Aina kun vantaalainen kokoomuspoliitikko Lauri Kaira kirjoittaa päätoimittamansa Gramexpressin sivuilla (nyt on silmien alla Kairan kirjoitus Väärä tieto kutistaa hyvitysmaksun numerossa 3/2018), veroja maksavien kansalaisten on syytä tarkistaa lompakkonsa sijainti. Sillä Kaira haluaa aina lisää rahaa. Ei tietysti itselleen, sehän olisi sopimatonta, vaan "luovalle alalle". Se on kiertoilmaisu muitten luovuudella voittoa tekevälle tekijänoikeusteollisuudelle (jatkossa teoteo), joka teeskentelee välittävänsä luovasta ihmisestä ja taiteilijasta.
Tällä kerralle olen ärtynyt Lauri Kairan vaatimuksesta, joka liittyy hallituksen tuoreeseen päätökseen leikata ns. kasettimaksua eli lähinnä musiikintekijöille maksettavaa hyvitystä siitä, että tekijänoikeuslain 12§:n mukaan jokaisella on oikeus tehdä yksityiseen käyttöönsä muutama kappale laillisesti valmistetusta ja julkistetusta teoksesta. Sehän on jo tietoisesti unohdettu, että tämä laki säädettiin aikanaan ilman mitään hyvitysnäkökulmaa. Lain takaaman oikeuden rahastaminen keksittiin vasta kasettinauhurin myötä ja erilaisten digitaalisten muistien ilmaantuminen sai teoteon täysin riehaantumaan ihanista ilmaisen rahan mahdollisuuksista.
En mene historian yksityiskohtiin, mutta kun epäoikeudenmukaisen tallennusalustaan kohdistetun hyvitysmaksun tie nurmettui ja siirryttiin suoraan valtion budjettiin upotettuun hyvityssummaan, teoteon ahmattien ongelmaksi tuli lakitekstin ilmaisu "kohtuullinen korvaus". Valtiovalta ratkaisi asian vaivojaan - ja ehkä rahaakin - säästääksen määrittämällä summaksi sen tason, jolla lain muuttamisen aikoihin korvauksissa oltiin eli 11 miljoonaan euroon. Teoteon puolella oltiin kauhistuneita, koska tuo 11 miljoonaa oli paljon vähemmän kuin summa oli ollut kultaisina vuosina, jolloin ihmiset vielä tallensivat telkkariohjelmia katsoakseen niitä myöhemmin ja teoteo saattoi periä veroa valokuvaajien lomakuvien turvakopioinnista.
* * *
Hyvitysmaksulaki lähtee siitä ajatuksesta, että "kohtuullinen korvaus" määritellään luotettavin selvityksin ja tutkimuksin, ei siis teoteon normaalilla menetelmällä vetämästä hihasta ulos jokin iso summa ja lisäämällä siihen perään nolla ja murheellisia ilmeitä alan surkean talouskehityksen symbolina. Valtiovalta ei vaan ole ollut kiinnostunut asiaa tutkimaan, koska summa halutaan tietenkin pitää mahdollisimman pienenä. Toisin kuin Lauri Kaira haluaisi, "luova ala" ei ole todellisuudessa valtiovallan erityisessä suojeluksessa ja varsinainen kärkihanke. Kun valtiovaltaa ei voi suoraan haukkua ja solvata, Kaira hakee tukea sekä omasta puolueestaan (Raija Vahasalo) että oppositiosta (Pia Viitanen). Molemmat luonnollisesti tukevat Kairaa, eihän hän muuten olisi juuri heiltä kysynytkään.
Kaikki kuitenkin tietävät, että puhe "kohtuullisesta korvauksesta" on poliittista teatteria. Mikään tutkimustieto siitä, minkälaisia summia ehkä on teoteolta jäänyt saamatta kopioimisen mahdollisuuden takia, ei poista sitä tosiasiaa, ettei ilmaisulle "kohtuullinen" ole mitään objektiivista perustaa. Mitä tahansa asiasta päätetäänkin, ratkaisu on aina täysin poliittinen. Juuri siksi laki onkin kirjoitettu niin, ettei hyvitysmaksun suuruutta ole sidottu mihinkään oikeasti mitattavissa olevaan asiaan kuten vaikkapa musiikkiartistien keskitulon kehitykseen. Eduskunta on halunnut pitää hyvitysmaksun tason määrittelyn itsellään, vaikka se on puettu lakitekstissä pehmeään kankaaseen.
Vain rahasta kiinnostunutta teoteoa tällainen tietenkin ärsyttää tavattomasti. Budjettiperustainen hyvitysmaksu aikoinaan houkutti, koska se lupasi varmaa rahaa, jota ei tekniikan ja tallenteiden käyttötapojen muutos uhkaa. Toisaalta toki arvattiin etukäteen, että päättäjillä voi olla houkutus pitää summa mahdollisimman pienenä tai peräti pienentää sitä, vaikka summat sinänsä eivät koko budjetin tasolla isoja olekaan. Kun nyt on toteutumassa se pahin skenaario eli että hallitus haluaa pienentää "luovalle alalle" jaettavan ilmaisen rahan määrää, Kairan johtama lobbauskoneisto on täysillä.
