Upea, mutta aika surullinen tarina

En tiedä, kuinka monta kirjaa Jimi Hendrixistä on kirjoitettu. Sen kuitenkin arvaan, ettei tämä Wild Thing : Jimi Hendrixin lyhyt ja vaikuttava elämä (Aviador 2022) tule jäämään viimeiseksi, vaikka pontevasti pyrkiikin olemaan "the definitive" tarina. Philip Norman on ykkösrivin rock-artistien elämäkertoihin erikoistunut englantilainen kirjailija, jonka bibliografiasta löytyvät The Beatles, John Lennon, Paul McCartney, The Rolling Stones, Mick Jagger, Elton John, Buddy Holly ja Eric Clapton. Kirjoittajana Norman on herättänyt ristiriitaisia näkemyksiä, eikä tämä Hendrix-kirja muuttane tilannetta. Muodollisesti kirja on asiallisen kronologinen tarina, jossa on paljon henkilöitä, paljon jännittäviä tapahtumia, jonkin verran "paljastuksia" ja erittäin paljon subjektiivisia mielipiteitä muiltakin kuin kirjoittajalta itseltään. Vaikka Norman kirjoittaa sinänsä sujuvasti ja kiistämättömällä rutiinilla, lieneekö jo ikä (80 vuotta 2023) jo vaikuttamassa siihen, että tarinassa on jonkin verran toistoa ja valtavan henkilögallerian hallinta tuottaa ajoittain vaikeuksia niin Normanille kuin lukijallekin.

Kirjan on suomentanut Jussi Niemi, pääosin musiikkijournalistina Musassa ja Soundissa vaikuttanut kirjoittaja, joka  on toiminut myös kääntäjänä, eniten 2010-luvulla (Tony Iommi, Charles Mingus, Madonna, Johnny Winter ja Eric Clapton). Niemellä on vahva rutiini, mutta kyllä jonkun olisi siellä kustantamossa pitänyt oikolukea tämä teksti, jossa on aivan liikaa lukemista ärsyttäviä pikkuvirheitä (vojeristinen po. voyeristinen, harpsichord po. cembalo, Mafia po. mafia, länsi-saksalainen po. länsisaksalainen, postyymi po. postuumi, Englanninkiertue po. Englannin kiertue tai kiertue Englannissa, australiandollari po, Australian dollari jne.), eikä Niemi tunnu muistavan, mitä eroa on sivulauseen aloittavilla sanoilla "joka" (viittaa konkreettiseen asiaan) ja "mikä" (viittaa abstraktiin asiaan). Myös Niemen jälkisanat tuntuivat vahvassa subjektiivisuudessaan ja joittenkin sanavalintojen ("Koen itseni ylempää siunatuksi kun sain kääntää tämän kirjan...", "Voi jumpe!!!") myötä olevan väärässä paikassa, kun kyseessä ei ole fanikirja. Ymmärrän toisaalta hyvin, että vuonna 1950 syntynyt Niemi on halunnut kertoa olleensa toukokuussa 1967 Hendrixin keikalla Kulttuuritalolla. Tällainen vierailu oli mahdollinen, koska Hendrix ei ollut vielä se maailmantähti, jollaiseksi hän pian muuttui.

Enempää hammastelematta voi todeta, että Wild Thing on ihan hyvin suomentamisen ja julkaisemisen ansainnut, sillä tätä ennen on suomeksi julkaistu yllättävää kyllä vain kolme kirjaa: David Hendersonin Jimi Hendrix (Love 1984), Sharon Lawrencen Jimi Hendrix : Mies, musiikki ja totuus (Like 2006) ja Leon Hendrixin Veljeni Jimi Hendrix (Minerva 2020). Normanin ulkopuolisen näkökulmasta kirjoitettu kirja täydentää valikoimaa oikein hyvin. Norman onnistuu myös suhtautumaan kohteeseensa kohtuullisella intensiteetillä sortumatta kuitenkaan ylenpalttiseen ylistämiseen. Ajoittaiset kaunotaiteelliset kiemurat uppoavat näin täydellisesti hippivuosille osuvan elämäkerran tyyliin varsin hyvin. Norman on myös onnistunut varsin hyvin välttämään tietokirjoittajia uhkaavan "puolen valinnan" ongelman. Hän ei sorru haukkumaan erilaisten kiistojen joitakin osapuolia, vaan tuo varsin tasapuolisesti esiin erilaisia motiiveja.

* * *

 Wild Thing ansaitsee kiitokset siitä, ettei siinä juuri sorruta anakronistiseen 1960-luvun tarkasteluun 2000-luvun lasien läpi. Norman on 1960-luvun aikuisena eläneenä perillä aikakauden käytännöistä ja kertoo esimerkiksi Yhdysvaltain rasistisesta rotusorrosta kiertelemättä, mutta myös mässäilemättä (Jimi Hendrixillä oli kaksi leimaa, afroamerikkalainen ja alkuperäiskansan). Myös hänen kuvauksensa muusikkopiirien päihde- ja seksikulttuurista on sievistelemätöntä, mutta ei kuitenkaan sensaatiohakuisuutta. Jimi Hendrixin seksuaalinen aktiivisuus, suorituskyky ja normimiesten näkökulmasta valtava suosio kaikenikäisten naisten keskuudessa on kuvattu jos ei nyt ihan brittiläisen kuivasti, niin kuitenkin ilman sensaatiovetoista moralismia tai tirkistelyasennetta. Normanin kuvauksissa "vuoroaan" jonottavista naisista eri majoituspaikkojen ulkopuolella on suorastaan tahatonta huumoria, jolle ehkä tiukasta feministisestä näkökulmastakin voi naurahtaa.

Norman käyttää melko paljon palstatilaa Hendrixiin liitettyjen myyttien purkamiseen. Hänen todistelunsa mukaan Jimi Hendrix ei ollut kova juopottelija, vaikka ajoittain hän erehtyi nauttimaan viskiä, aina ikävin seurauksin (se laukaisi muuten täysin olemattoman väkivaltaisuuden). Hendrix rakasti LSD:tä ja käytti ilmeisesti satunnaisesti myös kokaiinia ja amfetamiinia marijuanan lisäksi. Sen sijaan hän ei ollut heroinisti, osittain siksi, että kammosi piikittämistä. Norman korostaa Hendrixin luontaista kohteliaisuutta ja ystävällisyyttä, jotka olivat osittain seurausta kovasta kotikurista, osittain lempeästä ja ajoittain suorastaan maailmaa syleilevästä perusluonteesta. Jimi Hendrix oli tummaihoinen hippi, mikä ei ollut ollenkaan tavallista, koska hippiliike sinänsä oli lähinnä valkoihoisten nuorten puuhaa. Rakkaus koristeellisiin vaatteisiin ja rohkeus olla sen näköinen kuin halusi ei tänä päivänä ehkä tunnu erityisen radikaalilta, mutta sitä se kyllä oli 1960-luvulla ja erityisesti vanhoillisessa USA:ssa.

