Huonoksi huijattu hyvä ihminen

Olen ilahtunut siitä, että Rutger Bregmanin kirja Hyvän historia : Ihmiskunta uudessa valossa (Atena 2020) on ollut kansainvälinen menestys ja erittäin suosittu ja kysytty myös Suomessa. Jouduin itsekin jonottamaan kirjaa kirjastosta hyvän tovin. Se myös kannatti, sillä Bregman on kehunsa ansainnut. Hän ei tyydy paasaamaan ja julistamaan, hän on penkonut kunnolla tunkiota, jonka nimenä voisi olla ”Tuhat myyttiä ihmisen synnynnäisestä pahuudesta”.  Bregmanin talikon jäljiltä paljastuu järkyttävä määrä valheita, harkittua vääristelevää propagandaa, tarkoituksella väärin ymmärrettyjä tutkimuksia ja tietenkin rajattomasti ideologisesti motivoitunutta riistokapitalismin oikeutusta. Vaikka Bregman ei asiaa ole halunnut jyrkästi muotoilla, hän tulee kyllä todistaneeksi, että mielikuva syntymäpahasta ihmisestä ei ole pelkästään perusteeton, se on myös harkiten sellaiseksi rakennettu.

Hyvän historia ei ole pelkkä pamfletti, jollaisia kansainväliset myyntimenestykset usein ovat. Vaikka Bregman kirjoittaa paljon käytetyllä tyylillä ”näinhän se on – vai onko sittenkään?”, lopputulos on tutkittua ja aika hyvin perusteltua tietoa, ei pelkästään 2020-luvun hipin kauniita unelmia. Tarina inhimillisen hyvän historiasta on ajoittain melkein liian myönteistä ollakseen uskottavaa, mutta Bregmanin asevarastosta riittää kyllä katetta vahvoille ja monin paikoin radikaaleille väitteille. Lyhyesti ilmaisten Bregman osoittaa, ettei erityisesti konservatiivisen oikeiston hellimä ja propagoima kuva ihmisestä itsekkäänä, ahneena ja epäluotettavana oliona pidä paikkaansa. Kärsimme kyllä erinäisistä harhoista, mutta pohjimmiltaan olemme hyväntahtoisia, sosiaalisesti uteliaita ja väkivaltaa kaihtavia eläimiä.

Bregmanin viestin radikaalisuus on juuri sitä, että hän osoittaa oikeistolaisen – etten sanoisi suoraan uusliberalistisen – ihmiskäsityksen olevan vastuussa valtaosasta niistä onnettomuuksista, joihin ihmiskunta on lyhyen historiansa aikana joutunut. Ihmistä täytyy manipuloida ja huijata perusteellisesti, että hänet saadaan toimimaan julmasti, muitten hyvinvoinnista piittaamattomasti ja itsekkäästi. Oikeistolainen kaikkien sota kaikkia vastaan on ideologiaa, ei mikään ihmisyyteen liittyvä peruspiirre. Bregman ei varsinaisesti piirrä tämän valtavan huijauksen kaarta, mutta sen keskeiset osatekijät, yksityisomistuksen ja muiden työllä vaurastumisen, hän analysoi pätevästi.

* * *

Kirjan alkupuoli keskittyy kumoamaan myyttejä luonnostaan ikävästä ihmislajista. Bregman todistelee, että varsin harvat ihmiset ovat todellisuudessa halukkaita tappamaan edes "vihollisia" varsinkaan silloin, kun joutuvat näkemään nämä ja toteamaan oman lajin edustajiksi. Ensimmäisen maailmansodan rauhanomaiset jouluveljeilyt ovat historiasta tuttu asia, mutta Bregman korostaa, kuinka vimmatusti ylin sodanjohto tätä ilmiötä vastaan toimi. Eihän pasifistien armeijasta mihinkään ole, mitä ei pitänyt todistaa julkisesti. Silti, toistuvasti on tarkemmissa tutkimuksissa selvinnyt, että vain anonyymi ja etäinen surmaaminen onnistuu laajemmassa mittakaavassa. Myös Pääsiäissaareen liittyvät myytit Bregman kumoaa täydellisesti ja osoittaa, että kyse on ollut joko tietoisesta tai huonosta ymmärryksestä johtuneesta faktojen virheellisestä tulkitsemisesta. 

Varsinaiseen myllytykseen joutuvat myös klassiset ihmisen pahuudesta muka todistaneet Stanley Milgramin sähköiskukone ja Stanfordin yliopiston vartijoista ja vangeista kertova kauhujuttu. Bergman osoittaa, että todellisuudessa molempien kokeiden tulokset olivat  täysin päinvastaisia kuin julkisuudessa haluttiin kertoa. ”Sadistisia vartijoita” painostettiin ankarasti, samoin ”sähköiskuja” käskystä antaneita. Todellisuudessa suurin osa kokeisiin osallistuneista, jotka eivät olleet palkattuja näyttelijöitä, suhtautuivat erittäin torjuvasti muiden ihmisten kiduttamiseen. William Goldingin kuuluisa romaani Kärpästen herra osoittautuu sekin tietoiseksi pyrkimykseksi levittää kielteistä ihmiskuvaa, kun taas todellisen elämän vastaavissa tilanteissa, jollaisia on dokumentoitu, keskenään jääneet nuoret ovat rakentaneet ystävyyden ja yhteistyön, jollaisesta meidän aikuisten tulisi ottaa oppia.

Bregman tulee johtopäätökseen, että elämme alkoi mennä pieleen, kun keräilijä-metsästäjät asettuivat aloilleen viljelläkseen maata ja näin tekivät mahdolliset ylijäämän keräytymisen ja keskittymisen, valtion ja niin hengelliset kuin maalliset vallankäyttäjät. Bergman on selkeästi sitä mieltä, että ”ennen” ihmisyhteisöt olivat lempeämpiä ja yhteistyöhaluisempia kuin nykyään. Rivien välistä voi mielestäni lukea myös sen, että vallan uusjaosta hyötyneet ovat vuosituhansien ajan harrastaneet myös systemaattista propagandaa sen todistamiseksi, että yksityisomistuksen synnyttämä kateus, ahneus ja epäsosiaalisuus on ”oikein”, ”luonnollista” ja ihmiselle ominaista. Bregman puolestaan käyttää koko kirjansa loppuosan sen todistamiseksi, että tämä propaganda perustuu valheille ja vääristelyille.

