Kaikki musiikin opiskelu tekee ihmiselle hyvää

Ei liene harvinainen sellainen oletus, että kun puhutaan musiikin opettamisesta, kuulijalle tulee ensimmäisenä mieleen Sibelius-Akatemia – ja sen jälkeen ei oikein mitään. Kun "maailmalla" on kehuttu suomalaisten korkeatasoista musiikillista osaamista, siinäkin kiitos ja kunnia valuvat helposti vain Sibelius-Akatemian ylle. Sinänsä ei ole ihme, jos suomalaisten musiikkioppilaitosten nimet, tehtäväkuvat ja roolit menevät maallikolla sekaisin, sen verran koukeroista ja vaikeasti hahmottuvaa alan historia on ollut. Siksi ei voi kuin kiittää, että rutinoitu musiikkikirjoittaja Pekka Hako on koonnut meille kaikille opiksi ja vähän ojennukseksikin kirjan Sata klassista vuotta : Helsingin konservatorio 1922-2022 (Helsingin Konservatorion säätiö 2023). Kirjan nimessä oleva sana "klassinen" muistuttaa siitä, että sata vuotta sitten vain taidemusiikki arvioitiin yhteiskunnallisesti riittävän merkittäväksi, jotta sen harrastajilla voisi ja ehkä myös pitäisi olla mahdollisuus kohottaa omaa osaamistaan. Populaari- ja kansanmusiikin harrastajien vuoro tuli paljon myöhemmin, mutta se onkin sitten aivan toisen kirjan aihe.

Hako on kirjoittanut sopusuhtaisen juhlakirjan, joka antaa tasapuolisesti sekä asianosaisille itselleen että musiikkikulttuuristamme kiinnostuneelle, mutta musiikin opinnot ohittaneelle (itse kuulun jälkimmäisiin, vaikka koko elämäni olen musiikin parissa kirjastossa touhunnutkin; minulle ei kukaan lapsena ehdottanut musiikin opiskelemista, tosin luultavasti enemmän rahan niukkuuden kuin kulttuurinvastaisuuden takia).  Pääosa tekstistä on asiallista, mutta ei silti kuivaa tapahtuneiden tosiasioiden dokumentointia ja hetkittäin myös pohdiskelua. Kirjan luettavuutta ja yleistä kiinnostavuutta lisäävät kronologisesti etenevän pääuoman suvantoihin sujautetut henkilökuvat ihmisistä, joilla on ollut ja osittain on edelleen keskeinen rooli Helsingin Konservatorion toiminnassa. Näin pääsee ääneen ja esille moni sellainen, jonka panos musiikkikulttuurissamme on ollut paljon suurempi kuin näkyvyys.

Kautta koko kirjan Pekka Hako muistuttaa siitä, että vaikka kaikkein tunnetuimmat säveltäjät ja muusikot ehkä voidaankin sitoa lähinnä Sibelius-Akatemian historiaan, ei-ammattimaiseen musisoimiseen tähdänneen koulutuksen piirissä on työskennellyt suuri joukko vähemmän tunnettuja, mutta silti täysipainoisia musiikin ammattilaisia, joista monet antoivat konservatorion opiskelijoille paitsi elämänsä vuosikymmeniä, myös laskemattoman määrän henkistä pääomaa kasvamaan korkoa eli parantamaan opiskelijoiden tulevan elämän laatua. On hyvä nostaa tämä maailma näkyviin, koska se ei luontaisesti hevin näyttäydy kuin opettajille ja oppilaille itselleen. Juhlakirjassa ei tietenkään korosteta ongelmia, mutta on helppo uskoa, että Helsingin konservatorio on tarjonnut tuhansille ihmisille tärkeitä ihmissuhteita. Lämpö, jolla opettajia muistellaan ja arvostetaan, ei selvästikään ole imartelua, vaan totisinta totta.

* * *

Hyvän tietokirjailijan taidolla Pekka Hako muistuttaa myös siitä, että sataan vuoteen mahtuu monenlaista kriisiä, yleistä ja yksityistä. Laitoksen kannalta tehokas johtaja saattaa olla ihmisenä muita rasittavan pikkutarkka (kuten työteliäs ja aikaansaava Jukka Kuha), eikä ikuisen resurssipulan maailmassa koskaan selvitä eteenpäin pelkästään hymyillen ja parasta toivoen. Konservatorion alkuvuosiin liittyy myös historiallisesti mielenkiintoista dramatiikkaa, jonka Hako kuvaa juuri sopivan perusteellisesti. Kansankonservatorion nimellä koko toimintaa perustamassa ollut säveltäjä Armas Launis oli tehokas ja aikaansaava johtaja, mutta hän ei onnistunut yhdistämään henkilökohtaisia ambitioitaan, jotka suuntautuivat opetustyön lisäksi vahvasti myös tutkimuksen ja säveltämisen suunnalle. Seurauksena oli tragikoominen välirikko, jonka seurauksena paljon ulkomailla ja sen myötä virkavapaalla viihtynyt Launis perusti oman "Helsingin Kansankonservatorion", minkä seurauksena sitä entistä rahoittaneet sivistysjärjestöt olivat pakotettuja nimeämään Launiksen ovet paukkuen jättämän oppilaitoksen uudelleen. Näin syntyi "Sivistysjärjestöjen Kansankonservatorio".