Norman ei juutu Hendrixin traumaattisiin nuoruudenkokemuksiin, mutta toteaa elämän aikaisin kuolleen Lucille-äidin muiston ja tylyn, empatiakyvyttömän Al-isän kanssa olleen tavallaan ongelma, jonka vain varhainen oma kuolema saattoi ratkaista. Useimmille lukijoille tullee yllätyksenä se, että nuorena Jimi oli varsin urheilullinen ja meni vapaaehtoisena armeijaan - jälkimmäiseen tosin vain vielä huonomman vaihtoehdon eli vankilan sijasta. Mutta hyvin pienestä pitäen Hendrixillä oli vain yksi intohimo eli kitaran soittaminen. Sen kanssa kilpaili vain seksi, eikä sekään aina voittanut. Mutta ihmissuhteissa Hendrix oli hankaluuksissa. Seksuaalinen uskollisuus oli mahdottomuus, mutta miesten välisissä suhteissa hän oli usein hyväuskoinen, eikä pärjännyt kierojen häsläreiden kanssa, Tätä kaikkea Norman kuvaa välillä turhankin yksityiskohtaisesti. Lukija ei pysy kymmenien ympärillä pyörineiden miesten ja naisten karusellissa oikein kyydissä.

* * *

Siitä tärkeimmästä eli Jimi Hendrixin musiikista Norman kirjoittaa sinänsä kohtuullisen paljon, mutta ei erityisen syvällisesti. Hendrixin kitarismin ainutlaatuisuus saa kohtuullisen hyvän analyysin, kuten myös se, kuinka huonosti Hendrix sopi mihinkään 1960-luvun valmiisiin genrejaotteluihin. Hän oli hippi, blues-mies, heavy-kitaristi ja psykedeelisen rockin yksi edelläkävijä. Hän synnyttikin aivan oman genren, johon ei sitten muita mahtunutkaan. Kiinnostavaa on lukea siitä pääosin rasistisesta vähättelystä, josta Hendrix kotimaassaan sai kärsiä, myös omiensa puolelta, koska ei soittanut sitä mitä olisi pitänyt mustien edustajana soittaa. Paradoksaalisesti Hendrix nousikin huipulle Isossa-Britanniassa soittamalla valkoisten rock-miesten kanssa pääosin valkoihoiselle kuulijajoukolle, joka ei ollut yhtä rasistista kuin Yhdysvalloissa. Kotimaassa arvostusta alkoi tulla vasta sitten, kun eurooppalaiset myyntiluvut tulivat tutuiksi myös Atlantin toisella puolella.

Norman pitää selvänä, että Hendrix kuoli kesken vahvan luomis- ja uudistumiskauden. Hänen mielestään Hendrix ei ollut millään tavalla musiikillisessa umpikujassa, vaikka olikin fyysisesti väsynyt ja henkisesti kyllästynyt vääntämään hittejään jokaisessa konsertissa, kun mieli paloi jo kokonaan uuden musiikin pariin. Ennen kuolemaansa Hendrix puhui jopa sinfonioista ja isoista kokoonpanoista; ne jäivät kuitenkin toteuttamatta ja loputtoman spekuloinnin kohteiksi. Se lienee kuitenkin varmaa, ettei Hendrix omasta mielestään ollut vielä näyttänyt yleisölleen kaikkea osaamistaan. Siksi hänen äkillinen kuolemansa Lontoossa 1970 synnytti paitsi edelleen jatkuvan kiistelyn kuoleman yksityiskohdista ja jopa sen luonteesta (itsemurha, vahinko, tilattu murha) myös spekuloinnin siitä, mihin suuntaan hän olisi musiikillisesti lähtenyt. Vastausta emme koskaan saa, mutta aina voi spekuloida, näyttää myös Philip Norman ajattelevan.

Jälkimaineeseensa nähden on yllättävää, miten vähän levytyksiä Jimi Hendrix ehti tehdä ja miten harvat nousivat varsinaisiksi ykköshiteiksi. Sekavat levy-yhtiösopimukset ovat tuottaneet maailmalle monen tasoisia levyjä, vaikka todellisuudessa Hendrix julkaisi virallisesti vain neljä albumia elinaikanaan: Are You Experienced (1967), Axis: Bold as Love (1967), Electric Ladyland (1968, 2 LP) ja Band of Gypsys (1970). Kaikki muut noin 12 albumia ovat postuumista julkaistuja, vaikka monia niistä pidetäänkin täysipainoisina suorituksina siitä huolimatta, etteivät ne olleet Hendrixin itsensä jäljiltä valmiita. Jimi Hendrix muistetaan parhaiten ainutlaatuisena kitaristina, mutta hän oli myös merkittävä säveltäjänä, joka ei jäänyt junnaamaan sen paremmin rockin kuin bluesinkaan perinteeseen vaan keksi koko ajan luovasti uusia asioita, ennen kuolemaansa selvästi kohti jazzia ja taidemusiikkia kohti lipuen. Normanin kirjasta jää vähän apea olo, mutta se kyllä hälvenee, kun soittaa muutaman valikoidun helmen Jimi Hendrixin levytetystä tuotannosta. Ihmiset kuolevat, paras musiikki jää.

 

Kestokolonialistin painajainen

Afganistanin sota : Pentagonin salaiset paperit (Docendo 2022, sujuva käännös Kyösti Karvonen) on kirja, jonka kahlaaminen läpi käy työstä, mutta joka kansainvälisestä politiikasta, geopolitiikasta ja kolonialismin vaihtuvista kasvoista kiinnostuneen on syytä lukea. Craig Whitlock on Yhdysvaltain suurimpiin kuuluvan The Washington Post -lehden toimittaja. Valitettavasti hän ei ole onnistunut puhaltamaan monitasoiseen aiheeseensa henkeä, joka tekisi lukemisesta kiehtovaa. Pääsyyllinen on ehdottomasti kirjan aihe, loppumattoman painajaisen kaltainen Yhdysvaltain sota Afganistanissa, mutta ei pelkästään se. Whitlock on omassa kuplassaan kriittinen ja valtaa kumartelematon, kuten Watergate-skandaalin paljastaneen lehden toimittajan odotetaankin oleva. Whitlock uskaltaa arvostella sekä poliittisia että sotilaallisia johtajia, mutta rajansa hänenkin radikalismillaan. Kirja onkin tylsähkö kronikka loputtomista virheistä, joihin Yhdysvaltain ylimielinen, sivistymätön ja rahaa palvova eliitti on Afganistanissa syyllistynyt. Whitlock ei kuitenkaan uskalla tai ymmärrä avata sotimisen taloudellisia, ideologisia ja viime kädessä kolonialistisia motiiveja. En itse usko, että syynä on se, että Washington Postin omistaa nykyään Jeff Bezos. Sen sijaan on syytä epäillä, että Whitlock on eurooppalaisesta näkökulmasta naiivilla tavalla "patrioottinen eli hän ei kerta kaikkiaan kykene näkemään Yhdysvaltain toimintaa ulkopuolisen tavoin lähtökohdiltaan "pahana" tai tuomittavana. (Vaikka kirjassa on konkreettisesti satoja aktiivisia henkilöitä, siihen ei ole vaivauduttu liittämään henkilöhakemistoa. Nolostuttavan huono ratkaisu, tosin linjassa kirjan käsittelemän aiheen kanssa.)