* * *
Tuo lobbauskoneisto ei tietenkään voi julkisesti myöntää, että "kohtuullinen" on poliittisen harkinnan alainen asia. Siksi pidetään yllä mielikuvaa jostain "oikeasta" tasosta, joka tietenkin on aina paljon enemmän kuin mitä on saatu. Tämä "oikea taso" on tempaistu siitä samasta hihasta kuin kaikki muutkin teoteon julkisuudessa pyörittämät rahasummat. Miksi enemmän kuin 11 miljoonaa olisi sitä kohtuutta paremmin kuin hallituksen esittämä 9 miljoonaa? Kairan lobbauskärryn logiikka lähtee siitä, että veronmaksajan on hyvitettävä teoteolle se summa, jonka se oman väitteensä mukaan olisi saanut ilman tekijänoikeuslain pykälää nro 12, koska tuo summa kuuluu teoteolle. Kyllä, logiikka on sama kuin mafiapomolla, jonka mielestä kaikki ryövättävissä oleva "kuuluu" hänelle.
Oikeus tehdä kopioita yksityiseen käyttöön on aikoinaan säädetty sekä siksi, että mahdottomaksi valvoa tiedetty toiminta on järkevä säätää sallituksi, sekä yksityisen kopioinnin yleisen sivistyksellisen hyödyllisyyden takia. Eduskunta ei siis ole tarkastellut asiaa teoteon teoreettisten taloudellisten menetysten näkökulmasta. Se on myöhempien aikojen keksintö ja sidottu tekniseen kehitykseen. Se mitä Kaira & Co eivät missään tapauksessa halua ääneen mainittavaksi, on edellä mainitun kehityksen kulkeminen koko ajan yksityistä kopiointia vähentävään suuntaan. Vaikka kopioiminen sinänsä on tullut teknisesti helpommaksi, ylivoimaisesti vahvin trendi on tällä hetkellä suoratoisto verkon kautta. Se on varsinkin nuorempien keskuudessa vallitseva musiikin käyttötapa, johon ei sisälly enää minkäänlaista kopioinnin tarvetta.
Jos Lauri Kaira ei olisi teoteon yksisilmäinen lobbari, hän toisi reilusti esiin sen, että hyvitysmaksun perusteet ovat katoamassa, eivät lisääntymässä. Sen takia kysymys hyvitysmaksujen tason kohdalla on pikemmin se, onko kyseiseen korvaukseen muutaman vuoden kuluttua enää mitään oikeudellista perustetta. Kun kuuntelee nuorempien puheita, meille vanhuksille tärkeä "kotikopiointi" on käytännössä tuntematon, merkityksetön asia. Jos jotain ei saa verkosta, se ei ole kiinnostavaa. CD-levyjä voidaan ostaa eksoottiseksi lahjaksi tai tuen ilmaisuina, mutta ajatus teinistä itse poltettu CD-R kädessä on nykyään absurdi.
* * *
Koska teoteoa kiinnostaa vain raha, on todennäköistä, että jos lobbaaminen hyvitysmaksujen suurentamiseksi ei tehoa, ala siirtyy lobbaamaan jonkin muun veronmaksajilta kerättävän pakkoveron puolesta. Idea siitä, että teollisuus voi kerätä pakkoveroa joutumatta itse tekemään yhtään mitään on aivan liian houkutteleva pois annettavaksi. En tiedä, ryhtyykö Kaira seuraavaksi vaatimaan valtion kautta rojalteja suoratoistopalveluiden käytöstä vai prosenttiosuutta verkossa liikkuvista "luovista biteistä". Jotain vaatimuksia sieltä suunnalta kuitenkin tulee, jos hallitus ei helly, vaan todellakin pienentää hyvitysmaksusumman 9 miljoonaan.
Teoteon on onnistunut värväämään monet musiikintekijät propagandakärryjen kiskojiksi. Hyvin myyville artisteille noista hyvitysmaksumiljoonista jotain siirtyykin, joten lyhyen tähtäimen ansaintalogiikan perusteella Tuomari Nurmion kannattaa kiskoa Kairan kärryä. Aktiivisimmat musiikin kopioijat ovat aktiivisimpia harrastajia, jotka myös ostavat suurimman osan niistä levyistä, joita artistit tekevät. Tämä joukko kulkee kuitenkin vääjäämättä kohti hautaa ja sen tietävät myös päättäjät, jotka näitä hyvitysrahoja pohtivat. Leimautuminen Gramexin mannekiiniksi ei ehkä haittaa Nurmiota, mutta nuoremmille asia voi olla aivan toisennäköinen.
Meidän veronmaksajien into maksaa "hyvitystä" olisi paljon suurempi, jos voisimme olla varmoja siitä, että euroakaan ei mene "luovalle alalle" vaan pelkästään luoville yksilöille. Levy-yhtiö on kaupallinen yritys (melkein aina), joten sen talouden pönkittäminen verovaroin on silkkaa sosialismia, kuten myös kokoomuslaisen Lauri Kairan pitäisi ymmärtää ja myöntää. Mutta niinhän se menee, että jos "sosialismilla" voi lisätä omaa varallisuutta, se onkin ihan OK. "Luovan alan" kekseliäisyys "sosialismin" saralla onkin ollut paljon aktiivisempaa kuin perinteisellä poliittisella vasemmistolla. Ettei vaan tulisi Kairallekin loikkausehdotuksia?