Tässä yhteydessä lienee paikallaan lyhyesti kerrata näitä nimihistorioita. Korkeinta oppia musiikin alalla antoi jo vuonna 1882 nimellä "Helsingin Musiikkiopisto" toimintansa aloittanut laitos. Sen ensimmäisenä johtajana toiminut Martin Wegelius piti esikuvanaan keskieurooppalaista konservatoriomallia. Nimi vaihtuikin vuosina 1911–1936 oppilaitosta johtaneen Erkki Melartinin aikana muotoon "Helsingin konservatorio" ja vuonna 1939 nimeksi vaihtui Jean Sibeliuksen kunniaksi "Sibelius-Akatemia". Nimessä oli nyt yliopistolliseen tasoon viittaava sana "akatemia", jolla pärjättiinkin mainiosti aina vuoteen 2013 (1980 laitos siirtyi valtion alaiseksi ja virallisesti siitä tuli yliopisto vuonna 1998). Taideyliopiston perustaminen tuotti sitten viimeisen byrokraattisen nimenvaihdoksen, jonka seurauksena musiikkikorkeakoulumme virallinen nimi on "Taideyliopiston Sibelius-Akatemia".

Pekka Hakon kirjan kohteena olevan laitoksen nimi palautui vähitellen takaisin muotoon "Helsingin Kansankonservatorio" ja vuonna 1971 lyhennettiin nimi nykyisinkin käytössä olevaan muotoon "Helsingin konservatorio". Kun toiminta käynnistyi lähinnä musiikista kiinnostuneiden kansalaisten harrastuksen edistämiseksi, se on nykyään virallisestikin toisen asteen musiikkiopintoja ja tutkintoja tarjoava oppilaitos (ja siellä voi valmistua myös pianonvirittäjäksi!). Nykyään konservatorioita on Suomessa jo 15, joista vain kaksi on keskittynyt populaarimusiikkiin. Helsingin konservatorio on vertaistensa joukossa suurin ja vuonna 1999 Ruoholahteen valmistuneen oman rakennuksen myötä sillä on myös moderneimmat toimitilat. Toisin kuin Sibelius-Akatemia, konservatorio on edelleen yksityisen säätiön omistama. Onko se hyvä vai huono asia pitkällä tähtäimellä, jää nähtäväksi.

* * *

Pekka Hakon kirjasta on vaikea löytää moitittavaa, se on taittoa ja kuvitusta myöten huolellisesti tehty. Ainoan miinuksen kirja saa siitä, että laitoksen toiminnan kannalta tärkeiden asioiden joukosta puuttuu yksi eli konservatorion kirjasto. Puute ei valitettavasti ole harvinaista, moni muistaa oppilaitoskirjaston olemassaolon vasta, kun jotain nuottia ei saada esityksen kannalta ajoissa. (Kansallisoopperan nykyistä rakennusta suunniteltaessa piirustuksista unohtui varata tila nuotistolle, jota ilman oopperan orkesteri ei voi toimia. Tämän seurauksena nuotistolle osoitettiin kaikkea muuta kuin riittävä pieni tila.) Kun tunnen useitakin konservatorion kirjastossa ahertaneita kirjastoammattilaisia, muistutan tässä lyhyesti heidänkin työnsä merkittävästä roolista. Vaikka korvakuuloltakin voi musiikkia harrastaa, opetus ja opiskelu perustuvat aina nuottimateriaaliin, jota täytyy olla sekä riittävästi että tarpeiden mukaan valittuna. Ilman ammattitaitoista musiikkikirjaston- tai nuotistonhoitajaa (sama asia eri nimillä) mikään oppilaitos ei voi toimia.

Ylimääräisen kehun annan siitä, että Hako on antanut opettajina toimineille muusikoille myös runsaasti tilaa suorien sitaattien muodossa. Niiden kautta välittyy sekä ajan henki että kunkin opettajan subjektiivinen kokemus oppilaitoksestaan ja työstään. Otan esimerkiksi viulutaiteilija Sulo Hurstisen, joka uskalsi muistelmissaan paitsi moittia laitoksen johtoa roimista palkanalennuksista, myös nähdä asioiden yhteiskunnallisen todellisuuden pintaa syvemmältä. Kaksi sitaattia puhukoot puolestaan: "Mitä tämä pettukansa olisi voinut näissä oloissa ymmärtää henkisistä arvoista, kun päämääränä oli vain hengissä pysyminen." – "Vanhemmat kouluttivat lapsiaan että nämä pääsisivät paremmille päiville työläisten orjanasemasta. Vaikka kansalaissota on synnyttänyt herravihan ja vaikka työläiset halveksivatkin huonosti palkattuja valkokaulustyöläisiä, he olivat valmiita suuriin uhrauksiin kouluttamaan lapsensa pois omasta luokastaan ja usein orjuuttajikseen. Koulu piti huolen siitä, että heidän arvostuksensa muuttuivat työläisvanhempien vastaisiksi." (s. 100–101).

On vaikea kiistää sitä, että myös suomalaisessa yhteiskunnassa ja musiikin alan koulutuksessa on viime kädessä varsin toissijaisia arvokerrostumia. Kukaan ei kiistä Sibelius-Akatemian korkeakoulutuksen tarvetta tai laatua, kun puhutaan tulevista ammattimuusikoista. Valitettavasti harvemmin muistetaan, että yhteiskuntaan mahtuu myös paljon sellaista musiikin harrastusta, joka ei liity ammattiin tai palkkaan, vaan puhtaaseen musiikista iloitsemiseen. Ilman konservatorioiden ja muiden musiikkioppilaitosten verkkoa innokkaat ei-ammattilaiset olisivat vailla pätevää opetusta. Pekka Hakon kirja on omiaan muistuttamaan tästä usein unohdetusta tosiasiasta. "Suomen musiikin ihme"  – jos sellainen on oikeasti olemassa – perustuu yhtä paljon konservatorioiden kuin Sibelius-Akatemian tarjoamaan opetukseen. Olen usein miettinyt, miten toisenlaiseksi oma lukioaikainen musiikin harrastukseni olisi voinut muuttua, jos tarjolla olisi ollut se yltäkylläisyys, jota nykyhetken nuoret ja vanhemmatkin harrastajat pitävät luonnollisena. En ole katkera, mutta toivon puolestani, että kaikkea kansalaisten musiikinharrastuksen tueksi tehtyä työtä arvostettaisiin yhtä suurella sydämellä.