Hyvin kapeasta näkökulmasta kirjaa voi pitää veret seisauttavan rehellisenä kuvauksena kunniattomasta sodasta ja sen virheistä. Karu tosiasia kuitenkin on, että kirja perustuu avomielisyyteen, jota ei ole alkujaan tarkoitettu julkisuuteen ja joka kaikissa tapauksissa on jälkikäteistä ja toteutunut siinä vaiheessa, kun puhuja on turvallisesti eläkkeellä tai muuten irrallaan sotilas- ja poliitikkojärjestelmistä. Suoraan sanovista kenraaleista useimmat ehtivät kirjassa kunnostautua myös julkisen valehtelun ja kansalasten harhaanjohtamisen jalossa taidossa. Jälkiviisastelu tapahtuu myös historiallisesti hetkenä, jolloin Yhdysvallat oli myöntänyt tappionsa, poistunut Afganistanista ja jättänyt hallinnan virallisesti vihaamalleen Talebanille. Kymmenen vuotta sitten kirja olisi sohaissut kovasti, nyt se tuntuu jo liki turhalta itsensäruoskinnalta. Voi tietysti olla, että kirjan harvat kaukonäköiset toimijat ilahtuvat jonkinlaisesta kunnianpalautuksesta. Mutta edes kriittinen Craig Whitlock ei huudahda kirjansa lopuksi "Ei enää koskaan kolonialistista sotaa veronmaksajien rahoilla".

En paneudu enempään Whitlockin motiiveihin, vaan otan kirjan raporttina, jota parempaa ja enempää Yhdysvalloista käsin tullaan koskaan saamaan. Se on tällaisenaankin silmiä avaava kuvaus järjestelmästä, joka tuntuu tuottavan systemaattisesti virheellisiä johtopäätöksiä tarjolla olevan datan ja informaation määrästä ja laadusta riippumatta. Whitlockin kuvauksen perusteella Yhdysvaltain siviili- ja sotilashallinto ("Washington" ja "Pentagon") ovat lyhyestä sanoen uskomattoman epäpäteviä, korruptoituneita ja jonkinasteiseen itsetuhoon tuomittuja. Kummassakaan järjestelmässä ei pärjää olemalla rehellinen, suorapuheinen, eettisesti periksiantamaton ja ihmisoikeuksia kunnioittava. Vielä huonommin pärjää, jos uskaltaa olla sitä mieltä, ettei kolonialistinen ja imperialistinen hyökkäily ympäri maailmaa ole ollenkaan OK ja kansainvälisen toiminnan ajattelun perusteet pitäisi miettiä kokonaan uusiksi.

* * *

Whitlockin esittämän todistusaineiston perusteella yhdysvaltalaisille niin rakas ja luonteenomainen kostamiseen perustuva toimintalogiikka ei toimi, mutta tulee hirvittävän kalliiksi ja tuottaa loputtoman paljon inhimillistä kärsimystä. Yhdysvaltain toimissa ympäri maailmaa ei ole eettisesti mitään kestävää, sillä kuilu kaunopuheisten puheiden ja arjen toiminnan välillä on ylittämätön. Yhdysvaltalaiset eivät muka ymmärrä, miksi heitä niin paljon vihataan eri puolilla maailmaa. Whitlock kuvailee perusteellisesti, miksi tätä vihaa tunnetaan ja miksi se ei ole historiaan jäänyt ongelma, vaan jatkuvasti uusiutuva, rakenteellinen vika. Tuon rakenteen selkeimmin piirtyvät osatekijät ovat (1) rahan eli rikkaiden yletön valta, (2) perusteeton kulttuurinen ylimielisyys ja (3) kyvyttömyys nähdä maailman muut kulttuurit edes ihmisten tasolla samanarvoisiksi.

Whitlock kuvaa raadollisesti sitä, kuinka tyhjän retorisen uhoilun perusteella Yhdysvallat sotkeutui Afganistanin asioihin ensin osana suurvaltapoliittista taistelua Neuvostoliittoa vastaan ja sitten pyrkimyksenä kostaa WTC-isku Talebanille, jolla ei ollut sen kanssa mitään tekemistä, mutta joka pystyi nöyryyttämään öljypoliittista asemaansa turvaavaa suurvaltaa mennen tullen ja oli siksi sopiva koston kohde. Whitlock ei sinänsä kykene kunnolliseen tausta-analyysiin, mutta rivien välistä älykäs lukija kyllä ymmärtää, ettei Yhdysvaltain presidenttien into sotia Afganistanissa todellakaan johdu halusta puolustaa sikäläisiä naisia, vaan yksinkertaisesti maan strategisesta sijainnista ja hyödyntämättömistä luonnonvaroista. Whitlock ei kykene sanomaan ääneen, että Yhdysvallat soti toisella puolella maapalloa imperialistisista ja kolonialistista eli taloudellisista syistä.

Yhdysvaltain hallinnon ja virkakoneiston kulttuurisen ylimielisyyden Whitlock kuvaa musertavalla tavalla. Vaikka presidenttien suulla väitettiin, että Yhdysvallat on tukemassa Afganistanin muuttumista vakaaksi, demokraattiseksi maaksi, todellisuudessa ani harvalla toimijalla oli alkeellisintakaan afganistanilaisen kulttuuri, historian ja perinteiden tuntemusta. Maassa puhuttujen kielten osaajia oli äärimmäisen vähän, eikä edes islamin osalta ymmärretty, ettei Afganistan ole osa arabimaailmaa. Afganistaniin syydettiin valtavia rahamääriä ilman mitään asiantuntemukseen perustuvaa arvioita siitä, miten omavaraistaloudessa elävä kansa yhtäkkiä voisi siirtyä kapitalistiseen rahatalouteen ja yhdysvaltalaiseen kulttuurin. Sitä kuitenkin yritettiin, äärimäisen huonoin tuloksin. Vaikka korruptio ei ollut maassa tuntematonta ennen kolonialistien tuloakaan, vasta vastikkeeton dollareitten syytäminen Afganistanin eliitille muutti perinteisen klaanipohjaisen kulttuurin "sotalordien" johtamaksi korruption kyllästämäksi riistoksi.

* * *

Whitlock kertoo myös paljon siitä toiminnasta, jonka tavoitteena oli lopettaa Afganistanin kukoistava oopiumunikon viljely ja heroiiniteollisuus. Kirjassa ei väitetä, että Yhdysvaltain hallinto pelasi kaksilla korteilla eli teki yhtä aikaa huumebisnestä ja rahoitti sotaa oopiumin viljelyä vastaan. Lukijalle syntyy kuitenkin mielikuva, että Yhdysvaltain hallinto joko hakkasi täysin harkiten päätään kiviseinään vuosikausien ajan tai sitten koko huumeidenvastaisuus oli puhdasta julkisuuspeliä. Vieläkään emme tiedä, keiden taskuun valtavat huumetulot ovat loppujen lopuksi kulkeutuneet. Yhdysvaltain virallisen propagandan mukaan Taleban rahoitti huumekaupalla toimintaansa. Toisaalta tiedetään, että vain Taleban on kyennyt käytännössä rajoittamaan tai suoraan kieltämään oopiumunikon viljelyä syöksemättä rutiköyhiä viljelijöitä perikatoon. Vain se on varmaa, että kymmenille tuhansille pienviljelijöille länsimaitten pysyvä heroiinintarve tarkoitti kohtuullista elintasoa, kun taas unikkoviljelmien väkivaltainen tuhoaminen syöksi lähinnä epätoivoon. Oliko yllätys, että viljelijöiden rakkaus yhdysvaltalaisia hyväntekijöitä kohtaan ei oikein syttynyt?

