Euroatlanttisen arroganssin oppitunti

Mahtaako mikään ylittää entisen siirtomaaherran katteetonta ylemmyydentunnetta? Kun brittiläinen tutkija Keir Giles on koonnut kirjaansa Moscow Rules (Ilkka Rekiaron pätevästi kääntämänä Moskovan opit, Docendo 2020), hänen lähtökohtanaan on ollut fantasiamaailma, jossa Länsi eli isäpappa Yhdysvallat ja lempeä äiti Eurooppa yrittävät kaikin keinoin ymmärtää ja opastaa kaidalle tielle psykopaattista ottopoika Venäjää, mutta perin huonolla menestyksellä. Gilesin maailmassa "euroatlanttiset" arvot (niitä tarkemmin määrittelemättä) ovat ainoat mahdolliset oikeat arvot maailmassa. Koska jukuripää ottopoika on geneettisesti vihamielinen, julma, raaka, laajentumishaluinen ja epärehellinen, eipä ihme, että Lännen hyväntahtoisuus aika ajoin rakoilee ja ottopoikaa on kuritettava. Ei kuitenkaan niin paljon, että se alkaa käyttää valitettavasti haltuunsa saamia ydinaseita. 

En tiedä, keille Gilesin kirja on Suomessa suunnattu. Russofobian kaikki variantit ovat meillä tuttuja ihan omastakin takaa, joten siinä suhteessa Giles ei tarjoa mitään uutta. Lähinnä se tuntuu käsikirjalta niille onnettomille, jotka katsovat Venäjään optimistisin odotuksin ja toivein. Sen Giles haluaa loppuvan, koska tähän ottopoikaan eivät tehoa samat konstit kuin hyvään isään ja äitiin. Toisaalta Gilesin teksti on niin avoimesti propagandistista (vaikka hän sivulla 27 korostaa, ettei kritisoi tai tuomitse Venäjää saati venäläisiä), että sen on vaikea uskoa käännyttävän ketään Venäjän aktiiviseksi viholliseksi. Tai siis Venäjää isällisesti tai äidillisesti läksyttäväksi hyväntekijäksi, kuten Giles haluaa aikeensa ymmärrettävän.

Brittiläinen arroganssi on vielä helppo sietää, koska onhan se ymmärrettävää, kuinka sielullisesti miellyttävää on syyttää Venäjää kaikesta siitä samasta, mitä Yhdistyneet Kuningaskunnat on historiansa aikana maailmalla pontevasti tehnyt. Mutta kun Giles on ammattitutkija, hänen ratkaisunsa "unohtaa" kokonaan Yhdysvaltain brutaali imperialistinen historia ja esittää se suhteessa Venäjään lempeänä ja hyväntahtoisena viattomana jättiläisenä on yksinkertaisesti typerä ja vastuuton. Jos hän edes myöntäisi, ettei Yhdysvallat ole Venäjän rinnalla erityisen puhtoinen, voitaisiin maan valkopesu tulkita tutkimukselliseksi ratkaisuksi. Mutta ei, Giles näyttää ihan oikeasti väittävän, ettei Yhdysvalloilla ole mitään itsekkäitä pyrkimyksiä Venäjän suhteen. Se vain haluaisi auttaa onnetonta Venäjän kansaa löytämään länsimaisen demokratian ihmemaan. Ei mitään muuta, ei yhtään mitään muuta.

* * *

Gilesin näkemys historiallisesta todistusvoimasta on erikoinen. Kirja koostuu suuresta määrästä sitaatteja, joiden perusteella Giles sitten tekee omat johtopäätöksensä. Kun joku on jossain joskus lausunut jotain Venäjästä, tämä lausuma muuttuu jollain logiikalla todisteeksi Venäjän loputtomasta ja korjaamattomasta vammaisuudesta. Kaikkien sitaattien tarkoitus on korostaa juuri tätä synnynnäistä vammaisuutta. Venäjän syntymävikaisuus on kirjan johtava ajatus, koska sen avulla yritykset ymmärtää voidaan todeta toivottomiksi. Eihän vammaisena syntynyt parane sillä, että sitä yritetään ymmärtää. On muistettava, että Giles puhuu aivan vakavissaan Venäjän, ei siis vain venäläisten, vihamielisistä geeneistä (s. 75). Lännen viattomasti maailmaa tarkastelevien hempeilijöiden ongelma on siis siinä, etteivät he halua uskoa Venäjän geneettiseen toivottomuuteen. Mutta juuri siksi kaikki yritykset pelata reilusti epäonnistuvat.

Kaltaiseni poliittisen historian harrastajan on vaikea uskoa, että Giles ei alkuunkaan ymmärtäisi perusasenteensa arroganssia ja mielivaltaisuutta. Pakkohan tutkijan on tietää, että väite "läntisten arvojen" universaalista hyvyydestä tai paremmuudesta on mielipide, ei mikään globaalisti jaettu fakta. Miljardit muutkin ihmiset kuin venäläiset pitävät Gilesin euroatlanttisia arvoja joko hyvin kiistanalaisina tai suoraan vastenmielisinä. Eikä silloin tarvitse ajatella pelkästään maailman islaminuskoisia valtioita, vaan mukaan täytyy laskea myös Kiinan ja Intian kaltaiset väkirikkaat maat, ehkä myös merkittävä osa Latinalaisesta Amerikasta, Australian ja Uuden Seelannin alkuperäiset asukkaat, Pohjois-Amerikan alkuperäiskansat ja sitä rataa. Yhtäkkiä Gilesin arvoja vastassa ovat melkein kaikki muut maailman kansat ja valtiot, eikä se Venäjän syntymävammaisuus enää näytäkään täysin itsestään selvältä.

Poliittisen propagandan keskeisiin keinoihin on aina kuulunut halu maalata vastustajasta kerralla niin irvokas kuva, ettei mikään aika riitä sen yksityiskohtien oikomiseen. Venäjän tapauksessa ei ole kysymys edes ajasta, vaan tahdon puutteesta. Venäjää itseään ei kiinnosta osallistua tähän "joko olet lakannut hakkaamasta vaimoasi" -peliin, mutta eipä myöskään euroatlanttisten arvojen jakajilla ole motivaatiota etsiä virheitä. Venäjällä on tapahtunut riittävästi epämiellyttäviä asioita luomaan "yleinen mielipide". Se näkyy hyvin esimerkiksi anonyymeissä yleisönosastokommenteissa, joissa Venäjää ja venäläisiä käsitellään toistuvasti kroonisina valehtelijoina, huijareina ja väkivaltaisina rikollisina ilman ensimmäistäkään todistetta siitä, että kaikki tai ainakin reilu enemmistö Venäjän kansalaisista täyttäisi nämä ehdot.