 

Älystä ja sen ei-biologisesta tulevaisuudesta

Tuoreessa kirjassaan Robottipuisto : esseitä ihmisen ja koneen älystä (Momentum Kirjat 2023) tekniikan tohtori Kari Leppälä kokoaa yhteen käytännössä kaikki näkökulmat, joita meillä on ja on ollut suhteessa älyksi kutsuttuun ominaisuuteen. Teksti hyödyntää monia Leppälän blogissaan Tichyn kosminen kulttuurilaari aiemmin pohtimia aiheita, mutta Robottipuistossa on jonkinlaisen synteesin tunnelmaa ja syvyyttä, jonka lähteenä ovat kirjoittajan uudet oivallukset matkan aikana. Kari Leppälä on myös luokka- ja ikätoveri sekä ystäväni, joten tiedän kirjan muhineen pitkään. Se näkyy hyvin tasapainotettuna kokonaisuutena ja lukijan hienovaraisena perehdyttämisenä, jota ei oikeastaan edes huomaa. (Blogikirjoituksissa on usein avoimemmin opettavainen yleissävy, mikä on yleensä perusteltua, mutta aina hiukan riskialtista, jos lukija ei vaikka haluaisikaan tulla opetetuksi.) Leppälällä on laaja ja monipuolinen lukeneisuuden tausta, josta on erityisen paljon hyötyä teknologian historian kaltaisen aiheen kohdalla. Vaikka kirjoittaja on muodollisesti insinööri, hän on niin hyvin perehtynyt myös humanistisiksi kutsuttuihin elämänaloihin, ettei mihinkään insinöörivitseihin löydy aihetta.

Robottipuiston tyylilajia on hankala määritellä. Se on ilman muuta tietokirja, jossain määrin suorastaan tiedekirja. Mutta ei pelkästään niitä. Leppälän tapa kirjoittaa on kaunokirjallisesti nostatettua, minkä lisäksi asiatekstin lomaan on sijoitettu itsenäinen fiktiivinen novelli Kertomus robottipuistosta (sitä ei löydä hakemistosta ja se on jaettu julkaisun mittaan pieniksi luvuiksi (17) ajatuksella, että novellia luetaan rinnan asiatekstin kanssa). Ratkaisu kertoo  tieteiskirjallisuuden harrastuksesta ja tuntemuksesta, mutta myös kirjoittajan viehtymyksestä lähestyä monimutkaisia ja vaikeita asioita luovasti ja ilman sovinnaisuuden rajoituksia. Jätän tämän kokemuksen tarkemmin esittelemättä ja kommentoimatta, jotta lukuelämys, johon toivon oman tekstini johtavan, ei kärsi. Kyseessä on joka tapauksessa eräänlainen löytöretki, jonka vaiheita ei ole mielekästä paljastaa etukäteen. Sen voi silti luvata, että tästä kirjasta lukija saa varmuudella enemmän uutta ajateltavaa kuin ajattelun lopettavia "vastauksia".

Lukijan ei kannata myöskään pelästyä laaja bibliografiaa ja lähdeluetteloa. Ne ovat tarjolla uteliaalle, mutta eivät vaadi lukijaa perehtymään itseensä. Riittää, että Kari Leppälä on niihin perehtynyt ja herättää niiden tarjoaman tutkimustiedon ja ideamaailman henkiin kenen tahansa ymmärrettävissä olevalla tavalla. Kirjassa ei harrasteta tieteellistä jargonia tai itsetarkoituksellista besserwisserismiä. Kari Leppälä tietää niin monesta asiasta niin paljon, että tunnistaa tietämyksemme rajat ja uskaltaa myöntää, kun emme tiedä tai emme ymmärrä, miten jokin asia oikeastaan on ja toimii. Näitähän riittää sekä luonnontieteissä että ihmistutkimuksessa. Kiitos myös hakemistosta, joka kirjan epäsystemaattisen rakenteen (MIELI JA MAAILMA - AJATTELEVAT KONEET - ELÄMÄ ON ÄLYKÄSTÄ - MIELEN MOOTTORI - KONEIDEN KANSSA - ÄLYKKÄIDEN KONEIDEN JALANJÄLKI) takia on sekä tarpeen että hyödyllinen.

* * *

Vaikka olemme Karin kanssa ikätovereita, elämänvaiheemme ovat olleet tyystin erilaiset. Katsomme monia yhteisiä kiinnostuksen aiheita sen takia hyvin erilaisista näkökulmista (minä olen Karin määritelmän mukaan "vakaa ja utelias humanisti"). Joskus se on hedelmällistä, joskus emme ymmärrä toisiamme ollenkaan. Kirjan lukeminen oli kaksijakoinen kokemus; osa asioista oli hyvinkin tuttuja, osa ei. Seuraavat ajatukset ovat täysin epäjärjestyksessä suhteessa kirjan sisältöön, mutta tällaisia asioita kirjoitin muistiin lukemisen aikana.

* Pidän ilmaisusta syväutelias. Siinä yhdistyvät ihmisen synnynnäinen piirre, joka saa kääntämään kiviä, kävelemään maan ääriin ja tunkeutumaan pienen pieniin yksityiskohtiin jonkinlaiseen sitkeyteen, haluun selvittää, miten asiat todella ovat. Syväutelias ei tyydy siihen, miten asiat tuntuvat olevan.

