Jumalten ylivaltaan oikeuttamat

Israelin valtion historia on hämmentävän väkivaltainen. Myös Yhdysvaltain historia on väkivallan ja sodan kirjoma, koko olemassaolonsa ajan vain muutaman vuosikymmenen verran maa ei ole ollut sodassa kenenkään tai minkään kanssa. Molempia maita yhdistää myös voimakas rasismin historia, maan ryöstäminen jumalan antamalla luvalla ja kolonialismin toteuttaminen siirtokuntalaisasutuksen muodossa. Kummankin valtion siirtokuntaväestö on tullut aivan muualta omine näkemyksineen ja taustoineen. Sekä Israelissa että Yhdysvalloissa hallitsevana ideologiana on oppi "oman kansan" rodullisesta ja älyllisestä ylivertaisuudesta, joista seuraa oikeus hallita muita, vähemmän arvokkaita ihmisiä. Yhdysvalloissa tuo ylivertainen laji koostuu varakkaista, valkoihoisista ja kristillisistä miehistä, Israelissa sionistisen aatteen omaksuneista juutalaisista ja heidän tukijoistaan.

En usko, että Israelin ja Yhdysvaltain samankaltainen historia on sattumaa. Molempien synnyn taustalla on imperialistisesta maailmanvallastaan kiinni pitävä Iso-Britannia, jonka johtajat onnistuivat tekemään surkeita päätöksiä sekä Yhdysvaltojen että Israelin osalta. Amerikan mantereella britit menettivät lopulta kaiken valtansa, joka siirtyi vähitellen entisen siirtomaan valloittaneille brittiläisille siirtokuntalaisille. Seurauksena oli koko mantereen mittainen maanryöstö, alkuperäisväestön suurimittainen kansanmurha ja orjien työhön perustuva tuotanto. Seuraavassa vaiheessa Yhdysvallat muuttui ensin Amerikan mantereen muiden osien taloudelliseksi riistäjäksi, sitten sama rooli ulottui ympäri maailmaa. Joissakin osissa Yhdysvallat joutui tyytymään strategiseen liittolaisuuteen ja jättämään maanryöstön, kansanmurhan ja rasistisen järjestelmän perustamisen paikallisille (kuten Australiassa). 

Palestiina on Yhdysvaltojen rinnalla pikkuinen maanriekale alueella, jolla ei vuonna 1948 ollut mitään merkittävää käyttöä brittiläiselle imperiumille (edes öljyä ei osattu etsiä saati löytää), joten alue päätettiin hyödyntää antamalla se ideologisille sionisteille, joilla oli vaikutusvaltaa sekä Isossa-Britanniassa että Yhdysvalloissa ja jotka ahdistelivat päättäjiä sitkeillä vaatimuksillaan. Perinteisen siirtomaaisännän roolia seuraten Ison-Britannian edustajat eivät piitanneet siitä, että sionisteille luvattu maa ei ollut sanan missään merkityksessä tyhjä tai asumaton. Kolonialistisen ja rasistisen ajattelun seurauksena palestiinalaiset, jotka olivat monikulttuurinen ja -uskontoinen kokonaisuus, pakotettiin äärimmäisellä väkivallalla (muuta tai kuole) ahtautumaan muutamalle pienemmälle alueelle (Gaza ja Länsiranta), jotta muusta Palestiinasta voitiin rakentaa keinotekoinen, mutta sionistien vimmaisesti himoitsema Israelin valtio.

* * *

Mitä tapahtui Palestiinassa vuoden 1948 päätöksen takia, sen olisi voinut hyvin ennustaa Yhdysvaltain historiaa tutkimalla. Kun herrakansa päästetään valloilleen, se ryhtyy alistamaan häiriöksi kokemiansa ali-ihmisiä. Israelissa käynnistyi nyt jo 75 vuoden pituiseksi kasvanut rasistinen ja kolonialistinen sortopolitiikka, jonka sionistinen liike arvioi välttämättömäksi juutalaisen valtion turvaamiseksi. Koko Israelin valtion olemassaolon ajan palestiinalaisia on ahdisteltu, uhkailtu, vahingoitettu ja surmattu sillä ajatuksella, että sionisti edustaa korkeampia olentoja ja heidän tahtonsa mukaan on asioitten edettävä. Sionismi kykeni sietämään Israelin rajojen sisällä pienen joukon ei-sionistisia väestöryhmiä, mutta ei tasa-arvoa täydellisestä tasaveroisuudesta puhumattakaan.