* * *

Bregmanin todistelun jälkeen on pakko ihmetellä, miten totaalisesti tämä kapitalistista yksityisomistusta, ryöstämistä, riistämistä, alistamista ja tuhoisaa käyttäytymistä puolustava ideologinen propaganda on vallannut pääosan maailman mediasta. Oli kyse kirjallisuudesta tai elokuvista, jakelussa on pääosin sisältöjä, joiden mukaan muihin ihmisiin ei kannata luottaa, parasta on olla itsekäs ja mikä tärkeintä, hyväksyä muut ihmiset jalkoihinsa tallovien toiminta. He kun näyttävät onnistumisen ja pärjäämisen mallin. Siitä mallista tihkuva veri, tuska ja epätoivo ovat globaalin valheen mukaan pieni hinta siitä, että kenestä tahansa voi tulla miljonääri ja niistä, jotka jo ovat miljonäärejä, tulee vääjäämättä miljardöörejä. Pandemian aikaisella rikkaimpien rikastumisvauhdilla ehkä jo 2030-luvulla maailmaan ilmestyvät ensimmäiset aidot biljonäärit.

Bregman on tietysti optimisti, vaikka hän puhuu itse realismista, uudesta realismista. Hänen kirjansa on täynnä huonosti tunnettuja (eli tietoisesti vaiettuja) toisenlaisen tien valinneita yhteisöjä, joitten toimintamalli ei perustui oletukseen ihmisestä luontaisesti itsekkäänä ja vihamielisenä lajina, vaan luottamukseen ihmisen pohjimmaiseen haluun toimia yhteisönä ja yhteiseksi hyväksi. Näitä esimerkkejä lukiessa vakuuttuu siitä, että kapitalistinen media on vaiennut niistä täysin harkiten ja tietoisesti. Jo pelkästään näitten vaiettujen hyvien esimerkkien julkistaminen tekisi Bregmanin kirjan merkittäväksi. Mutta hänen realisminsa on ajoittaisessa leijunnassaankin innostavaa ja tarttuvaa. 

Bregmanin kirjan vaikuttavimpia jaksoja ovat lopun tarinat siitä, miten tosielämässä ”toisen posken kääntäminen” eli ”pahankin” ihmisen tunnustaminen ihmiseksi voi johtaa lähes uskomattomiin saavutuksiin. Näistäkään ei kapitalistinen media ole koskaan halunnut kertoa, koska tämä Jeesuksenkin opetus on aina haluttu ymmärtää mieluummin väärin. Todellisessa ihmisten maailmassa on tapahtunut lähes käsittämättömiä asioita, kun vihan ja koston sijasta on valittu vihollisen rauhanomainen kohtaaminen, anteeksianto ja inhimillisyys. Etelä-Afrikan Nelson Mandelan tarinassakin on puolia, joista en ole aikaisemmin lukenut ja joita lämpimästi suosittelen kaikille kyynikoille. Jos vannoutunut afrikaanerikenraali ja Mandela saattoivat puristaa toistensa kättä, mikään ei voi olla täysin mahdotonta. ”Jos et ole varma, lähde hyvästä.” ja ”Tule kaapista, älä häpeä hyvää.”

Esivanhemmat eivät pienestä masentuneet

FT Markus J. Rantalan opas Masennuksen biologia : Evoluutiopsykologinen näkökulma mielialahäiriöihin (Terra Cognita 2019) osui käteeni vähän myöhässä, mutta ei se mitenkään vanhentunut liene. Sanon näin, koska kirjoitan asioista, joista en tiedä mitään enkä muista Rantalan sadoista erikoistermeistä kuin sytokiinit, jotka ovat - yleensä - tämän kirjan pahiksia. En ole myöskään varma siitä, olenko oikeasti kiinnostunut mielialahäiriöistä, vaikka varmaan pitäisi olla. Mutta ainakin olen utelias, kun kirjoittaja on vahvasti sitä mieltä, että masennusta hoidetaan väärin ja että mallia pitäisi ottaa mieluummin keräilijä-metsästäjien elintavoista kuin lääketehtaiden osakkeita omistavien etuja ajavasta ns. länsimaisesta elämäntavasta. Rantalalla on esittää sekä omia teorioita että massiivinen määrä tutkimuksia, joihin on asianmukaisesti viitattu.

Rantalan kirjan ytimessä on joukko näkemyksiä, joissa hän on eri linjoilla kuin ilmeisesti ammattikunnan (laajasti ottaen mielialahäiriöitä tutkivat ja hoitavat) enemmistö. Ensinnäkin Rantala esittää, että masennus on pohjimmiltaan evoluution kannattelema sopeutuma, jonka avulla ihminen kohtaa erilaisia vastoinkäymisiä. Ikävä kyllä evoluutio ei ole pysynyt ihmisen nopean kehityksen tahdissa, mistä syystä masennus ei nykyiselle ihmiselle suinkaan aina toimi kelpoisuutta tukien, vaan on kaikin puolin epäedullista sairauskäyttäytymistä. Pahimmillaan masennus tekee ihmisestä toimintakyvyttömän, mikä ei evolutiivista pärjäämistä tietenkään paranna.

Rantalan näkökulma eli evoluutiopsykologia pyrkii siis tarkastelemaan mielialahäiriöitä ajallisesti ja maantieteellisesti hyvin laajasti. Viittaukset keräilijä-metsästäjiin liittyvät sitä paitsi myös nykyaikaan, eivät pelkästään esivanhempiimme. Maapallolla elää edelleen jonkin verran ihmisiä käytännössä samalla tavalla kuin esivanhempamme tuhansia ja kymmeniä tuhansia vuosia sitten. Kuten lukija voi arvata, näiden ihmisten keskuudessa kliinistä masennusta on äärimmäisen vähän, jos ollenkaan. Heidän keskuudessaan ei myöskään esiinny ns. elintasosairauksia, ei matala-asteista tulehdusta eikä erilaisten stressien kirjoa.

