Theel

Tähän kirjaan tartuin uteliaana, koska Henry Theel on suomalaisen iskelmän historian kovimpia nimiä. Pertti Mustosen yhdessä Maarit Tyrkön kanssa kokoama Köyhä laulaja ja laulajan poika : Henry Theelin elämää duurissa ja mollissa (Docendo 2018) ei kuitenkaan vastaa ollenkaan sitä, mitä minä ns. taiteilijaelämäkerralta odotan. Tämä on tavallaan yllättävää, sillä laulajan poikapuoli Pertti Mustonen on tehnyt pitkän uran Helsingin tiedotuspäällikkönä ja Maarit Tyrkkö toimittajana. Kummastakaan ei silti ole ollut elämäkerran kirjoittajaksi.

Vaikuttaa siltä, ettei kukaan ole ollut valmis tekemään kunnollista tutkimustyötä, vaan on tyydytty siihen, mitä ulottuvilla jo on. Tämä ei ole sinänsä kohtalokasta, paikka paikoin välittyy ajankuva oikein hyvin ja iskelmälaulajan maailma sotaa käyvässä ja sodan jälkeisessä Suomessa herää hetkittäin eloon. Ongelma on siinä, että Henry Theelistä ei tällä menetelmällä ole riittänyt aineistoa normaalin kirjan mittaan. Mustosen ratkaisu on ollut kirjoittaa samaan niteeseen omat elämänvaiheensa Henry Theelin rinnalla. Hetkittäin tämäkin ratkaisu on tuottanut mielenkiintoisia tuloksia, mutta jotenkin kokonaisuuden kustannuksella.

En tiedä, mikä Maarit Tyrkön rooli on käytännössä ollut. Kirja kuitenkin on selkeästi kustannustoimittamaton ja keskeneräinen. Teksti on sujuvaa ja suomen kieli hyvää, mutta Mustonen ei ole hallinnut muistoja ja muuta aineistoa kunnolla, vaan asiat toistuvat hiukan eri muodoissaan, kronologinen eteneminen väistyy ajoin ilman mitään erityistä syytä ja kirjan rytmi - sitä ei oikein ole. Plussaa henkilöhakemistosta ja erityisesti Harri Hirven jo 2000-luvun alussa tekemästä perusteellisesta diskografiasta. Lähdeluetteloa ei ymmärrettävästi ole.

* * *

Kun kirja on kirjoitettu erittäin subjektiivisesta pojan näkökulmasta, muutamat ulkopuolisen (Tyrkkö?) silmin kirjoitetut jaksotkaan eivät nosta kirjaa pinnalle asti. Kyllä se Henry Theel ihmisenä ja osittain laulajanakin esiin piirtyy, mutta loppujen lopuksi aika pinnallisesti, toisten silmien kautta katsottuna. Vaikka "köyhä laulaja" on kirjan punainen lanka, hän on liian paljon myös sivullinen, pojan muisteluiden kautta vain hämärästi näkyvä hahmo. Unenomaista tunnelmaa lisää ajoittainen epätietoisuus siitä, kuka oikeastaan on äänessä. Pertti Mustonen nimittäin kirjoittaa itsestään välillä kolmannessa persoonassa.

Kirjaa on yritetty myydä antamalla ymmärtää sen kertovan karulla tavalla Theelin ryyppäämisestä ja naisten kanssa rellestämisestä. Minusta se on harhaanjohtavaa mainontaa. Asiat mainitaan, mutta vain ohimennen. Moneen kertaan jankattavalle sanonnalle "salkku ja mulkku" löytyy katetta vain ensimmäisen sanan osalta; Theel kantoi nahkaista nuotteja ja laulujen sanoja sisältänyttä laukkuaan aina mukana. Siitä, että Theel oli neljästi naimisissa, ei kirjan perusteella voi tehdä muuta johtopäätöstä kuin että näin se elämä joskus menee. Ei ole laulajan poika isänsä törttöilyistä paljon tiennyt, eikä tiedä siksi lukijakaan. Ehkä se on hyväkin, sillä mitäpä ne toisen ihmisen yksityiset mokat meille kuuluvat. Täysin ilmaan jää, kaipasiko Theel lähelleen naista alati seksin takia vai ihan muista syistä. Ilmeisesti molemmista, mutta kumpaakaan ei tarkemmin kirjassa avata.

Sitä on vaikea ymmärtää ja sulattaa, että Theelin uraa käsitellään niin pintapuolisesti kuin kirjassa tehdään. Muutamat pikakuvat esiintymisistä, luonnostelut eräistä Theelin kanssa toimineista muusikoista ja lähinnä Olavi Virran vertaileva analysointi jättävät ison nälän: 560:lla levytyksellään ja valtavalla suosiollaan Henry Theel on suomalaisen iskelmän keskeisiä hahmoja, mutta kirjassa sen tajuaminen jää ihan sen varaan, että niin väitetään. Mutta oletettavasti tämä on juuri sitä tietoa, jonka saaminen mukaan olisi vaatinut kunnollista tutkimustyötä. 