Itselleni oli uutta tietoa, että ajoittain Afganistaniin ahdettiin enemmän rahaa kuin mitä maan talous ja kulutus pystyi imemään ja käyttämään. Toiminta voi vaikuttaa äkkiseltään kovinkin filantrooppiselta (dollareilla piti kääntää kansalaisten mielen Yhdysvalloille myönteisiksi), mutta Whitlockin analyysin mukaan kyse on surkeasta suunnittelusta ja vielä huonommasta seurannasta ja valvonnasta. Rahaa levitettiin, koska byrokratia oli päätynyt johtopäätökseen, jonka mukaan afganistanilaiset voi ostaa dollariavulla. Tulos oli katastrofaalisen huono: kaikki rahat valuivat korruptoituneille paikallisille johtajille, eivät lainkaan köyhälle kansalle. Kun samaan aikaan Yhdysvaltain hallinto veljeili ja vehkeili avoimesti näitten omaa kansaansa riistävien rikollisten kanssa, saattoiko kukaan yllättyä siitä, ettei tuloksena ollutkaan vakaa demokratia.

Vaikken pidä itseäni vähimmässäkään määrin Yhdysvaltain hallintojärjestelmän ihailijana, Whitlockin loputon vyörytys ahneuden, epäpätevyyden, tolkuttoman syvän ylimielisyyden ja tietämättömyyden luoman kaaoksen keskellä alkoi tuntui melkein epäuskottavalta. Miten Yhdysvallat voi mitenkään olla maailman johtava valtio näin epäpätevän eliitin hallitsemana? Vai onko kyse vain siitä, että liittovaltion keräämillä rahoilla ei ole kunnollista valvontaa ja eliittiä kiinnostavat vain omat rahat? Siitä, että Yhdysvallat on moderni siirtomaavalta, ei sen sijaan jää mitään epäselvyyttä. Aivan kuten Vietnamista, myös Afganistanista Yhdysvallat joutui vetäytymään nolostuttavasti hävinneenä ihmisille, joiden ihmisarvoa se ei koskaan tunnustanut. Mutta täysin avoimeksi jää, onko kummastakaan sodasta opittu mitään - tai edes haluttu oppia. Joku sotimisesta aina hyötyy, mutta aseteollisuuden taustaroolin avaamiseen Whitlockin into ei ole riittänyt. Ehkä olisi pitänyt.

Kun mikään ei riitä

Samalla otsikolla voisi kirjoittaa malmiyhtiöistä, Kokoomuksen himosta polkea köyhien oikeuksia tai ylipäätään hyväosaisten ahneudesta. Tällä kertaa nostan kuitenkin virtuaalisen tikun nokkaan ns. lähioikeudet, joiden tuotto ei levy-yhtiöiden ja niiden leipäpappien eli Gramexin toimihenkilöiden mielestä ole riittävän suuri. Nyt ei kuitenkaan puhuta absoluuttisista summista vaan ollaan avoimesti kateellisia luoville tekijöille, joiden turvaksi tekijänoikeuslainsäädäntö on alkujaan säädetty. Kateutta ja ahneutta ilmentää tällä(kin) kerralla Gramexpress-lehden päätoimittaja, lakimies Lauri Kaira, jonka kyky kirjoittaa toistuvasti niskakarvat pörhistäviä tekstejä on ilmiömäinen. Kairahan toimii tunnetusti myös Kokoomuksen valtuutettuna Vantaalla sekä kaupunginhallituksen ja seurakuntaneuvoston jäsenenä ja konsernijaoston varapuheenjohtajana eli ei tyydy olemaan puolueeton tekijänoikeusjärjestön johtaja.

Kairan kirjoituksen Vahvemmat oikeudet muusikoille ja tuottajille (Gramexpress 3/2022, s. 10) teesinä on vaatimus ns. lähioikeuksien (Kaira puhuu suoraan Gramex-oikeuksista) vahvistamista yhdenmukaisiksi varsinaisen tekijänoikeuden (Kairan terminä Teosto-oikeudet) kanssa. Kun tekstiä lukee tarkemmin, Gramexin ajatuspajassa ärsyttää erityisesti se, ettei lähioikeuksien haltijoilla (joita Gramex järjestönä siis edustaa) ole valtaa pysäyttää (siis estää) musiikin käyttämistä, jos korvauksista ei päästä sopuun. Taustatukea Kaira on hakenut ääniteteollisuuden edustajilta eli Musiikkituottajat IFPI Finlandin toimitusjohtaja Antti Kotilaiselta, jonka mielestä "On todella erikoista, että 2020-luvulla lainsäädäntömme edelleen kohtelee muusikoita ja tuottajia huonommin kuin musiikin säveltäjiä ja sanoittajia."

Molempien herrojen päivittely ja ihmettely on tietenkin pelkkään amatöörinäyttelemistä. Kumpikin tuntee tekijänoikeusjuristina oikein hyvin nykyisen lainsäädännön historian ja sen ajattelun, joka siellä taustalla on. Teatterin tarkoituksena on vain jatkaa viime vuosina yleistynyttä pyrkimystä hämärtää eroa luovien tekijöiden ja luovien tekijöiden työn hyödyntäjien välillä. Gramex edustaa näitä hyödyntäjiä ja sitä kismittää, että laki antaa historiallisesti suojaa ensi sijassa luoville tekijöille, ei kuppareille. Todellisuudessa lakiin on jo kauan aikaa sitten lisätty elementtejä, joiden ansiosta myös luovan työn tekijöiden tuloksia hyödyntävät saavat osuuden tuloista. Kairan ja Kotilaisen operaatiossa onkin kysymys vain siitä, että levy-yhtiöt haluavat potista aiempaa suuremman osuuden.

* * *

Kaira yrittää väittää, että "monissa muissa maissa" lähioikeudet ovat yhtä vahvat kuin luovilla tekijöilläkin. Esimerkkeinä hän mainitsee kuitenkin vain Ison-Britannian, jonka tekijänoikeuslainsäädäntö poikkeaa muutenkin täysin mannereurooppalaisesta ja Espanjan, jonka tilannetta en tunne, mutta joka EU-maana on sidottu yhteisiin periaatteisiin. Fakta on, että EU:ssa vallitsee sama periaate kuin Suomessa eli että lähioikeudet katsotaan varsinaisesta tekijänoikeudesta periaatteellisesti poikkeavaksi suojan kohteeksi. Mitään muutosta tähän periaatteeseen ei EU:n tasolla ole vireillä. Jos olisi, Kaira olisi siihen tietenkin viitannut ja vedonnut. Jos EU haluaa muuttaa näin keskeistä periaatetta, sen täytyy käynnistää kansainvälinen muutosprosessi.

Kaira kirjoittaa etujärjestövetoisesti, vaikka lainsäädäntö lähtee oikeudenhaltijoista ja lähioikeuksien haltijoista, ei näiden järjestöistä. Teoston vahva asema on lakiin kirjattu, järjestön nimeä tosin mainitsematta. Lukijan kannattaakin lukea rivien välistä, että lisää valtaa, oikeuksia ja rahaa himoitsevat juuri lähioikeuksia hallinnoivat yritykset, eivät niinkään muusikot. Gramex teetti keväällä 2022 kyselyn Gramex kuuntelee, jonka mukaan 58 % vastaajista piti tekijänoikeudellista suojaansa sopivana. Kun kaikista kyselyyn vastaajista 85 % oli artisteja eli muusikoita, ei ole hankalaa huomata, että suojaa haluavat vahvistaa lähinnä levy-yhtiöt ja niiden välilliset asiamiehet. Muusikkojen liiton puheenjohtaja Ahti Vänttinen on toki saatu huokailemaan, että "Niin sanotulla pakkolisenssillä luotu korvausoikeus ei anna musiikin esittäjille ja tuottajille yhtä vahvaa neuvotteluasemaa kuin yksinoikeus antaisi."