* * *

Minusta on selvää, ettei tällaisten kirjojen kirjoittamisen ja julkaisemisen tavoitteena ole mikään "Venäjän paras", jos mikään sinne päinkään. Gilesin maailma on täysin kaksivärinen, ja siinä maailmassa Venäjä on pikimusta, Länsi vitivalkoinen. Syntymävajakki ottopoika pysyy kurissa vain isän ja äidin lujassa komennossa. Giles ei ehkä sitä itse näe, mutta hänen ratkaisunsa on Venäjän häviäminen (tai hävittäminen) ja liukeneminen osaksi Eurooppaa. Sellainen vaihtoehto, että Venäjä saisi elää omaan tahtiinsa ja euroatlanttinen arvomaailma eläisi omaan tahtiinsa, ei kerta kaikkiaan kelpaa. Gilesillä ei ole tähän muuta selitystä kuin siirtomaaisännän arroganssi: Niin on, koska minä sanon että niin on. Kyvyttömyys tuntea malkaa omassa silmässä ei toki ole vain Gilesin ongelma. Mutta kyllä se ulkopuolisen näkökulmasta aika rumasti siellä Gilesin silmäkulmassa törröttää.

On harmillista, että Giles esittää myös paljon näkökohtia, joita propagandasta riippumatta on syytä pohtia, jos on kiinnostunut Venäjän ja "lännen" välisten suhteiden kehityksestä. Vaikka pidän Gilesin pohjimmaista väitettä vain Venäjän imperialistisuudesta harkittuna valheena, on hän oikeassa ollessaan huolestunut dialogista, joka ei voi onnistua, kun kumpikaan osapuoli ei ymmärrä tai ehkä edes halua ymmärtää toista. Ymmärtäminenhän on eri asia kuin hyväksyminen. Venäjän tuntema geopoliittinen ahdistus on helppo ymmärtää, kun katsoo karttaa ja avoimia merisatamia. Krimin haltuunotto oli ymmärrettävää, vaikka se tapahtuikin juridisesti kyseenalaisin keinoin ja viime kädessä sotilaallisella voimalla uhaten. Myös siinä lienee paljon totta, että Venäjän johdon kanssa keskusteltaessa ei kannata korostaa lempeyttä. Mutta herranen aika, ei kai kukaan tosissaan voi uskoa, että Putinin tai hänen seuraajiensa kanssa syntyy tuloksia tällaisella alentuvalla holhoamisella?

Giles on niin alentuva kuin britti vain osaa olla (tai ehkä ranskalainenkin sen osaisi, mutta ei ole nyt vertailukohtaa tarjolla). Hänen kirjansa on toki suunnattu samanmielisille, ei suinkaan Venäjän johdolle. Sielläkin se silti tutkitaan ja uskoakseni heiveröiseksi todetaan. Ei siksi, että kaikki johtopäätökset olisivat vääriä, vaan koska asenne on holhoavan ylemmyydentunteen täyttämä. Jos Giles on kirjoittanut vain vahvistaakseen omien porukoiden uskoa kova kovaa vastaan -periaatteeseen, suurin osa kirjasta menee harakoille. Jos Giles osoittaisi edes hitusen nöyryyttä toisenlaisten kulttuurien ja tapojen edessä, häntä ehkä luettaisiin myös Kremlissä vakavammin. Tällaisena syntymävammaisen ottopojan läksytyksenä kirjalla tuskin on vähäistäkään myönteistä viestiä tarjottavanaan. Valitettavasti voi olla, ettei ole ollut tarkoituskaan.

Futismietteitä

En harrasta urheilun harrastamista. Pelaisin tosin mielelläni sulkapalloa, jos tarjolla olisi yhtä ylipainoinen ja huonokuntoinen kanssapelaaja. Inhoan kaikkia väkivaltaisia lajeja kuten vapaaottelua, ammattinyrkkeilyä ja jääkiekkoa, tuota laillistettua katutappelua jäällä. Suhteeni jalkapalloon on ristiriitainen. Futis on parhaimmillaan kiehtovaa taitavuuden ja hienon suunnittelun yhteispeliä. En ole pelannut kouluvuosien ulkopuolella, mutta olen istunut lapsena futiskatsomoissa, koska isäni oli HJK:n ja sittemmin Palloliiton hommissa. Muistan elävästi katsomoissa leijuneen tupakansavun ja huutamisen yhdistelmän. Katsomossa oli aina kylmä. Eniten kiinnosti silti se, kuinka monta kuumaa nakkia saita isäni suostuu tauolla minulle ostamaan. Katselin kuola valuen lihavia äijiä, joilla oli paperikääreessä varmaan 20 nakkia keskellä huumaavalta tuoksunutta ketsuppi- ja sinappilampea. Minä sain kaksi tai kolme, en koskaan enempää.

Nuorempana seurasin ajoittain huipputason futista televisiosta, mutta iän myötä ajatus kahden tunnin laiskottelusta telkkarin edessä alkoi tuntua pahalta virhearvioinnilta. En pysty muistamaan, milloin olen viimeksi katsonut kokonaisen ottelun. Siitä on varmaan kymmeniä vuosia. Median hehkuttamia maaleja saatan silti vilkaista, koska minua kiinnostavat edelleen futiksessa kuten monessa muussakin urheilulajissa inhimillisen suorituskyvyn ihmeellisyys ja aina vain kauemmas työntyvät rajat. Kun Suomi vastoin ammattilaisten ennusteita voitti Tanskan 1-0, kuulin maalin ja rankkarin torjunnan yläkerran naapureiden mekkalasta. Itse käsittelin muistaakseni tuoreita ylioppilasjuhlan kuvia. Asiat tärkeysjärjestykseen.