* * *

Markus J. Rantala on sekä biologian että psykologian tohtori, minkä lisäksi hänet voi ainakin tämän kirjan perusteella kuvitella myös lääketieteen tohtorin hommia hoitamaan. Ei siis ihme, että hän on nykymenoon tyytymättömänä kehittänyt uuden masennuksen teorian, jonka ytimenä on ajatus, että mielialahäiriöt eivät ole vain mielen, vaan myös kehon ongelmia. Rantalan mukaan ei myöskään ole yhtä masennusta, vaan ainakin 12 eri masennuksen tyyppiä tai lajia, joita täytyy käsitellä erikseen, koska niihin eivät päde samat lääkkeet. Tutkijana Rantala muistuttaa, että kysymys on teoriasta, ei lopullisesta totuudesta. Tärkeintä on päästä eroon vanhoista opinkappaleista, joiden seurauksena sairaat eivät saa tarvitsemaansa apua, vaan ainoa hyötyjä on lääketeollisuus. (Rantala korostaa erikseen, että hän ei ole saanut eikä edes pyytänyt kirjoitustyölleen taloudellista tukea, joka olisi voinut tehdä hänestä jäävin.)

Rantalan mallissa masennuksen voi laukaista 12 erilaista syytä (osa on samantyyppisiä, osa hyvinkin etäisiä): (1) infektio, (2) krooninen stressi, (3) yksinäisyys, (4) traumaperäinen stressihäiriö, (5) hierarkiakonflikti, (6) rakkausongelmat, (7) läheisen kuolema, (8) synnytyksen jälkitila, (9) vuodenaika, (10) kemikaalit, (11) somaattiset sairaudet ja (12) nälkiintyminen. On helppo havaita amatöörisilminkin, että ryhmistä osa on korostuneesti aineellisen maailman ominaisuuksista nousevia, osa taas ihmismielen tuotteita. Rantala korostaa, että mallin osat eivät ole yhteismitallisia, vaan tarkoitus on kiinnittää huomiota siihen, miten erilaista hoitoa masennuksen eri lajeissa tarvitaan. Nälkiintynyt ei tarvitse lääkkeitä, vaan asia hoituu antamalla ruokaa. Kaamos- ja synnytysmasennus loppuvat "itsestään" melko pian, joskin vuodenajat tietysti palaavat. 

Rantalan mallissa on tärkeätä se, että masennusten laukaisijat voivat esiintyä myös samanaikaisesti ja toisiaan vahvistaen. Jos sosiaalista yksinäisyyttä tai läheisen kuolemaa "hoitaa" alkoholilla, hoidon sijasta saa uuden masennusta helposti laukaisevan tekijän. Olennaista onkin sen tunnistaminen ja hyväksyminen, ettei ole yhtä "masennusta" ja siihen sopivaa yleislääkettä. On ainakin 12 erilaista masennuksen lajia, joihin täytyy paneutua eri välinein. Tosin Rantala korostaa toistuvasti sitä, että useimpia masennuksen lajeja voidaan hoitaa samoilla elämäntapaan liittyvillä keinoilla eli liikunnalla, ruokavalion muutoksella ja sosiaalisilla suhteilla. Rantala ei peittele sitä, että ainakin masennuksen välttämisen näkökulmasta ihanteellinen olotila tarkoittaa paluuta maanviljelyä edeltäneeseen maailmaan. Rantala ei kuitenkaan pohdi, olisiko tämä enää mahdollista tai miten se voisi tapahtua.

* * *

Rantala kirjoittaa samaan aikaan erikoistuntijana ja kansanvalistajana. Hän ei edes yritä välttää samojen perusasioiden toistelua, vaikka lukija saattaa jossain vaiheessa olla kurkkua myöten täynnä matala-asteista tulehdusta. Itse pidän arvokkaana sitä, ettei Rantala pelkää leimautua "biologistiksi" tai "psykologistiksi", vaan korostaa väsymättä mielialahäiriöiden kahta päälähdettä eli kehoa ja mieltä. Erittäin ansiokkaita ovat suoliston ja sisäerityksen vaikutusta mieleen käsittelevät jaksot, koska ne muistuttavat intuitiivisesti epäuskottavien ilmiöiden yhteydestä. Perinteisesti on ehkä ajateltu, että ruoansulatus ja verenkierto ovat jotenkin "alempia" toimintoja, kun taas aivot edustavat jotain "ylempää", "sielullisesta" tasoa. Rantala repii rikki kaikki tällaiset kuvitelmat. Hän todistaa uudestaan ja uudestaan, kuinka suoraan esimerkiksi suoliston pieneliöstön tila vaikuttaa mielialaan. Ihminen on kokonaisuus, jonka ymmärtäminen edellyttää hyvin monimutkaisten vuorovaikutusten selvittämistä ja ymmärtämistä. Tällä tiellä ollaan vasta hyvin alussa.

Rantalan viesti on, että masennukseen täytyy opetella suhtautumaan perinteistä eriytyneemmin. On turhaa istua psykiatrin terapiassa, jos masennus on somaattisen sairauden laukaisema tai seurausta selkeästä infektiosta. Masennuslääkkeitä on taas aivan turhaa popsia tilanteessa, jossa mielialan häiriön taustalla on sosiaalinen konflikti tai tilapäinen vastoinkäyminen. Rantala vastustaa selkeästi massiivista masennuslääkkeiden käyttöä, koska perusteelliset meta-analyysit ovat osoittaneet, että merkittävässä osassa mielialahäiriöistä lääkkeillä ei ole lumelääkettä kummoistakaan vaikutusta. Lisäperusteena suhtautua torjuvasti lääketeollisuuden patenttiratkaisuihin ovat lukuisat sivuvaikutuksen. Pahimmillaan lääkärin määräämää masennuslääke vain pahentaa masennusta, jolloin potilas kärsii, vaikka lääkkeen valmistaja tekeekin voittoa.

Evoluutiopsykologialla ei ole Suomessa erityisen vahvaa tutkimusperinnettä, eivätkä alan tutkijat ole yksimielisiä siitä, missä määrin ihmisen biologisen evoluution pohjalta voidaan tehdä historialliseen menneisyyteen liittyviä johtopäätöksiä ja oletuksia. Rantala edustaa tässä suhteessa selkeästi biologian tarjoamaan todistusaineistoon nojautuvaa tutkimussuuntaa jopa niin pitkälle, että kirjan nimi Masennuksen biologia tuntuu perustellummalta kuin alanimeke "Evoluutiopsykologinen näkökulma". Rantalan esittämien näkökulmien vahvuutena on se, että pieni määrä ihmisiä elää edelleen "luolamiesten" elämää eli heitä voidaan pitää johonkin asti todistusaineistona keräily-metsästykseen perustuvan elintavan vaikutuksista mielialan häiriöihin, heidän tapauksessaan häiriöiden vähyyteen. Rantalan viesti lienee kitkerä meille ylenpalttiseen elintasoon tottuneille fyysisille laiskureille, mutta sen uskottavuutta on vaikea kumota. Hyvä mieli ei perustu aineelliseen hedonismiin, vaan toimivaan yhteisöön ja ihmissuhteisiin, kohtuullisiin elintapoihin ja runsaaseen liikuntaan puhtaassa luonnossa.