Arvostan Hannu Rajaniemen Kvanttivaras-trilogiaa suuresti. Se yhdistää esteettömän mielikuvituksen, huumorin ja jännityksen kunnioittaen tieteiskirjallisuuden perinteisiä hyveitä mutta jäämättä niiden vangiksi. Kvanttivaras tarjoaa paljon ennen kohtaamatonta. Samaa ei valitettavasti voi sanoa Rajaniemen uutuudesta Summerland, jonka Tero Valkonen on suomentanut (Gummerus 2018). Rajaniemen mielikuvitus on tallella, mutta jännitys on melkein kokonaan tavanomaista vakoojien maailman jännitystä. Huumori on lähes kokonaan kadonnut, joskin on helppo huomata ne muutamat kohdat, joihin Hollywoodin nikkarit sijoittaisivat katsomosta tirskahduksia kirvoittavat gaginsa.
Kvanttivaras on kirjoitettu scifi-älyköille selvästikin sillä ajatuksella, että kuka keksii huikeammin. Kesämaa sisältää omaperäisen kuvitelman maailmasta, jossa fyysinen kuolema on vain siirtymäriitti, mutta ei mikään päätepiste. Rajaniemen ektomaailmassa on paljon hienoja oivalluksia, vaikka kaiken sijoittaminen 1930-luvun lopun tekniseen ympäristöön selvästikin on kahlinnut kirjoittajan mahdollisuuksia. Hetkittäin on tunne, että vaihtoehtohistorian pyrkimys pitää yllä illuusiota mahdollisesta maailmasta muuttuu itsetarkoitukselliseksi näyttelykierrokseksi.
Myös kirjan ihmiset ja ihmissuhteet ovat yllättävän perinteisiä, vaikka taustalla on radikaalisti uusi suhtautuminen kuolemaan. Ei voi välttyä tunteelta, että se, minkä Kvanttivarkaan kekseliäs maailma piilotti taitavasti, näkyy Kesämaassa ideoiden ja ihmiskuvausten eriparisuutena. Tuntuu kuin Rajaniemi olisi kokenut velvollisuudekseen kirjoittaa myös perinteistä kovaksikeitettyä dekkaria ankeine ihmissuhteineen, vaikkei ole sen parissa aivan kotonaan.
* * *
Pahimmin pettää ainakin omat odotukseni kirjan poliittinen vai pitäisikö sanoa ideologinen yksitotisuus. Yhtäällä ovat brittiläiset, yläluokkaiset mahtailijat, jotka kuitenkin ovat hyviksiä, vaikka olisivat kuinka kieroja pahiksia. Sitten on Neuvostoliiton "leninistejä", jotka ovat tavallaan hyviksiä, vaikka ovatkin pahiksia. Ja sitten on - yllätys yllätys! - Stalinin johtamia "stalinisteja", jotka tietenkin ovat pelkästään pahiksia. Luulin pitkään, että Rajaniemi kiepsauttaa mustavalkoisen maailmansa palaset täysin uuteen asentoon jossain vaiheessa, mutta tätä ei koskaan tapahdu. Kirja on kirjoitettu lukutaitoiselle jenkille, jonka käsitystä maailman hyvistä, pahoista ja rumista ei ole mitään (taloudellista) syytä horjuttaa.
Toinen suuri pettymys itselleni oli, että Rajaniemi on jättänyt kirjansa maailmasta kokonaan pois uskonnollisten yhteisöjen roolin. Se olisi tietenkin monimutkaistanut kirjan asetelmaa, mutta ennen muuta se olisi tuonut mukaan kysymyksen siitä, miten vahingossa löytynyt "tuonpuoleinen" suhteutuu kuvitelmiin jumalista. Ehkä Rajaniemi on pelannut varman päälle ja jättänyt uskonnon varmuuden vuoksi pois. Eurooppalaiselle lukijalle se kuitenkin näyttäytyy isona reikänä, jonka kohdalla ei ole yhtään mitään. Neuvostoliittolaisten supertietokoneen kuvaaminen uudeksi jumalaksi ei paranna tilannetta hiukkaakaan.
Kesämaa on muuten kuin Hollywood-tuotantoon tarkoitetun kansainvälisen jännärin käsikirjoitus, mutta "tuonpuoleisen" tapahtumia lukuun ottamatta se jättää täysin hyödyntämättä mahdollisuuden näyttää juonen kannalta keskeiset Neuvostoliitto ja Espanja tässä vaihtoehtohistoriassa. Ennen muuta itse "tuonpuoleinen", siis se "Kesämaa" jää muutaman pikaisen piirron varaan. Niin voi tehdä vain kolmiosaiseksi tarkoitetun elokuvan ensimmäisessä osassa, joten kai tässäkin on pohjustettu jatko-osia, joissa Kesämaahan sitten paremmin tutustutaan. Minä en ole innostunut tällaisesta paukkujen säästämisestä.
