Julkinen kohu kansanedustaja Pirkka-Pekka Peteliuksen saamelaisille kohdistamasta anteeksipyynnöstä hiljeni yhtä nopeasti kuin nousikin. Asiaan on silti syytä palata, koska prosessi nosti esiin mielenkiintoisia reaktioita ja osoitti, kuinka monimutkaisia asioita rasismi, viihde ja julkisuus voivat olla. Jotkut reaktiot ainakin somen puolella todistivat myös, ettei Peteliuksen esimerkki kaikkia hetkauttanut. Omatunto näyttää olevan puhdas ja yöuni turvattu, vaikka tiedämme, että myös suomalaiset vähemmistöt ovat saaneet ja saavat edelleen liian usein tuntea olevansa kakkosluokan kansalaisia (koska kolmosluokka on poistettu käytöstä).
Peteliuksen julkinen anteeksipyyntö oli mielestäni myönteinen ele, rohkeakin teko. Se oli ehkä turhan lakoninen ja sulkiessaan muut kuin saamelaiset ulkopuolelle hiukan harkitsematon. Mutta pohjimmiltaan oli hyvä, että Peteliuksen kaltainen julkisuuden henkilö ja ammattilainen uudessa luottamustoimessaan katsoi aiheelliseksi palata nuoruuden synteihin. Niitähän on muutenkin kaiveltu innokkaasti poliittisten vastustajien voimin. Jos Petelius arveli, että on parempi puhua asioista itse ennen kuin joku muu älyää nostaa haloota, oli se merkki poliittisesta pelisilmästä.
Peteliuksen reaktion aitouteen on helppo uskoa senkin takia, ettei hän enää pitkiin aikoihin ole profiloitunut koomikkona tai sketsinäyttelijänä, vaan enemmänkin luonnonsuojelusta aidosti välittävänä julkkiksena. Tässä mielessä hänen valintansa kansanedustajaksi ei ollut varsinainen yllätys. Elämäntyön itsekriittinen tarkastelu valinnan jälkeen on merkki joko omasta tai taustajoukkojen kypsyydestä. Mielestäni sellaista ei nyt ainakaan liikaa ole esiintynyt. Peteliuksen valitsema tyyli, karu ja vähäsanainen anteeksipyyntö, olivat varmaan nekin harkittuja tekoja.
* * *
Moni tuntuu pohtineen, pahoitteliko Petelius ikivanhojen sketsien huonoa huumoria ja kohdistumista saamelaisten kaltaiseen etniseen vähemmistöryhmään vai oliko hänen viestinsä tarkoitettu puheenvuoroksi yleiseen rasismikeskusteluun. Ehkä kyse oli molemmista. Karu tosiasiahan on, että nämä nunnuka-sketsit eivät olleet onnistuneita ja naurattavia edes julkistamisaikaansa. Kaltaiselleni Velipuolikuu-fanille monien myöhempien Petelius-sketsien katsominen on ristiriitainen kokemus, koska rimaa oli selvästi laskettu ja yksittäisten onnistumisten määrä jäi selvään vähemmistöön.
Pitäisikö vanhoja sketsejä pyytää anteeksi myös niiden yleisen huonouden takia vai riittääkö, että nostetaan sieltä esiin kaikkein ilmeisimmät tapaukset? Loukattiinko saamelaisia sekä esittämällä heidät juopottelevina idiootteina että tekemällä tämä rasistinen pilkka vielä surkean käsikirjoituksen avulla? Minusta näin juuri kävi, sillä näillä nunnuka-sketseillä ei ollut mitään todellista yhtymäkohtaa saamelaiskulttuuriin. Peteliuksen ja Aake Kallialan Arvid ja Valde -sketsit hyödynsivät suomalaisiin romanimiehiin liitettyjä stereotypioita selvästi mietitymmin, enkä nyt uudelleen katsottuina pidä niitä järin pilkkaavina, vaan kohtalaisen hyvin sketsiperinteen sisään mahtuvina kaikkine liioitteluineen.
Itse en usko, että näitä sketsejä aikoinaan käsikirjoittaneilla oli rasistista motiivia samassa mielessä kuin arvioitaisiin nyt tehtynä olevan. Kun sanotaan, että "aika oli toinen", on se myös totta, vaikka kuulostaa huonolta puolustelulta. Siinä missä Mutapainin ystävät oli suoraa jatkoa Velipuolikuulle, oli Hymyhuulet jo matkalla Pulttiboisin ja Manitboisin tasolle. Yleisradion resursseista siirryttiin pikkuhiljaa lähinnä improvisoituihin toistoihin ja hokemiin. Mutta aika vähän näissä missään pilkattiin ketään rasististen mielikuvien voimalla, enemmän oli kyse stereotypioiden käyttämisestä helppona ja halpana viihteenä. Petelius itse teki näissäkin ohjelmissa loistavia sketsejä.
