaisesti puhunutta presidentti Sauli Niinistöä (joka ei kuitenkaan ole Naton vastainen) eliitti ei tämän suuren kansansuosion takia voi suoraan haukkua, joten jonkun Nils Torvaldsin asemoituminen presidentinvaalitaistelussa edustamaan sitä ainoaa oikeata suhtautumista Natoon on korvike, johon täytyy näissä oloissa tyytyä. Se voi olla aika turhauttavaa.
* * *
Kun Helsingin Sanomat ei noin yleisesti ottaen koskaan julkaise yhteiskunnallisia kannanottojani, tiivistän tähän loppuun sen, mitä olisin kirjoittanut vastineeksi Isomeren kirjoitukseen.
Kun maamme oikeistolainen eliitti on saanut Suomen kammettua Naton kylkeen kiinni pikkuhiljaa hivuttamalla ja vastoin kansalaisten enemmistön toistuvasti mitattua tahtoa, tyytyköön se nyt tähän tilanteeseen, niin vältytään täysjäsenyyden aiheuttamalta Venäjän-suhteiden radikaalilta heikentymiseltä. Natossa ollaan mutta Natoon ei ole kuitenkaan pakko kuulua. Asiaa kannattaa harkita seuraavan kerran sitten, kun myös Venäjä on liittynyt Naton jäseneksi.
Suomen oikeisto ei ole koskaan arvostanut itsenäisyyttä sinä riippumattomuutena, joka kansalaisten enemmistölle on itsenäisyyden olennainen sisältö. Nato-oikeisto ei ymmärrä - tai ei halua uskoa -, että torjunta nousee haluttomuudesta sitoutua millekään puolelle. Suomi selvisi onnekkaasti edellisestä sitoutumisesta taisteluun Venäjän tuhoamiseksi (silloin Hitlerin Saksan kanssa). Sitä seuraavaa kertaa ei enemmistö halua koskaan tulevan. Yrittäkää nyt uskoa tämä yksinkertainen tosiasia, me emme halua sotaan Venäjää vastaan Yhdysvaltain etujen hyväksi.
Luin Torill Kornfeldtin kirjan Mammutin paluu (Minerva 2017) ja jäin miettimään. Kirja on sinällään kiinnostava silmäys biotekniikan uusiin keinoihin, jotka ovat joiltakin osin niin uskomattomia, ettei asiaa tarkemmin tuntematon osaa edes arvioida, miten niihin pitäisi suhtautua. Kirjan tekotapa - joka muistuttaa enemmän angloamerikkalaisen luontosarjan käsikirjoitus kuin tietokirjaa - on minusta vähän rasittava, mutta kuten todettu, kyllä kirja sai mietteliääksi. Ei niinkään varsinainen biotekniikka, jonka harppaukset ovat yksinkertaisesti huikeita, vaan toiminnan taustalla olevat filosofiset ja eettiset kysymykset.
Kornfeldt kuuluu itse niihin ihmisiin, jotka ovat innostuneita ajatuksesta palauttaa sukupuuttoon kuollut eläin, kuten mammutti, takaisin nykyiseen lajistoon. Kornfeldt myös marssittaa kirjassaan lukijan tapaamaan lukuisia vielä intohimoisempia tutkijoita (kirjoittaja on itse tiedetoimittaja ja -kirjailija, ei tutkija), vaikka ei pysty ihan jokaisen optimismia suoraan jakamaan. Tapaamiset antavat kuitenkin ymmärtää, että yrittäjiä on ympäri maailmaa ja usko biotekniikan ihmeisiin on lujaa.
Kaikki eivät tavoittele mammuttien ja muiden kadonneiden lajien palauttamista sinänsä, vaan enemmänkin keinona tutkia menetelmiä, joiden avulla uhanalaisuutta voidaan vähentää ja puuttua siten siihen huolestuttavan vauhdiin saaneeseen sukupuuttojen aaltoon, joka tutkijoiden todistuksen mukaan on jo kovassa vauhdissa. Tuo aalto on suoraan sidoksissa ihmisen toimintaan ja siksi on perusteltua pohtia, millä tavoilla ihmisen tuhoava vaikutus voitaisiin toisaalta minimoida, toisaalta korjata jo aiheutettuja tuhoja.