* Ihmisen on vaikea tutkia sellaista, minkä olemassaoloa ei pysty kuvittelemaan. Siksi tarvitsemme myös niitä outoja ihmisiä, joiden mielikuvitus toimii ainakin näennäisesti rajoituksetta.

* Äly ja älykkyys ovat evoluutiolle vain yksi mahdollinen kehityslinja. Monimutkaistuminen ja älykkyyden lisääntyminen ovat yksi strategia pärjätä paremmin, mutta ei ainoa. Bakteerit eivät pyri pois bakteeriudestaan, koska se on selvästikin varsin onnistunut evoluution linja, ollut jo ainakin 3,5 miljardia. Bakteerit eivät tarvitse ihmismäistä älyä pärjätäkseen mitä moninaisimmissa ympäristöissä. Toimivaa ei kannata vaihtaa tai muuttaa, tuntuu olevan bakteerien maailman suosituin iskulause.

* Voiko ihminen ajatella ilman kieltä? Ajattelemmeko aina ja vain jollain inhimillisellä kielellä? Muuttuvatko unet, kun ihminen oppii kielen? Näkevätkö ns. susilapset eläinten vai ihmiseläinten unia. Jos valailla on oma kielensä, näkevätkö he sen mukaisia unia?

* Kielellinen kyvykkyys on sallinut ihmiselle kulttuurin, tieteen ja kasautuvan teknologisen osaamisen. Mutta ymmärrämmekö todella, mitä muiden eläinlajien kyvykkyys on voinut niille sallia? Oman kulttuurin helliminen ei kai sulje pois mahdollisuutta, että kullekin lajille sen oma kulttuuri on arvokkainta?

* Mikä rooli musiikilla on mielen kehitykselle ja olemiselle? Miksi aivomme musisoivat myös silloin, kun tietoinen mielemme ei ehkä haluaisi? Onko korvamadoilla jotain tärkeää asiaa tietoiselle ihmiselle?

* Onko ihmisen mieli toiminnassa, vaikka tietoisuus on poissa unen tai tajuttomuuden takia? Kun ihminen syvänukutetaan, onko mielemme "pois päältä" vai odottavan passiivisessa tilassa? Jos tietoisuus on biologisten aivojen ominaisuus tai tila, voiko koneella koskaan olla tietoisuutta muussa kuin rajoitetun simulaation muodossa?

* Koneen muisti on pysyvää, tarkkaa ja kopioitavissa. Ihmisen muisti on jotain aivan muuta. Miksi edes oletamme, että kone olisi biologisesti älykäs, kun se mitä ilmeisimmin on jotain aivan muuta osaava entiteetti. Koneäly on väistämättä eri asia, ellei ihminen opi rakentamaan biologisia aivoja oman elimistönsä ulkopuolelle. 

* * *

Näyttää kovin ilmeiseltä, että inhimillinen älykkyys ja luovuus ovat olleet evoluution näkökulmasta selviytymistä edistäviä ilmiöitä. Älymme ei ehkä ole lisääntynyt tai jalostunut, mutta ainakin sen seuraukset ovat kasautuneet sinä lyhyenä aikana, jolloin homo sapiens on ollut olemassa. Toisaalta on yhtä ilmeistä, että sama älykkyys ja luovuus ovat synnyttäneet myös ihmiselle ja kenties kaikille muillekin eliölajeille eksistentiaalisen uhan. Ihmisellä on jo nyt kyvykkyyttä synnyttää keinotekoinen "ydintalvi" ja ainakin useimpien lajien sukupuutto. Älymme ei näytä kykenevän estämään lyhytnäköistä aineellista ahneutta, vaikka se johtaisi ilmaston muuttumiseen liian kuumaksi ainakin omalle lajillemme tai katastrofaaliseen luontokatoon. Jos ja kun inhimillistä biologista älyä ei ohjaa mikään sitä fiksumpi voima, se saattaa osoittautua myös suureksi evoluution virheeksi (tämä tietysti vain ihmisen omalla asteikolla). Pahimmillaan ihmisen äly voi johtaa elämän katoamiseen. Jos elämä Maapallolla on maailmankaikkeudessa satunnainen poikkeus, tuo samainen äly voi tuottaa oman katoamisensa pysyvästi.

Koneälyä ihannoidaan ja pelätään hirmuisesti. Kari Leppälä ei käsittääkseni pidä uhkakuvien maalaajia uskottavina eikä koneälyn hirmuvaltaa todennäköisenä. Pelottelu singulariteetiksi muuttuvasta superälystä ei perustu tieteellisesti perusteltuun vääjäämättömyyteen, vaan nojaa jossittelun ja ehkäilyn varaan. Ihmisen rakentaman koneälyn kyky ylittää biologisen älyn keskeinen osaaminen ei näytä realistiselta, puhuttiin sitten roboteista tai tietokoneen muistissa köllöttävästä algoritmista. Kun olemme itse taipuvaisia toimiin, jotka rakentamamme eettisen koodiston mukaan eivät ole toivottavia, oletamme myös koneälyn kulkevan samaa kapeaa polkua ja olevan koko ajan vaarassa lipsahtaa sotaan luojaansa vastaan. Ehkä sellaisenkin algoritmin voi rakentaa, jolla on kaikki ihmisen paheet. Ehkä sellaisen rakentaminen voisi olla myös joidenkin ihmisten harkittu tahto, ainakaan aseteollisuus ei osoita hiljenemisen merkkejä. Mutta on vaikea ymmärtää, miksi koneälyn kehittyminen johtaisi vääjäämättä ihmisaivoille tyypillisille harhapoluille.