* * *
En itse pidä mielekkäänä taiteen tai edes viihteen takautuvaa syynäämistä kulloinkin vallitsevien näkemysten vahvistamiseksi. Mitään tarvetta yksityiskohtaiseen analyysiin ja erikokoisiin anteeksipyyntöihin ei ole. Petelius hoiti tavallaan homman jo koko 1980- ja 1990-luvun televisioviihteen puolesta, tykkäsi Kalliala siitä tai ei. Paljon isompi kysymys on, millä tavoilla etnistä ja muuta syrjintää harjoitetaan juuri nyt. Voikin ehkä sanoa, että Peteliuksen anteeksipyyntö oli kohdallaan, mutta kohdistui vain menneeseen. Saamelaiset itse kokevat valtaväestön suhtautuvan heihin edelleen sekä alentuvasti että alistavasti. Romanien kohdalla tilanne lienee vielä selvemmin arjessa nähtävissä.
Virallisestihan Suomi suhtautuu saamelaisiin arvostavasti. Liputuspäiväkin on, vaikka kieli ei ole saanut virallisen kielen asemaa. Todellisuudessa kuitenkin saamelaisten oikeuksia tarkastellaan edelleen ulkopuolisten edunsaajien näkökulmasta ja ehdoilla. Kun saamelaiset haluavat Inarijärven Ukonkiven eli Äijihsuáluin rauhoittamista maihinnousulta, Metsähallitus torjuu ajatuksen saman tien kuin isä hupsulta lapselta. Kun etelän liikemiehet suunnittelevat poronhoidon kannalta katastrofaalisen Jäämeren radan reittiä, he eivät edes ajattele asian kuuluvan mitenkään saamelaisille.
Viihde heijastaa yleisiä asenteita, vaikka se voi ja ehkä sen pitäisi myös kritisoida niitä. Avoimesti islamofobinen Perussuomalaiset saa yli 20 %:n kannatuksen tällä hetkellä, mutta puolueen kansanedustajien rasistisiin möläytyksiin reagoidaan puolueen ulkopuolella, eikä kukaan osaa edes kuvitella, että televisiossa esitettäisiin muslimeja pilkkaavaa prime time -viihdeohjelmaa. Sillä lailla aika on toinen, ja hyvä niin. Kenenkään maailmankatsomusta ei pidä julkisesti pilkata, edes viihteen nimissä. Pilkka on eri asia kuin kritiikki, jolta taas minkään näkemyksen ei tule olla suojassa.
Carlo Rovelli ei ole kosmologi tai fyysikko, joka selittää vaikeatkin asiat niin helppotajuisesti, että me kaikki maallikot vaarista vauvaan ymmärrämme. Kirjassaan Todellisuus ei ole sitä miltä se näyttää : Kohti kvanttigravitaatiota (Ursa 2019) Rovelli käsittelee niin vaikeita asioita, että joutuu sekä spekuloimaan että myöntämään, että voi olla täysin väärässäkin. Ainoan lohdun tähän tilanteeseen tuo se tieto, ettei kukaan muu ole sen paremmassa asemassa. Kun puhumme kvanteista, olemme yksinkertaisesti hyllyvällä suolla, kuten meillä boreaalisen vyöhykkeen asukkailla on tapana epävarmuutta ilmaista.
Tämän pienehkön kirjan lukemiseen meni minulta täysi kuukausi, koska likimain jokainen lause piti lukea kahdesti, että edes tajuaisi, onko se maallikon tajuttavissa. Osittain on, osittain mielestäni ei. Kun Rovelli todistelee, ettei aikaa ja avaruutta oikeastaan ole olemassa kuin eräissä ei-niin-tärkeissä erityistapauksissa, lukija tuntee itsensä hiukan eteeriseksi totuttuaan juuri ajattelemaan, että sekä avaruus että aika ovat maailmankaikkeuden keskeisiä ulottuvuuksia, molemmat alkuräjähdyksen synnyttämiä ilmiöitä.
Haluan kuitenkin iloita siitä, että Rovelli todistelee kvanttimekaniikan tarkoittavan, että maailmamme ei ole ääretön. Se koostuu jyväsistä, jotka eivät voi olla Planckin pituutta pienempiä, eivätkä vuorovaikuttavat kvanttikentät ole äärettömän suuria. Tämä tarkoittaa mm. sitä, että joko maailmankaikkeutemme on lähtenyt käyntiin singulariteettia suuremmasta jyväsestä tai sitten luonnonlait ovat syntyneet vasta alkuräjähdyksen tai jonkin sen vastineen myötä.