Älä mumise, kuuntele!

Selkeästi, kauniilla suomen kielellä kirjoitetun tietokirjan lukee aina mielihyvällä. Kun vielä sisältö on täyttä asiaa, lukija ei enempää voi vaatia. Tällainen täyden kympin kirja on Arto Mustajoen Väärinymmärryksiä : Miten voisimme puhua ja kuunnella paremmin? (Gaudeamus 2020). Liioittelematta voi väittää, että jos kaikki ihmiset lukisivat tämän kirjan ja ottaisivat siitä opikseen, elämämme muuttuisi sujuvammaksi, perheissä riideltäisiin paljon vähemmän ja kuka ties maailmanrauhakin olisi hitusen lähempänä (siinä on valitettavasti muustakin kysymys kuin kommunikaatiosta). Mustajoki on kirjoittanut kirjan, jonka pitäisi olla peruslukemistoa opettajainvalmistuslaitoksissa, lukioissa, kaikkien oppilaitosten sisäänpääsyvaatimuksissa ja tietysti myös valtuustoissa, eduskunnassa ja asiakkaita palvelevissa virastoissa.

Mustajoen kirjan luettuaan on äimistynyt ennen muuta siitä, että ihmisen maailma kuitenkin joten kuten sujuu ja pysyy liitoksissaan (enimmäkseen). ”Kommunikaatio on taitolaji”, toteaa Arto Mustajoki – ja lukija haluaisi esittää jatkokysymyksen: miksi sitä ei sitten opeteta eskarista alkaen intensiivisesti? Kuvittelemme helposti, että kommunikaatio-ongelmat muodostavat jonkun 20 tai 30 % osuuden kaikista kommunikaatiotilanteista. Mustajoki osoittaa aika painokkaasti, että kuvitelma on kovasti ylioptimistinen. Saamme onnitella itseämme ja toisiamme, jos edes 20 % kohtaamisista sujuu ilman merkittäviä väärinkäsityksiä. Väärinkäsityksiä analysoi rauhallisesti ja perusteellisesti sekä aivojemme (mielen) toiminnasta seuraavat ongelmat että kommunikaatiossa käytettyjen kielten (myös ruumiinkieli on osa tätä) helposti synnyttämät väärinkäsitykset. Tietopaketti on tuhti, mutta en löytänyt mitään turhaa.

Kokeneena kielentutkijana Arto Mustajoki, venäjän kielen emeritus-professori, esittää asiansa rinnakkaisin tekniikoin. Pohjalla on tutkijan systemaattinen analyysi, jota keventää fiktiivisten, mutta meille kaikille tuttujen parisuhdemaailman esimerkkien maailma. Mustajoki ymmärtää erinomaisesti sen, miten monta äkkiväärää protestia hänen viestinsä täytyy läpäistä, jotta lukija todella ymmärtää olevansa itse kommunikaatio-ongelmien ytimessä. Ne kun eivät ole "muiden" ongelmia, vaan meidän jokaisen yhteisiä ongelmia. Aina kun lukijan tekee mieli väittää, etten minä ainakaan käyttäydy noin typerästi, kannattaa mennä sen peilin eteen ja miettiä asiaa toisenkin kerran. Psykologisesti oivaltaen Mustajoki käyttää runsaasti esimerkkejä omia kommelluksiaan säästelemättä. Kun besserwisserlukija lopulta tajuaa, että myös hän on osa ongelmaa, Mustajoki on onnistunut.

* * *

Ihminen on biologisesti itsekäs. Kaikki kommunikaatio kuluttaa yksilön kognitiivisia resursseja, jotka eivät – toisin kuin me besserwisseristit usein kuvittelemme – ole loputtomia. Aivot säästävät näitä elintärkeitä resursseja ja eräs säästöpyrkimyksen seuraus on kommunikaatioon kohdistuva säästöpaine. Se näkyy usein siten, että emme panosta kommunikaatioon, ellemme koe sen olevan itsellemme hyödyllistä. Suuri osa viestinnästä menee ns. autopilotilla, intuitiivisesti, hajamielisesti ja erilaisten ennakkoluulojen ja ajatusvinoumien kiillottamaa tietä pitkin liukuen. Oletus, että tähtäisimme aina mahdollisimman sujuvaan kommunikaatioon, on valitettavasti väärä. Aivot täytyy usein pakottaa keskittymään siihen, että viestintä toisen ihmisen tai ihmisryhmän kanssa sujuu mahdollisimman hyvin. Keskittyminen vaatii helposti alituista panostamista, koska aivot odottavat koko ajan tilaisuutta päästä taas säästämään resursseja.

Omat ongelmansa tuottaa ihmisen käyttämä kieli, joka ei ole synnynnäinen, vaan opittu ominaisuus. Modernissa maailmassa joudumme käyttämään useita kieliä ja niiden erilaisia alamuotoja, koska kieli muuttuu koko ajan ja kieltä käytetään muihinkin tarkoituksiin kuin kommunikaation mahdollistamiseen. Kaikki ihmisen kielet ovat monitulkintaisia, merkitykseltään liukuvia ja vaihtuvia, ja muutamme viestiä myös eleillä, ilmeillä ja äänenpainoilla. Kommunikaation onnistumiseen ei riitä, että puhutaan muodollisesti ottaen samaa kieltä. Voimme helposti vaikuttaa kielen laatuun tilanteen mukaan. Mustajoki mainitsee erikseen asiapuheen, vaikuttamispuheen, tunnepuheen ja sosiaalisen puheen. Yhtä ja samaa kieltä voidaan käyttää niihin kaikkiin, tai sitten vaihtaa kieltä tarkoituksen mukaan. Parisuhteessa ja laajemmin perheissä syntyy vaivatta aivan omia ilmaisuja, joita ulkopuoliset eivät ymmärrä. Vastaavasti myös itselle vieraat organisaatiot ja tilanteet voivat tuottaa kieltä, jota on vaikea hahmottaa kielen käyttäjän tarkoittamalla tavalla.