Konkreettista näyttöä siitä, että lähioikeuksien edustajien asema olisi jotenkin kohtuuttoman vaikea, ei ole. Se on loogista sitä taustaa vasten, että vaikka lähioikeudet eivät ole luovan tekijän oikeuksien vahvuisia, niitäkin on vastikään vahvistettu EU:n ns. lex Beatlesin muodossa eli suoja-ajan merkittävällä pidennyksellä. Varsinkin Kotilaisen ajatuksista voi lukea suoraan, että levy-yhtiöt haluaisivat ansaintalogiikkaketjussa päästä eroon säveltäjän ja sanoittajan viimekätisestä oikeudesta antaa tai kiistää lupia. Järjestöjuristien mielessä hiertää epäilemättä edelleenkin se, että säveltäjä-sanoittaja Jussi Hakulinen voitti markkinaoikeudessa kiistan Sanoma Media Oy;n ja televisio-ohjelman Vain elämää kanssa sävellyksen Joutsenlaulu muokkausoikeuksista.

* * *

Gramexin ajama muutos romuttaisi koko eurooppalaisen tekijänoikeusajattelun perustan, joka korostaa alkuperäisen luovan yksilön suojaa ja määrittelee jatkohyödyntäjät siksi mitä ne ovatkin eli jatkohyödyntäjiksi. Kaunis termi "lähioikeus" muistuttaa siitä, että muusikoilla ja taloudellisesti hyödyntävillä yrityksillä ei olisi mitään tulonlähdettä, ellei ensin olisi luovaa tekijää. Levy-yhtiöiden historiallisen ahneuden ja häikäilemättömyyden takia tuskin kukaan odottaa niiden aidosti arvostavan luovan tekijän roolia. Ne ovat aina kupanneet ja aikovat jatkossakin kupata luovan tekijän työtä, toki mielellään ottaisivat myös muusikon osuuden kokonaan itselleen, jos laki vain sallisi. Sen sijaan on syytä ihmetellä Muusikkojen liiton alttiutta lähteä peesaamaan tällaista linjaa. Ovathan perinteisesti muusikot samalla myös itse luovia tekijöitä, joilla ei ole vähäisintäkään syytä ruveta heikentämään suhteellisesti omaa neuvotteluasemaansa.

Gramex ajeleekin tässä asiassa selvästi muusikoiden rattailla vain siksi, ettei varsinainen toimeksiantaja eli levyteollisuus pilaisi huonolla maineellaan yritystä heti alkuunsa. Siksi onkin ääneen sanottava, että Gramex ajaa levy-yhtiöiden omistajien etua, vaikka mainitsee myös muusikot. "Maailma ja markkinoiden toimintaympäristö on muuttunut reilussa kuudessakymmenessä vuodessa ja lainsäädännön tulisi seurata kehitystä", vaatii Antti Kotilainen kuitenkaan kertomatta, mikä tuossa kehityksessä antaisi objektiivista perustetta (siis muuta kuin silkkaan ahneuteen perustuvaa) vahvistaa lähioikeuksia tekijänoikeuden kustannuksella. Minun mielestäni mitään tällaista muutosta ei ole tapahtunut, pikemminkin lähioikeuksien haltijoiden asema on muista syistä vahvistunut kohtuuttomasti.

Tekijänoikeuden tulkitseminen "oikeudenomistajaoikeudeksi" on ollut vahva tendenssi siinä prosessissa, jolla eurooppalaista tekijän asemaa korostavaa ajattelua on pyritty kääntämään angloamerikkalaisen taloudellisten oikeuksien omistamisen ajattelun suuntaan. Muusikoilla ei pitäisi olla mitään intressiä tukea tätä kehitystä, eikä säveltäjillä tai sanoittajilla tietysti sitäkään vähää. Muusikon tärkein kumppani on luova säveltäjä ja sanoittaja, ei rojalteja itselleen rohmuava levy-yhtiö. Kaikille musiikin harrastajille ja sen luojille painajaismainen tilanne on se, että maailman gramexit pääsevät määräämään sen, missä ja milloin jokin musiikki saa soida. Lainsäätäjä on antanut lähioikeuksien kautta hyödyntäjille oikeuden saada osuuden luovien tekijöiden leipomasta kakusta, Jos se ei riitä, voitte rauhassa poistua kuvioista, kukaan ei jää kaipaamaan.

 

Jussi Hakulisesta tuli tekijänoikeuden ydinasian symboli, joka ei

kuole esitaistelijansa ennenaikaisen poismenon takia. R.I.P.

Nuotiotarinoita Vienasta

Viena on ollut suomalaisille jonkinlainen vihreä El Dorado, ei-kenenkään maa täynnä tukkipuuta, riistaa ja vesivoimaa. Suomen itsenäistymistä seuranneina vuosina löytyi uudestaan ja uudestaan ihmisiä, joitten mielestä oli tärkeää yrittää saada tuo alue ryöstetyksi suomalaisomistukseen. Pekka Nevalaisen kirjan Lunastamaton Viena (SKS 2022) alaotsikkona onkin suorasukaisesti Suomalaiset siirtomaaherroina 1918-1920. Se on jokseenkin masentava tarina vuosista, jolloin vienalaisia revittiin ainakin neljään suuntaan, yllytettiin verisesti taistelemaan keskenään ja yrittämään käytännössä, miten mukavaa hommaa on sisällissota ilman teitä, ravintoa ja kommunikaatiovälineitä. Aseita sentään riitti, kun Vienan hallinnasta kilpailivat valkoinen Suomi, punainen Neuvosto-Venäjä, ties minkä värinen itsenäistymisliike ja Ison-Britannian tukemat valkoiset venäläiset keisarivallan palauttajat. Itse asiassa Nevalainen olisi voinut huoleti lisätä kirjansa alaotsikkoon pari vuotta lisää, sillä vasta vuonna 1922 loppuivat suomalaisten tukemat yritykset ja Neuvostoliiton valta alueella vakiintui.

Pekka Nevalainen kuoli pian kirjan esipuheen päiväyksen jälkeen, mutta olen tulkinnut tilanteen siten, että postuumista julkaisemisesta huolimatta se on kokonaan hänen vastuullaan, eikä kirjaa ole toimitettu jälkikäteen. Valitettavasti on todettava, että ehkä olisi pitänyt. Kirjan ongelmana eivät ole Nevalaisen asiantuntemus tai tutkimuksellinen metodologia, vaan tekstin tyylillinen horjuvuus ja tietokirjaan huonosti istuva henkilökohtainen paatos. En tiedä, onko SKS:llä kukaan lukenut tekstiä ennen sen julkaisemista tai onko esimerkiksi haluttu jättää tekijänsä viimeiseksi jäänyt teos kuurnitsematta. Niin tai näin, ainakin itseäni tekstin tyyli vaivasi koko kirjan ajan. Huutomerkki ja lainausmerkit ovat ylenpalttisessa käytössä ja pääosin täysin perusteetta. Tekstissä on myös paljon moderneja puhekielen ilmaisuja, jotka töksähtävät silmille. Nevalaisella laitteet eivät toimi huonosti, vaan ne eivät "pelitä". Sana "toki" ja sen kaltaiset muut turhat täytesanat olisi kustannustoimittaja helposti siivonnut.