* * *

Monet asiat ovat makuasioita. Itse en ole koskaan pitänyt Henry Theelin äänestä, joka on kuitenkin todistettavasti lumonnut valtavan joukon suomalaisia (on tosin myönnettävä, että hänen pikkutytön ääntä imitoiva Pikku-Pirkkonsa on taitavasti tehty). Ehkä tämä muistelmateoskin on juuri sitä, mitä jotkut ovat odottaneet ja toivoneet. Itsekin toivon, että se löytää Henry Theelin ihailijat. Mutta kyllä hän mielestäni olisi ansainnut ihan oikean elämäkerran, huolella taustoitetun ja dokumentteihin perustuvan. Voi tietenkin olla, että sellaisen tekijää ei nyt kerta kaikkiaan ole ollut tarjolla. Toki tämä kirja on parempi kuin ei mitään kirjaa Henry Theelistä, mutta...

Henry Theelin elämä ja laulajan ura kattavat ajanjakson, jonka kuluessa vanha maailma muuttui sodan kautta ja osin seurauksena aivan uudeksi. Henry Theel oli ruotsinkielinen stadin kundi, jonka elämän muuttivat luonnonlahjana saatu ihmeellinen ääni ja loistava muisti. Theel esiintyi muutamassa elokuvassa, mutta tuli niillä lähinnä todistaneeksi, etteivät kaikki laulajat osaa näytellä, jos eivät kaikki näyttelijätkään aina laulaa. Theelin puheääni oli kirjan perusteella kaukana lauluäänestä, kuten joskus tosiaan on. Theelin motto "Elämässä ei ole mitään hätään, jos jossain hyvä" oli erittäin onnistunut, sillä Theel oli hyvä täsmälleen siinä yhdessä asiassa.

Kirjan alaotsikko "elämää duurissa ja mollissa" on ylidramaattinen. Kenenpä elämään ei molempia mahtuisi. Theelin uran notkahdus 1950-luvun lopulla oli kuitenkin aika vähäinen siihen nähden, kuinka lyhyitä useimpien hänen kollegoidensa urat ovat olleet. Ehkä Theelin elämää ja uraa ulkoapäin tarkastellut olisi nähnyt nouset ja laskut objektiivisemmin. Toisaalta on totta, että nyt mukana on näkökulmia, joita perheen ulkopuolella eläneellä ei olisi voinut koskaan olla. Ehkä onkin parasta ottaa kirjan nimi tosissaan. Tämä on laulajan ja hänen poikansa yhteinen tarina. Sitä varsinaista Henry Theelin elämäkertaa odotellessa.

 

Miksi tästä kansainvaelluksesta ei puhuta?

Eurooppalaisen maahanmuuttokeskustelun ytimessä on ollut afrikkalainen tai irakilainen nuori mies, joka haluaa Eurooppaan paremman elämän mahdollisuuden luo. Näitä nuoria miehiä vihataan populistisella oikeistolaidalla, mutta ei heitä tervetulleeksi kovin moni muukaan toivota, jos ei ole kysymys aidosta pakolaisesta (aitouden määrittelee tietenkin vastaanottaja). Todellisuudessa afrikkalaisten tai irakilaisten pyrky paremman elämän äärelle on ollut toistaiseksi varsin vähäistä, kun tilannetta vertaa Euroopan sisäiseen muuttoliikkeeseen. Le Monde diplomatiquen tuore numero 4/2018 tarjoaa valtavasti aineistoa tästä Euroopan väestömullistuksesta, joka ei koskaan ylitä EU-maiden valtalehdistön uutiskynnystä. 

Oikeistopopulistit jaksavat räksyttää Euroopan ulkopuolelta tulevia muuttohaluisia vastaan, muureja rakennetaan ja vihapuhetta lietsotaan. Samaan aikaan on ollut jo vuosia käynnissä valtaisa kansanvaellus Euroopan itäisistä osista kohti länttä. 30 vuodessa on Romania menettänyt 14 % väestöstään, Moldova 16,9 %, Ukraina 18 %, Bosnia 20 %, Bulgaria ja Liettua 20,8 % ja Latvia peräti 25,3 %. Tämä valtava muuttoliike on ollut seurausta kahdesta tapahtumasta, joiden merkittävyysjärjestystä olisi hyvä joskus miettiä: Neuvostoliiton romahduksesta ja EU:n päätöksestä poliittisista syistä avata jäsenyys ja rajat Itä-Euroopan maille niiden taloudellisesta ja yhteiskunnallisesta tilanteesta riippumatta.

Samaan aikaan kun Viktor Orbán rakentaa muureja ja kieltäytyy hengenheimolaisineen ottamasta yhtäkään pakolaista Euroopan ulkopuolelta, nuoret ja koulutetut unkarilaiset pakenevat länteen. Se on kiusallinen yhtälö maahanmuuttoa vastaan vihapuhuville, koska vastoin propagandaa näyttää kovasti siltä, että nuoret unkarilaiset eivät mitenkään poikkea nuorista afrikkalaisista tai irakilaisista. He haluavat pakoon omasta paskamaastaan, koska mikään ei Länsi-Euroopassa voi olla ainakaan huonommin kuin heidän lähtömaissaan.