* * *
Rajaniemen kuvittelemassa maailmassa ei ole Yhdysvaltoja, ei Kiinaa eikä varsinkaan Hitlerin Saksaa. Se on tietenkin sallittua, mutta jättää tunteen maisemasta, joka on jätetty tahallaan suttuiseksi, ettei sitä tarvitse piirtää tarkasti. Itse asiassa varsin harvat kirjan asiat sitovat sen tapahtumia meidän tuntemaamme historiaan. Espanjan sisällissota, Franco, Stalin, Lenin - kaikki muu on ajatonta brittiläisen luokkayhteiskunnan ja misogynian kevyttä kritiikkiä ja "tuonpuoleisen" keksinnöillä leikkimistä. Sitä ei voi kiistää, että Rajaniemi on taas ollut erittäin kekseliäs ja monet hänen rakentamistaan ideoista ovat aidosti kiehtovia. Tuntuu vaan siltä, että ne menevät hyvisten ja pahisten välisessä perinteisessä taistelussa jotenkin hukkaan.
Lukemani kirjaston kappale on luokitettu tieteiskirjallisuudeksi. Se on hiukan totta, mutta enimmäkseen ei. Rajaniemi on halunnut kokeilla voimiaan vakoilujännärin parissa kokonaan hylkäämättä tieteiskirjallisuuden tarjoamaa vapautta. Tällaiset hybridit ovat herkästi pilaantuvaa lajia, enkä itse ollut lopputulokseen ihan tyytyväinen. Rajaniemi tuhlaa hienot ideansa tavanomaisuuden markkinoille. Siksikin tämä on helmiä sioille.
Surullisinta ehdottomasti on, että kun sitä ehti kolmen Kvanttivarkaan kanssa odottaa jatkuvia yllätyksiä, Kesämaa on niiden suhteen suorastaan pihi. Kirjan käänteet ovat kaikki sellaisia, jotka eivät pudota pop cornia suuhunsa tunkevaa leffankatsojaa kärryiltä - vaikka juuri se Rajaniemen kirjan pitäisi tehdä. Kukaan ei ylläty siitä, että yksi päähenkilöistä on toisen avioton poika. Ja pitäisi nähdä valkokankaalta, kun eräs roolihahmo muuttuu ihmisestä suunnattoman tuhoisaksi ektotankiksi, että sitä edes vähän hätkähtäisi. Mutta tietenkin Kesämaa saa jatko-osia, ehkä trilogia on tästäkin tuleva. Ehkä sitten katse avautuu hiukan laajemmalle, "Niittäjät" tulevat oikeasti esiin ja Stalin onnistuu tihutöissään. Niitä odotellessa emme kuitenkin säästele hengitysliikkeissä.
Tähän kirjaan tartuin uteliaana, koska Henry Theel on suomalaisen iskelmän historian kovimpia nimiä. Pertti Mustosen yhdessä Maarit Tyrkön kanssa kokoama Köyhä laulaja ja laulajan poika : Henry Theelin elämää duurissa ja mollissa (Docendo 2018) ei kuitenkaan vastaa ollenkaan sitä, mitä minä ns. taiteilijaelämäkerralta odotan. Tämä on tavallaan yllättävää, sillä laulajan poikapuoli Pertti Mustonen on tehnyt pitkän uran Helsingin tiedotuspäällikkönä ja Maarit Tyrkkö toimittajana. Kummastakaan ei silti ole ollut elämäkerran kirjoittajaksi.
Vaikuttaa siltä, ettei kukaan ole ollut valmis tekemään kunnollista tutkimustyötä, vaan on tyydytty siihen, mitä ulottuvilla jo on. Tämä ei ole sinänsä kohtalokasta, paikka paikoin välittyy ajankuva oikein hyvin ja iskelmälaulajan maailma sotaa käyvässä ja sodan jälkeisessä Suomessa herää hetkittäin eloon. Ongelma on siinä, että Henry Theelistä ei tällä menetelmällä ole riittänyt aineistoa normaalin kirjan mittaan. Mustosen ratkaisu on ollut kirjoittaa samaan niteeseen omat elämänvaiheensa Henry Theelin rinnalla. Hetkittäin tämäkin ratkaisu on tuottanut mielenkiintoisia tuloksia, mutta jotenkin kokonaisuuden kustannuksella.
En tiedä, mikä Maarit Tyrkön rooli on käytännössä ollut. Kirja kuitenkin on selkeästi kustannustoimittamaton ja keskeneräinen. Teksti on sujuvaa ja suomen kieli hyvää, mutta Mustonen ei ole hallinnut muistoja ja muuta aineistoa kunnolla, vaan asiat toistuvat hiukan eri muodoissaan, kronologinen eteneminen väistyy ajoin ilman mitään erityistä syytä ja kirjan rytmi - sitä ei oikein ole. Plussaa henkilöhakemistosta ja erityisesti Harri Hirven jo 2000-luvun alussa tekemästä perusteellisesta diskografiasta. Lähdeluetteloa ei ymmärrettävästi ole.