Nevalainen ei suhtaudu aiheeseensa ja käsittelemiinsä ihmisiin neutraalisti. On vaikea sanoa, saako kukaan tai mikään ryhmä varsinaisesti synninpäästöä, kun kirjoittaja kohtelee jokseenkin kaikkia tylysti joko moitiskellen tai suoraan halveksien. Ei niinkään yllättäen saavat pilkallisimman puhetavan osakseen venäläiset bolševikit ja heidän liittolaisensa. Mutta kuten kirjan alaotsikosta voi arvata, myöskään suomalaiset kolonialistit eivät säästy Nevalaisen jatkuvalta pilkalta. Ongelmana ei ole niinkään se, että historian popularisoijalla on selkeitä anti- ja sympatioita, vaan se, että paatoksellinen puhetapa hallitsee häiritsevän voimakkaasti kerrontaa. Ongelmaa kasvattaa se, ettei Nevalainen ole kyennyt kirjoittamaan objektiivisesti sekavista ja toisteisista tapahtumista erityisen elävästi. Julkaistussa muodossa kirjan kuvaamien tapahtumien hahmottaminen ilman vankkoja taustatekijöitä on varsin vaikeaa. Tältä osin kirjaa ei voi sanoa onnistuneeksi. Tapahtumien hahmottamista ja kronologiaa olisivat voineet helpottaa erityiskarttojen käyttäminen, mutta sellaiseen Nevalaisella ei ole ollut kiinnostusta tai aikaa ja osaamista. Kirjassa on yksi valokuva koko Itä-Karjalan kattavasta kartasta. Sen mittakaava on kuitenkin toivottoman suuri.

* * *

Nevalaisen ratkaisu olettaa lukija Suomen poliittisen historian kohtuullisen hyväksi asiantuntijaksi on toisaalta ymmärrettävä, toisaalta harmillinen. Lähes kokonaan jää käsittelemättä ja avaamatta se, miksi Vienan valloitusyrityksen saivat toistuvasti Suomen viranomaisilta - ainakin joiltakin heistä - tukea, vaikka viimeistään K. J. Ståhlbergin tultua valituksi presidentiksi maa siirtyi siviilivaltaan ja oikeusvaltion lähtöviivoille. Nevalainen viittaa löyhästi kahteen päämotiiviin: heimoaatteelliseen Suur-Suomen rakentamiseen ja kaupalliseen Vienan luonnonvarojen hyödyntämiseen. Vienalaisten keskuudessa esiintyneet itsenäistymishalut jäävät hahmottomiksi. Suomalaisten puolueitten suhtautumista epävirallisiin sotatoimiin itärajan yli Nevalainen ei avaa käytännössä ollenkaan. On vain jokin mystinen "Suomi", joka milloin antoi tukea, milloin eväsi sen sotaintoisilta. Itselleni yllättävin uusi tieto oli Rudolf Holstin tuki sotahankkeille.

Sinänsä Lunastamaton Viena tarjoaa valtavan määrän konkreettista informaatiota vallan tavoittelun ja sen käyttämisen käytännöistä. Mukana on paljon turruttavan tylsiä sotilaallisten operaatioiden kuvailua, mutta harmillisempaa on se, että informaatio jää suurelta osin jäsentämättä yleisellä tasolla. Kun tapahtuvat ja taistelut vellovat edestakaisin loputtoman tuntuisesti, ihmisten ja paikkojen nimiä suoltava teksti ei valitettavasti onnistu kiteyttämään merkittäviä ja vähemmän merkittäviä tapahtumia. Kun kirjoittaja ei ole oikeastaan minkään osapuolen "puolella", lukijan on vaikea arvioida yksittäisten tapausten merkitystä kokonaiskuvassa. Nevalainen tarinoi, mutta enemmän nuotion äärellä kuin historiantutkijana ja jäsentäjänä.

Jossain määrin outoa on sekin, kuinka vähän Nevalainen kiinnittää lukijan huomiota tämän tai tuon tapahtuman mielivaltaisuuteen. Suomalaiset toimijat eivät ainakaan noudattaneet tarkasti laillisuutta, mutta kun kirjoittaja ei tätä avaa ja pohdi, vaikeaa se on lukijallekin. Vienan puolella korostuu huonojen yhteyksien päässä olevien pienten kylien itsenäisyys ja erilaisuus. Tätä kuvatessaan Nevalainen onkin ehkä parhaimmillaan. Hän kykenee kuvaamaan vienalaisten miesten (naisilla ei tässä kirjassa ole mitään osaa saati roolia) monimutkaisen tilanteen varsin elävästi. Alituisesti läsnä oleva välitön selviytymisen tarve heijastuu useimpien vienalaisten henkilöratkaisuissa, vaikka taustalla leijuu myös ideologisen taistelun käry. Viime kädessä vienalaisen syrjäkylän väestö tahtoi pysytellä erossa sotatoimista, mutta jos oli pakko valita puoli, siinä painoi usein eniten se, kenellä oli antaa leipää ja suolaa.

* * *

Vaikka Nevalainen moitiskelee suomalaisen siirtomaahallinnon epäpätevyyttä, ylimielisyyttä ja muita asenneongelmia, hän ei jostain syystä aseta Vienan valloituspyrkimyksiä selkeämmin yleisiin yhteyksiin. Informaatiota sinänsä löytyy kirjan sivuilta, mutta esimerkiksi länsiliittoutuneiden toimista Murmanskin suunnalla jää varsin epämääräinen kuva, mitä yksityiskohtaisten karttojen puuttuminen ei ainakaan selvennä. Nevalainen tuntuu hyväksyneen ihmettelemättä sen, että valkoisen Suomen viranomaiset sallivat noin vain hyökkäilyn rajan yli ilman mitään virallista sotatilaa. Samasta syystä myös suomalaisten kolonialistiset asenteet näyttäytyvät enemmän yksilöiden kuin valtion asenteena. Heimoaatteen sokaisemat tai villitsemät motiivit eivät juurikaan erotu bisneskeinottelijoiden ahneista haaveista. Mielestäni on perusteltua todeta, että Suomen valtio tavoitteli ainakin vuosina 1918-1920 samaa kuin vuosina 1941-1944 eli Suomen hallitseman alueen laajentamista (Neuvosto-)Venäjän kustannuksella. Nevalainenkin olisi voinut kuvailla tätä ekspansiivista sotapolitiikkaa suorin sanoin, mutta jättää sen lukijan pääteltäväksi.