* * *
Kaksi suurta periaatteellista kysymystä liittyy aiheeseen vääjäämättä. Useimmille tavallisillekin ihmisille tuttu geneettisen muuntelun haaste on näistä helpompi. Biotieteiden viesti geenimuuntelusta huolestuneille kansalaisille on jokseenkin selkeä: se kuuluu evoluution keskeisiin työkaluihin joka tapauksessa eikä ihmisen tietoisesti aiheuttama muuntelu poikkea pohjimmiltaan siitä, mitä tapahtuu luonnossa joka tapauksessa. Tarkemmin sanoen tekniikka toki on erilainen, koska ihminen joutuu turvautumaan teknisiin tarkkuuslaitteisiin siinä missä aito evoluutio luottaa sattumaan, mutaatioihin ja aikaan.
Vaikka myös biologit myöntävät, ettei geenimuunneltujen lajien käyttäminen ole täysin ongelmatonta (suurin ongelma on siinä, ettemme tiedä, mitä geneettisesti muokatun ja laajassa mittakaavassa käytetyn lajin leviäminen vapaaseen luontoon voisi merkitä koko ekosysteemin kannalta), arkiset pelot tuntuvat tutkijoista katteettomilta. Geeniviljeltyyn maissiin voi liittyä ympäristönsuojelullisia ja taloudellis-yhteiskunnallisia ongelmia (kuten liittyykin), mutta itse lopputuote ei ole mikään geneettinen hirviö, vaan ihan samalla lailla maissi kuin muuntelematonkin.
Ihmisen tekemän muuntelun suurimmat pelot liittyvätkin siihen tosiasiaan, ettei ihminen itse tietenkään jää biotekniikan tarjoamien mahdollisuuksien ulkopuolelle. Kloonaus, geneettisesti suunniteltu lapsi ja geneettisesti estetty vanheneminen ovat kaikki eettisesti monimutkaisia asioita, koska biotekniikkaa käyttävät eivät voi taata, että tekniikka pysyy ns. hanskassa tai että se tulee olemaan kaikkien ulottuvilla varallisuudesta riippumatta. Pikemminkin on todennäköistä, että ihmiseen kohdistuvat biotekniset välineet tulevat olemaan mitä suurin tasa-arvokysymys.
* * *
Muuntelun etiikkaa vaikeampana ongelmana pidän itse kysymystä siitä, mistä kumpuaa ihmisen halu tai moraalinen oikeus puuttua evoluutioon, jonka erottamaton osa sukupuutotkin ovat ja tulevat aina olemaan. Riittääkö oikeutetuksi se tosiasia, että monet lajit ovat hävinneet ja tulevat kiihtyvällä tahdilla häviämään ihmislajin itsekkään ja lyhytnäköisen toiminnan seurauksena? Onko biodiversiteetin eli luonnon monimuotoisuuden vaaliminen enemmän huonon omantunnon hoitamista kuin järkevä tapa suhtautua luonnonympäristöön? Mikä olisi se ideaalinen monimuotoisuuden tila?
Lienee biologinen fakta, että monimuotoisuus hyötyy monimuotoisuudesta. Kun lajisto on runsas, ympäristön nopeat muutokset eivät ole yhtä dramaattisia kuin ne voivat muutaman lajin dominoimassa tilanteessa olla. Yksi sieni voi tappaa kaikki samaan lajiin kuuluvat puut, mutta metsässä kasvaa sekaisin monenlaisia puita, uhka on pienempi. Ihmisettömässä ekosysteemissä tätä ongelmaa ei ole, evoluutio tuottaa juuri sellaisen monimuotoisuuden kuin se tuottaa. Mutta kun ihmisen toimet säätelevät monimuotoisuuden yksityiskohtiakin, asia muuttuu moraalis-käytännölliseksi valinnaksi.