* * *
Kun kirja on kirjoitettu erittäin subjektiivisesta pojan näkökulmasta, muutamat ulkopuolisen (Tyrkkö?) silmin kirjoitetut jaksotkaan eivät nosta kirjaa pinnalle asti. Kyllä se Henry Theel ihmisenä ja osittain laulajanakin esiin piirtyy, mutta loppujen lopuksi aika pinnallisesti, toisten silmien kautta katsottuna. Vaikka "köyhä laulaja" on kirjan punainen lanka, hän on liian paljon myös sivullinen, pojan muisteluiden kautta vain hämärästi näkyvä hahmo. Unenomaista tunnelmaa lisää ajoittainen epätietoisuus siitä, kuka oikeastaan on äänessä. Pertti Mustonen nimittäin kirjoittaa itsestään välillä kolmannessa persoonassa.
Kirjaa on yritetty myydä antamalla ymmärtää sen kertovan karulla tavalla Theelin ryyppäämisestä ja naisten kanssa rellestämisestä. Minusta se on harhaanjohtavaa mainontaa. Asiat mainitaan, mutta vain ohimennen. Moneen kertaan jankattavalle sanonnalle "salkku ja mulkku" löytyy katetta vain ensimmäisen sanan osalta; Theel kantoi nahkaista nuotteja ja laulujen sanoja sisältänyttä laukkuaan aina mukana. Siitä, että Theel oli neljästi naimisissa, ei kirjan perusteella voi tehdä muuta johtopäätöstä kuin että näin se elämä joskus menee. Ei ole laulajan poika isänsä törttöilyistä paljon tiennyt, eikä tiedä siksi lukijakaan. Ehkä se on hyväkin, sillä mitäpä ne toisen ihmisen yksityiset mokat meille kuuluvat. Täysin ilmaan jää, kaipasiko Theel lähelleen naista alati seksin takia vai ihan muista syistä. Ilmeisesti molemmista, mutta kumpaakaan ei tarkemmin kirjassa avata.
Sitä on vaikea ymmärtää ja sulattaa, että Theelin uraa käsitellään niin pintapuolisesti kuin kirjassa tehdään. Muutamat pikakuvat esiintymisistä, luonnostelut eräistä Theelin kanssa toimineista muusikoista ja lähinnä Olavi Virran vertaileva analysointi jättävät ison nälän: 560:lla levytyksellään ja valtavalla suosiollaan Henry Theel on suomalaisen iskelmän keskeisiä hahmoja, mutta kirjassa sen tajuaminen jää ihan sen varaan, että niin väitetään. Mutta oletettavasti tämä on juuri sitä tietoa, jonka saaminen mukaan olisi vaatinut kunnollista tutkimustyötä.
* * *
Monet asiat ovat makuasioita. Itse en ole koskaan pitänyt Henry Theelin äänestä, joka on kuitenkin todistettavasti lumonnut valtavan joukon suomalaisia (on tosin myönnettävä, että hänen pikkutytön ääntä imitoiva Pikku-Pirkkonsa on taitavasti tehty). Ehkä tämä muistelmateoskin on juuri sitä, mitä jotkut ovat odottaneet ja toivoneet. Itsekin toivon, että se löytää Henry Theelin ihailijat. Mutta kyllä hän mielestäni olisi ansainnut ihan oikean elämäkerran, huolella taustoitetun ja dokumentteihin perustuvan. Voi tietenkin olla, että sellaisen tekijää ei nyt kerta kaikkiaan ole ollut tarjolla. Toki tämä kirja on parempi kuin ei mitään kirjaa Henry Theelistä, mutta...
Henry Theelin elämä ja laulajan ura kattavat ajanjakson, jonka kuluessa vanha maailma muuttui sodan kautta ja osin seurauksena aivan uudeksi. Henry Theel oli ruotsinkielinen stadin kundi, jonka elämän muuttivat luonnonlahjana saatu ihmeellinen ääni ja loistava muisti. Theel esiintyi muutamassa elokuvassa, mutta tuli niillä lähinnä todistaneeksi, etteivät kaikki laulajat osaa näytellä, jos eivät kaikki näyttelijätkään aina laulaa. Theelin puheääni oli kirjan perusteella kaukana lauluäänestä, kuten joskus tosiaan on. Theelin motto "Elämässä ei ole mitään hätään, jos jossain hyvä" oli erittäin onnistunut, sillä Theel oli hyvä täsmälleen siinä yhdessä asiassa.
Kirjan alaotsikko "elämää duurissa ja mollissa" on ylidramaattinen. Kenenpä elämään ei molempia mahtuisi. Theelin uran notkahdus 1950-luvun lopulla oli kuitenkin aika vähäinen siihen nähden, kuinka lyhyitä useimpien hänen kollegoidensa urat ovat olleet. Ehkä Theelin elämää ja uraa ulkoapäin tarkastellut olisi nähnyt nouset ja laskut objektiivisemmin. Toisaalta on totta, että nyt mukana on näkökulmia, joita perheen ulkopuolella eläneellä ei olisi voinut koskaan olla. Ehkä onkin parasta ottaa kirjan nimi tosissaan. Tämä on laulajan ja hänen poikansa yhteinen tarina. Sitä varsinaista Henry Theelin elämäkertaa odotellessa.