Ottelun jälkeen olen seurannut hämmentyneenä uutisointia. Ymmärrettävästi media on ottanut kaiken irti ottelun aikana sattuneesta Christian Eriksenin sydämenpysähdyksestä. Olen silti ollut yllättynyt siitä, miten valtaviin mittasuhteisiin tapaus on noussut suhteessa varsinaisen ottelun tapahtumiin ja lopputulokseen. Jos en ole ymmärtänyt väärin, huipputason jalkapallo on täynnä loukkaantumisia, lyyhistymisiä, epäselviä loikoiluja kentän pinnassa, juosta hölkkääviä paarimiehiä ja kaikkea näihin liittyy showta toisiaan tönivine pelaajinaan, käsillään huitovine erotuomareineen ja kaikkitietävine toimittajine hidastusmahdollisuuksineen. Ehkä aikuiskatsojat oivalsivat melko nopeasti, ettei Eriksenin tapaus ollut ihan tavanomainen. Silti kävi niin, että Suomen sensaatiomainen puolustusvoitto etukäteen ylivoimaisesta Tanskasta unohtui kokonaan ja etualalle nousivat futiksen herrasmiessäännöt. Jonkinlaisena huippuna oli, että Tanskan puolustusministeri (en tiedä, miksi juuri hän) kiitti Suomea ja suomalaisia myötätunnosta samalla kun joku saksalainen vaati Tanskalle edes yhtä pistettä siksi, että peli oli 0-0, kun Eriksenin sydän teki temppunsa.

* * *

Jotenkin en ymmärrä, millä tavalla erilainen Eriksenin loukkaantuminen (sydänkohtaus ei ollut kuolettava, kun siihen saatiin nopeasti hoitoa) oli pelin näkökulmasta verrattuna siihen, että huippupelaaja saa pohkeeseensa niin kipeän potkun, että joutuu ontumaan hoitohuoneeseen tai pahemmassa tapauksessa saa sinne paarikyydin. Ymmärrän, että pelaajan melkein kuolema on järkyttävä asia, mutta ammattilaiset ovat taatusti varautuneet henkisesti siihen, että vieruskaveri voi minä hetkenä hyvänsä joutua lasarettiin. Sitä tilannetta varten joukkueilla on varapelaajia. Jos pelaajat eivät äänestäneet pelin lopettamisen puolesta, mikä saa puhkumaan ja puhisemaan jälkikäteen? Tanskalaisten kunnialle käynyt tappio voi selittää jotkut hätäiset lausunnot, mutta kaikkihan meni kuitenkin sääntöjen mukaan ja pelaajia kuunnellen.

Eriksenin loukkaantuminen esti medialta riekkumisen ja jälkipelin ottelun tuloksesta. Se varmasti harmittaa, joten ehkä pelaajien ja yleisön herrasmiesmäisyydellä ja skandinaavisella reilun pelin hengellä hehkuttaminen oli jonkinlainen korvike. Jonkun jääkiekon kohdalla tällainen käyttäytyminen olisikin ollut huomion arvoinen poikkeus, mutta futishan on perinteeltään brittiläisen kohteliasta, joten ei kai nyt lähtökohtaisesti ole mitään outoa siinä, että suomalaiset ilmaisivat tukensa Eriksenille ja Tanskan joukkueelle pelitilanteesta riippumatta? Katsojien yhteishuudot olivat hienoa PR-mainosta futikselle, ehdottomasti. Buuaukset olisivat olleet äärimmäisen noloja siitä riippumatta, kuka niihin olisi syyllistynyt. Vai onko tässä huomiossa kysymys myös siitä, että ajat ovat muuttuneet ja futispelaajat toimivat esimerkkeinä myös kaupallisen mainonnan ulkopuolella?

Vastaus on epäilemättä myönteinen, koska tiedämme, että esimerkiksi Suomen maajoukkue ja sen kapteeni Tim Sparv ovat viime vuosina profiloituneet rasisminvastaisen työn esikuvina. Siinä missä yhteiskunnallinen aktivismi oli takavuosina joidenkin harvojen, yleensä tummaihoisten urheilijoiden varassa. nykyään kokonaiset maajoukkueet voivat julistautua tasa-arvon edistäjiksi ja puolustaa ihmisoikeuksia, jopa naisten oikeutta harrastaa mitä tahansa urheilulajia. Uutta on se, että perinteisesti vanhoilliseksi mielletty ja myös osoitettu urheilu on noussut osaksi maailmanlaajuista tasa-arvotyötä, jossa ihmisen sukupuoli, sukupuolinen suuntautuneisuus, ihonväri tai muut ominaisuudet eivät ratkaise. Kyynisesti ilmaisten urheilumaailma ja osa urheilijoista on tajunnut, etteivät rasismi, sovinismi ja homofobia kerta kaikkiaan enää myy. Niitäkin tosin edelleen on, jotka eivät ole tätä tajunneet.

* * *

Vaikka suhtaudun pääosaan kaupallisesta urheilusta joko välinpitämättömästi tai nihkeästi, sen globaalia merkitystä ei voi kiistää. Urheilijat toimivat sadoille miljoonille lapsille ja nuorille roolimalleina, ehkä myös yhtä monille iäkkäämmille penkkiurheilijoille. Siinä missä urheilujohtajien esimerkki on yleensä aina lapsilta kiellettyä huonoa tai suorastaan rikollista käytöstä, rohkeasti hyviä asioita ajava urheilija voi konkreettisesti muuttaa ihmisten ajattelua siitä, mitkä asiat ovat tärkeitä ja puolustamisen arvoisia. Vaikka tuntuu tavallaan hölmöltä, että hyvin käyttäytyvää urheilijaa erikseen siitä kehutaan, parempi sekin kuin ettei tällaisia esikuvia olisi ollenkaan. En usko, että kukaan muuttuu tuhmasta kiltiksi vain siksi, että Tim  Sparv puhuu ja käyttäytyy esimerkillisesti. Mutta kun Tim Sparv ja tuhanneet muut esikuvat niin toimivat, aivan varmasti sillä on myönteinen vaikutus.