Kuulun itse siihen ihmisten joukkoon, joka näkee kapitalistisen talousjärjestelmän ja tuotantotavan teknologisen kehityksen keskeisenä mahdollistajana ja taustapiruna, jonka rakenteellista häijyyttä ja vaarallisuutta ei voi kompensoida yksittäisillä tätä vaaraa lieventävillä ratkaisuilla (kapitalismi tarjoaa fossiiliselle energialle ekologisesti kestäviä vaihtoehtoja, mutta ei pysty takaamaan, että ne otetaan riittävän nopeasti ja laaja-alaisesti käyttöön globaalin katastrofin ehkäisemiseksi). Tämä ongelma koskee myös kaikkia koneälyn saamia muotoja. Kapitalismissa ei ole mitään jarrua saati turvaestoa sille, että resurssit keskitetään autonomisesti ja tappavan tehokkaasti toimiviin asejärjestelmiin. Kapitalismia ei ohjaa äly, järki tai luovuus, vaan yksinkertainen "taloudellinen evoluutio", jossa jatkopaikan saa aina se toimi, joka suurentaa lyhyellä aikavälillä taloudellista voittoa, vaikka tiedettäisiin, että pidemmällä aikavälillä kaikki häviävät, myös se tilapäisen suurimman voiton saanut. Tähän ongelmaan ei näytä olevan teknologista ratkaisua, vaikka voidaan puoliksi leikillään sanoa, että kommunismi toteutuu, kun superäly on poistanut tarpeen ja myös mahdollisuuden lisätä yksilöllistä varallisuutta muiden kustannuksella.

Edistä hormeesia ja elä vanhemmaksi

Nuorena ei yleensä tuhlaa aikaa sen pohtimiseen, miten pitkäksi elämä muodostuu. Jos selviää tilastollisesti ennenaikaisen kuoleman kielistä ja alkaa lähestyä tilastollisia keskiarvoikiä, osa meistä tyytyy kohtaloonsa, osa alkaa haikailla elämän pidentämistä jollain modernin lääketieteen tai "muinaisen viisauden" tarjoamalla keinolla. Toistaiseksi on kuitenkin niin, ettei edes rikkaimmille ole tarjolla ikuisen nuoruuden ihmettä, kuolemattomuudesta puhumattakaan. Tanskalainen tutkija Nicklas Brendborg on koonnut meille uteliaille taviksille tietopaketin siitä, missä kansainvälinen "anti-aging"-tutkimus on. Iätön meduusa ja ikuisen nuoruuden ihme : Mitä tiede kertoo meille pitkästä iästä (Gummerus 2022, sujuva ja moitteeton käännös Aki Räsänen) on lievällä huumorilla maustettu tarina, joka muistuttaa rakenteeltaan television luontodokumentteja. Tähänkin voisi kuvitella David Attenborough'n lukijaksi.

Brendborg lähestyy ikääntymistutkimusta tutkijan uteliaisuudella, mutta kriittisesti isoihin lupauksiin suhtautumalla ja muistuttamalla toistuvasti lupaavien löytöjen kääntöpuolista, joista bisnesorientoituneet eivät koskaan puhu riittävästi. Minusta kirjan parasta antia onkin sen lukijaa kriittiseen ajatteluun kannustava perusasenne. Elämä on ilmiönä suunnattoman monimutkainen järjestelmä, josta tunnemme vasta osan. Pahinta on, ettemme tiedä, kuinka pieni tai suuri tuo osa on. Brendborg tuntuu ajattelevan, että useimmissa keskeisissä asioissa hapuilemme edelleen, vaikka tutkijoitten saavutukset saavat maallikon silmät pyöristymään ja mielen huokailemaan. Aina kun kuvittelemme selvittäneemme jonkin ilmiön, avautuu uusia selitystä vaativia pulmia. Molekyylibiologia ei ole hätäisen työtä, parempi on valita nöyrä ja ahkeruuteen valmis asenne.

Ihmisen ikääntymisen tutkimisessa on isoja rakenteellisia ongelmia, koska rajallisen ajan elävät tutkijat eivät voi mitenkään nopeuttaa ihmisillä tehtäviä tutkimuksia. Ne kestävät vuosikausia tai kymmeniä vuosia, koska vaikka solutasolla monet helpommin tutkittavat eliöt ovat varsin samankaltaisia, ei voida olla varmoja siitä, miten hyvin muilla lajeilla tehdyt havainnot pätevät ihmisin. Toisen rakenteellinen tai eettinen ongelma on se, ettei ihmisiin voi kohdistaa kaikkia samanlaisia tutkimusmenetelmiä, joilla kiusaamme avuttomia eläimiä. Rakenteellisena ongelma voidaan pitää sitäkin, että solutason ilmiöissä on varsin usein vaikeata tietää, milloin on kysymys pelkästä korrelaatiosta, ei kausaalisesta suhteesta. Evoluutio on rakentanut solut joustaviksi ja monimutkaisiksi toimijoiksi, eivätkä parhaatkaan tutkijat aina ymmärrä, onko kokeellisesti todelliseksi havaitun vaikutuksen taustalla jokin täsmällinen kemiallinen elementti vai sellaisten monimutkainen vuorovaikutus.