Eurooppalaisen maahanmuuttokeskustelun ytimessä on ollut afrikkalainen tai irakilainen nuori mies, joka haluaa Eurooppaan paremman elämän mahdollisuuden luo. Näitä nuoria miehiä vihataan populistisella oikeistolaidalla, mutta ei heitä tervetulleeksi kovin moni muukaan toivota, jos ei ole kysymys aidosta pakolaisesta (aitouden määrittelee tietenkin vastaanottaja). Todellisuudessa afrikkalaisten tai irakilaisten pyrky paremman elämän äärelle on ollut toistaiseksi varsin vähäistä, kun tilannetta vertaa Euroopan sisäiseen muuttoliikkeeseen. Le Monde diplomatiquen tuore numero 4/2018 tarjoaa valtavasti aineistoa tästä Euroopan väestömullistuksesta, joka ei koskaan ylitä EU-maiden valtalehdistön uutiskynnystä.
Oikeistopopulistit jaksavat räksyttää Euroopan ulkopuolelta tulevia muuttohaluisia vastaan, muureja rakennetaan ja vihapuhetta lietsotaan. Samaan aikaan on ollut jo vuosia käynnissä valtaisa kansanvaellus Euroopan itäisistä osista kohti länttä. 30 vuodessa on Romania menettänyt 14 % väestöstään, Moldova 16,9 %, Ukraina 18 %, Bosnia 20 %, Bulgaria ja Liettua 20,8 % ja Latvia peräti 25,3 %. Tämä valtava muuttoliike on ollut seurausta kahdesta tapahtumasta, joiden merkittävyysjärjestystä olisi hyvä joskus miettiä: Neuvostoliiton romahduksesta ja EU:n päätöksestä poliittisista syistä avata jäsenyys ja rajat Itä-Euroopan maille niiden taloudellisesta ja yhteiskunnallisesta tilanteesta riippumatta.
Samaan aikaan kun Viktor Orbán rakentaa muureja ja kieltäytyy hengenheimolaisineen ottamasta yhtäkään pakolaista Euroopan ulkopuolelta, nuoret ja koulutetut unkarilaiset pakenevat länteen. Se on kiusallinen yhtälö maahanmuuttoa vastaan vihapuhuville, koska vastoin propagandaa näyttää kovasti siltä, että nuoret unkarilaiset eivät mitenkään poikkea nuorista afrikkalaisista tai irakilaisista. He haluavat pakoon omasta paskamaastaan, koska mikään ei Länsi-Euroopassa voi olla ainakaan huonommin kuin heidän lähtömaissaan.
* * *
Näitten miljoonien itäeurooppalaisten ihmisten siirtyminen läntisen Euroopan maihin maahanmuuttajina ei ole ollut uutinen, vaikka se on määrällisesti ollut paljon esimerkiksi afrikkalaista muuttoliikettä suurempaa (ehkä Italia ja Ranska poikkeuksina). Itäeurooppalaiset haluat Saksaan ja Englantiin. Se kuuluisa puolalainen putkimies on nykyään paljon muutakin kuin puolalainen putkimies. Mutta jostain syystä nämä ihonväriltään vaaleat mamut eivät herätä mitään kiihtymystä maahanmuuttovastaisissa populisteissa. On vaikea keksiä, mikä olennainen ero on irakilaisen ja bulgarialaisen, kielitaidottoman nuoren tummakulman maahanmuutossa, paitsi että toinen on todenäköisesti muslimi, toinen ortodoksi.
Onko Euroopan sisäinen kansainvaellus harkiten unohdettu ja vaiettu tapahtuma vain siksi, että pääosa muuttajista on jonkin sortin kristittyjä? Se kuulostaa aika uskomattomalta selitykseltä. Todennäköisempää onkin, ettei tästä valtavasta väestönsiirtymästä puhuta mitään, koska se on ratkaissut syntyvyyden laskemisen aiheuttaman ongelman Länsi-Euroopassa. Kyynisesti voisi arvella, että EU-eliitti halusi idästä halpoja työntekijöitä ja niitä se myös sai. Ehkä enemmänkin kuin oli tarkoitus, mutta mitäpä ei kannattaisi uhrata Venäjän vaikutusvallan heikentämisen takia?
Lienee niinkin, etteivät Jussi Halla-ahon kaltaiset monokultturistit halua raivota Suomen työpaikat vievistä virolaisista maahantunkeutujista, koska tietävät täkäläisen rakennusbisneksen pyörivän lähinnä virolaisten voimin. Sitä paitsi nehän ovat monokultturistien hengenheimolaiset nämä maat, joista ihmiset pakenevat töihin Länsi-Eurooppaan, eihän sitä sovi rohkeaa Orbánia tai tasaverolla EU:n tukimiljardeja paikkailevaa Viroa moittia yhtään mistään. Eivätkä ne loppujen lopuksi ole aitoja matuja, jotka tulevat Euroopan ulkopuolelta, harrastavat vääriä uskontoja ja ovat menneet vielä syntymään väärän värisiksi. Tätä syntitaakkaa ei itäeurooppalaisella mamulla ole, joten hän ei olekaan matu.