Myös kaltaiseni sivustaseuraaja, joka ei jaksa innostua edes parhaiden urheilijoiden urheilusaavutusten hehkuttamisesta, on hyvän esimerkin ulottuvilla. Kun näen urheilukentällä reilua ja kohteliasta käytöstä, siitä tulee hyvä mieli. Futiksen monet sääntöihin kirjaamattomat herrasmiessäännöt ovat yksinkertaisia, mutta toimivia. Ei vahingoiteta vastustajaa tarkoituksella. Ei pyritä huijaamalla saamaan pelillistä etua. Ei käyttäydytä loukkaavasti tai epäkohteliaasti ketään kohtaan vain siksi, että hän pelaa eri joukkueessa. Itse asiassa nämä säännöt ovat samoja, joilla pelin ulkopuolinenkin elämä toimii paremmin. Ei se urheilu ole eikä sen pidä olla muun elämän ulkopuolinen asia.

Urheilun ja politiikan yhdistäminen on tunnetusti erittäin huonosti toimiva keitos. Siksi onkin tärkeää ymmärtää, että kuten Tim Sparv on todennut, ihmisoikeuksien puolustaminen ei ole sama asia kuin politiikka. Kun joku kieltäytyy – mahdollisesti oman uran jatkon ja taloudellisen turvattomuuden uhallakin – lähtemästä urheilumatkalle valtioon, joka ei kunnioita ihmisoikeuksia, kyseessä ei ole politikointi vaan Amnestyn toimialaan liittyvä aktivismi. Vaikka rajanveto voi olla vaikeata – itse en matkustaisi Yhdysvaltoihin sen syvän rasismin takia –, itse periaate on tärkeä. Urheilun ei koskaan pitäisi olla ihmisoikeuksia tärkeämpää. Ei varsinkaan, jos todellisuudessa on kysymys rahasta, jonka päälle on liimattu urheilijan kuva. Minusta esimerkiksi Colin Kaepernick ja Megan Rapinoe ovat Tim Sparvin tavoin kunnioituksemme ansainneita rohkeita urheilijoita.

    

Äänestysdemokratiaa

Tulevana sunnuntaina istun vaalivirkailijana ensimmäistä kertaa elämässäni. Ulkopuoliselle se voi symboloida lujaa uskoa edustuksellisen demokratian merkitykseen. Todellisuudessa autan virkailijana paitsi äänestysdemokratian prosessia kotikunnassani Helsingissä, myös tukemani Asukkaiden Helsingin hentoista vaalibudjettia lahjoittamalla virkailijan saamat muutamat vaivanpalkkasataset sinne. Silti suhtaudun tehtävään vakavasti, sillä monista kriittisistä näkemyksistäni huolimatta pidän erittäin tärkeänä, että vaalit toimitetaan ehdottoman tasapuolisesti, avoimesti ja rehellisesti. Omassa ajattelussani vaaleilla on mitään merkitystä vain siinä tapauksessa, että ne heijastavat kansalaisten todellista näkemystä.

Siihenkin liittyy kyllä haasteita. Siitä, että vaalit järjestetään teknisesti moitteettomasti (ja juuri sen varmistamisessa olen 13.6.2021 yksi ratas isossa järjestelmässä), ei nimittäin vielä seuraa, että vaalien lopputulos heijastaisi aidosti kansalaisten näkemyksiä. Joka vaaleissa ison vääntymän todellisuusnäkymään synnyttävät ne äänioikeutetut, jotka eivät oikeuttaan käytä. Äänestämättömien puolue on kunnallisvaaleissakin käytännössä aina suurin. Kuntavaaleissa 1964 sen osuus oli pienimmillään 20,7 %, mutta kaksissa viimeisissä vaaleissa se on noussut ylivoimaiseksi ykköseksi yli 41 % osuudellaan. Vaalijärjestelmä on aikoinaan päätetty rakentaa tältä osin immuuniksi eli vaaleissa tehdään valinnat äänestäjien määrästä riippumatta. En tosin löytänyt yksiselitteistä vastausta kysymykseen, onko äänestys laillinen vaikka kuinka pienen osanoton kautta.

Ratkaisu lisää äänestävien mielipiteen painoarvoa merkittävästi. Järjestelmä kiittää sitä, joka äänestää ja tavallaan jättää prosessista kokonaan pois ne, jotka eivät äänestä. Edes tyhjää äänestämällä ei oikeasti pääse vaikuttamaan lopputulokseen eikä heikentämään valittujen mandaatin vahvuutta. Rumasti sanottuna demokratiamme ei piittaa niistä, jotka eivät äänestä eikä anna edes mahdollisuutta protestoida tehokkaasti. Vain kiltisti äänestäneitten mielipide noteerataan, ainakin teoriassa. Suomessa ei ole varsinaista äänikynnystä, mutta piilevänä se vaikuttaa lopputulokseen niin, että käytännössä pienissä vaalipiireissä se voi olla yli 10 %, mutta väkirikkaissa, esimerkiksi Uudellamaalla, se on vain 2,6 % (eduskuntavaalit 2003). Niin tai näin, vain äänestämällä kiltisti voi poliittisesti vaikuttaa mihinkään, muun kuvittelu on itsensä huijaamista. Aku Ankan äänestäminen on vain lyhyt ja kulunut vitsi.

* * *

Mutta onko peli reilua sillä ehdolla, että unohdetaan äänestyspassiiviset kansalaiset ja tulkitaan, että heidän kannatuksensa sataa tasaisesti osallistuville, koska se ei sada kenellekään? Kuntavaaleja on perinteisesti pidetty "aidompana" demokratiana kuin muita vaaleja, koska pääosa ehdokkaista on monille tuttuja ihmisiä ja koska ehdokkaiden ominaisuuksista siksi tiedetään myös muuta kuin tylsääkin tylsemmän vaalipropagandan valheet ja liioittelut. Kylällä vaimonhakkaajaksi tiedettyä miestä voidaan äänestää siitä huolimatta, mutta ei tiedosta riippumatta. Vaalipropagandan teho ja toiminta lienee kuntavaaleissa erilainen kuin valtakunnallisissa vaaleissa, joissa ehdokas voi olla "tuttu", mutta todellisuudessa hänestä ei tiedetä mitään. Kuntavaaleissa ehdokas voi olla naapuri, jonka hyvät ja huonot ominaisuudet tunnetaan oikein hyvin. Siksi ehkä kilpeä kiillottavan propagandan vaikutus on heikompi. Ei varmaan merkityksetön, mutta vähäisempi.