Eikä siinä kaikki. Vaikka sionistit saivat Palestiinasta suurimman osan, se ei riittänyt tyydyttämään siirtokuntalaista maanomistajan ahneutta. Kun nuori Israelin valtio ryhtyi aktiivisesti houkuttelemaan maahan ympäri maailmaa eläviä juutalaisia (mieluiten valmiiksi sionistisesti ajattelevia), todettiin brittien antama maa-alue nopeasti "liian pieneksi". En tiedä, onko Suur-Israelin ideaa koskaan julkisesti esitelty tai propagoitu, mutta kaikki Israelin valtion toimet ovat tähdänneet briteiltä saadun alueen suurentamiseen. Sen ja monien muiden syiden takia Israel on ollut toistuvissa sodissa naapureidensa kanssa, myöhemmän teknologian avulla myös vähän kauempana sijaitsevien "vihollisten" kuten Iranin kanssa. Israel on myös onnistunut laajentamaan aluettaan sotilaallisin keinoin, eikä Yhdysvaltain varauksettoman tuen takia ole mitään merkitystä sillä, että YK on säännöllisesti tuominnut nämä aluevaltaukset äänin kaikki muut vastaan Israel ja Yhdysvallat.

Sotilaallisen voimansa takeeksi Israel on myös kehittänyt ydinaseen, jonka olemassaoloa maa ei virallisesti myönnä, eivätkä kansainväliset järjestöt Yhdysvaltain vastustuksen takia ole voineet tarkastaa tilannetta. Kaikki kuitenkin lähtevät siitä, että Suur-Israelia tavoittelevalla valtiolla on ydinase, jolla maa kykenee uhkaamaan hiljaisiksi ainakin kaikki naapurimaansa. Yhdysvaltain tuen takia Israel voi myös toteuttaa laajamittaista vielä elossa olevien Gazan palestiinalaisten joukkotuhoamista, jonka päätavoitteena on tyhjentää Gazan alue palestiinalaisista ja muodostaa siitä uusin Israeliin liitettävä maa-alue. Länsirannalla on sama kehitys ollut jo pitkään käynnissä, mutta massapommitusten sijasta aseena on käytetty aseistettuja, aggressiivisia ja sionistisen ylivalta-ajattelun sumentamia siirtokuntalaisia, jotka voivat terrorisoida palestiinalaisia viljelijöitä poliisin häiritsemättä mm. oliivipuita tuhoten ja vesilähteitä betonilla täyttäen. Myös Länsiranta on tarkoitus liittää Israelin valtioon, sanoi YK mitä tahansa. Se ei ole häirinnyt tähänkään asti.

* * *

Israel on pikkuvaltio, jonka olemassaolo perustuu täydellisesti Yhdysvalloissa asuvan sionistisen väestöryhmän vaikutusvaltaan. Sionistit eivät ole ainoa vaikutusvaltainen ryhmä ja Yhdysvalloissa on myös voimakkaasti antisemitistisiä voimia, jotka eivät tue sionistisia juutalaisia vaan vastustavat heitä. Mutta sionisteilla on niin vahva ote hallinnosta ja mediasta taloudellisen vallan kautta, että vaikka juutalaisia on alle 4 % Yhdysvaltain asukkaista, Joe Bidenin hallituksessa sionisteilla on selkeä, yksinkertainen enemmistö. Aivan kaikki presidentit ja sellaiseksi haluavat eivät ole sionistien otteessa, mutta valtaosa näyttää olevan, puoluekannasta täysin riippumatta. Tästä seuraa, ettei Yhdysvaltain varaukseton tuki Israelin sionistiselle hallinnolle ole vaarassa ainakaan vaalien takia. Raha, jolla maata todellisuudessa hallitaan, ei jakaudu äänimäärien suhteessa.

Todennäköisesti monet Yhdysvaltain kansalaiset, jotka eivät ole sen paremmin juutalaisia kuin sionistejakaan, tuntevat vaistomaista myötätuntoa Israelia kohtaan, koska sen historia tuntuu pelkistettynä niin kovin tutulta ja ymmärrettävältä. Sionistinen ylivalta-ajattelu ei ole vieras niille yhdysvaltalaisille, joiden mielestä on "luonnollista" tai "jumalan määräys", että (rikas) valkoinen mies johtaa, muut tottelevat. Israelin sionistiset johtajat ovat kotoisin pääosin Itä-Euroopasta, joten he täyttävät myös ulkoisesti ne ehdot, joita valkoisen ylivallan kannattaja johtajille asettaa. Yhdysvalloissa valtaa käyttävät muodollisesti vaaleilla valitut henkilöt. Tiedetään kuitenkin hyvin, että vaalijärjestelmä suosii varakkaita, varsinkin sen jälkeen, kun vaalirahoituksen sääntely lopetettiin kokonaan. Tästä syystä myös Bidenin demokraattipuolueen valitsemassa hallituksessa on sionisteilla hillitön yliedustus. Heidät on valittu, koska suurimmat puolueen vaalirahoittajat ovat niin halunneet.