* * *

Vaikka Brendborg varoo tarkasti lupaamasta ja antamasta lukijalle varmoja lupauksia tämän tai tuon tekemisen hyödyistä pyrittäessä pidentämään elinaikaa. Kirjassa kuvataan silti lukuisia ilmiöitä ja yksittäisiä aineita, joilla näyttää olevan merkittävä rooli ikääntymisessä ja sen hidastamisessa. Yleisellä tasolla näyttää esimerkiksi siltä, että kannattaa syödä niukasti, harrastaa paljon liikuntaa, välttää ehdottomasti tupakointia, syödä kuitupitoista ravintoa ja välttää liiallista raudan kertymistä elimistöön (verenluovuttajat elävät tilastollisesti muuta väestöä pidempään!). Mutta kaikkea on järkevää harrastaa kohtuullisesti (paitsi tupakointia); anemia ei pidennä ikää, eikä ihminen pysy hengissä pelkästään kuituja syömällä.

Monet johtopäätökset, joita myös tutkimustulokset tukevat, perustuvat todistetusti pitkän elämän eläneiden ihmisten elintapojen tutkimiseen. Maailmassa on paikkoja (ei siis kokonaisia valtioita, vaikka niittenkin välillä on merkittäviä eroja), joiden väestössä esiintyy paitsi pitkäikäisyyttä selvästi keskimääräistä enemmän, myös vähemmän tavallisia varhaiseen kuolemaan johtavia ns. kansantauteja. Tunnetaan myös joitakin eläimiä, kuten kaljumyyrikkö, joille tuntuu kasaantuneen juuri sellaisia ominaisuuksia, joita anti-aging-tutkijat jahtaavat. On kuitenkin osoittautunut yllättävän vaikeaksi selittää täsmällisesti, mikä kaikki näissä pienpopulaatioissa selittää pitkäikäisyyden ja hyvän terveyden. Luonnon eli elämän asiat ovat yleensäkin uskomattoman monimutkaisia ja solutason asiat ovat sitä vielä suuremmassa määrin.

Yhden tieteen näkökulmasta jokseenkin kiistattoman ikääntymistä hillitsevän ilmiön Brendborg nimeä. Sana hormeesi ei taatusti kuulu ihmisten arkisanastoon, mutta olisi ehkä syytä painaa mieleen. Se näyttää nimittäin olevan mukana melkein kaikissa ilmiöissä, jotka ikääntymiseen liittyvät. Hormeesilla tarkoitetaan meille kaikille sinänsä tuttua biologista ilmiötä, jossa ihmiselle sinänsä haitalliset ärsykkeet kuten stressi tai myrkky vaikuttavat pieninä annoksina vastustuskykyä lisäävästi, koska ne herättävät eliön lukuisat eri suojamekanismit aktiiviseen toimintaan. Tyypillisiä esimerkkejä hormeesista ovat avantouinti ja saunominen, kuntosalilla ahkeroiminen ja esimerkiksi puita jatkuvasti taivutteleva tuuli, joka pakottaa puun solut pysymään vahvoina ja joustavina. Itselleni tuli mieleen korvasieni, jota valtaosa maailman kansalaisista kammoksuu myrkyllisenä, mutta jota me suomalaiset syömme. Ehkä jotkut suomalaisen sisun ilmentyvät ovat tulosta gyromitriinin vähäisestä nauttimisesta...

* * *

 Vaikka en henkilökohtaisesti tavoittele mahdollisimman pitkää elämää (koska sen hintana näyttää olevan elimistön vääjäämätön rappeutuminen), pidän hyvin ymmärrettävänä sitä, että asiaa tutkitaan. Vaikka ei ajateltaisi, että kaikkien pitää saada voida elää yli 100-vuotiaaksi, on selvää, että ikääntymisen hallinta, joka samalla merkitsisi elimistön rappeutumisen hidastumista tai jopa estymistä, on mitä tavoiteltavin asia. Maailmassa on varmasti ihmisiä, joiden mielestä ihminen elää sen minkä jumalat sallivat, eikä asiaan pidä puuttua. Mutta vaikka keski-ikä on jatkuvasti noussut (joitakin poikkeuksiakin tunnetaan), turhan moni kuolee ainakin yhteiskunnallisesti ennenaikaisesti, vaikka ei ehkä biologisesti ajatellen. Olisi valtava asia ihmiskunnalle, jos ikääntymistutkimuksen tuloksena olisi nykyistä parempi ymmärrys esimerkiksi syöpäsolujen maailmasta tai Alzheimerin taudin syistä. 

Brendborg varoittaa kuitenkin sellaisesta tieteiskertomusten kuvitelmasta, että ihminen jonain päivänä hallitsee kaikki biologiset prosessit, mitään tauteja ei enää ole ja ihminen elää niin kauan kuin haluaa. Biologiseen elinkaareen vaikuttaa valtavan monia tekijöitä, joista esimerkiksi bakteerit ja muut pieneliöt eivät ole ollenkaan sivuosien näyttelijöitä, vaan monessa mielessä hyvin keskeisiä. Bakteerien evoluutio etenee riippumatta siitä, mitä vaikutuksia sillä on ihmisen hyvinvoinnille ja elämän pituudelle. Ajatus siitä, että oppisimme hallitsemaan pieneliöitä ja niiden evoluutiota, on selvästi suuruudenhullu. On myös muistettava, ettemme elä ja kuole pelkästään ravinnon tai liikunnan määrän varassa. Monet tutkimustulokset ja yleinen elämänkokemus viittaavat vahvasti siihen, että elämämme laadun ja keston merkittävä tekijä on mielemme tila. Onnellinen ihminen elää terveemmin ja pidempään kuin onneton. Useimmat onnelliset ihmiset elävät toisten onnellisten ihmisten kanssa. Bakteerit eivät siitä piittaa, mutta meidän kannattaa.