On mielenkiintoista, että vaikka Nevalainen sättii jokseenkin kaikkia Vienan rähinöiden osapuolia, on hänellä mahdollisesti ollut tavoitteena puhua jollain lailla itsenäisen Vienan ajatuksen puolesta. Hän tuntuu ajatelleen, että vaikka kukaan ei ollut viaton, oli Vienassa pysyvästi asuvilla kuitenkin oikeus tavoitella itsenäisyyttä, oli se miten epärealistinen ajatus hyvänsä. Mitään kiihkoilijoiden luomia haavekuvia Nevalainen ei tue ja Suomeen asettuneita vauraita vienalaiskauppiaita hän suorasanaisesti halveksii. Mutta kirjan yleisen kyynisen perusvireen ohessa on luettavissa lämmin suhtautuminen niihin, jotka eivät halunneet valita ketään ulkopuolisista vallantavoittelijoista, vaan pelkästään elää rauhassa omalla tavallaan. Tähän empatiaan on lukijankin helppo yhtyä, niin epäreilulla tavalla ulkopuoliset toimijat vienalaisten elämää vuosikausia sotkivat. Ei voi sanoa, että toimijoilla oli pelkästään itsekkäitä pyrkimyksiä. Varmasti mukana oli myös aitoa halua parantaa vienalaisten elämisen tasoa. Mutta sen Nevalainen osoittaa, ettei tämä halu kummunnut vienalaisten oman tahdon kunnioittamisesta.

Lunastamaton Viena on nimeään myöten hieman outo tapaus. On arvokasta, ettei kirja lainkaan kiistä suomalaisten toimien kolonialistista luonnetta. Nevalainen osoittaa mielestäni, että vaikka Suomen kolonialistinen historia on isompien rinnalla mitätön, ei se johtunut halun vaan resurssien puutteesta. Suomalaiset olivat ilomielin hankkineet vaikka Uralille asti ulottuneen itäisen siirtomaan, jos vaan voimia olisi ollut. Haaveet sortuivat viime kädessä siihen, että kyse oli haaveista ja toiveista, ei realistisista, olosuhteiden hyvään tuntemukseen perustuneista laskelmista. Suomalaiset saivat toistuvasti havaita, että jotenkin luotettavaa "suomenmielisyyttä" esiintyi vain Vienan läntisimmissä osissa, itään päin mennessä kiinnostus laimeni ja Vienanmeren rannalla päästyä siitä ei ollut mitään jäljellä. Mikä tässä kaikessa oli kahden eri uskonnon rooli, sitä Nevalainen ei käsittele käytännössä ollenkaan. Olisi ehkä pitänyt käsitellä, sillä luterilaisilla valkoisilla suomalaisilla eli sitkeänä se väärä käsitys, että ortodoksisuus tarkoitti venäläistymistä. Ainakaan Vienassa ei ollut siitä kysymys, vaan erilaisesta, ei-suomalaisesta elämäntavasta. Sellaisen kunnioittaminen ei ole koskaan sujunut sen paremmin isoilta kuin pieniltäkään siirtomaaherroilta.

Mainettaan tylsempi

Olen ohittanut televisiosarjan Stranger Things (Netflix 2016-) tähän asti, vaikka se on ollut sekä kriitikoiden että katsojien suosikki ja ainakin teoriassa uteliaisuutta herättävä. Päätin antaa sille mahdollisuuden, kun luin, että tekeillä oleva viides tuotantokausi on viimeinen (arvostan sitä, että suosittukin sarja pidetään jossain rajoissa). Katsoin neljä ensimmäistä kautta muutaman viikon aikana, kylläkin pikakelausta varsin paljon käyttäen. Olen hämmentynyt. Minun on vaikea ymmärtää sarjan saamia kehuja muutoin kuin jonkinlaisen yleisen aivopesun seurauksena. En väitä, ettei sarjassa ole mitään kiinnostavaa. Mutta en toisaalta ymmärrä, että näin yllätyksettömällä ja kliseisellä televisiokerronnalla saadaan kymmenet miljoonat ihmiset hurmoksiin. Kyllähän Yhdysvalloissa on aina osattu jatkokertomusten rakentaminen ja niiden seurannan varmistavien cliff hangereiden keksiminen. En kirjoita tätä päästäkseni haukkumaan sarjaa, vaan lähinnä hämmästykseni analyysinä (kuvittelematta silti, että se ketään kiinnostaisi).

Aloitan sarjan hyvistä puolista. Lapsista koottu ydinryhmä ei yllätä koostumuksellaan, vaikka siitä puuttuvat sekä selvä latino että aasialaissyntyinen nuori. Tulkitsen ratkaisun niin, että on haluttu "autenttisesti" näyttää, miten yhdellä pakollisella mustaihoisella selvittiin 1980-luvulla, jonka miljööseen sarjan tapahtumat on sijoitettu. Näyttelijöillä on taitoa ja karismaa, eikä heidän välisten suhteitten kuvausta voi suuremmin moittia. Poikien annetaan olla myös herkkiä ja haavoittuvia, nuori lempi on liikuttavaa ja ryhmähengen kuvaukset onnistuneita. Lapsiryhmän arvoituksellisinta hahmoa, julmien aikuisten koekaniiniksi pakottamaa Eleveniä (Millie Bobbie Brown) seuraa myös kiinnostuksella, koska hänen hahmonsa on kirjoitettu erittäin ristiriitaiseksi, eikä selityksiä juuri anneta ennen neljättä kautta. Brownin roolityö on minusta kauttaaltaan hieno, ja pelkästään sen takia sarjan voi hyvin katsoa .

Mutta siinä missä lapset ja sarjan edetessä nuoriksi ja nuoriksi aikuisiksi muuttuvat ovat varsin luontevia, aikuisrooleja vaivaa sellainen kliseetaakka, että ihmettelen, miten näyttelijät ovat jaksaneet kuvauspäivien aamuna nousta töihin. Aikuisroolit ovat ennalta arvattavia, yhtään kunnollista yllätystä en neljän kauden aikana kokenut. Ilmeisesti kaikki muut ovat, kun eivät ole asiasta valittaneet. Kysymys ei ole näyttelemisen kyvyistä vaan siitä, ettei niillä kyvyillä tee paljoakaan, kun rooli on kirjoitettu kauhuelokuvien perinteiseen tyyliin eli tehdään aina ja juuri ne typeryydet, joiden seurauksena joudutaan ongelmiin, joista selvitään juuri ja juuri hengissä (eivätkä kaikki sivuhenkilöt tietysti selviäkään). Aikuisrooleihin ei ole kirjoitettu mitään yllätyksellistä, mitä ei voi perustella edes sillä, että lapset ja nuoret ovat pääosassa. Jokaisessa jaksossa hyödynnetään sarjan ainoan ennalta tunnetun näyttelijän eli Winona Ryderin kasvoja,  mutta mitään näyttelijälle haastavaa hänelle ei ole kirjoitettu. Revi nyt siitä, että olet toisen todellisuuden petojen uhriksi joutuvan lapsen yksinhuoltajaäiti, jota sheriffi Jim Hopper mielisi puolisokseen.

* * *

Stranger Things on määritelty "scifi-kauhusarjaksi". Minusta se on pikemminkin draama, jossa on hyödynnetty ikivanhat kauhu- ja tieteiselokuvien kikat kasarimoodilla. Hirviökuvasto on jonkinlainen sekoitus köyhän miehen Alien-tarinoita ja Iron Maidenin mallinukkea (käärinliinat tosin puuttuvat, tässä sarjassa harrastetaan limaa tihkuvaa mätää lihaa). Olin ennakkoon kuvitellut, että sarjassa täytyy olla jotain aivan poikkeuksellisen kekseliästä kauhua, kun se on niin suosittua. Mutta ei, kaikki shokkielementit ovat ikivanhasta työkalupakista, siitä samasta, josta Hitchcock jäljittelijöineen jo ammensi. En pysty muistamaan yhtään omaperäistä kauhuefektiä, vaikka kuinka yrittäisin. Ja mitä se scifi tässä sarjassa oikein on? Vaikea sanoa. Pahis tuntuu olevan ihan kotimaista tekoa, eikä tarinassa mikään viittaa tuntemattomaan tekniikkaan, avaruus- tai aikamatkailuun, hyvä jos edes tieteeseen. Fantasiagenreen sarja kyllä solahtaa, sinne käänteismaailmojen ja henkien joukkoon. En voi suositella scifin ystäville. Tulette pettymään. Arvoitusten selitykset eivät nosta sen paremmin kulma- kuin niskakarvojakaan.