Millä perusteella jokin tietty monimuotoisuus olisi juuri se tavoiteltava tila? Miksi juuri mammutin tai zairenleveäkuonosarvikuonon pitäisi tallustella maan kamaralla? Millä perusteella jokin miljoonista kadonneista lajeista ei olisi yhtä arvokas biodiversiteetin osanen? Kaikkia sukupuuton kokeneita lajeja ei ole edes biotekniikan keinoin mahdollista haaveilla takaisin lajistoon, koska tarvittavaa dataa ei yksinkertaisesti ole. Mammutti tai dodo voidaan ehkä synnyttää, mutta tuskin 3 miljardin vuoden takaisia bakteereja.Itse en haikailisi jo kadonneiden lajien perään, vaan keskittäisin voimat niihin lajeihin, jotka uhkaavat kadota ihan vain siksi, etteivät ne pärjää ihmiselle. Pelkästään ihmisperäisen sukupuuttoaallon taltuttaminen voi osoittautua ylivoimaiseksi tehtäväksi. Siitä pitäisi ehkä kuitenkin aloittaa ja palata mammutteihin sitten joskus myöhemmin.
Yuval Noah Harari on kirjoittanut kirjan, joka todennäköisesti herättäisi suurta huolestuneisuutta, jos ihmiset noin laajasti ottaen lukisivat näin paksuja tietokirjoja tai niistä kirjoitettuja esittelyjä. Homo Deus : Huomisen lyhyt historia (Bazar 2017) on yhteenveto biotieteiden ja tekniikan tällä hetkellä avaamista tulevaisuuden näkymistä ihmiselle lajina. Harari epäilee vahvasti, että meidät korvaa ylivoimainen algoritmi, jolla ei ole tarvetta ihmisen kaltaiselle hitaasti kehittyvälle reliikille yhtään sen enempää kuin homo sapiensilla oli tarvetta kuljettaa mukanaan Neandertalin ihmistä.
Mehän olemme ehkä jo tottuneet ajatukseen, että perinteiset teolliset työpaikat katoavat. Hararin mukaan ei ole mitään painavaa syytä uskoa, että ei-tietoisen älyn kehittäminen hidastuisi tai pysähtyisi odottamaan ihmiskunnan työelämän järjestäytymistä. Pikemminkin käy niin, että käytännössä myös erikoistuneet ammattilaiset saavat kenkää - ja itse asiassa juuri he, koska on helpompi korvata kehittyneellä älyrobotiikalla kapeaa erikoisaluetta, kuten silmäkirurgiaan, hoitava ammattilainen kuin talonmies Jantunen (jos nyt sellaisen jostain vielä löytää).
Hararin piirtämässä kuvassa on traaginen paradoksi: ei-tietoista älyä kehitetään vimmalla, koska rikkaat ihmiset haluavat päästä eroon vaivoista, sairauksista ja viime kädessä kuolemasta. Kehitys ei kuitenkaan pysähdy siihen, että ihmisen elimistö pystytään pitämään ikuisesti tuoreena ja saadaan luoduksi homo deus. Miksi vaivautua pitämään yllä biologisen eläimen heikkoa järjestelmää, jos sen voi korvata kehittyneemmällä algoritmilla? Miksi tekninen ja älyn kehitys pysähtyisi kuolemattomaan ihmiseen?
* * *
Harari kirjoittaa kaupallisille markkinoille, joten hänen tekstinsä on pelkistävää, kärjistävää ja minun mielestäni paikoitellen myös kohtuuttomasti asioita yksinkertaistavaa. On kuitenkin hankalampaa osoittaa, missä kohdassa hänen logiikkansa pettäisi ratkaisevalla tavalla, varsinkin kun hän korostaa jatkuvasti, ettei esitä ennusteita vaan pohtii mahdollisia kehityskulkuja. Siksi en tässä lyhyessä esittelyssä rupea ruotimaan esimerkiksi Hararin intoa nimittää "uskonnoksi" mitä tahansa yleiseksi kehittyvää ajattelutapaa tai sitä, että hän käyttää termiä "humanismi" kattokäsitteenä kaikille uskontojenjälkeisille ideologioille.