Ihminen ei kuitenkaan ole ratkaisevasti erilainen kuin muu elonkirjo. Samat solutason ilmiöt, jotka säätelevät bakteerien toimintaa, säätelevät myös ihmisten, puiden, valaiden ja saniaisten elämän kulkua, laatua ja kestoa. Evoluutio ei tavoittele pitkää, tervettä tai onnellista elämää, sille riittää kyky lisääntyä ja sopeutua muuttuviin olosuhteisiin. Mutta sen samaisen evoluution piirissä olemme me kaikki elolliset oliot, lajiin ja ulkonäköön katsomatta. Pieneliön elämä voi olla ohi parissa sekunnissa, jäähai voi elää 400 vuotta, puu tuhansia vuosia ja Brendborgin kirjan nimieläin, ihmisen pikkusormen kynnen kokoinen meduusa Turritopsis dohrnii osaa peräti kääntää ikääntymisen nuortumiseksi ja elää näin käytännössä ikuisesti (voi se silti tulla syödyksi kesken kaiken ihanuuden). Vielä paremmaksi panevat jotkin bakteerit, jotka saattavat viettää miljooniakin vuosia eräänlaisessa horrostilassa ja herätä sitten taas henkiin. Ihminen on eliökunnassa varsin lyhytikäinen laji ja sellaiseksi myös jää. Valitusosoitetta ei ole.

Onko meidän pakko aikuistua?

Ihmisen ja useimpien jotenkin tuntemiemme eläinten elämänvaiheisiin tuntuu kuin pakotettuna kuuluvan kolme selkeää, vaikka rajakohdiltaan epämääräistä vaihetta: lapsuus, aikuisuus ja vanhuus. Teoreettisemmin saman voi ilmaista termeillä kehitysvaihe, käyttövaihe ja rapistumisvaihe. Lapsuus ei piittaa tulevaisuudesta, aikuinen yrittää olla huomaamatta alkavaa rapistumista ja vanhus ei voi asioille enää mitään tehdä. Biologia ja evoluutio todistelevat, että näin sen on mentävä kuten se menee, jos elämästä puhutaan. Kivillä asiat ovat toisin, samoin veden kiertokulussa. Alkua, keskivaihetta tai loppua on niillä liki mahdotonta hahmottaa, ellei tarkastelun mittakaavaa kasvateta kosmisiin mittasuhteisiin. Aikuistuminen on biologinen ilmiö, sitä on mahdotonta väistää.

Aivoillamme on kuitenkin kyky kuvitella myös mahdottomia asioita. Huomasin pohtivani - luonnollisesti vanhuuden tuomien kremppojen avittamana -, millainen voisi ihmisen elämä olla, jos emme missään vaiheessa joutuisi puberteetiksi kutsutun henkisen ja fyysisen runtelun kohteiksi. Suomenkielinen termi "murrosikä" korostaa aika hyvin muutoksen väkivaltaista luonnetta. Termi "murros" tarkoittaa mineraalien halkeamispintaa, kallioperässä olevaa halkeamaa tai sotilailla kulku-uralle rakennettua estettä. Lapsen elimistö ja aivotoiminta muuttuvat lyhyessä ajassa sekä rakenteellisesti että toiminnallisesti joksikin, jota ei aikaisemmin ollut olemassa. Samalla se lapsi, joka oli täyttä totta noin 10 vuotta, katoaa. Perhonen voi tähän tietysti naurahtaa sarkastisesti ja ehdottaa tutustumista hänen kokemaansa muodonvaihdosten ketjuun. Myös Franz Kafkalla voi olla tässä jotain kiintoisaa kerrottavaa.

Biologisen selityksen mukaan murrosikä eli ihmisen metamorfoosi aikuiseksi on välttämätöntä, jotta ihminen voi lisääntyä tai edes pärjätä olemassaolon taistelussa hetkeä pidemmän ajan. Lapsen kimmoisa, joustava, jaksava, notkea, rohkea ja yllättävän osaava rakenne ei kykene evoluution näkökulmasta tärkeimpään eli selviytymiseen ja lisääntymiseen. Siksi se on murrettava, tuhottava ja korvattava aikuisen rakenteella, joka, kuten tiedämme, aluksi muistuttaa miellyttävässä määrin lapsen rakennetta, mutta ajan myötä loittonee siitä kiihtyvällä vauhdilla paradoksaalisessa prosessissa. Opimme koko ajan uusia asioita, mutta samaan aikaan rakenne, joka opittua voisi hyödyntää, rapistuu ja rypistyy. Näin tapahtuu, vaikka emme edistäisi muutosta vaarallisissa ammateissa tai yrittäisi hidastaa kehitystä voiteilla ja eliksiireillä.

* * *

Olisiko puberteetin runtelu välttämätön, jos ihmislaji voisi lisääntyä ilman eriytyneitä sukuelimiä, estrogeeniä ja testosteronia? Jos voisimme säilyttää lapsen rakenteen, ihon sileyden ja nivelten täydellisen toimivuuden ja silti tuottaa uusia ihmislajin jäseniä, äänestäisikö aikuisikäisten ei-vanhusten enemmistö sellaisen vaihtoehdon puolesta? Ihminenhän ei kaipaa sellaista, mistä ei mitään tiedä. Jos kykenisimme lisääntymään ei-seksuaalisesti, kukaan ei riutuisi seksin puutteessa yhtään enempää kuin suomalainen riippakoivu riutuu kaipuusta Atacaman kuivuuteen. Äänestyksen tulosta on vaikea hahmottaa, mutta uskallan väittää, että äänestys järjestettäisiin vanhusten keskuudessa, suuri enemmistö palaisi mieluusti lapsen fyysiseen rakenteeseen. 