Mustajoki käyttää paljon aikaa ja vaivaa osoittaakseen, että kommunikaatio on aina yhteispeliä. Jos toinen ei halua sen sujuvan, sabotointi on helppoa ja siihen löytyy loputtomasti erilaisia keinoja. Siksi on tärkeä ymmärtää, että keskusteluissa jokaisella meistä on sekä puhujan että kuuntelijan rooli. Molemmat ovat tärkeitä, sillä huonosti kuunneltu vesittää helposti hyvin puhutun vaikutuksen. Luultavasti hyvin yleinen tilanne on sellainen, jossa tunnepuheeseen vastataan asiapuheella, jolloin viestintä menee alusta lähtien pieleen. Mustajoki erittelee suorastaan kiusallisen tarkasti ja monipuolisesti niitä tapoja, joilla tapamme onnistuneen viestinnän saman omilla valinnoillamme sekä puhujana että kuuntelijana. Erityisesti jakso, jossa Mustajoki erittelee kymmeniä eri tapoja olla kuuntelematta toisen viestiä, saa nolouden värit poskille. Niin totta, niin noloa!

* * *

Arto Mustajoki on erinomainen tiedon popularisoija. Hän syöttää meille tutkijoiden löytöjä ja havaintoja niin taitavasti, ettemme edes huomaa tätä akateemista apetta (jotkut eivät halua sitä periaatteesta). Toisaalta hän osaa myös keventää pohjimmiltaan aika apeaa ja pessimististä väärinymmärrysten maailmaa heittäytymällä itse esimerkiksi. Myös fiktiiviset jaksot ovat yllättävän onnistuneita, vaikka aluksi arvelin niiden olevan tylsiä. Mustajoen fiktiiviset kommunikaatio-ongelmaiset pariskunnat eivät tietenkään edusta hyvin kaikkia väestöryhmiä, mutta ilahduttavan erilaisia kommunikaatiomokia heidänkin kanssaan on saatu aikaan. Ehkä eniten olisin kaivannut enemmän näkökulmia kasvavien lasten ja nuorten viestinnästä, mutta sen Mustajoki on jättänyt ilmeisesti suosiolla aiheeseen paremmin tutustuneille. Hyväkään tietokirja ei voi sisältää koko maailmaa.

Kirjan loppuun Mustajoki on koonnut sekä erilaisten viestintätilanteiden esimerkkejä, jotka kokoavat hyvin edeltävää systemaattista käsittelyä. Kirjassa on myös yhteenvedon kaltaisesti numeroituja tietoiskuja sekä vuorovaikutuksen reunaehdoista (18 kpl) että viestin perillemenon varmistamiseksi (24 kpl). Nämä vinkit ovat niin järkeviä, että mielellään asettaisi näiden omaksumisen ehdoksi mm. parisuhdetta harkitseville, asiakaspalvelussa työskenteleville sekä johtajille ja päättäjille. Toki tällainen tiivistäminen aina yksinkertaistaa todellisuutemme monimutkaisuutta, mutta kyllä nämä kaikki 42 vinkkiä ovat minusta sekä järkeviä että todennäköisesti toimivia. Mitään haittaa niihin perehtymisestä ja omaksumisesta ei ainakaan luulisi olevan - ei ainakaan meille, jotka kuvittelemme olevamme aina oikeassa.

Nostan lopuksi esiin muutaman Arto Mustajoen hyvän viestinnän käskyn. Kuuntele – kuuntelemalla oppii jotain toisesta ihmisestä. Harjoittele tunnepuhetta – moni mies ei edes osaa tunnepuhetta, en ainakaan minä. Vältä ihmisten leimaamista – kukaan ei halua tulla leimatuksi, joten älä syyllisty siihen itsekään. Valitse sopiva hetki – viestintä toimii vain, kun molemmat tai kaikki ovat valmiita siihen. Älä varasta koko ilmatilaa – vuorovaikutus on yhteispeliä, joka ei etene monologeilla. Ole armelias itsellesi ja muille – muista, että pääosa väärinkäsityksistä on tahattomia ja että niitä sattuu meille kaikille. Olennaista ei ole, kenen puheesta tai ymmärryksestä se syntyi. Olennaista on oppia epäonnistumisista ja onnistua seuraavalla kerralla paremmin.

Alfa Fox News

Helsingin Sanomien toimittaja Jaakko Lyytinen on paneutunut televisiokanava AlfaTVn taustoihin ja tuloksena on hyvää journalismia. Alfa aikoo isoksi (HS 12.9.2021) ei ole tyytynyt siihen, ettei kanavan omistava Hannu Haukka suostunut haastatteluun ja päästi toimittajan vain hyvin tiukoin rajoituksin seuraamaan Viikon Parkkosen kuvauksia. Näin Haukka perusteli kieltäytymistään: ”Helsingin Sanomien linja ei miellytä minua. Me emme tarvitse Hesarin julkisuutta. Meillä on valtakunnallinen tv-kanava, valtatie jokaiseen kotiin tässä maassa joka päivä”. Nämä sanat kannattaa painaa mieleen. Myös Hannu Haukan puoliso ja taistelutoveri Laura Haukka, AlfaTVn ohjelmapäällikkö, oli vuonna 2018 näin avomielinen: ”Alfa-tv on väline, jonka avulla voimme toteuttaa missiotamme Suomessa. Sen kautta pääsemme kaikkiin suomalaisiin koteihin. Alfan kautta voimme myös kylvää ja tukea oikeita arvoja tänä päivänä, jolloin niitä puretaan voimalla.”

Jaakko Lyytinen jättää johtopäätösten tekemisen meille lukijoille, joten vastaan huutoon. Meillä taitaa nyt olla luupin alla aitosuomalainen vastine Pohjois-Amerikan konservatiivisille, uskonnollisesti virittäytyneille oikeistokanaville, joista parhaiten tunnettu on Fox News, Donald Trumpin presidenttitien tärkeä tasoittaja ja edistäjä. On täysin mahdollista, että osa AlfaTVn käynnissä olevaan varainkeruukampaan osallistuvista on asialla pelkästään hyvän bisneksen toivossa. Hjallis Harkimon vainusta ollaan tosin montaa mieltä, mutta hän itse uskoo sijoitusmahdollisuuteen puuhamiesten taustoista riippumatta. Myös kovassa kasvukierteessä olevan Keskisuomalaisen konsernijohtaja Vesa-Pekka Kangaskorpi lienee asialla ensi sijassa lehtibisneksen kasvattamisen tarkoituksessa. Mutta ei Alfan tukijoiden joukossa kuitenkaan löydä Hannu Haukan parjaamia ”vihervasemmistolaisia”. Jonkin asteen oikeistolaisuus näyttää olevan käsirahan asemassa. Tuskin Haukoille kelpaisikaan esimerkiksi Suomen Vapaa-ajattelijoiden tai SKP:n ankkurisijoitus.