Sen sijaan julkinen näkyvyys on ratkaisevan tärkeää myös kuntatasolla. Vaaleissa on automaattinen etu niillä, jotka työnsä tai jonkin muun toiminnan perusteella ovat julkisesti esillä uutisissa, katukuvassa tai juoruissa. Some-julkisuuden vaikutusta en itse osaa oikein arvioida, mutta ainakin monet ehdokkaat tuntuvat ajattelevan, että äänestäjät lukevat Twitter- ja Facebook-päivityksiä. Yllättävän moni ehdokas tuntuu myös ajattelevan, että nyt ei laskelmoida, vaan ollaan aidosti ja suorasanaisesti mieltä tästä ja tuosta, myös sellaisista asioista, joihin kuntapäättäjillä ei ole sanaa sanottavana päätöksistä puhumattakaan. Syvällisen demokratian näkökulmasta on itse asiassa hyvä, että vakaumuksellinen rasisti ilmaisee näkemyksensä avoimesti somessa. Ei voi kukaan jälkikäteen selitellä, että luuli sen ja sen olevan ihan kiva tyyppi.

Sekin on hyvä muistaa, että koska näkyvyys varsinkin somen ulkopuolella maksaa, ei ole yhdentekevää, onko ehdokkaalla tukenaan maksukykyisiä edunsaajia. Vaalitukeahan ei todellisuudessa makseta yksilön tukemiseksi, vaan siksi, että hänen luotetaan ajavan maksajalle tärkeitä asioita esimerkiksi verotuksessa, kaavoituksessa, maankäytössä ja avustuksissa. Yritykselle on yksi ja sama, minkä niminen ukkeli tai akkeli siellä valtuustossa nappeja painaa, kunhan se painaa niitä yrityksen eduksi. Juuri siksi meillä on säädetty lakeja vaalitukien läpinäkyvyydestä, että äänestäjä tietäisi, minkä pankin tai yrityksen edustaja hänelle tarjoutuu äänestettäväksi tai että joku toinen ei ihan oikeasti ole saanut vaalirahaa miltään tulevalta edunsaajalta.

* * *

Sitten on Helsingin kaltaisia tapauksia, joissa ei voida järjestää edes normaalia kuntavaalia, koska valtakunnan valtalehti on kiinnostunut pelkästään siitä, että Kokoomus saa eniten ääniä ja Kokoomuksen edustaja valitaan pormestariksi. Vaikka pormestaria ei valita kuntavaaleissa, Helsingin Sanomille on kätevämpää keskittää vaalivaikuttaminen siihen, koska eihän yksittäisillä valtuutetuilla todellisuudessa ole mitään merkitystä, vain pormestarilla ja linjoista päättävällä poliittisella koalitiolla. Armollisesti lehti jättää siis ehdokkaat huomiotta ja rummuttaa ilmeisesti loppuun asti kuntavaaleja kahden puolueen taisteluna pormestarin pallista. Tähän sisältyy tietenkin piiloviesti: älkää antako valtioneuvoston kokoonpanon häiritä, Helsingissä riittää, että äänestätte Kokoomuksen suurimmaksi. Sitten kaikki voi taas jatkua yrittäjien näkökulmasta oikealla tavalla ja köyhän eduista leikaten.

Olen äänestänyt kaikissa vaaleissa, joissa minulla on ollut äänioikeus. En siksi, että pitäisin nykyistä järjestelmää hyvänä, vaan koska äänestämättömyys on käytännössä aina ääni hyvin toimeentuleville. Varakkaat äänestävät aina - myös sateisina päivinä -, koska heillä on niin paljon menetettävää. Ihminen, jolla ei ole enää edes unelmia, jättää helpommin äänestämättä. Tähän koko äänestysdemokraattinen järjestelmä perustuu ja suuri siksi en pidä sitä järin demokraattisena. Mutta kun akuuttia vaihtoehtoa ei ole, vain äänestämällä sitä, jota hyväosainen ei äänestä, voi tilannetta ja vallitsevaa politiikkaa vastaan vaikuttaa. Passiivisuus ei ole todellinen protesti, se tarkoittaa oman äänensä käyttämättä jättämistä eli periksi antamista. 

Ensimmäistä kertaa oman vaalielämäni aikaan joudun kohtaaman sen pelon, että vaaleissa menestyy avoimesti vihaa ja eriarvoisuutta kannattava puolue. Kokoomus on tietysti aina ollut eriarvoisuuden kannalla, mutta ei sekään nyt aktiivisesti ole ihmisten välistä vihaa ja vastakkainasettelua ole ajanut. Monen perussuomalaisen ehdokkaan vaalimainonnassa on niin brutaalia tekstiä ja ihmisarvon vastaisia ajatuksia, että ihan oikeasti heidän läpimenonsa herättää huolestuneita ajatuksia. Äänestysdemokratian ytimessä on se ajatus, että äänestävä kansa on aina "oikeassa". Jos kuntavaaleissa menestyy puolue, joka haluaa ajaa vääränväriset ja -uskontoiset ihmiset pois Suomesta, joutuu yksi ja toinenkin miettimään, sisältääkö demokraattinen hallintojärjestelmä myös mahdollisuuden puolueelle, joka kiistää avoimesti tasa-arvoisuuden ja jokaiselle kuuluvien perusoikeuksien oikeutuksen. Tällaisiakin on hyvä miettiä, kun harkitsee äänestääkö vai ei ja ketä tai mitä.

Kiinnostava aihe, onneton toteutus

Arne Somersalo kuuluu niihin suomalaisen äärioikeiston toimijoihin, jonka nimi vilahtelee siellä täällä 1920- ja 1930-lukujen poliittisen historian luvuissa, mutta ei koskaan ehdi kunnolla tarkentua. Siksi tartuin uteliaana Veikko U. J. Heinosen kirjaan Arne Somersalo : Ilmavoimien 1920-luvun komentaja - Tuntemattomin tunnettu suomalainen fasisti? (AC Air Art Oy 2020). Kirjoittaja on taustaltaan lentäjä, upseeri ja valtio-opin tohtori Jyväskylän yliopistosta (2011). Poliittisesta historiasta hän on suorittanut approbaturin Helsingin yliopistossa 1981. Kirja on omakustanne, AC Air Art on Heinosen oma yritys. Kirjan taittajaksi, kustannustoimittajaksi ja oikolukijaksi on merkitty Thoûa Heinonen. Kustantaja tulkitsee - väärin - tekijänoikeutta ilmoittamalla, että ”Kaikki arkistokuvat on uudelleen muokattu”, mistä syystä kustantaja kieltää niiden jäljentämisen ja levittämisen. Laki ei todellisuudessa tarjoa tällaista mahdollisuutta, vaan kyse on lain omavaltaisesta tulkinnasta.