Iso kysymys on, voiko Yhdysvaltain tuki Israelille jatkua loputtomiin. Demografinen kehitys vähentää koko ajan valkoihoisen väestön osuutta, eikä sionistisen ajattelun kannatus ymmärrettävistä syistä ole yhtä suurta mustaihoisten ja latinoväestön keskuudessa. Kummallakin on painava orjuuden ja rotuerottelun historian muisto, jota on vaikea nopeasti karistaa, varsinkin kun Trumpin kaltaiset rääväsuiset rasistit jaksavat muistuttaa, että "kaikki meksikolaiset ovat raiskaajia ja rikollisia". Sionistit ovat globaalissa tarkastelussa jo nyt varsin yksin (Euroopan kolonialistiset maat Ranska, Englanti ja Saksa ovat eri leirissä kuin ns. globaali etelä) ja vain heidän poikkeuksellinen voimansa Yhdysvalloissa mahdollistaa paitsi Gazan kansanmurhan jatkamisen, myös Suur-Israelin tavoittelun YK:n yksiselitteisistä päätöksistä riippumatta. Taitaa olla niin, että ratkaisun avaimet ovat niillä äänestävillä antisionisteilla, joita ainakin nuoremmissa ikäluokissa alkaa olla niin paljon, että gallup-kyselyissä Bidenin kannatus on heidän keskuudessaan todella vähäistä. Nuorille kuka tahansa on parempi kuin rasistista ylivalta-ajattelua edustava seniili vanhus. Varsin ymmärrettävää.

 

Ihminen ennen historiaa

Tiedämme, vaikka emme sitä hevin myönnä, että koulukirjojen kertomus ihmisen menneisyydestä on pääosin kulloisenkin valtiaan kunniaksi kirjoitettua sepitettä. Miksi ei olisi, kun jopa aivan tuore menneisyys, johon osallistuneita on edelleen hengissä ja keskuudessamme, voidaan tarjoilla täysin valheellisesti, tietoisena tai tahattomana propagandana. Tomuksi muuttunutta ja pääosin unohdettua menneisyyttä on silti aivan erityisen helppo vääristellä, koska todistusaineistoa on niukasti ja se on melkein aina tulkinnanvaraista. Tätä mieltä ovat ainakin antropologi David Graeber (kuoli 2020, mutta ehti nähdä kirjan valmiina) ja arkeologi David Wengrow, joiden massiivinen kirja The Dawn of Everything (Anna Tuomikosken moitteeton suomennos Alussa oli... – Ihmiskunnan uusi historia, Teos 2022) on ehtinyt järisyttää jo satojentuhansien tuhansien ihmisten hellimää kuvaa ihmisestä ennen meidän aikaamme. Graeber ja Wengrow (jatkossa G&W), kaksi älyllisesti uteliasta, valpasta ja kriittistä menneisyyden tutkijaa päätyivät toteamaan, että syvään pinttyneet mielikuvamme ihmisen menneisyydestä ovat peräisin 1700-luvulta, mutta eivät suinkaan minään valistuksen riemujuhlana, vaan pikemminkin konservatiivisena reaktiona kritiikkiin, jota erityisesti Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen edustajat esittivät eurooppalaista elämäntapaa ja ajattelua kohtaan.

Huomio oli niin häiritsevä, että G&W päättivät ottaa itse selvää siitä, mitä nuo useimmille meistä tuntemattomat ajattelijat kuten wandit-älykkö Kandiaronk oikeastaan olivat meitä kritisoineet ja miksi tuon ajan vanhoilliset piirit tutkijoita myöten olivat niin hermostuneet. Tuloksena oli pitkä tutkimusmatka ja valtavansuuruisen vanhan ja modernin aineiston läpikäynti, jonka tuloksena oli täysin uusi näkökulma ja tulkinta siitä, millainen viimeisen jääkauden jälkeisten ihmisten kehitys oikein on ollut. Ei ole liioittelua sanoa, että G&W osoittavat kirjassaan jokseenkin kaiken arkeologisen ja antropologisen uskomme olevan tyhjän päällä, harhaa tai pahimmassa tapauksessa tietoista valhetta valheen perään. G&W eivät väitä näkemystensä olevan "totta", koska emme yleensä voi tietää täsmällisesti, miten asiat ovat olleet, voimme vain loogisesti tulkita ja päätellä. G&W ovat kuitenkin sitä mieltä, että kun tutkimusaineistoa arvioi ilman 1700-luvulta peräisin olevia silmälappuja ja eurooppalaisen valkoisen miehen ylivertaisuutta tai eurooppalaisten uskontojen auktoriteettia, piirtyvä kuva on vääjäämättä aivan toinen kuin mihin meidät on totutettu.