* * *
Toinen kiehtova ajatus, jonka Rovelli tarjoilee lukijalle, koskee ns. mustia aukkoja. Niitähän on totuttu ajattelemaan jonkinlaisina alueellisina hautausmaina, paikkoina, joihin kaikki oleva lopulta päätyy ja katoaa. Stephen Hawking aikoinaan todisteli, että musta aukkokin hiljalleen höyrystyy ja katoaa (aikaa tosin menee kymmeniä tai satoja miljardeja vuosia). Rovelli tarjoaa paljon radikaalimman ajatuksen toteamalla, että myös mustat aukot voivat ruveta jossain kehitysvaiheessaan räjähtämään ja että hyvällä onnella voisimme tällaisen räjähdyksen maailmankaikkeuden tässä kehitysvaiheessa jo rekisteröidä (toki sillä ehdolla, että räjähdys tapahtuu riittävän, mutta ei liian kaukana).
Valitettavasti Rovellikaan ei vastaa kysymykseeni, mitä ehkä tapahtuisi, jos kaksi maksimaalisen kokoista mustaa aukkoa törmäisi toisiinsa. Tai voimmeko olla varmoja siitä, että kaikki supernovat ovat todella räjähtäneen tähden eivätkä räjähtäneen mustan aukon tuotoksia? Tai voisiko mustan aukon räjähdys synnyttää uuden maailmankaikkeuden? Tai mitä ehkä tapahtuisi, jos avaruuden kiihtyvä laajeneminen (joka on tällä hetkellä vallitseva oletus maailmankaikkeutemme yleisestä strategiasta) kääntyisi jonkin kvantti-ilmiön takia kiihtyväksi supistumiseksi? Odotukseni ovat tietysti kohtuuttomia, mutta niin siinä käy, kun kirjoittaa aivojen tajuntaan vaivoin mahtuvia näkymiä.
Rovellin kirjassa on mielenkiintoinen ja harvinainen punainen lanka, jonka avulla hän arvioi modernin kosmologian suhdetta muinaisiin kreikkalaisiin ajattelijoihin. Näiden häkellyttävä tarkkanäköisyys on tehnyt Rovelliin suuren vaikutuksen ja hän lainaa pitkin kirjaa erityisesti Demokritosta (oikeastaan Δημόκριτος eli Dimókritos) tuota antiikin atomiopin keskeistä muotoilijaa. Toistuvasti Rovelli muistuttaa meitä siitä, ettei pidä naureskella menneitten ajattelijoiden aikaansaannoksille. Heillä oli aina vähemmän jättiläisten hartioita, joilla seistä ja tutkia asioita tarkemmin.
* * *
Rovelli päättää luentonsa viehättävään lukuun "Mysteeri", jossa hän puhuu tiedon rajallisuudesta, tietämättömyydestämme, nöyryyden tarpeesta ja tieteellisen tutkimuksen olemuksesta. "Emme opi mitään, jos luulemme jo tietävämme kaiken olennaisen." (s. 230). "(...) kaikki jotka väittävät tietävänsä totuuden, ovat epäilyttäviä. Siksi tiede ja uskonto ovat niin usein törmäyskurssilla." (s. 232) "Aina löytyy valkoisiin kaapuihin pukeutuneita miehiä, jotka sanovat 'Kuuntele minua, minä olen Tie ja Totuus" (s. 233).
Rovellille kvanttigravitaatioon liittyvät ilmiöt ovat uusia ja outoja, maailma on täynnä mysteerejä, mutta samalla johdonmukainen selkeydessään ja kauneudessaan. Tämä maailma koostuu ainoastaan vuorovaikuttavista kvanttikentistä, joiden "kuhinasta syntyvät avaruus, aika, hiukkaset, aallot ja valo" (s. 235). Rovellin yhteenveto on kaunista runoutta ja täysin käsittämätön ainakin minulle: "Avaruuden kvantit sekoittuvat aika-avaruuden vaahtoon ja asioiden rakenne syntyy vastavuoroisesta informaatiosta, joka punoo eri alueiden korrelaatiot yhteen." (s. 235)
Jos informaatio syntyy kvanttikenttien vuorovaikutuksesta, selitettävä ketju siitä vuorovaikutuksesta esimerkiksi Rovellin kirjan kaltaiseen entiteettiin on toistaiseksi epäselvä ja katkonainen. Rovelli itse luottaa siihen, että uudet ihmissukupolvet jatkavat Demokritoksen viitoittamaa tietä ja ratkovat arvoituksia ja mysteerejä tieteen menetelmin. Sellaista vaihtoehtoa Rovelli ei selvästikään tunnusta, että mikään tuntemamme todellisuuden piirre tai ominaisuus jäisi ikuiseksi arvoitukseksi.
Edward Snowden on 2010-luvun tunnetuimpia ihmisiä, vaikka hänen elämänsä on koostunut kahdesta näkymättömästä jaksosta. Ensin Yhdysvaltain salaisten palveluiden käyttämänä asiantuntijana ja sen jälkeen Yhdysvaltain hallinnon jahtaamana maanpakolaisena Moskovassa. Tunnemme Snowdenin rohkean teon eli paljastukset NSA:n rikollisista tavoista vakoilla ihmisten yksityiselämää (yksinkertaistaen) ja nyt tunnemme myös hänen epätavallisen elämäntarinansa. Permanent record ilmestyi Jorma-Veikko Sappisen pätevästi suomentamana kirjana Pysyvästi merkitty samaan aikaan kuin alkuteoskin (WSOY 2019).