* * *

Näitten miljoonien itäeurooppalaisten ihmisten siirtyminen läntisen Euroopan maihin maahanmuuttajina ei ole ollut uutinen, vaikka se on määrällisesti ollut paljon esimerkiksi afrikkalaista muuttoliikettä suurempaa (ehkä Italia ja Ranska poikkeuksina). Itäeurooppalaiset haluat Saksaan ja Englantiin. Se kuuluisa puolalainen putkimies on nykyään paljon muutakin kuin puolalainen putkimies. Mutta jostain syystä nämä ihonväriltään vaaleat mamut eivät herätä mitään kiihtymystä maahanmuuttovastaisissa populisteissa. On vaikea keksiä, mikä olennainen ero on irakilaisen ja bulgarialaisen, kielitaidottoman nuoren tummakulman maahanmuutossa, paitsi että toinen on todenäköisesti muslimi, toinen ortodoksi.

Onko Euroopan sisäinen kansainvaellus harkiten unohdettu ja vaiettu tapahtuma vain siksi, että pääosa muuttajista on jonkin sortin kristittyjä? Se kuulostaa aika uskomattomalta selitykseltä. Todennäköisempää onkin, ettei tästä valtavasta väestönsiirtymästä puhuta mitään, koska se on ratkaissut syntyvyyden laskemisen aiheuttaman ongelman Länsi-Euroopassa. Kyynisesti voisi arvella, että EU-eliitti halusi idästä halpoja työntekijöitä ja niitä se myös sai. Ehkä enemmänkin kuin oli tarkoitus, mutta mitäpä ei kannattaisi uhrata Venäjän vaikutusvallan heikentämisen takia?

Lienee niinkin, etteivät Jussi Halla-ahon kaltaiset monokultturistit halua raivota Suomen työpaikat vievistä virolaisista maahantunkeutujista, koska tietävät täkäläisen rakennusbisneksen pyörivän lähinnä virolaisten voimin. Sitä paitsi nehän ovat monokultturistien hengenheimolaiset nämä maat, joista ihmiset pakenevat töihin Länsi-Eurooppaan, eihän sitä sovi rohkeaa Orbánia tai tasaverolla EU:n tukimiljardeja paikkailevaa Viroa moittia yhtään mistään. Eivätkä ne loppujen lopuksi ole aitoja matuja, jotka tulevat Euroopan ulkopuolelta, harrastavat vääriä uskontoja ja ovat menneet vielä syntymään väärän värisiksi. Tätä syntitaakkaa ei itäeurooppalaisella mamulla ole, joten hän ei olekaan matu.

* * *

Vaikka joku Orbánin kaltainen kivisydäminen diktaattori ei sitä tietysti koskaan ääneen myönnä, Euroopan sisäinen kansainvaellus on iso ongelma oikeistopopulisteille. Ei siksi, että asiasta puhuttaisiin ja muuttovirroilla nolattaisiin lähtömaiden kovaotteisia vallankäyttäjiä. Ongelma syntyy siitä, että tuo kansainvaellus on samalla merkittävää aivovuotoa, joka heikentää lähtömaitaan. Liikkeelle lähtevät fiksut, koulutetut ja taitavat, joilla on parhaat mahdollisuudet tunkeutua läntisille työmarkkinoille. Jäljelle jäävät eläkeläiset, vähemmän fiksut ja vähemmät koulutetut. Kun kansakunnan aktiivin porukka häipyy maasta, aika vaikeata on edes juhlapuheissa rakentaa huikeaa tulevaisuutta. Kun koko maa on muuttumassa isoksi Ristijärveksi, hymy hyytyy yksinvaltiaankin suupielestä.

Fasistiseen komentotalouteen on historiallisest kuulunut naisten määrääminen lastentekotalkoisiin. Jotenkin tutun kuuloisesti myös Orbán & Co puhuvat toistuvasti siitä, että naisten pitää keskittyä lasten tekemiseen. He eivät tietenkään sano ääneen tärkeintä syytä synnytystalkoiden tarpeellisuuteen eli huonon politiikan aiheuttaa maastapakoa. Kaikissa läntisen Euroopan maissakin vakiväestön kasvu alittaa keskiarvon 2,1, jonka avulla väkiluku pysyy edes ennallaan. Se määrä ihmisiä, joka tarvitaan väkiluvun pitämiseen ennallaan Euroopassa, löytyy synnytyssairaaloiden sijasta muuttoliikkeestä. Mutta ainakin oikeistopopulistit haluavat pitää huolen siitä, että menivät muuttovirrat Euroopan sisällä miten tahansa, ulkopuolelta ei käsiä, aivoja, osaamista ja jaksamista saa tulla.