Hararin perusajatuksia on väite, että kaikki organismit, myös ihminen, ovat pohjimmiltaan algoritmeja ja "elämä" on pohjimmiltaan datankäsittelyä. Kun olemme tottuneet käyttämään algoritmia lähinnä tietokoneiden ohjelmoinnin yhteydessä, vaatii Hararin algoritmi-puhe totuttelemista. Kirjoittaja itsekin haluaa meidän pohtivan, onko tämä puhe organismeista algoritmeina kestävällä pohjalla. Kovin paljon vastaväitteitä Harari ei itselleen ole koonnut, joten oletan hänen ajatukseen pohjimmiltaan kyllä luottavan.
Toinen kirjan perusajatus on hylätä ajatus älyn ja tietoisuuden vääjäämättömästä yhteydestä. Harari tuntuu uskovan siihen, ettei älykkään algoritmin tarvitse olla tietoinen, jotta se voi ensin nousta ihmisen veroiseksi ja sen jälkeen pyyhältää ohi. Harari tuntuu ajattelevan, että tietoisuus on yliarvioitu elementti, jota ilmankin pärjätään oikein hyvin. Varmuuden vuoksi hän kuitenkin muistuttaa, ettei meillä ole eikä loogisesti voi olla mitään käsitystä siitä, millaista tietoisuudesta irtautunut äly voisi olla. Se kun menee ns. yli ymmärryksemme.
* * *
Ehkä ajankohtaisimman mietinnän kohteen Harari löytää, kun hän arvelee älykkäiden algoritmien (Google, Facebook & Co) piankin tuntevan meidät paremmin kuin itsekään tunnemme. Mitä tapahtuu yhteiskunnalle, politiikalle ja arkiselle elämälle, jos annamme ei-tietoisten, mutta älyllisesti ja taidollisesti ylivoimaisille algoritmeille oikeuden tietää meistä ihmisistä kaiken mahdollisen? Harari ei näe tässä uhkana niinkään koneiden ylivaltaa Terminaattori-elokuvien tapaan, vaan hän ilmaisee huolen siitä, että ihmisen yhteiskunta muuttuu (on jo itse asiassa monilta osiltaan muuttunut) niin monimutkaiseksi, että vain meitä älykkäämmät algoritmit pystyvät prosessoimaan koko ajan kasvavan datan määrän ja sitä kautta "valta" siirtyy pois ihmisorganismien käsistä ilman että asiasta täytyy tehdä mitään päätöksiä.
Ei tarvitse edes rivien välistä lukea, että Hararin mielestä tämä muutos on jo tapahtunut. Kun algoritmit käyvät osakekauppaa, miksi ihmeessä niitten ei annettaisi tehdä päätöksiä myös muissa nopeaa älyä ja järisyttävän suurta datankäsittelykykyä edellyttävissä pulmissa - joita ihmiskunnalla riittää. Samalla kun Harari myöntää ns. vapaan markkinakapitalismin historiallisen voiman, hän kysyy melko suoraan, kuinka todennäköistä on, että päätösvallan siirtäminen superälykkäille algoritmeille ei johda nopeasti ihmisen syrjäyttämiseen.
Harari vie tulevaisuuden pohdiskelut niin pitkälle, että kirjan nimikin on itse asiassa harhaanjohtava ja todempi on kirjan alaotsikko. Vaikka "homo deus", kuolematon sapiens, on suhteellisen lyhyelläkin aikavälillä mahdollinen tai jopa todennäköinen, ei se samoilla oletuksilla ole muuta kuin ohikiitävä välivaihe. Harari uskaltaa kysyä, miksi nykyisen homo sapiensin pitäisikään säilyä, jos sen itsensä istuttama siemen kehittyy ylivertaiseksi datankäsittelijäksi. Minusta nämä kysymykset ihmisen itseisarvosta ovat olennaisen tärkeitä. Ehkä vain vastaamalla niihin "oikein" ei-tietoisten, mutta älykkäiden algoritmien aikakausi ei hävitä ihmiskuntaa kokonaan. Tosin onhan meillä edelleen mahdollisuus tehdä se ihan ominkin voimin väheksymällä ilmastonmuutosta ja suhtautumalla ydinaseisiin innostuneesti. Ei Hararikaan väitä, että tietoinen algoritmiorganismi on edes välttävän älykäs.