Snowden kirjoittaa sujuvasti ja älykkäänä ihmisenä on osannut myös annostella arjen ja meille kaikille tuntemattoman salaisten palveluiden maailman kuvaukset niin, että tasapaino säilyy ja kuva on realistinen, uskottava ja sen kautta koskettava. Vaikka pidän Snowdenia kymmenen Nobelin palkinnon ansainneena sankarina, hyväksyn kirjan hillityn, jopa hitusen vähättelevän tyylin. Sen myötä lukija joutuu keskittymään itse asioihin, eikä jää päivittelemään kertojan kohtaloa tai ihmettelemään jotain jännityselokuvia muistuttavia prosesseja.
Varastamalla ja paljastamalla Yhdysvaltain tiedustelupalveluiden syvimpiä salaisuuksia Snowden teki moraalisesti kestävän teon, jonka rankat seuraukset hän itse on joutunut pääosin kantamaan (tosin myös osa häntä pakomatkalla auttaneista siviileistä on joutunut vaikeuksiin, kun pitkävihainen ja -kyntinen Setä Samuli on painostanut maailman maita vihaamaan Snowdenia ja kaikkia häntä auttaneita). Pakomatkan päättyminen Moskovaan ei ollut Snowdenin oma tavoite ja hän kuvaa havainnollisesti lyhyttä tapahtumaa lentokentän sivuhuoneessa, missä Venäjän tiedustelupalvelun edustaja ehdottaa siirtymistä Venäjän palvelukseen ja Snowden torjuu ehdotuksen ystävällisesti, mutta yksiselitteisesti. Maailmanhistorian rattaat sattuivat olevaan asennossa, jonka ansiosta Venäjän hallinnon kannatti antaa Snowdenille pysyvä turvapaikka, jota kukaan muu ei uskaltanut antaa.
* * *
Edward Snowdenin elämä olisi tuskin missään olosuhteissa sujunut täysin keskimääräisesti. Hänen varhain käynnistynyt innostuksensa tietokoneisiin ja niillä hoidettaviin järjestelmiin ei sinänsä ole poikkeuksellinen, samanlaisia nörttihistorioita maailma on pullollaan, vaikkei niitä olekaan kerrottu maailmalle. Snowdenin ajautumisessa tiedustelupalveluiden töihin ei sekään osoittaudu mitenkään yllättäväksi sattumaksi, pikemminkin päin vastoin. Tärkein elementti on ollut Snowdenin lahjakkuus asioissa, jotka ovat häntä kiinnostaneet. Sen takia hänen elämänsä ei olisi missään olosuhteissa sujunut keskimääräisesti.
Kuvaukset Snowdenin urakehityksestä NSA:n ja CIA:n alihankkijoiden leivissä ovat tavattoman mielenkiintoisia juuri siksi, että ne kuvaavat täysin suljettua maailmaa, jossa ei näennäisesti tapahdukaan mitään mielenkiintoista. Snowden kuvaa kuitenkin hyvin sitä muutosta, jonka vuoden 2001 torni-iskut tuottivat tiedustelupalveluiden maailmassa. Vallitsevaksi paradigmaksi muodostui pyrkimys kerätä kaikki mahdollinen data ja informaatio kaikesta mahdollisesta siinä toivossa, että tuosta kasasta kyettäisiin jalostamaan hyödyllistä tietoa joko tiedustelupalveluiden johtajille tai sitten poliittisille päättäjille. Snowden ei salaa sitä, kuinka itsenäisesti nämä koodikirjainten taakse piiloutuvat organisaatiot toimivat ja miten härskeillä toimilla ne ovat tottuneet hankkimaan lisää määrärahoja.
Snowden yleni erityistaitojensa ansiosta tasolle, joka takasi hänelle pääsyn käytännöllisesti katsoen kaikkeen salaiseen aineistoon (luultavasti ei oikeasti kaikkeaan, mutta sitä emme voi tietää). Kyse ei ollut muodollisesta vaan käytännöllisestä, tekniseen osaamiseen perustuvasta asemasta. Snowden ryhtyi aluksi uteliaisuuttaan, sitten yhä useammin järkyttyneenä jatkuvasti kohtaamistaan rikoksista penkomaan asioita, jotka teknisesti ottaen kuuluivat hänen toimivaltaansa, mutta eivät tietenkään niin, että hänellä olisi ollut valtuuksia keräämällään tiedolla toimia. Mutta Snowden päätti pettää työnantajansa, koska moraalinen ristiriita kasvoi ylivoimaiseksi. Snowden oli palvellut hallintoa, mutta hän siirtyi palvelemaan kansalaisia.