EU:n sisällä ei ole tänä päivänä minkäänsorttista yhteistä näkemystä arvoista, politiikasta tai taloudesta. Todellisuus on melkoista taistelua, joka ei näytä johtavan kansalaisten kannalta myönteisiin tuloksiin. Jopa vauraan Saksan sisällä ihmisen pyrkivät köyhemmistä itäosista läntisiin. Sama ilmiöhän näkyy Suomessa, missä väestö valuu (tai valutetaan) asumaan kalliisti Helsingin-Turun-Tampereen kolmioon ja muutamaan muuhun keskukseen. Kansallinen itsekkyys on selättänyt juhlapuheet yhtenäisestä Euroopasta, jos joku sellaiseen on vielä uskonut suuryritysten hallitsemassa maailmassa. Yhteistä arvopohjaa ei ole eikä näillä näkymin tule, vaan eriarvoistuminen kiihtyy. Se on itse asiassa aika pelottava näkymä. On kuin kaikki käpertyisi taas kerran räjähdysalttiiksi vihan ja vastakkainasettelun pommiksi. Meidän se pommi täytyy purkaa, ei muita ole.

Entit kunniaan!

Italialaisen kasvineurobiologi Stefano Mancuson Kasvien vallankumous (Aula & Co, 2018) on hämmentävä kirja. Lyhyet luvut sinkoilevat biologiaan pohjautuvasta filosofoinnista avaruuden valloittamiseen ja kasvien kasvattamiseen pelkällä aurinkoenergialla. Mancuso ei pelkää innostua ja kirjoittaa isosti, vaikka kirjoittaakin kaikesta lyhyesti - jotta pääsee seuraavan asian kimppuun, oletan. Kasvien vallankumous on suhteellisen nopeasti luettu, mutta sen jälkeen sitä pysähtyykin miettimään, mitä kaikkea Mancuso oikeastaan väittääkään.

Tärkein ja keskeisin ajatus - ja ainakin minulle varsin tuore - on se, että kasvit edustavat evoluutiossa tyystin eri maailmaa kuin eläimet. Väite tuntuu ensin itsestään selvältä, mutta kun Mancuso konkretisoi väitettään, tajuaa nopeasti, kuinka vähän sitä on tullut ajatelleeksi eläin- ja kasvimaailman erilaisuutta. Ne on nähnyt jotenkin rinnakkaisina, vaikka todellisuudessa - ja tätä Mancuso ei lakkaa korostamasta - ne ovat pikemminkin vastakkaisia. Eläinten olemassaolo perustuu resurssien käyttämiseen, kasvien elämä on resurssien synnyttämistä (unohdamme tässä tietoisesti sen, että kaikki tämä on mahdollista, koska Aurinkosta vuotaa kasveille koko ajan "ilmaista" energiaa).

Toinen keskeinen ajatus kirjassa on se, että vaikka intuitiivisesti pidämme eläimiä jonkinlaisina evoluution huipputuotteina (todellisuudessa evoluutiolla ei ole tavoitteita), se on lähinnä harhaa. Kasvien maailmassa on kehittynyt paljon kestävämpiä, sopeutumiskykyisempiä ja paremmin selviäviä lajeja kuin konsanaan eläinkunnassa. On tietenkin vaikeata suoraan verrata jonkun karhukaisen tai torakan evolutiivistä selviävyyttä kasveihin, mutta yleisellä tasolla Mancuson perustelut kyllä vakuuttavat. Kasveille valikoitunut pärjäämisen malli koskee kaikkia kasveja, kun taas jotkut kestävät eläimet eivät poista useimpien suurta haavoittuvuutta.

* * *

Kasvien pärjäämiseen on Mancuson mukaan kaksi pääsyytä: hajautettu "hallinto" ja modulaarinen rakenne. Molempia kirjoittaja pitää ylivoimaisina ratkaisuina tilanteessa, jossa eliö on luopunut nopean liikkumisen ratkaisusta. Useimmat eläimet satsaavat nopeuteen, kun taas kasvimaailmassa koko aikaskaala on toinen tavalla, joka tuo vääjäämättä mieleen Tolkienin entit, hitaasti ajattelevat, puhuvat ja toimivat puueliöt. Tämä hitaus estää ihmistä ilman hyvin suunniteltuja kokeita havaitsemasta, kuinka tehokkaita kasvien selviämisen strategiat ja taktiikat ovat. Vaikea havaittavuus ei kuitenkaan tarkoita, ettei jotain olisi olemassa.

Kasveilla ei ole eläinten aivojen kaltaisia keskitettyjä ajattelun elimiä. Mancuson viesti on, että tästä huolimatta kasveilla on kyky toimia järkevästi, älykkäästi. Hajautettu, mutta määrällisesti valtava juurien muodostama verkko on kasvien vastine eläinten aivoille ja parviäly tuottaa - Mancuson demokraattiseksi päätöksenteoksi kutsumalla tavalla - parempia ratkaisuja kuin mihin eläinten keskitetyt aivot koskaan yltävät.  Olemme niin eläinkeskeisiä, ettemme osaa hahmottaa niitä ratkaisuja, joissa kasvien älykkyys ilmenee. Mancuson todistusaineisto on kyllä aika vakuuttavaa.