Aloitan näinkin omituisesti, koska tämä kirja on julkaisuna melkoinen raakile. Kuvissa on paljon mielenkiintoisia tapauksia, mutta monet niistä on käytännössä tuhottu aivan liian mustalla painatuksella. Se on sinänsä looginen ratkaisu taitossa, jossa luvut aloittavat sivut on painettu mustalle pohjalle. Mutta kuvat ovat pieni ongelma tekstin rinnalla. On täysin sallittua, ettei tietokirjoittaja tee omaa tutkimusta, vaan kokoaa hajallaan olevaa informaatiota ja muokkaa siitä aiemmin puuttuneen kokonaiskuvan. Heinonen on selvästi tavoitellut jotain tällaista, mutta aivan liian suuri osa melkein 500-sivuisesta kirjasta koostuu paitsi pitkistä ja usein aika huonosti perustelluista sitaateista (mm. 2 ja 1/2 sivua käytetään Upseerikokousten sääntöjen kirjaamiseen), yksioikoisesta aiempien kirjoittajien ja tutkijoiden näkemysten kertaamisesta. Somersalon henkilökuva jää repaleiseksi ja mm. perhesuhteet käyvät jotenkin ilmi kuin vahingossa kirjan loppuosassa. Siellä täällä on Heinosen omia tulkintoja, mutta ne hukkuvat yleiseen sota- ja poliittisen historian kuvailuun.

Loppujen lopuksi vain Somersalon rooli IKL:n ja sen lehtien keskeisenä kirjoittajana saa kirjassa selvästi uutta valaistusta. Tämä osio on mielenkiintoinen, samoin kuin Suomen ilmavoimien alkuvaiheiden kuvaus, vaikka se jääkin yllättävän byrokraattiseksi. Kirjoittajan lentäjätaustaa vasten olisi voinut odottaa sen olevan kirjan keskeisimpiä jaksoja. Aivan liian pitkään ja yksityiskohtaisesti Heinonen kuvailee Lapuan liikkeen ja erityisesti Mäntsälän kapinan vaiheita. Hän nimittäin tulee jokseenkin sellaiseen päätelmään, ettei Somersalolla todellisuudessa ollut kummankaan kanssa mitään erityistä roolia, vaikka oli vahva sympatisoija ja Vihtori Kosolan liittolainen. Näissä kohdissa korostuu se, ettei Heinonen ole tehnyt omaa tutkimustyötä, vaan on keskenään ristiriitaisten lähteiden varassa. Myös Somersalon roolista Suomen Suojelusjärjestön (S.S.L.) toimitsijana ja ideologina olisi mieluusti lukenut vähän enemmänkin, mutta ilmeisesti ilman erillistä tutkimustyötä kertomista ei ole ollut.

* * *

Olen harvoin lukenut tämän aihepiirin omakustannettakaan, joka olisi kielellisesti niin onneton kuin tämä elämäkerta (Heinoselle ”elämänkerta”). Jos kustannustoimittaja- oikolukija on parantanut kirjan kieliasua, en halua edes ajatella lähtökohtana ollutta käsikirjoitusta. Arvelen kuitenkin, ettei kumpikaan, ei kirjoittaja eikä oikolukija, ole ymmärtänyt, että oikoluvun tarkoituksena on korjata kirjoitusvirheet, kielivirheet, nimissä olevat virheet ja yleinen luettavuus. Seuraavien esimerkkien tarkoitus ei ole ilkeillä, vaan osoittaa, miten keskeneräinen teksti on kirjamuodossa lopulta julkaistu. 

Heinonen ei tunne sanojen biografia ja bibliografia eroa. Puhuessaan erilaisista henkilöhistoriikeista hän puhuu koko ajan ”bibliografioista”. Pervitiinin hän kuvailee ”morfiinin johdannaiseksi”, vaikka kyseessä on synteettinen metamfetamiini. Saksan kieli horjahtelee tuon tuostakin, mm. ”ebenholts” ja keisari ”Vilhelm”, minkä lisäksi erisnimet tuottavat muutenkin toistuvia vaikeuksia (mm. ”Brocopé”, Hjelmman on välillä Hjelmann, välillä Hjellman tai Hjelmmann, ”mannerheim”, ”kultaranta”, ”Hurja-Hilja Riipinen” asiatekstissä, ”Immelmanin” po. ”Immelmannin” jne.). Kulosaari ei kuulunut vuonna 1918 Helsinkiin. Lisäksi kaikki selkeät kirjoitusvirheet, joista hauskimpia ovat ”Ääneslinna” ja ”Kulosaara” sekä 1800-luvun tapahtumiin liittyvät vuosiluvat 1942 ja 1948. Ne ovat kaikki harmittomia virheitä, mutta kuvastavat oikoluvun tasoa.

Systemaattisesti esiintyviä kielioppivirheitä on valitettavan paljon, Pilkkuja on käytetty hyvin säästeliäästi, ison ja pienen alkukirjaimen käyttö substantiiveissa (”tunnettu Filosofian tohtori”) ja adjektiivimaisissa ilmaisuissa (”Etelä-Pohjanmaalaisten liike”) horjuu, monista lauseista puuttuu kokonaan verbi ja verbit ovat toistuvasti yksikössä, vaikka subjekti on monikossa. Myös syntaksivirheet ovat yleisiä. Heinonen käyttää kohdehenkilöstään kolmea muotoa ilman mitään ymmärrettävää logiikkaa: Arne, Somersalo ja Arne Somersalo. Myös vuoden 1918 sodan nimi vaihtelee kirjoittajan omassa tekstissä; Heinonen on pyrkinyt käyttämään sisällissotaa, mutta unohtaa sen välillä innostuen puhumaan vapaussodasta, joskus myös kansalaissodasta. Eräiden henkilöiden nimenmuutosta hän toistelee useamman kerran, aivan kuin ei muistaisi todenneensa asiaa jo aikaisemmin. Kirjassa ei ole hakemistoa, vaikka teksti vilisee ihmisten ja järjestöjen nimiä. Taittoon on jäänyt häiritsevän paljon orpo- ja leskirivejä, jotka olisivat kaikki olleet hoidettavissa. Tekstin sisällä viittaus tutkimuksiin horjuu, ääriesimerkkinä muoto ”Haapala, Pertti (1986) toteaa”. Sivulla 389 on kuvateksti yhtäkkiä englanniksi.