* * *
Demokraattipuolueen presidenttiehdokas Bernie Sanders on luvannut julkisesti lopettaa salaisuuksien vuotajien rankaisemisen, jos tulee valituksi presidentiksi. Suinkaan kaikki äänestäjät eivät ajattele näin, vaan he pitävät Snowdenia maanpetturina siitä huolimatta, että tämän paljastuksien keskeinen viesti oli ja on, että Yhdysvaltain tiedusteluviranomaiset vakoilevat kattavasti ja vastoin lain nimenomaista määräystä myös jokaista Yhdysvaltain kansalaista. Sokea luottamus salaisten organisaatioiden hyveellisyyteen on hämmentävä ilmiö, mutta sen varassa on kymmeniä vuosia rikottu lukuisia lakeja systemaattisesti, tietoisesti ja häpeilemättä. Ei ole mitään syytä uskoa, että käytännöt olisivat ratkaisevasti muuttuneet. Tiedusteluorganisaatiot eivät koskaan puhu totta, jos valhe sopii sillä hetkellä paremmin.
Yhdenkään republikaanipresidentin aikana Snowdenilla on tuskin mahdollisuutta palata kotimaahansa. Edes Sandersin valinta ei vielä automaattisesti tarkoittaisi, että Snowdenin kannattaisi uskaltaa palata. Eihän myöskään Barack Obama uskaltanut häntä armahtaa. Se voisi kuitenkin tarkoittaa sitä, että esimerkiksi EU-maista jotkut uskaltaisivat harkita turvapaikan myöntämistä Snowdenille. Ymmärrettävistä syistä Snowden ei ole julkisesti kritisoinut Putinin Venäjää. On silti ilmeistä, ettei Moskova ole kaupunki, johon Snowden haluaisi pysyvästi jäädä. Hän haluaisi päästä Yhdysvaltoihin jatkamaan sitä työtä kansalaisten hyväksi, jonka takia hän nyt on maanpaossa.
Snowdenin tarina on eettisesti harvinaisen puhdas. Hän ei toiminut vihan tai rahan voimalla, hän ei tavoitellut henkilökohtaista hyvää tai muuta etua. Paljastamalla kotimaansa viranomaisten rikolliset toimet hän teki palveluksen demokraattiselle yhteiskunnalle, ei suinkaan pettänyt maataan. Hän joutui tilapäisesti pettämään lähimmäisensä, mutta kuten kirjassa varsin liikuttavalla tavalla kuvataan, se pettäminen on sovitettu ja annettu anteeksi. Suurimpaan petokseen syyllistyivät kuitenkin ne itsenäiset valtiot ja johtajat, jotka asettivat Yhdysvaltain vaatimukset Snowdenin pelastamisen edelle. Huippuna oli Itävalta, joka esti Bolivian presidentin lentokoneen lähdön, koska jenkit epäilivät, että siellä on Snowden kyydissä. Tämä häpeällinen suhtautuminen 2010-luvun tärkeimpään whistlebloweriin ei toivottavasti koskaan unohdu. Kun Yhdysvaltain presidenttinä on seuraavan kerran täysjärkinen aikuinen, on aika pestä kasvot ja ruveta kilpailemaan siitä, mikä maa saa tarjota Edward Snowdenille turvallisen asuinpaikan siihen asti, kunnes järjen valo loistaa Yhdysvalloissakin riittävän laajalle.
Kuten tekstejäni pidempään seuranneet hyvin tietävät, suhtaudun Euroopan unioniin kriittisesti. EU:ssa on vakava demokratiavaje, jota federalistit eli liittovaltiota havittelevat käyttävät vipunaan. EU on myös järkyttävän byrokraattinen tuhlari, kansainvälisessä politiikassa häpeällisesti käyttäytyvät opportunisti ja kohtuuttomasti suurimman eli Saksan ympärillä pyörivä lahjusautomaatti. EU:n ideassa on toki myös paljon kannatettavia puolia, kuten pyrkimys sitoa hyvin erimieliset valtiot jonkinlaiseen tolkkuun yhteistoimintaan. Kokonaistase on mielestäni silti miinuksella.
En ole suhtautunut Ison-Britannian erohankkeeseen eli brexitiin erityisen kiihkeästi. Lähinnä olen ajatellut, että onpa siinä joka tapauksessa federalisteille miettimistä ja idealisteille vastattavaksi kysymys, miksi ihmeessä jotkut haluavat paratiisista pois. David Cameronin päätös neuvoa-antavastakin kansanäänestyksestä oli suuri yllätys. Moiseen riskipeliin en olisi odottanut konservatiivien johtajan lähtevän. Kun tulos selvisi, olin korkeintaan vahingoniloinen (federalistit ja idealistit). Toisaalta niukka, mutta kiistaton enemmistö äänestäneistä halusi brexitiä. Kyllä kansalaisten tahtoa on syytä kuunnella.