* * *
Vaikka joku Orbánin kaltainen kivisydäminen diktaattori ei sitä tietysti koskaan ääneen myönnä, Euroopan sisäinen kansainvaellus on iso ongelma oikeistopopulisteille. Ei siksi, että asiasta puhuttaisiin ja muuttovirroilla nolattaisiin lähtömaiden kovaotteisia vallankäyttäjiä. Ongelma syntyy siitä, että tuo kansainvaellus on samalla merkittävää aivovuotoa, joka heikentää lähtömaitaan. Liikkeelle lähtevät fiksut, koulutetut ja taitavat, joilla on parhaat mahdollisuudet tunkeutua läntisille työmarkkinoille. Jäljelle jäävät eläkeläiset, vähemmän fiksut ja vähemmät koulutetut. Kun kansakunnan aktiivin porukka häipyy maasta, aika vaikeata on edes juhlapuheissa rakentaa huikeaa tulevaisuutta. Kun koko maa on muuttumassa isoksi Ristijärveksi, hymy hyytyy yksinvaltiaankin suupielestä.
Fasistiseen komentotalouteen on historiallisest kuulunut naisten määrääminen lastentekotalkoisiin. Jotenkin tutun kuuloisesti myös Orbán & Co puhuvat toistuvasti siitä, että naisten pitää keskittyä lasten tekemiseen. He eivät tietenkään sano ääneen tärkeintä syytä synnytystalkoiden tarpeellisuuteen eli huonon politiikan aiheuttaa maastapakoa. Kaikissa läntisen Euroopan maissakin vakiväestön kasvu alittaa keskiarvon 2,1, jonka avulla väkiluku pysyy edes ennallaan. Se määrä ihmisiä, joka tarvitaan väkiluvun pitämiseen ennallaan Euroopassa, löytyy synnytyssairaaloiden sijasta muuttoliikkeestä. Mutta ainakin oikeistopopulistit haluavat pitää huolen siitä, että menivät muuttovirrat Euroopan sisällä miten tahansa, ulkopuolelta ei käsiä, aivoja, osaamista ja jaksamista saa tulla.
EU:n sisällä ei ole tänä päivänä minkäänsorttista yhteistä näkemystä arvoista, politiikasta tai taloudesta. Todellisuus on melkoista taistelua, joka ei näytä johtavan kansalaisten kannalta myönteisiin tuloksiin. Jopa vauraan Saksan sisällä ihmisen pyrkivät köyhemmistä itäosista läntisiin. Sama ilmiöhän näkyy Suomessa, missä väestö valuu (tai valutetaan) asumaan kalliisti Helsingin-Turun-Tampereen kolmioon ja muutamaan muuhun keskukseen. Kansallinen itsekkyys on selättänyt juhlapuheet yhtenäisestä Euroopasta, jos joku sellaiseen on vielä uskonut suuryritysten hallitsemassa maailmassa. Yhteistä arvopohjaa ei ole eikä näillä näkymin tule, vaan eriarvoistuminen kiihtyy. Se on itse asiassa aika pelottava näkymä. On kuin kaikki käpertyisi taas kerran räjähdysalttiiksi vihan ja vastakkainasettelun pommiksi. Meidän se pommi täytyy purkaa, ei muita ole.
Italialaisen kasvineurobiologi Stefano Mancuson Kasvien vallankumous (Aula & Co, 2018) on hämmentävä kirja. Lyhyet luvut sinkoilevat biologiaan pohjautuvasta filosofoinnista avaruuden valloittamiseen ja kasvien kasvattamiseen pelkällä aurinkoenergialla. Mancuso ei pelkää innostua ja kirjoittaa isosti, vaikka kirjoittaakin kaikesta lyhyesti - jotta pääsee seuraavan asian kimppuun, oletan. Kasvien vallankumous on suhteellisen nopeasti luettu, mutta sen jälkeen sitä pysähtyykin miettimään, mitä kaikkea Mancuso oikeastaan väittääkään.
Tärkein ja keskeisin ajatus - ja ainakin minulle varsin tuore - on se, että kasvit edustavat evoluutiossa tyystin eri maailmaa kuin eläimet. Väite tuntuu ensin itsestään selvältä, mutta kun Mancuso konkretisoi väitettään, tajuaa nopeasti, kuinka vähän sitä on tullut ajatelleeksi eläin- ja kasvimaailman erilaisuutta. Ne on nähnyt jotenkin rinnakkaisina, vaikka todellisuudessa - ja tätä Mancuso ei lakkaa korostamasta - ne ovat pikemminkin vastakkaisia. Eläinten olemassaolo perustuu resurssien käyttämiseen, kasvien elämä on resurssien synnyttämistä (unohdamme tässä tietoisesti sen, että kaikki tämä on mahdollista, koska Aurinkosta vuotaa kasveille koko ajan "ilmaista" energiaa).
Toinen keskeinen ajatus kirjassa on se, että vaikka intuitiivisesti pidämme eläimiä jonkinlaisina evoluution huipputuotteina (todellisuudessa evoluutiolla ei ole tavoitteita), se on lähinnä harhaa. Kasvien maailmassa on kehittynyt paljon kestävämpiä, sopeutumiskykyisempiä ja paremmin selviäviä lajeja kuin konsanaan eläinkunnassa. On tietenkin vaikeata suoraan verrata jonkun karhukaisen tai torakan evolutiivistä selviävyyttä kasveihin, mutta yleisellä tasolla Mancuson perustelut kyllä vakuuttavat. Kasveille valikoitunut pärjäämisen malli koskee kaikkia kasveja, kun taas jotkut kestävät eläimet eivät poista useimpien suurta haavoittuvuutta.