Ilmeinen haaste on aivojen rooli tässä kaikessa. Vaikka vaihtaisin mielelläni kroppani alakoululaisen kanssa, en tietenkään haluaisi luopua suurella vaivalla rakentuneista aivoistani. Ne eivät kuitenkaan olisi sitä mitä ne ovat ilman sitä pitkää aikuisuutta ja alkanutta vanhuutta. En pysty muistamaan alakoululaisen aivotoiminnan kokonaisuutta, mutta voin päätellä, että sillä oli paljon potentiaalia, mutta aika vähän sisältöä. Jotta voisi iloisesti ja huoletonna elää 70 vuotta siinä koululaisen kropassa, äänestäjä ei ehkä kuitenkaan suostuisi palaamaan koululaisen aivojen käyttäjäksi. Yhtälö on vaikea, mutta lopputulos ajatusleikin tasolla selkeä. Haluaisin aloittaa pysyvän elämän kouluikäisen kropassa mutta aivoilla, jotka ovat ehtineet oppia paljon, myös erehdyksistä – ja ehkä ennen muuta niistä erehdyksistä.

Mikään sielupohjainen jälleensyntymä ei siis kelpaa, ellei siihen sisälly lupaus aivojen kapasiteetin, kokemusten ja ymmärryksen siirtymisestä mukana. Mutta kuinka monta 70-vuotiasta elämää aivot pystyisivät kumuloituvia kokemuksia ja ymmärrystä säilömään ja pitämään käytettävissä? Jos säilyminen lapsen rakenteessa pohjautuisi jonkinlaiseen jälleensyntymään, törmäisimme todennäköisesti kapasiteettiongelmiin ennen tai myöhemmin, luultavasti toivottua nopeammin. Se on siksi ehkä hyväksyttävä umpikujaksi. Rehellisesti puhuen ainakin itselleni kelpaisi vallan mainiosti sellainen vaihtoehto, että sitä pysyisi koko elämänsä lapsen rakenteisena ja aivot kehittyisivät siinä sillä tavalla kuin ne kehittyisivät, ilman ennakkoehtoja tai vaatimuksia.

* * *

Epäluuloinen kanssa-ajattelija voi tässä vaiheessa perustellusti kysyä, onko tekstin otsikon kysymys vain kiukuttelua siitä, että biologinen rakenteemme huippuhetki on jossain 50 vuoden päässä menneisyydessä. No onhan se pääosin juuri sitä ja vain sitä. Ajatus pitkästä elämästä koko ajan rappeutuvassa rakenteessa on masentava, mutta aivojeni mielestä olisi varsin kiva juttu, jos mielenkiintoisten asioiden parissa voisi jatkaa vielä toiset viisi vuosikymmentä, mutta ei tässä kehossa, ei missään tapauksessa tässä kehossa. Vaihtaisin mielihyvin esimerkiksi seksuaalisuuden pysyvään lapsen rakenteeseen. Seksiin, päihteisiin ja ruokaherkkuihin liittyvä lyhytaikainen nautinto on joka tapauksessa selvästi yliarvostettu aivojen tuotos, jonka ainoa tarkoitus on huijata meidät lisääntymään tai luoda illuusio elämisen arvoisasta elämästä tilanteessa, jossa mitään erityistä mielekästä toimintaa ei ole tarjolla itsellä tai muilla.

Mutta puhunko nyt pelkästään lapsen fyysisestä rakenteesta, kysyy edelleen epäluuloinen kanssa-ajattelija. "Aikuistuminen" ei ole minulla korostuneen myönteinen, järkevyyttä hohkaava käsite. Aikuistuminen sisältää myös vilpittömyyden katoamisen, laskelmoivan itsekkyyden ja väkivallan, harkitun vastuuttomuuden ja piittaamattomuuden, kaiken mittaamisen rahalla jne. Eivät ne synny tyhjästä, mutta vasta "aikuistunen" ihminen kykenee laajamittaiseen ja pitkäaikaiseen pahuuteen. Lapset eivät taistele öljylähteiden omistamisesta, perusta 100 000 eläimen tehotalousyksiköitä eivätkä suunnittele tappajarobotteja, jotka poistavat väärällä tavalla ajattelevat ihmiset elämästä. Ymmärrän toki, että nykyisenkaltaisessa maailmassa ei pärjää pysymällä lapsenoloisena, on suorastaan pakko "aikuistua". Mutta se prosessi ei ole pelkästään välttämätön paha, siinä on myös tarpeettomia elementtejä, joista mielellään jäisi paitsi.

Muistaakseni filosofi Timo Airaksinen on jossain vanhemmassa kirjassaan pohtinut sitä, miksi me jo aikuistuneet  ihailemme monia vain lapsen rakenteeseen kuuluvia piirteitä. Hän esitti, että kaipaamme aivan erityisesti lapsen ihon sileyttä, pehmeyttä ja yleistä täydellisyyttä. Erityisesti naisille, nykyään kasvavassa määrin myös miehille, tarjotaan valtavaa valikoimaa aineita, joiden ainoa tarkoitus on tavoitella menetettyä lapsen ihon ihanuutta (täysin toivottomasti ja turhaan, tietenkin). Onkin vaikea keksiä mitään kiistattomammin ihastuttavaa asiaa kuin lapsen iho, jota elämä ei ole vielä muuttanut kokemusten päiväkirjaksi. Aikuistumisen masentavuus korostuu, kun pitää kädessään vauvan kantapäätä, jonka kautta ei ole "opittu" vielä mitään. Ehkä suurimpia ihmiskunnan tragedioita on se, että aikuisuus merkitsee lähes aina lapsen vilpittömyyden katoamista joko hiipumalla tai harkitulla väkisin tuhoamisella.