Mieleni alkoi muuttua, kun olin katsonut Benedict Cumberbatchin tähdittämän fiktiivisen, mutta tosipohjaisen elokuvan Brexit : The Uncivil War (Toby Haynes, 2019). Elokuva kertoo niistä keinoista, joilla etukäteen altavastaajaksi arveltu Vote leave! -kampanja käänsi kansanäänestyksen voitokseen. Kaksi seikkaa sai minut miettimään koko vyyhteä uudelleen. Ensinnäkin se populistinen valehtelu, jonka varaan brexitiä ajavien kampanja pitkälle rakentui, oli poikkeuksellisen häikäilemätöntä. Ainahan politiikassa on valehdeltu, mutta jotenkin brexit-valehtelu oli ihan omaa luokkaansa. Toisaalta Cumberbatchin näyttelemän kampanjapäällikkö Dominic Cummingsin ilmeisesti ensimmäistä kertaa ainakin brittien vaalihistoriassa soveltama personoitu some-kampanjointi tuotti niin suuren ennen nukkuneiden äänten keskittymän brexitin puolelle, että syntyi mielikuva vaalituloksen manipuloinnista, vaikka mitään lakia ei rikottukaan.
* * *
En ole muuttanut näkemystäni EU:sta, mutta olen muuttanut näkemystäni siitä, edustiko kansanäänestys riittävästi brittien todellista kantaa EU-jäsenyyteen. Ratkaisevan työnnön pohtia koko kuviota uudelleen tarjosi Boris Johnsonin nousu konservatiivien johtoon. Kriittiset brittiäänet kysyivät nopeasti tämän valinnan jälkeen, mahtaako brexitin päätarkoitus olla ero EU:sta vai olisiko kysymys vielä paljon syvällisemmästä brittiyhteiskunnan perusteiden horjuttamisesta eli ns. shokkipolitiikasta. Brexitin takana on hyvin erilaisia ihmisiä, mutta johdonmukaisimmin ja raivokkaimmin brexitiä vaikka ilman sopimusta ajaneet edustavat lähinnä pientä upporikkaitten ryhmää. Sille on yhdentekevää, kuuluuko Iso-Britannia EU:hun, koska rahalla saa ja isolla rahalla pääsee minne tahansa milloin tahansa.
Sen sijaan poliittista valtaa eli äänestäjien valtakirjaa ei isollakaan rahalla välttämättä pysty ostamaan. Theresa Mayn uhkayritys päättyi konservatiivien enemmistön katoamiseen. Mutta rikkaimpia ei kiinnosta parlamentaarinen yhteistyö. Sitä kiinnostaa vain mahdollisuus raivata kaikki rikastumisen esteet, joita jopa jyrkässä luokkayhteiskunnassa kuten Iso-Britannia, on aikojen kuluessa säädetty vähävaraisempien suojaksi. Kun shokkipolitiikkaa edellisen kerran sovellettiin Margaret Thatcherin aikana, tulokset olivat kansalaisille katastrofaalisia, eikä ilmeisesti eliittikään ollut täysin tyytyväinen. Nälkä jäi, vaikka tulonsiirrot vauraille yksityisille olivat sinänsä mittavia.
Mikään ulkopuolinen tutkimus ei ole tainnut todistaa, että brexitissä olisi taloudellisesti mitään järkeä. Vaikka Donald Trump kuinka kehuisi angloamerikkalaista ystävyyttä, tiukan paikan tullen hän on tietenkin America First -mies ja britit saavat nuolla näppösiään. Brexitin todennäköisesti ainoaksi voitoksi jäisi se, että britit voivat ihan itse määritellä, minkävärisillä maahanmuuttajilla teetetään jatkossa työt, joihin britit eivät itse suostu koskemaan. Tullimuurin nouseminen Englannin kanaaliin johtaa luonnollisesti kaupan vähenemiseen EU-maisen kanssa. Miksi tilata levyjä Englannista, jos niistä joutuu maksamaan 20 %:n tullin päälle?
* * *
Koko vuoden 2019 jatkunut brexit-väittely Ison-Britannian parlamentissa on osoittanut kaksi asiaa. Brexitiä ajavat ovat valmiita mihin tahansa ja tämä vahvistaa omassa mielessäni teoriaa siitä, että tavoitteena on roimat tulonsiirrot mahdollistava yhteiskunnallinen shokki, ei kansallisen itsenäisyyden lisääminen. Toisaalta romuttuvan kaksipuoluejärjestelmän toimimattomuus on selvää jokaiselle, joka on seurannut parlamentin hämmentäviä väittelyitä, pikalakeja ja jatkuvia äänestyksiä. Edes puhemies John Bercowin karismaattinen esiintyminen ei ole kyennyt peittämään sitä tosiasiaa, että brexit on ajanut yhteiskunnan kunnolla sekaisin. Sotkua lisäävät Pohjois-Irlanti, itsenäisyyttä haikaileva Skotlanti ja vielä työväenpuolueen kahtiajakautuminen brexitin kohdalla (tosin niin on jakautunut myös konservatiivien leiri).