* * *

On harmillista, että tilaisuus tuoda lukijoille hyvin kirjoitettu ja kiinnostava henkilöhistoriallinen tietoteos jää kesken. En sano, että Arne Somersalo on tarpeeton kirja, varmaan kaikki lukijat eivät koe sitä kuten minä olen kokenut. Pohdin tähän lopuksi asiaa, joka väistämättä liittyy kaikkiin jyrkkiä näkemyksiä esittäneiden ihmisten historiikkeihin. Lukija nimittäin pohtii tahtomattaankin, miten kirjoittaja suhtautuu kohdehenkilöönsä. Heinonen on lisännyt pitkän alaotsikon, jonka loppuosa on selvästi tarkoitettu koukuttamaan myös sellainen lukija, jota ei Somersalon persoona tai ilmailu-ura sinänsä kiinnostaisi. Kutsumalla Somersaloa fasistiksi kysymysmerkin kerta Heinonen heittää lukijalle täkyä, mutta joutuu myös vastaamaan heittoonsa.

Heinonen on selkeästi pyrkinyt välttämään vanhanaikaisinta ”isänmaallista” perinnekirjoittelua, joka näkee tehtäväkseen nostaa kohdehenkilö jalustalle ja pyyhkiä sitten kaikki havaitut pölyt ja likatahrat näkymättömiin. Heinonen ei piirrä Somersalosta mitenkään täydellistä päähenkilöä, vaikka ei pystykään välttämään koko kirjaa leimaavaa myötämielisyyttä. Heinonen jättää käyttämättä tilaisuuden määritellä Somersalon fasistisuuden määrää tai laatua, eikä kirjasta esimerkiksi löydy asiaa valottavia esimerkkejä vaikkapa Ajan Suunnan tai Savon Suunnan palstoilta. Somersalon äärioikeistolaisuutta ja antikommunismia ei sinänsä peitellä, mutta ne saavat kirjassa jotenkin "luonnollisen" perustelun. 

Heinonen tulee todenneeksi kantansa ehkä puolivahingossa viimeisessä kappaleessa, jossa hän siteeraa Mikko Uolan tutkimusta Sinimusta veljeskunta (1982). Näin kirjoittaa Uola: ”Ei ole syytä epäillä niitä arvioita, joiden mukaan IKL:n jäsenistö antoi sota-aikana suhteellisesti katsoen kaikkein suurimman uhrin isänmaalle.” (s. 482) Tähän Heinonen toteaa ”En väitä vastaan.” (s. 465) Molempien tohtoreiden henkilökohtainen empatia suomalaista äärioikeistoa kohtaan on tietysti sallittua. Heinosen kohdalla loppukaneetti on kuitenkin aika huonosti perusteltu. Kuvatessaan Somersalon kuolemaa hän joutuu toteamaan, että oli mikä tahansa kerrottu versio totta, ne kertovat kaikki miehestä, joka ei jaksanut tai halunnut enää taistella, vaan tapatti itsensä Kiestingissä. Tällainen ”uhri” sopii hyvin äärioikeistolaiseen muisteluhistoriaan, jota tämän päivän uusnatsit jatkavat sekä Eugen Schaumanin että Bobi Sivénin haudoilla. Mutta onko lopulta itsekkäämpää ja merkityksettömämpää ”uhria” kuin itsensä surmaaminen? Heinonen ei ole kyennyt sanomaan Somersalosta tylyä totuutta, ei ole ehkä halunnutkaan, mutta lukija voi sen tekstistä päätellä.

Myrkyllinen miehuus

En ole varma siitä, voinko kirjoittaa mitään hyödyllistä tai mielenkiintoista kirjailija ja kriitikko Juhani Branderin kirjasta Miehen kuolema : Pohdintoja maskuliinisuudesta (WSOY 2020). Epävarmuuteni johtuu siitä, että vaikka Branderin käsittelemät aiheet ovat tavallaan tuttuja, koen olevani miehen rooleista ja miehuudesta niin etäällä, että tunnen olevani jäävi. Päätin kuitenkin kokeilla, koska mielestäni Miehen kuolema on tärkeä puheenvuoro. Se on tärkeä tavalla, jota en välttämättä edes ymmärrä muuten kuin intuitiivisesti. Arvelen nimittäin, että Brander pystyy puhuttelemaan kaltaisiaan miehiä, joiden joukkoon itse en kuulu. Uskon melkein, että Brander puhuttelee niitäkin miehiä ja poikia, jotka hänen mukaansa "vihaavat lukemista".

Branderin kirja koostuu tiiviisti toisiinsa niveltyvistä esseistä, joiden yhtenäinen puhetapa, miltei hengästynyt kiihkeys, perustelee sekä jokseenkin suoraviivaisen käsittelyn että runollisen ja miehisen huumoriherjailun välillä liikkuvan tunneskaalan. Vaikka kirjan yleisilme on synkkä, jopa masentava, sen analyysi ei koostu pateettisesta itseruoskinnasta (vaikka itsekritiikkiä on runsaasti), vaan enemmänkin muutoksen mahdollisuudesta tilanteessa, jossa muutos ei ole mahdollinen. Brander tuntuu sanovan, ettei sille myrkylliselle mieskuvalle ja sen tuhotöille voi mitään, mutta silti niille on pakko voida vaikka mitä. 

Kirjan myönteisiin puoliin kuuluu ehdottomasti se, ettei Brander esitelmöi ja paasaa hyveellisen puhujapöntöstä. Hän on oman todistuksensa mukaan mitä tyypillisin myrkyllisen miehuuden näyte ja esimerkki. Paitsi että hän on kyennyt katsomaan asiaa tuon miehuuden ja miehuullisuuden pintakalvon molemmilta puolilta. Useimmat meistä eivät siihen kykene, eivät tule edes ajatelleeksi, että miehuuskin voi olla elämänmittainen kupla. Brander inhoaa "toksista maskuliinisuutta", mutta tietää sormenheristelyn merkityksettömyyden ja voimattomuuden. Kysymys on niin isosta asiasta, että sen edessä on syytä nöyrtyä ja ihmetellä enemmän kuin jaella käyttäytymisohjeita.