Lyytisen jutussa vahvimmat epäilijät ovat äänessä anonyymisti. Se viittaa kritiikkiin omasta pesästä. Oikeistolainen media – josta HS on merkittävin – ei välttämättä kaipaa mainosmarkkojen jakajia lisää. Alfan perussuomalaisiin ja kristillisdemokraatteihin vihjaama aatemaailma ei luultavasti miellytä kaikkia oikeistomielisiäkään. Kuten kannatusluvuista näkee, uskonnollisuus ei ole Suomessa iso bisnes, kuten Yhdysvalloissa. Jos joku uskovainen pärjää politiikassa, hän pärjää uskonnollisuudestaan huolimatta, kuten Timo Soini tai Juha Sipilä. Sitä ei tarvitse ihmetellä, että Tommi Parkkosen vieraista Keskustan Katri Kulmuni toivottaa kohteliaasti AlfaTVn ”monipuolistamaan kanavavalikoimaa” ja Vasemmistoliiton Jussi Saramo, hänkin kohteliain sanakääntein, toteaa, että ”Ehkä pitää antaa mahdollisuus ennen kuin itse tuomitsee.”

* * *

AlfaTVllä on nähdäkseni sekä selvä visio että samaisesta visiosta kumpuava ongelma. Hannu Haukka ja hänen kanadalaiset rahoittajansa eivät selvästikään tyydy pyörittämään marginaalista propagandakanavaa. He haluavat kammeta Alfan vakavasti otetuksi kansalliseksi mediaksi, joka pääsee perinteisten lehtitalojen ja Ylen & MTV:n rinnalle levittämään omaa ideologista sanomaansa. Ongelma on siinä, että Haukan ideologia ei ääneen lausuttuna innosta kovinkaan suurta suomalaisten joukkoa. Uskonnollisesti motivoituneita konservatiiveja Israel-ystäviä toki on, mutta he ovat pääosin vanhempaa väkeä. Valistunut nuoriso ei innostu siitä, että vihataan homoja ja hurrataan Israelin harrastamalle valtiolliselle apartheidille. Alfan omistajien ideologia on nykykielellä jokseenkin "toksinen" sekoitus vanhaa ja vielä vanhempaa ahdasmielisyyttä. Sellaisen paketin myymisessä on ylimääräinen kynnys.

Hannu Haukka on selvästikin päättänyt kokeilla suuren mittakaavan silmänkääntötemppua. Jaakko Lyytisen tutkivan journalismin ansiosta tämä temppu on kuitenkin melko huonosti verhottu. Alfan mainospuheet ovat selvästi vain sijoittajille tarkoitettua propagandaa. On turha etsiä todisteita siitä, että Haukkojen ja heidän rahoittajiensa mieli olisi muuttunut. He haluavat yleiseen mielipiteeseen vaikuttamaan kykenevän propagandakanavan, jonka avulla voidaan vaikuttaa sekä paikalliseen että valtakunnalliseen politiikkaan. Ehkä Haukka & Co eivät varsinaisesti usko voivansa ainakaan vielä valita Suomen seuraavaa presidenttiä, mutta aivan varmasti he uskovat voivansa jarruttaa ja sabotoida "vihervasemmistolaisuutta", ilmastonmuutoksen vastaista toimintaa ja muita epäisänmaallisia toimia.

Hannu Haukka janoaa erityisesti omaa uutiskanavaa, koska se on helpoin tapa tarjota ideologisesti painottunutta propagandaa ”vaihtoehtoisen” uutistarjonnan verhoamana. Tällä tiellä ongelmana on se, että uutisbisnes on kallista, kilpailtua ja asiallisesti ottaen jo nyt tarjoaa pääosin tämänhetkisen opposition näkemyksiä tukevaa asennetta. On myös vaikea uskoa, että Haukka pystyisi pitämään uskonnollisuuden poissa uutisista. Missio on missio, eikä sijoittajien mahdollisesti maallisemmat tavoitteet päättäväistä pariskuntaa pitele. On yksi ja sama, miten asian ilmaisevat Alfan julkiset tukijat kuten Matti Virtanen, Sanna Ukkola, Heikki Hesburger Salmela, Toivo Sukari, Eero Lehti, Jarmo Kalliola, Arto Luukkanen, Matti Vanhanen,  Tapani Ruokanen tai Kike Elomaa. He vetävät Haukkojen vankkureita, tiesivät sisällöstä tai, tykkäsivät siitä tai ei.

* * *

Sananvapautta AlfaTV ei tule laventamaan. Hannu Haukan tavoite on oman sanan vapauden lisääminen, ei muiden. Ei ole uskottavaa odottaa, että AlfaTV antaisi vähäisintäkään tilaa näkemyksille, jotka ovat ristiriidassa Haukkojen mission kanssa. Keskisuomalainen voi pääkirjoituksessaan kaarrella näin pehmeästi: ”Alfa-tv poikkeaa arvoiltaan terveesti Ylen ja Helsingin Sanomien vihervasemmistolaisesti sävyttyneestä tekemisestä. Alfa-tv:n ohjelmissa näkyy maltillisesti konservatiivinen ja loivan porvarillinen arvomaailma”. Viime kädessä päätoimittaja Hannu Haukka ja ohjelmapäällikkö Laura Haukka ratkaisevat sen, millaisia ohjelmia kanava tarjoaa. Jos loogisesti jatketaan mainosten lupaalla linjalla, yleiskuva neutraloituu, mutta ei muutu keskeisissä asioissa. En jää jännittyneenä odottamaan Pride-kulkueen mainosta tai tutkijoiden enemmistön näkemysten mukaista ilmantonmuutoskeskustelua.