Lienee turhaa odottaa, että Ison-Britannian vaalilainsäädännöstä poistettaisiin epädemokraattiseksi osoittautunut winner takes all -periaate, joka kannustaa taktikoimaan. Se on luultavasti sekä työväenpuolueen että konservatiivien enemmistölle niin rakas lelu, ettei sopua synny. Karu totuus nimittäin on, että jos käytössä olisi vaikka suomalainen vaalijärjestelmä, kumpikin iso joutuisi aina solmimaan liiton jonkun pienemmän kanssa. Nyt tällaista yhteistyöhön kannustavaa ja työntävää motiivia ei ole, joten pahimmillaan Bercowin poistuttua näyttämöltä vuosi 2020 jatkaa samaa sirkustelua.
Mitä minun mielestäni brittien pitäisi sitten tehdä - siis paitsi uudistaa vaalilainsäädäntönsä? En usko, että parlamenttivaalit ratkaisevat yhtään mitään, kansakunta on niin jakautunut. Mutta uusi kansanäänestys olisi järkevää järjestää. Jos brexit-kanta voittaisi taas, ei kenelläkään olisi mandaattia väittää, ettei se ole äänestäjien enemmistön tahto. Jos EU-kanta voittaisi, se kertoisi, että ensimmäisen äänestyksen tulos heijasti huonosti kansalaisten näkemyksiä. Kaikki tietävät nyt enemmän kuin 2016, joten miksi uusi äänestys olisi "väärin" vuonna 2016 äänestäneitä kohtaan? Vuoden 2020 näkemys vastaisi kansan tuntoja paremmin kuin vuoden 2016 näkemys, oli se sama tai eri.
Anu Kantolan ja Hanna Kuuselan suurtyö Huipputuloiset : Suomen rikkain promille (Vastapaino 2019) on arvokas lisä siihen suhteellisen vähäiseen informaatioon, jota meillä on kaikkein rikkaimpien ihmisten maailmasta ja maailmankuvasta. Kirja on rakennettu tavalla, joka ei jätä haastatteluun suostuneille mitään keinoa jälkikäteen perääntyä tai selitellä. Tiukka sosiologinen haastattelumetodi, jolla on huolellisesti anonymisoitu jokainen puhuja, takaa sen, ettei kukaan haastatelluista voi väittää, että on tullut vääristellyksi. Asetelmaa korostaa tutkijoiden pysytteleminen taustalla. Vain silloin tällöin he muistuttavat puhujia ja lukijoita siitä, että asioita voi lähestyä muistakin näkökohdista.
Päällimmäiseksi tunteeksi jää silti hämmennys siitä, kuinka stereotyyppisesti, suorastaan latteasti näitten huippurikkaitten enemmistö argumentoi sitä, miksi juuri heidän kuuluu olla rikkaita tai miksi demokratia pitäisi korvata vahvan johtajan hallinnolla. Itselläni heräsi vahva epäilys, että vastaajien joukosta puuttuu kokonaan rikkaimpien terävin kärki, joka ymmärtää oikein hyvin, miten ahneilta paskiaisilta rikkaat väkisinkin tulevat näyttämään, kun saavat vapaasti puhua ja perustella. Siksi oletan, että kohtaamme tässä kirjassa huippurikkaitten kakkoskaartin, sen, joka puhuu puoliksi amerikkaa ("sun täytyy") eikä ymmärrä yhtään peitellä fasistisen ei-demokraattisen päätöksenteon ihailuaan. Fiksuimmat ymmärtävät, ettei rikkaalla ja fiksulla ole mitään tarvetta tulla tällä lailla kuulluksi.
Vaikka haastateltujen joukossa on muutamia, jotka ovat oivaltaneet verotuksen idean ja jotka muutenkin haluavat ottaa huomioon myös ei-rikkaitten ihmisen ihmisarvon, suuri enemmistö puhuu juuri niin ylimielisesti kuin stereotyyppisen odotuksen mukaan voi kuvitella. Se on kirjan selvästi merkittävin pettymys. Huippurikkailla ei ole lainkaan omaperäisiä ajatuksia, ei itsestään eikä yhteiskunnasta. Tietysti voidaan ajatella, että kaikki vastanneet ovat olleet niin ovelia, että ovat antaneet sovitun mallin mukaisen vastauksen, joka ei paljasta mitään uutta. Todennäköisempää kuitenkin on, että tässä on menty taitavasti viritettyyn ansaan ja naps!