* * *

Brander käsittelee lukemista ja urheilua (erityisesti lätkänpelaamista), häpeää ja uhoa, seksiä ja homottelua, Päätaloa ja kouluampujia, armeijaa ja #metoo-kampanjaa, mutta puhuu erittäin vähän naisista, naiseudesta ja mistään niihin ehkä liittyvästä. Silti ne ovat koko ajan läsnä, vaiettuna vaihtoehtona, käsittämättömänä halujen ja inhon ristiriitana, joka saa hyvin monet miehet käyttäytymään paitsi typerästi, myös yksinkertaisesti sietämättömän naisvihamielisesti. Branderin kuvaamassa maailmassa nainen on miehelle yhtä aikaa mahdoton ja välttämätön pala elämäksi kutsuttua hullunmyllyä. Siinä vaiheessa kun useimmilla naisilla elämän peruskuviot ovat jo opeteltuja, mies joutuu keskelle vaatimuksia ja ratkaisuja, joista hän ei ymmärrä yhtään mitään.

Brander ei ole onneksi miespateettinen millään lailla. Hän ei keksi tekosyitä miesten typerälle käyttäytymiselle. Jonkinlaista aseettomuutta ja avuttomuutta hänkin monin paikoin viestittää, mutta tiukan paikan tullen hänen näkökenttänsä on rationaalinen erittely, yritys ymmärtää sitäkin, mikä ei vaikuta olevan ymmärrettävän rajoissa. En tiedä, naurattavatko Branderin ironiset kielikuvat kaikkia, minua kyllä. Kun miehinen typeryys kipuaa kohti lakipistettään ja sitten vielä sen yli, mikään kädestä pitäminen ja selkään taputtaminen ei kerta kaikkiaan auta. Miehen pitää kohdata itsensä ei-miehen silmin, mikään muu ei herätä.

* * *

Palaan lopuksi alussa mainitsemaani jääviyden tunteeseen. Juhani Brander on esikoiseni ikäinen. Meitä erottaa kolme vuosikymmentä, mutta kirjaa lukiessa jouduin toistuvasti kysymään, olenko vain unohtanut elämäni "myrkyllisen miehuuden" ja sen ilmentymät vai eikö niitä jostain syystä ole ollutkaan? Minulta puuttuvat nimittäin melkein kaikki Branderin värikkäästi kuvaamat miehisyyden kokemukset. Ei ole koskaan lyönyt ketään enkä saanut "turpaani" (pikkuveljen kanssa nahistelua ja tönimistä en laske). En ole koskaan ollut edes lähellä turpaansaamista. Siksikö, että olen osannut puhua itseni häämöttävistä vaikeuksista vai siksi, että kaikki alfauroksiksi pyrkivät möhkäleet ovat aina vaistonneet, etten ole edes mukana siinä kilpailussa?

Minulla ei ole kouluajalta (1957-1968) minkäänlaisia kokemuksia poikien tai nuorison keskinäisistä tappeluista saati väkivallasta puukoin tai nyrkein. Myöskään armeijassa en törmännyt muuhun kuin pohjattomaan typeryyteen. Aivan kuten koulussa kiusaamisesta vastasivat opettajat, armeijassa pahimpia eivät olleet varusmiehet vaan natsasankarit. En muista koskaan kokeneeni minkäänlaista pilkkaa sen takia, että olen aina lukenut paljon. Riittikö se, että tykkäsin lätkästä ja futiksesta, koska halusin tehdä maaleja? Joku jäi aina pesisjoukkueeseen viimeisenä valituksi, mutta se en ollut koskaan minä, koska olin hyvä sieppari. Silti olisin ollut helppo kiusaamisen kohde, jos siihen olisi löytynyt halukkaita. Ehkä olin vain onnekas.

Erotuin kyllä miesten maailmasta jo lapsena. Vaikka neppailin pikkuautoilla, autot sinänsä eivät minua kiinnostaneet. Lentokoneet viehättivät, mutta eivät koneina, vaan visuaalisesti. Ryyppääminen tai tupakointi eivät koskaan houkuttaneet ja muutamat pienet näpistykset jättivät mahanpohjaan niin ikävän tunteen, että sekin homma jäi. En koskaan viihtynyt koulun ulkopuolella porukoissa. En kuulunut partioon, urheiluseuraan tai toimivaan bändiin (olisin halunnut bändin, mutta ujostutti liikaa). Tytöt kyllä kiinnostivat, mutta kuuluin siihen joukkoon, jolle toiveiden muuttaminen teoiksi tai ainakin yrityksiksi oli ylivoimaisen vaikeata. Olen aina viihtynyt naisseurassa, miesporukoista minulla on vähemmän kokemusta. Itse asiassa hyvin vähän ja sekin ilman omaa aloitettani.

Branderin ikäluokan edustajat ovat selittäneet maailmani ja sen viattomuutta sillä, että siihen ei ole kuulunut kokemuksena peruskoulua. Se voi olla yksi selitys, koska luokkatoverini ovat vahvistaneet muistikuvani siitä, ettei koulussamme tapeltu ja riidelty väkivaltaisesti ja että vain opettajat kiusasivat. Viihdyin koulussa, joten se ei voinut olla peruskoulu, sanovat nuoremmat. Kysymys ei olekaan siitä, ettenkö olisi koskaan törmännyt Branderin kuvailemaan "toksiseen maskuliinisuuteen". Olen vain onnistunut ohittamaan sen joutumatta pilkatuksi, häväistyksi ja nolatuksi. Olen harrastanut koko elämäni asioita, joista olisin Branderin maailmassa tullut elävänä haudatuksi. Aivan sattumalta olen lukenut samaan aikaan Mark Lanegan -nimisen jenkkimuusikon muistelmia. Hänen elämänsä on elävä todiste kaikesta siitä, mistä Brander kirjoittaa (kirjat menivät mielessäni lomittain). Myrkyllinen miehuus on globaali ilmiö, elävää todellisuutta, se on uskottava ja siltä pohjalta toimittava, jos muutosta haluaa.