Eläinten päämenetelmä on "ratkaista ongelmia" (yleensä syömällä toisia eläimiä ja kasveja), kasveilla taas päälinjana on välttää ongelmia, sopeutua. Poikkeuksiakin tosin esiintyy ja Mancuson värikäs kertomus chilin aktiivisesti orjuuttamista ihmisistä on sekä mielenkiintoinen että hauska. Kasvien kyky nopeasti sopeutua ihmisten mieltymyksiin on uskomatonta luettavaa ja kieltämättä sitä katselee kasveja tämän kirjan jälkeen uusin silmin. Kommunikaatiohan ei synny, mutta toivottavasti hiukan nöyryyttä täysin erilaisen maailman varaan rakentuvan elämänmuodon edessä viimeistään silloin, kun seuraavan kerran rupeaa viikatteen tai kuorimaveitsen kanssa touhuamaan. (Olisi kiinnostavaa tietää, minkälaisia ajatuksia tämä kirja herättää periaatteellisen vegaanin mielessä. Aiheeseen voisi vaikka joskus palata.)

* * *

Stefano Mancuso käyttää huomattavan osan kirjansa sivuista esitelläkseen erilaisia teknisiä ratkaisuja, joita kasvien maailmassa on syntynyt ja joita ihminen voisi matkia etsiessään ratkaisuja hankaliin ongelmiin. Bioniikka on nuori tieteenala, mutta todennäköisesti se kasvaa nopeasti pelkästään sen takia, että ihmisen itsensä aiheuttama ilmastonmuutos pakottaa sopeutumaan ja kasvit ovat siinä kokeneempia kuin eläimet. Plantoidi on kasvien ratkaisuihin perustuvan bionisen suunnittelun tulos, eloton laite, joka kuitenkin matkii kasveja niin hyvin, että toimii kuten kasvit. Tämä matka lienee vasta aivan alussa, mutta kuulostaa erittäin kiinnostavalta.

Samoin Mancuson toinen innoituksen kohde, ilman makeaa vettä toimiva kasvihuone, näyttää nykyisen ihmiskunnan kehityksen näkökulmasta varsin tarpeelliselta. Se voi olla ratkaisu myös avaruuslentojen joihinkin haasteisiin, mutta todennäköisesti suurempi tarve siihen tulee olemaan ihmiskunnalla, jonka makean veden varannot ovat maantieteellisesti hyvin epätasaisesti jakautuneet ja siksi alttiit poliittisille ja taloudellisille väärinkäytöille.

On pakko myöntää, että ajoittain Mancuson vimmainen vauhti alkaa tuntua korvikkeelta sille, että hänellä on vain idea, ei vielä toimivaa sisältöä. Olisin itse lukenut perusteellisempaa tekstiä kasvien erilaisista ratkaisuista mieluummin kuin kuvauksia kelluvan kasvihuoneen prototyypin rakentamisen byrokraattisista ongelmista. Mutta tällaisenaankin Mancuson kirja panee kyllä perinteiset putkinäköiset ajatukset kunnon tuuletukseen. Olennaista ei ole, ovatko Mancuson kaikki väitteet ihan totta tai hankkeet toteutettavissa. Olennaista on tajuta, että emme ymmärrä kasveja ja niiden maailmaa juuri ollenkaan, mutta että meidän kyllä pitää, jos haluamme jatkaa olemassaoloamme. Kasveille selviämisemme on yhdentekevää, mutta eivät ne meiltä matkimista ja opin ottamista kielläkään.

Ne hyvät ja huonot sosialistit

Kun tarttuu uuteen kirjaan, on varmasti jo ennalta tehnyt oletuksia siitä, minkä takia tällainenkin kirja on kirjoitettu ja julkaistu. Joskus kirjan lukeminen ei oikein vastaa, vaan synnyttää pikemminkin uusia kysymyksiä. Lasse Lehtisen ja Risto Volasen sinänsä ilahduttavan ohut kirja 1918 : Kuinka vallankumous levisi Suomeen (Otava 2018) kuuluu tähän ryhmään. Kysymys motiiveista on väistämätön, koska tämä kirja nojaa kokonaan olemassa jo olevaan tutkimukseen ja kaikkien ulottuvilla oleviin julkaisuihin. Kun kirjoitetaan suurelle yleisölle poliittisesta historiasta ilman omaa, uutta tutkimusta, lukija odottaa vähintäänkin omaperäisiä, ennen julkaisemattomia näkökulmia ja johtopäätöksiä.

Lehtinen & Volanen eivät tarjoa sellaisia juuri lainkaan. Kirja on sinänsä sujuvasti kirjoitettu tarina vuosien 1917-1918 tapahtumista. Teksti on sujuvuutensa lisäksi myös varsin maltillista ja suorastaan yllättävän neutraalia kirjoittajien taustat tuntien. Ongelmaksi kuitenkin jää, ettei kirja tarjoa oikeastaan mitään uutta ja yllättävää. Sellaisena ei nimittäin voi pitää kirjan punaista lankaa, jonka mukaan Suomessa oli hyviä työläisiä ja heidän viisaita johtajiaan eli (oikeisto)demareita ja sitten niitä kiihkoilevia, Venäjän kommunisteilta ohjeita ja ideoita ottaneita ei-viisaita johtajia, jotka onnistuivat johtamaan myös osan työläisistä ja punakaartilaisista huonoille teille.