Mitä edellä olen kirjoittanut, ei perustu AlfaTVn ohjelmatarjontaan tutustumiseen, vaan Jaakko Lyytisen kirjoitukseen (https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000008233559.html) ja loogiseen arvailuun sen pohjalta, mitä tiedämme kristillis-konservatiivien toiminnasta Suomessa ja Yhdysvalloissa. Vaikka Haukkojen tukirahat tulevat ilmeisesti Kanadasta (Hannu Haukka on kanadansuomalaisia ja Laura Haukka uskontonsa takia Neuvostoliitossa vainottu venäläinen), toimintamalli ja ideologia kuulostavat Donald Trumpin tukijoiden maailmasta syntyneiltä. Itseäni ei kiinnosta niinkään AlfaTV, vaan Haukkojen missio ja pyrkimys valtakunnallisesti merkittäväksi toimijaksi. Sehän voi toteutua vain niin, että riittävän monet toimijat (persujen ja kristillisdemokraattien lisäksi) antavat kanavalle julkisen tukensa tai AlfaTV toteaa jonkin nykyisistä poliittisista toimijoista olevan ideologisesti riittävän lähellä ja lyöttäytyy sen kylkeen. Sari Essayahin puolue taitaa olla liian mitättömän kokoinen, vaikka ideologisesti varmaan läheisin. Perussuomalaisten suhtautumista ei voi suoraan Kike Elomaan kommenteista päätellä, mutta jos jälkimmäinen malli toteutuu, mikään muu puolue se ei oikein voi olla.

Demokraattisessa yhteiskunnassa sallitaan ja täytyy sallia erilaisten ideologioiden kannattaminen ja edistäminen. On kuitenkin toivottavaa, että varsinkin valtakunnallista vaikutusvaltaa hamuavat pelaavat avoimin kortein. AlfaTV näyttää toteuttavan missiotaan ilman avoimuutta, mahdollisesti jopa harkiten huijaamalla. Jos modernin ja neutraalin uutiskanavan julkisivun takaa paljastuukin vanhoillinen, uskonnollis-oikeistolainen ideologia, onko vastuussa kanavan omistaja vai hyväuskoinen kanavan seuraaja? Laki ei kiellä yhteiskunnallista huijaamista, mutta eettisesti sitä ei kai pidetä hyväksyttävänä. AlfaTVn kohdalla epäilen vahvasti ideologista vedätystä, jossa mission todellinen sisältö pidetään suljetussa laatikossa mahdollisimman pitkään. Siksi toivon, ettei rahankeruukampanja riitä säännöllisen uutistoiminnan aloittamiseen. Vaihtoehtoisesti toivon, että Hannu Haukka julistaisi avoimesti kanavansa Suomen Fox Newsiksi ja ehkä myös kertoisi, mitä mieltä hän on avoimesti kristillisen TV7:n rokotevastaisuudesta ja väitteestä, että Pride-kulkueet täyttävät kaupungit ”Jumalan vastaisella saastalla”.

Vihaava ei ole koskaan vapaa

Pauline Harmange on ranskalainen 1995 syntynyt bloggari, jolle onnetar hymyili leveästi, kun Ranskan tasa-arvoministeriön neuvonantaja Ralph Zurmély sai päähänsä vaatia hänen kirjansa Moi les hommes, je les déteste ("Miehet, vihaan heitä") kieltämistä varmistamatta ensin ministeriönsä tukea. Tällainen ilmainen mainos sai aikaan kohun, jonka siivittämänä kirjanen (todellisuudessa laaja essee) on nyt myös suomennettu nimellä Miksi vihaan miehiä (S&S, sujuva suomennos Saana Rusi). Kirja on pamflettimainen puheenvuoro (vai pitäisikö suosiolla sanoa puheenvyöry?) misandriasta eli naisen vihasta miehiä kohtaan. Harmangen puheenvuoro pyrkii olemaan perustelu sille, miksi misandria on hyvä juttu, eikä mitenkään verrattavissa myrkylliseen misogyniaan. Laajemmin katsoen Harmange pyrkii perustelemaan, miksi naisten kannattaisi pysytellä keskenään, erossa miehistä ja patriarkaatin pilaamasta maailmasta. Harmange kertoo olevansa itse naimisissa miehen kanssa ja että hän on seksuaalisesti biseksuaali.

Kirjasen lukeminen sujuu nopeasti, mutta sen viestien sulattaminen kommenteiksi ei niinkään. Ensimmäinen reaktioni oli tunne siitä, että Harmangen sanoma tuntuu 1980-luvun jutulta (tyyliin "Nainen tarvitsee miestä yhtä paljon kuin kala polkupyörää"). Jouduin kuitenkin tarkentamaan havaintoani, sillä Harmange korostaa ja toistaa, ettei "vanha" feministinen "miehet ovat tylsiä ja tarpeettomia" riitä, naisen vapautus miehisen hegemonian tyranniasta edellyttää kaikkien miesten vihaamista eli ideologista misandriaa. Ja totta, ihan niin pitkälle varsin harva feministiaktivisti oli takavuosina valmis menemään. Eikä viha tunteena ole senkään jälkeen oikein saanut laajaa kannatusta. Viha puheenakin on lainsäädännöllisen sääntelyn kohteena, joskaan ei yksimielisesti (monelle kiihkomielelle oma vihapuhe ei ole vihapuhetta vaan totuuden julistamista).

Pyrin seuraavassa purkamaan näkökohtia, jotka herättävät minussa vastustusta ja huolta siitä, mihin naisten oikeutettu ja tarpeellinen emansipaatio ehkä on menossa, ehkä ei. Näennäisen sukupuoleni takia joudun asettelemaan sanani niin, etten saman tien huku syytöksiin "miesselittelystä" (onnekseni blogiani lukevia on hyvin vähän). Käytän pääosin samoja termejä kuin Harmange (suomennoksessa). Olisin kiinnostunut keskustelemaan kirjasen väitteistä ja teemoista, mutta se voi jäädä haaveeksi. Ensimmäiset yritykset reaalimaailmassa eivät ainakaan ole johtaneet hedelmällisiin keskusteluihin. Olen siis tietoinen siitä, että voin jää yksin keskustelemaan tuulen kanssa.