Sarjaan on kirjoitettu perin omituinen sivujuoni, jossa paikkakunnan sheriffi joutuu myyttisen pahan Neuvostoliiton ikuisen talven alueella sijaitsevaan vankilaan. En enää edes muista, miten tällainen niksahdus saatiin aikaan, mutta sitä oli edeltänyt juoni, jonka mukaan venäläiset olivat jotenkin soluttautuneet keskellä Yhdysvaltain sydänmaita levittämään pahuuttaan ja olivat mokomat onnistuneet vieläpä vangitsemaan ja salakuljettamaan em. vankilaan näitä kelpo jenkkejä vainonneita silmättömiä, mutta kovasti lonkeroitaan ja muita ottimiaan heiluttelevia petoja. Molemmat tarinat voisi ottaa huvittavana vitsinä, jos sarja olisi sijoitettu 1950-luvulle ja siinä esiintyisi edes hiukan huumoria tai ironiaa. Vaan kun ei. Nämä näyttävät täysin tosissaan kirjoitetuilta, eikä mitään kliseistä tarinaa venäläisten mahdottomuudesta ole jätetty käyttämättä. Eikä kukaan tunnu nauravan, kun Winona Ryder käy pelastamassa kosijansa huuruisesta vankilasta lähes noin vain. Onhan tämä fiktiivinen sarja.

Jäin pohtimaan, onko tällainen juonellinen sillisalaatti ja ajoittainen avoin lapsellisuus seurausta tarkasta suunnittelusta vai siitä, että käsikirjoittajia ja ohjaajia vaihdellaan jenkkityyliin kesken kautta. Käsikirjoittajia on ollut ainakin tusina, vaikka pääosan ovatkin tehneet "Dufferin veljekset" eli Matt Duffer ja Ross Duffer. Pitäisikö arvella, että Dufferin veljetkset ovat halunneet vetää katsojia vähän nenästä ja katsoa, miten vähällä heidät saa koukkuun? No, sitä ei voi kieltää, että koukutus onnistuu yleisellä tasolla, vaikka sitä ihmetteleekin, miksi aloittaa taas uuden jakson. Yksi selitys on selvä: katsoja ehtii kiintyä ainakin johonkin päähenkilöistä ja haluaa nähdä, miten tälle käy. Itse tunnistan ja tunnustan, että halusin nähdä, miten Eleven-paralle sarjan edetessä käy. Eihän voi olla helppoa olla koulukiusattu telekineetikko, selvännäkijä ja ilmeisesti ainoa ihmisistä, joka pärjää voimiltaan sarjaan keksityille pahuuden voimille.

* * *

Täysin aiheesta voi mahdollinen lukijani kysyä, miksi ihmeessä (a) käytin aikaani sarjaan, joka tuotti lähinnä pettymyksiä ja (b) sitten vielä tuhlaan muidenkin aikaa marisemalla sarjan heikkouksista. Vastaus kysymykseen a on selvä: jäin Elevenin kohtalon koukkuun. Kysymys b taas saanee vastauksen siitä, että haluaisin ymmärtää ja tietää, olenko ainoa sarjan katsonut, jonka mielestä se ei ole ollenkaan kehujensa veroinen tuote. Tai olenko ainoa, joka ihmettelee sitä, miten vähään suoratoistopalveluiden katsojat nykyään tyytyvät. Eikö kukaan muu tosiaankaan ihmettele, miten pienellä paikkakunnalla Indianassa riehuu vuosikausia toisesta todellisuudesta valuvia hirviöitä, mutta asiaa "hoitaa" vain jokin epämääräinen salainen firma, eikä armeijasta tai kansalliskaartista ole tietoakaan. Radiolla ja televisiolla ei tunnu olevan Hawkinsin kaupungissa mitään roolia ihmisten tiedonsaannissa, ylipäätään vain lapset ja nuoret ottavat mistään selvää.

Melkein nolottaa pohtia ääneen, heijastaako Stranger Things yksinkertaisesti keskivertokuluttajan vähään tyytyvää makua ja älynlahjoja. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään nyrkkipajan tuotos, vaan jättimäisen Netflixin tuottama suuren mittakaavan sarja - ainakin tässä vaiheessa, jos ei ihan heti alusta alkaen. Niin taitaa ainakin olla, että kun sarja käynnistettiin, kenelläkään ei ollut näkemystä siitä, miten tarina tulee kehittymään ja päättymään. Ehkä se vastaa modernia suhtautumista tulevaisuuteen, se nyt on mitä se on, eikä siihen voi vaikuttaa. Ehkä kaikki, mikä voisi olla uutta ja yllättävää, nähdään lipunmyyntiluukun molemmilla puolilla turhana riskinä. Mennäään uusilla kulisseilla ja vanhoilla tarinoilla, niin kaikilla on kivaa eikä kukaan joudu ottamaan riskiä ihan uusista, haastavista ajatuksista. Scifi on kuollut, eläköön good old fiction. (Tai minä en vain ymmärrä kasarimoodin sisäistä logiikkaa ja huumoria. Täysin mahdollista sekin.)

Tee itse parempi sarja! Voisin tehdäkin. Ihan ensimmäiseksi vaihtaisin tyylilajin tosikkomaisesta törmäilystä viiltävään ironisuuteen ja mustaan huumoriin. Laittaisin Miken ihastumaan pojaksi luulemaansa Eleveniin (joka ei oikeasti ole ihminen ollenkaan). Winona Ryder olisi 1980-lukulainen telaketjufeministi, joka johtaa paikallista poliisilaitosta kovin ottein. Paha ei kasva fantasiamaailmasta vaan kaupunkiin piilotetusta kemiallisten aseiden tehtaasta, jonka huonosti puhdistetut jätevedet synnyttävät oudolta näyttäviä ja oudosti käyttäytyviä eliöitä. Eleven ilmestyy kaupunkiin tyhjästä, mutta osoittautuu erinomaiseksi paikallisen vastarinnan organisaattoriksi. Kun hallituksen joukot tulevat pitämään kuria ja estämään salaisen tehtaan paljastumisen, Elevenin ja sheriffi Ryderin organisoimat tavalliset kaupunkilaiset pistävät hanttiin ja Elevenin mielenhallintakykyjen avulla suuntaavat hallituksen joukot tuhoamaan tehtaan. Ei kasvottomia hirviöliskoja, ei typerää ryömimistä pimeissä ja limaisissa tunneleissa, ei uskonnollis-apokalyptistä höpinää ja ilmassa roikkumista. Minun sarjaani kuvattaisiin ekologisen tietoisuuden sävyttämäksi huumoriscifiksi. Vaan enpä taida viitsiä.