Lasse Lehtinen tiedetään vankaksi tannerilaiseksi antikommunistksi, joka kuitenkin pitää tässä kirjassa verbaalisen fokusoinnin aisoissa ja tähtää sormella osoittelun sijasta siihen, että kirjoittajien valitsemat yksityiskohdat osoittavat tannerilaisuuden viisauden suhteessa vallankumoushenkisiin bolševikkeihin. Ratkaisu on varmasti viisas, koska Besserwisser-Lehtinen ärsyttää jo olemuksellaan isoa lukijajoukkoa poliittisen kentän eri laidoilla. Onkin todettava, että Lehtinen ja Volanen onnistuvat kohtalaisen hyvin rakentamaan historiallisen palapelinsä niin, että tapahtumat näyttävät aatteellisten lähtökohtien loogisilta seuraamuksilta.

* * *

Kirjoittajat ovat myös päättäneet, etteivät he rakenna Leninistä sellaista demonia, johon antikommunistinen kirjallisuus normaalisti mielellään nojaa. Lenin esitetään terävänä ja kaukonäköisenä, vaikka tietysti myös kovaotteisena ja jääkylmänä politiikan realistina. Myöskään suomalaisia vasemmistodemareita kirjoittajat eivät suuremmin demonisoi, vaikka tietysti kuvaa heidät Väinö Tannerin rinnalla osaamattomiksi ja viime kädessä Venäjälle luikkiviksi pelkureiksi. Santeri Alkio on porvaripuolen hahmoista oikeastaan ainoa, joka nousee suuremmin esiin kaukonäköisenä ja viisaana. Oikeiston perinteiset sankarit Svinhufvud ja Mannerheim vain vilahtavat tarinassa.

Tämä onkin kirjan vahvuus ja heikkous samaan aikaan. Keskittymällä toisen osapuolen sisäiseen taisteluun kirja antaa kohtuullisen monipuolisen kuvan siitä, miksi punaiset lopulta päätyivät - tai ajautuivat - vallanottoon. Ratkaisu saa kuitenkin valkoisten puolen toimet näyttämään todellisuutta paljon vaisummilta ja jotenkin vähemmän vastuullisilta. Lehtinen ja Volanen antavat toisin sanoen rivien välistä eli valkoisen puolen prosesseista pääosin vaikenemalla sellaisen kuvan, että sisällissodan kauhuilta olisi kyllä vältytty, jos vain punaisten puolella tannerilaiset olisivat voittaneet sisäisen mittelön.

Tämä ei mielestäni vastaa historian todellisia tapahtumia ja antaa siksi sisällissodan syttymisestä vääristyneen kuvan vain toisen osapuolen aktiivisuuden ikävänä seurauksena. Paikka paikoin Lehtinen ja Volanen toteavat valkoisten puolellakin jotain tehdyn ja erityisesti punavankien hoitamisen epäonnistumisen. Mutta mitään systemaattista valoa valkoisen puolen ratkaisuihin kirja ei luo, vaikka hyvin tiedetään, miten erilaisia näkemyksiä myös siellä puolen oli ja voimakkaita ristiriitoja eri asioissa (jääkärit vs ryssänupseerit, tasavaltalaiset vs monarkistit, saksanmieliset vs kaikki muut jne). 

* * *

Kun monimutkaisesta tapahtumien vyörystä näytetään lähinnä toisen osapuolen valtataistelu, on tietysti tehty kirjoittajille kuuluvan oikeuden mukainen rajaus ja keskittyminen. Kun tarkoin rajatusta alueesta ei kuitenkaan ole saatu irti varsinaisesti mitään uutta, jää kaltaiseni poliittisen historian harrastaja tyytymättömäksi. Miksi kirjoittajat eivät ole pohtineet erilaisten vaihtoehtoisten ratkaisujen tarjoamia mahdollisuuksia? Itseäni on aina mietityttänyt, olisiko sisällissota todella voitu estää sillä, että tannerilainen siipi olisi voittanut? Olisiko valkoinen Suomi pysähtynyt ja Mannerheim luopunut pakkomielteestään palauttaa Venäjälle rakas tsaari? Olisiko valkoisen armeijan rakentaminen ja käyttäminen keskeytynyt, jos Väinö Tanner olisi Helsingissä ilmoittanut, että vallankumousta ei tule, hän menee siitä takuuseen?

Minusta Lehtinen ja Volanen ovat päästäneet mehevän jossittelun mahdollisuuden käyttämättä. He harrastavat sitä hitusen kuvatessaan Leninin onnekkaita matkustuksia läpi sotaakäyvän Euroopan ja Suomen ja Venäjän välisen rajan yli, mutta eivät suhteessa suomalaisten poliittisiin ratkaisuihin. Entä jos sosialistienemmistöistä eduskuntaa ei olisikaan hajotettu Venäjän ja Suomen porvareitten yhteistyöllä ja sen tilalle saatu niukasti mutta riittävää porvarienemmistöä torjumaan sosialistien vaatimuksia? Entä jos maalaisliitto olisi liittoutunut sosialistien eikä oikeiston kanssa? Eivät punaisten vallankumousyritys ja sisällissota tietenkään vääjäämättömiä olleet, mutta tällaista pohdiskelua ei Lehtisen ja Volasen kirjassa valitettavasti ole ollenkaan.