* * *

Ensimmäinen mieleen noussut kysymys liittyy Harmangen ilmaisuun "miehet". Ehkä se tarkoittaa lähinnä aikuisia ns. cis-miehiä, mutta silti kiinnostaisi tietää, missä vaiheessa biologisesta poikavauvasta tulee vihattava "mies". Harmange ei myöskään avaa misandrian saloja suhteessa homomiehiin tai transmiehiin, biseksuaaleihin tai aseksuaaleihin miehiin. Syynä lienee se, että häntä kiinnostaa pohjimmiltaan vain päästä eroon tilanteesta, jossa patriarkaattinen (siis sukupuolella, ei omilla kyvyillä hankittu) valta on "keskinkertaisilla" miehillä, ei "upeilla" naisilla. Liian pitkälle viety analyysi olisi nimittäin voinut johtaa havaintoon, että ilmaisun "miehet" käyttäminen on epätarkka ja leimaava yleistys. Esseessä ei tietenkään voi käsitellä kaikkea, mutta keskeisen käsitteen jättäminen määrittelemättä on tuskin vahinko.

Toinen Harmangen ajattelun ongelmallinen piirre on sen historiattomuus. Kukaan tuskin kiistää sitä, että naisten kohtelun historia sisältää karmeita lukuja, joista osa jatkuu edelleen joissakin maapallon osissa ja kulttuureissa. Tuntuu kuitenkin kohtuuttomalta jopa bloggarilta perustella tämän hetken ratkaisuja koko ihmiskunnan historian painolla. Naisten rooli eri aikoina ja kulttuureissa on vaihdellut, vaikka onkin ilmeinen historiallinen totuus, että vallitseva malli on ollut miesten hegemonia. Harmange ei tunnu myöskään pitävän mahdollisena, että Ranskan tilanne ei ole välttämättä sama kuin tilanne kaikissa muissa maissa, vaikkapa Pohjoismaissa. Historiaton yleistäminen on kätevää, mutta ajatteluna huteraa.

Kolmas erittelemättä jäävä asia on biologia ja ihmisten perimä. Harmange näyttää pitävän ihmistä – tai ainakin miestä – puhtaasti historiallisena konstruktiona tai jopa itse valittuna ja harkittuna yhteiskunnallisen roolin toteuttajana. Biologisella perimällä – jolle ihminen ei voi juuri muuta kuin yrittää hillitä sen aiheuttamia ikävyyksiä – Harmange ei anna oikein mitään roolia. Häntä ei myöskään kiinnosta se, kuinka yleistä miesten keskuudessa esimerkiksi seksuaalinen välivalta on. Yhtenä nippuna kaikki "miehet" ovat vastuussa joidenkin miesten väkivaltaisuudesta, vaikka esimerkiksi raiskaukseen syyllistyneiden miesten osuus koko miesväestöstä lienee vain joitakin prosentteja. Suurin osa miehistä ei syyllisty raiskauksiin, vaikka jotkut syyllistyvät. Seksuaalirikoksiin syyllistyneistä 95 % on  Suomessa miehiä, mutta uhrikokemuksia väkivallasta on naisilla ja miehillä suunnilleen yhtä paljon. Miehenkin voi raiskata.

* * *

"En lähtökohtaisesti juuri pidä miehiä arvossa." (s. 9) Harmange ei edes yritä peitellä sitä, että hänen misandriansa ei perustu pelkästään itsepuolustukseen, vaan taustalla on myös sosiologisesti varsin hutera ajatus "kaikkien miesten" yhteisestä huonoudesta naisiin verrattuna. Hänen mielestään miehet ovat "väkivaltaisia, egoistisia, laiskoja pelkureita" (s. 10), mutta misandrian saldo on nolla kuollutta ja nolla loukkaantunutta. Tämä arvio on tietysti helppo kumota niitten miesten äänillä, jotka ovat kokeneet omakohtaisesti fyysistä tai henkistä väkivaltaa naisten taholta (kuolleet eivät äänestä, mutta heidän nimensä löytyvät tilastoista). Harmange ei kuitenkaan löydä itsestään empatiaa miesten kokemuksia kohtaan. Ilmeisesti jokainen mies on huonon kohtelunsa ansainnut pelkästään olemalla "mies". Yleistykset kuuluvat tiiviiden esseitten tekniikkaan, mutta Harmange tuntuu vakavasti uskovan olevan perusteltua puhua "kaikista miehistä".

Harmange perustelee misandriaa myös väitteellä, että "keskinkertaiset miehet" vievät kaiken tilan naisilta (jotka ovat jotenkin lähtökohtaisesti ei-keskinkertaisia eli "upeita"). Tässä on varmasti perää. Monilla miesvaltaisilla aloilla nainen joutuu edelleen todistamaan pätevyytensä vahvemmin kuin mieskollega. Mutta ajatus siitä, että kaikki miehet olisivat "keskinkertaisia" ja kaikki naiset "upeita", on niin lapsellinen, ettei uskoisi sellaisen pohjalta voivan rakentaa minkäänlaista toimintaohjelmaa. Niin Harmange kuitenkin tekee, kun hän hahmottelee johdonmukaisesti sovelletun misandrian muutosvoimaa. "Meillä on täysi oikeus vihata miehiä ja kaikkea, mitä he edustavat. Se tuottaa myös valtavasti riemua. - - Uskon, että misandria avaa meille mahdollisuuden rakastaa naisia (ja itseämme) kaikin mahdollisin tavoin. Ja uskon, että tämä rakkaus ja sisaruus vapauttaa meidät." (s. 65)
Silti ihan määritelmällisesti suurin osa ihmisistä on "keskinkertaisia", myös naisista. Jos "kaikki naiset" ovat "upeita", termi "upea" pitäisi määritellä ei-gaussilaisella tavalla.

Minulla ei ole käsitystä siitä, millaista kannatusta Pauline Harmangen ajattelu mahdollisesti nauttii heteroseksuaalisesti suuntautuneiden naisten keskuudessa meillä tai Ranskassa. Se on kuitenkin asia, joka kiinnostaa itseäni enemmän kuin misandria sinänsä. Elämme edelleen – myös Suomessa – yhteiskunnassa, jossa aito tasa-arvo (= juridisella tai binäärisellä sukupuolella ei ole määräävää merkitystä missään ihmiselle tärkeässä asiassa) on tavoite, ei voitettu kanta. En osaa kuitenkaan nähdä mitään tavoiteltavaa yhteisössä, jossa miehet ja naiset elävät toisistaan erillään ja vuorovaikutuksetta. En myöskään pysty kokemaan vihaa voimana, joka tuottaa mitään aidosti hyvää ja kestävää. Harmangen vihan logiikka voi toimia yksilön tasolla, mutta tuskin yhteisöllisesti, koska kokemuksemme ovat niin monimutkaisia ja erilaisia. Vihaava ihminen ei ole silti koskaan vapaa.