* * *
Haastatteluista piirtyvä kuva kolmesta huippurikkaitten joukosta (perijät, yrittäjät, johtajat) ei todellakaan sisällä suuria yllätyksiä. Perijät ovat odotetun vanhoillisia, yrittäjät odotetun vimmaisia ja johtajat odotetun laskelmoivia. Kantola ja Kuusela eivät jostain syystä ole kyselleet puoluekantaa, mutta näkemysten äärimmäinen oikeistolaisuus ei jää epäselväksi, vaikka moni korostaakin täydellistä poliittista passiivisuuttaan. Jossain määrin mielenkiintoista on, ettei rikkaitten oikeistolaisuus ole niinkään perinteistä kokoomuslaista lajia, vaan muistuttaa Yhdysvaltain vanhoillisten ultrarikkaitten sanastoa (tosin ilman uskontoa, josta ei kirjassa puhuta mitään).
Rikkaat näkevät taustastaan riippumatta vaivaa esiintyäkseen julkisuudessa ei-rikkaina, korostaakseen motiiviensa moraalista kestävyyttä ja omaa itsenäisyyttään suhteessa rahaan. Vain muutama yrittäjä myöntää suoraan olevansa ahne, perso rahalle. Useimmat eivät halua myöntää olevansa itsekkäitä ja että ajavat vain omaa etuaan myös silloin, kun puhuvat "Suomen" edusta. Erityisesti perijöitten julistama lojaalius perheen varallisuuden säilyttämisen tavoitteelle kuulostaa ajoittain epäuskottavalta, vaikka voi totta ollakin. Mutta yhteistä kaikille on tietoisuus siitä, että Suomessa ei edelleenkään kannata rikkaudellaan leveillä. Rikkaat siedetään, mutta ei heidän elvistelyään. Joten Suomen rikkaat eivät elvistele, vaan esittävät vaatimatonta.
Huippurikkaitten tyytymättömyyden määrä on häkellyttävä siihen nähden, ettei heistä kellään ole huolta maallisesta mammonasta. Huippurikkaat eivät todellakaan ole tyytyväisiä. Sen lisäksi, että useimmat vaativat saada entistäkin suuremman osan kakusta, melkein kaikki osoittavat syyllistävän sormensa niin klisheisesti kuin mahdollista: laiskat työttömät ja sossun luukulla käyvät, julkishallinnon ja -palveluiden kaikki "tehottomat" ja "tarpeettomat" työntekijät ja tietenkin "kateelliset". On vaikea päätyä muuhun kuin että rikastuminen tekee ihmisestä todella onnettoman ja tyytymättömän.
* * *
Rikkaitten kotkotus "hirvittävää" verotusta vastaan ei ole yllätys, vaikka rikkain promille maksaakin noin 42 miljardin vuotuisesta veropotista vain runsaan miljardin. Rikkaitten verokapinointi on moraalisesti yhtä kestävää kuin heidän tukensa "verosuunnittelulle" ja muihin maihin muuttamiselle, ettei verottaja "veisi kaikkea". Todellisuudessa rikkaimmat ovat rikastuneet nopeammin kuin vähän vähemmän rikkaat ja tärkein syy on pääomatulojen keveä verotus. Maailman rikkaimman eli Warren Buffettin toteamus siitä, että hänen veroprosenttinsa on pienempi kuin hänen sihteerillään, on Suomessakin täyttä totta niillä, jotka ovat siirtyneet ansiotuloista pääomatuloihin.
Rikkaimpien liki koominen marina kakunjaon eli verotuksen "epäoikeudenmukaisuudesta" menee vielä viihteenä, mutta se kuva, jonka kirja piirtää rikkaimpien vaikutusvallasta ja viehtymyksestä vahvan johtajan hallintomalliin, on kaikkea muuta kuin huvittava. Vaikka osa haastatelluista korostaa, ettei ole missään tekemisissä poliittisen järjestelmän kanssa, monet kertovat iloisesti ja avoimesti siitä, kuinka heillä on aina puhelinyhteys avoinna päättäjille ja keskeisille virkamiehille. Heitä kuunnellaan ja heidän toiveitaan totellaan. Yksikin kehuu suoraan estäneensä täsmentämättömän, mutta rikkaitten kannalta epämukavan lain voimaantulon.
Lobbauskin tuntuu vielä normaalilta, miksipä ei rikaskin sitä harrastaisi, kun on paljon voitettavana. Mutta useimpien haastateltujen syvä ja suora demokratian halveksunta on kyllä jossain määrin järkyttävää luettavaa. Suomen rikkaimmat vaihtaisivat mielihyvin yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden siihen, että asioista päättää vahva johtaja, oletettavasti rikkaimpien edustajien konsultoimana. Tällainen avoimesti epädemokraattinen unelma eliitin yhteiskunnasta, jossa rikkaitten ei tarvitse nöyrtyä ottamaan millään lailla huomioon taviksia, on tuttua dystopiaelokuvien laajasta genrestä. Jäi ihan odottamaan, että joku rikas perijätär ehdottaa "niille työttömille" viritettyä "Nälkäpeliä".