Kun tiedämme, kuinka pienestä oli kiinni, että punaisten puolella lopulta vallankumouksen mahdollisuuteen uskovien puoli voitti, ei silmiä kannattaisi ummistaa. Lehtinen ja Volanen ovat halunneet esittää toteutuneen historian ennen muuta Venäjän bolševikkien ja Leninin hellittämättömän painostuksen tuloksena. Koska se toteutui, se tietenkin on totta. Mutta kuinka väistämätöntä se oli, sitä kannattaa pohtia ennen muuta tulevaisuutta ajatellen. Esimerkiksi Väinö Tannerhan jätti taistelun ja väistyi sivulliseksi. Jos hän olisi pysynyt mukana, ehkä Leninin yllytys ei olisi onnistunut. Tällaiseen spekulointiin eivät kirjoittajat ymmärrettävästi, mutta myös valitettavasti ole lähteneet. Hehän ovat toteutuneeseen historiaan loppujen lopuksi erittäin tyytyväisiä. Näin asiat menivät ja näin niiden pitikin mennä. Vuoden 1918 uhrit olivat kurja juttu, mutta nehän eivät olleet tannerilaisten vastuulla, eiväthän?

PS. Kun väitin, ettei kirjassa ole mitään uutta, olin kyllä hiukan liian jyrkkä. Lehtinen ja Volanen ovat nimittäin keksineet, että Väinö Linna on johtanut Suomen kansan harhaan Pohjantähti-trilogiallaan. Linnan päätyminen kirjan konnagalleriaan takautuvasti oli ainakin itselleni jonkinlainen yllätys. Olen tähän asti luullut, että demarit arvostavat Väinö Linnaa vuoden 1918 tulkkina. Ehkä jotkut arvostavatkin, mutta eivät ainakaan kaikki.

Loinen loisii koska voi

Tuomas Aivelon kirja Loputtomat loiset (Like 2018) ei ole ihan sitä mitä kansikuvan perusteella voisi luulla. Kirjassa ei esitellä pieneliöiden luokituksia tai biologisia peruspiirteitä. Loisista puhutaan, mutta näkökulma on toisaalta evoluutiossa, toisaalta ihmisessä ja loisten aiheuttamissa sairauksissa. Kirja on kirjoitettu jokamiehelle, sen tyyli on leppoisa ja tarinoiva. Yleistä asioiden esittelyä ja pohdintaa rytmittävät Aivelon kertomukset Madagaskarin kenttätutkimuksista, joiden kohteena ovat "maailman söpöimmät eläimet" eli hiirimakit. Tarinat ovat näennäisen irrallisia, mutta konkretisoivat loisia tutkivan evoluutiobiologin tutkimusmenetelmiä ansiokkaasti. Ehkä sen hiirimakin olisi voinut sijoittaa myös kansikuvaan?

Tuomas Aivelo on maanläheinen ja samalla humaani tutkija. Hän ei kaunistele, ei ylidramatisoi eikä varsinkaan sorru hollywoodmaisiin liioitteluihin, vaikka tosiasiat siihenkin tarjoaisivat mahdollisuuksia. Pidän hänen tyylistään popularisoida aiheita, jotka tarjoaisivat houkuttelevia mahdollisuuksia karmaiseviin yksityiskohtiin ja apokalyptisiin tulevaisuudennäkymiin. Kukaan ei voi syyttää tätä tutkijaa liioittelusta, ja minusta se on hyvä asia.

Loisiva elämäntapa on häkellyttävän yleinen evoluution tuottama ratkaisu pärjätä. Kaikilla lajeilla on loisia, myös loisilla itsellään. Aivelon kirjan suuri ansio onkin siinä, että hän "normalisoi" koko loismaisuuden käsitteen toteamalla, että useimmat lajit ovat todellisuudessa loisia. Arkikäsityksemme loisista kun on kovin lattea. Ne ovat paljon muutakin kuin lapamatoja ja hyttysen puremasta leviäviä tauteja. Käytännössä vain isommat eläimet joutuvat hankkimaan elantonsa ilman mahdollisuutta loiselämään. Toisaalta mitä isompi eläin on, sitä enemmän siihen mahtuu pieniä loisia.

* * *

Evoluutio on pärjäämisen menetelmä. Sillä ei ole mitään erityistä suuntaa saati tavoitteita. Loisiminen on osoittautunut miljardien vuosien aikana erinomaiseksi tavaksi varmistaa lisääntyminen eli pärjätä evoluution armottomassa karsinnassa. Kuten kaikessa muussakin elämään liittyvässä, myös loisimisessa on rajat joita on vaikea tai mahdoton ylittää. Perushaaste on isännän ja loisen suhde. Loisen ei kannata yleensä vaivata isäntäänsä liikaa, tai muuten loisiminen loppuu lyhyeen. Merkittävä osa loisista elääkin käytännössä symbioosissa siten, että molemmat hyötyvät suhteesta. Monet elimistön pienistä loisista on kantajalleen jopa hyödyllisiä mm. pitämällä haitallisemmat loiset loitolla.