* * *
Kasvien pärjäämiseen on Mancuson mukaan kaksi pääsyytä: hajautettu "hallinto" ja modulaarinen rakenne. Molempia kirjoittaja pitää ylivoimaisina ratkaisuina tilanteessa, jossa eliö on luopunut nopean liikkumisen ratkaisusta. Useimmat eläimet satsaavat nopeuteen, kun taas kasvimaailmassa koko aikaskaala on toinen tavalla, joka tuo vääjäämättä mieleen Tolkienin entit, hitaasti ajattelevat, puhuvat ja toimivat puueliöt. Tämä hitaus estää ihmistä ilman hyvin suunniteltuja kokeita havaitsemasta, kuinka tehokkaita kasvien selviämisen strategiat ja taktiikat ovat. Vaikea havaittavuus ei kuitenkaan tarkoita, ettei jotain olisi olemassa.
Kasveilla ei ole eläinten aivojen kaltaisia keskitettyjä ajattelun elimiä. Mancuson viesti on, että tästä huolimatta kasveilla on kyky toimia järkevästi, älykkäästi. Hajautettu, mutta määrällisesti valtava juurien muodostama verkko on kasvien vastine eläinten aivoille ja parviäly tuottaa - Mancuson demokraattiseksi päätöksenteoksi kutsumalla tavalla - parempia ratkaisuja kuin mihin eläinten keskitetyt aivot koskaan yltävät. Olemme niin eläinkeskeisiä, ettemme osaa hahmottaa niitä ratkaisuja, joissa kasvien älykkyys ilmenee. Mancuson todistusaineisto on kyllä aika vakuuttavaa.
Eläinten päämenetelmä on "ratkaista ongelmia" (yleensä syömällä toisia eläimiä ja kasveja), kasveilla taas päälinjana on välttää ongelmia, sopeutua. Poikkeuksiakin tosin esiintyy ja Mancuson värikäs kertomus chilin aktiivisesti orjuuttamista ihmisistä on sekä mielenkiintoinen että hauska. Kasvien kyky nopeasti sopeutua ihmisten mieltymyksiin on uskomatonta luettavaa ja kieltämättä sitä katselee kasveja tämän kirjan jälkeen uusin silmin. Kommunikaatiohan ei synny, mutta toivottavasti hiukan nöyryyttä täysin erilaisen maailman varaan rakentuvan elämänmuodon edessä viimeistään silloin, kun seuraavan kerran rupeaa viikatteen tai kuorimaveitsen kanssa touhuamaan. (Olisi kiinnostavaa tietää, minkälaisia ajatuksia tämä kirja herättää periaatteellisen vegaanin mielessä. Aiheeseen voisi vaikka joskus palata.)
* * *
Stefano Mancuso käyttää huomattavan osan kirjansa sivuista esitelläkseen erilaisia teknisiä ratkaisuja, joita kasvien maailmassa on syntynyt ja joita ihminen voisi matkia etsiessään ratkaisuja hankaliin ongelmiin. Bioniikka on nuori tieteenala, mutta todennäköisesti se kasvaa nopeasti pelkästään sen takia, että ihmisen itsensä aiheuttama ilmastonmuutos pakottaa sopeutumaan ja kasvit ovat siinä kokeneempia kuin eläimet. Plantoidi on kasvien ratkaisuihin perustuvan bionisen suunnittelun tulos, eloton laite, joka kuitenkin matkii kasveja niin hyvin, että toimii kuten kasvit. Tämä matka lienee vasta aivan alussa, mutta kuulostaa erittäin kiinnostavalta.
Samoin Mancuson toinen innoituksen kohde, ilman makeaa vettä toimiva kasvihuone, näyttää nykyisen ihmiskunnan kehityksen näkökulmasta varsin tarpeelliselta. Se voi olla ratkaisu myös avaruuslentojen joihinkin haasteisiin, mutta todennäköisesti suurempi tarve siihen tulee olemaan ihmiskunnalla, jonka makean veden varannot ovat maantieteellisesti hyvin epätasaisesti jakautuneet ja siksi alttiit poliittisille ja taloudellisille väärinkäytöille.
On pakko myöntää, että ajoittain Mancuson vimmainen vauhti alkaa tuntua korvikkeelta sille, että hänellä on vain idea, ei vielä toimivaa sisältöä. Olisin itse lukenut perusteellisempaa tekstiä kasvien erilaisista ratkaisuista mieluummin kuin kuvauksia kelluvan kasvihuoneen prototyypin rakentamisen byrokraattisista ongelmista. Mutta tällaisenaankin Mancuson kirja panee kyllä perinteiset putkinäköiset ajatukset kunnon tuuletukseen. Olennaista ei ole, ovatko Mancuson kaikki väitteet ihan totta tai hankkeet toteutettavissa. Olennaista on tajuta, että emme ymmärrä kasveja ja niiden maailmaa juuri ollenkaan, mutta että meidän kyllä pitää, jos haluamme jatkaa olemassaoloamme. Kasveille selviämisemme on yhdentekevää, mutta eivät ne meiltä matkimista ja opin ottamista kielläkään.