Tuomas Aivelo on kiinnostunut erityisesti siitä, miten loisten aiheuttamat vaivat ja sairaudet ihmisille ja eläimille voitaisiin pitää mahdollisimman vähäisinä. Tässä suhteessa hän on enemmän humanisti kuin biologi ja pohdiskelee pitkään menetemiä, joiden avulla ihminen on voinut hävittää muutamia tautejaan kokonaan, vaikka taistelu onkin loputonta. Aivelon perusviesti on, ettei loinen ole hyvä tai paha sinänsä, kaikki riippuu näkökulmasta, ajasta ja paikasta. 

Aivelon painopiste on tartuntataudeissa ja hänellä on paljon mielenkiintoista kerrottavaa tautien historiasta, biologiasta ja tulevaisuudesta. Sen kummemmin asiaa dramatisoimatta Aivelo toteaa, että samalla kun moderni tutkimus ja tekniikka ovat tehneet mahdolliseksi taistella tehokkaastikin monia tartuntatauteja ja niitä levittäviä loisia vastaan, ihmisen oma evoluutio on tehnyt meistä tavattoman houkuttelevia potentiaalisia isäntiä lukuisille loisille, joista osa onkin erikoistunut pelkästään ihmisiin (eräät täit ja lutikka ovat tällaisia). Monet tartuntataudit ovat mahdollisia vain, kun ihmisiä on paljon lähekkäin. Monet epidemiat ovat mahdollisia vain siksi, että ihmiset liikkuvat nopeasti ympäri maailmaa. Lyhyesti: olemme luoneet monille loisille loistavan elinympäristön.

* * * 

Evoluutiobiologi ei tietenkään voi julistaa katteetonta optimismia, joten myös Tuomas Aivelo muistuttaa tuon tuostakin, että ihmisen voitot ovat aina tilapäisiä. Pieneliöitten evoluution vauhti on niin kova, että ne pärjäävät ihmisen vastatoimille yllättävän hyvin. Aivelo ei varsinaisesti esitä kysymystä loisten vastaisen taistelun yleisestä mielekkyydestä, mutta ainakin rivien välistä voi kyllä lukea, ettei mihinkään erityiseen optimismiin ole aihetta. Vaikka tieteellinen tutkimus etenee valtavin harppauksin, uudet löydöt pikemminkin lisäävät haasteiden määrää kuin vähentävät niitä. Sitä mukaan kun tietämyksemme pieneliöistä ja niiden evoluutiobiologisasta lisääntyy, sitä monimutkaisemmaksi käy loputon taistelu tartuntatauteja vastaan. Antibiooteille vastustuskykyiset loiset eivät silti ole mitään ilmestyskirjan petoja vaan evoluution prosessin luonnollisia seurauksia.

Vaikka yksiselitteisen kauhistuttavia ja torjuttavia loisten aiheuttamia tauteja on kasapäin, Aivelo muistuttaa asioiden ja riippuvuussuhteiden monimutkaisuudesta. Me tarvitsemme joitakin loisia, mutta toisista meille on vain haittaa. Osa loisista on täysin riippuvaisia ihmislajista ja jos me kuolemme, myös ne kuolevat ja katoavat sukupuuttoon. Koko ajan syntyy myös uusia loisia, jotka etsivät sopivaa ekologista lokeroa. Luonnosta vieraantunut, ihoaan raivokkaasti koko ajan kuuraava ihminen voi kuvitella pitävänsä loiset loitolla, mutta se on paha harha. Tavanomaisen loiseliöstön poistaminen voi tehdä tilaa aivan uusille loisille, joille emme pärjää ollenkaan. Allergiat ja monet ns. elintasotaudit ovat seurausta väärästä ja liiasta hygieniasta, ei sen puutteesta.

Jotenkin Tuomas Aivelo onnistuu kirjoittamaan rauhoittavasti myös niistä asioista, joista on perusteltu syy olla huolissaan. Loiset ovat erottamaton osa Maapallon ja ihmisen biologiaa, vaikka kaikki loiset eivät ole tervetulleita. Olen itse jo koulupoikana lukenut kauhistuneen kiehtoutuneesti kuvausta guineanmadon hitaasta vetämisestä kolostaan tikun ympärille pyörittämällä. Kun Tuomas Aivelo toteaa, että kivulias prosessi voi kestää kaksikin kuukautta, sitä vilkaisee oikein tyytyäisenä suomalaiseen luontoon, jonka hyttyset, lutikat, paarmat, hirvikärpäset ja lapamadot tuntuvat jotenkin "inhimillisiltä" guineanmatoon verrattuna. Niin, loiset ovat kaikkialla, se on hyväksyttävä, koska sille ei voi mitään. Mutta inhottavimpia loisia vastaan voidaan taistella, biologian ja lääketieteen keinoin. Esimerkiksi tutkimalla hiirimakien ulosteita ja kirjoittamalla onnistunut tietokirja.