Tässä uudessa kuvassa romuttuvat ennen muuta deterministiset (tai evolutionistiset, kuten G&W sanovat) näkemykset siitä, miten minkä tahansa ihmisryhmän kehitys johtaa vääjäämättä metsästys- ja keräilyvaiheen jälkeen maanviljelyn omaksumiseen ja sen myötä syntyvään eriarvoisuuteen, kuninkaisiin ja muihin hallitsijoihin, orjuuteen ja vähitellen, varsinkin Euroopassa, teollistumisen kautta kapitalistiseen talousjärjestelmään (G&W ja eivät käytä tätä sanaa) ja sen myötä – ja vasta sitten – länsimaiseen demokratiaan, joka on ihmiskunnan kehityksen huipentuma. G&W osoittavat, osin heikommin, osin erittäin vahvoin perustein, että nuo näkemykset eivät ole totta, vaan ihmisen vaiheista on rakennettu valheellinen historia sillä tarkoituksella, että kaikki tapahtumat ja käänteet todistaisivat nykyisen globaalin valtajärjestelmän vaihtoehdottomuuden ja eräänlaisen luonnollisen oikeutuksen. G&W eivät esitä poliittisesti radikaaleja iskulauseita, mutta se sarja iskuja, joita valkoisen eurooppalaisen miehen ylivaltaa puolusteleva historiantulkinta saa, vastaa hyvinkin aidon vallankumouksen voimaa.

* * *

Tällaisessa lyhyessä tekstissä on mahdotonta tehdä oikeutta kirjan kymmenille kiintoisille teemoille ja vielä vähemmän niille sadoille ihmeellisille esimerkeille, joita G&W uudestaan ja uudestaan asettavat luettavaksi ja tajuttavaksi. Kirjoittajien lukeneisuus ja asiantuntemus on häkellyttävää, kirjan tiivis lähdeluettelo vie yli 50 sivua. G&W eivät ole antaneet mielikuvituksensa liihotella fiktiosta toiseen, vaan pikemmin todistusaineistosta toiseen. Olennaista on se, että he tarkastelevat koko asuttua maailmaa ilman ennakko-oletuksia. Tarkastelun tuloksena on huikaisevia uusia väitteitä, joiden mukaan ihmisen eri ryhmät ovat päätyneet hyvin moniin ratkaisuihin, vaihtaneet usein suuntaansa egalitarianismista (G&W:n termi kansanvaltaisuudelle tai tasa-arvoisuudelle) kuningas- tai diktaattorivaltaan, leikitelleet maanviljelyllä hyläten sen usein ja tarttuneet siihen taas myöhemmin, rakentaneen kaikenlaisia asutuksia ja kaupunkeja, joista joissakin on ollut keskitetty hallinto, toisissa ei ollenkaan. G&W romuttavat täydellisesti kuvan alkeellisista villi-ihmisistä, jotka eurooppalaisen piti kesyttää ja sivistää. Käykin ilmi, että juuri eurooppalaiset olivat niitä sivistymättömimpiä, julmimpia ja huonointa elintasoa asukkailleen tarjoavia yhteiskuntia, kun samaan aikaan muualla maailmassa elettiin usein sopuisasti, ympäristön ehtoihin sopeutuen ja niitä kunnioittaen. 

Ylimieliselle eurooppalaiselle tämä kirja on masentavaa luettavaa. Nykyinen hegemoniamme perustuu tuhansien meille vieraiden ihmisyhteisöjen häikäilemättömään tuhoamiseen, maiden varastamiseen ja eloon jääneiden alkuperäisten ihmisen orjuuttamiseen tai tunkemiseen johonkin reservaattiin. Näin kävi varsinkin Amerikan mantereella, jonka monipuolista ja rikasta kulttuuria eurooppalaiset kolonialistit eivät kyenneet ymmärtämään eivätkä yleensä edes yrittäneet. Kullan ja muiden rikkauksien himon hintana oli alkuperäisasutuksen romahtaminen ja entisten vahvojen heimokulttuurien katoaminen. Samoin kävi Australiassa ja Afrikassa, mutta vähemmän Aasiassa, jonka asutushistorian pidempi ikä oli tuottanut eurooppalaisia vastustamaan kykeneviä rakenteita. G&W:n tarina ei kuitenkaan ole ensi sijassa kolonialismin tuhojen luettelemista, vaan ennen muuta näillä alueilla kukoistaneiden kulttuurien tapojen ja ajattelun esittelyä. Ratkaisu on radikaali, koska meidät on opetettu uskomaan, ettei oikeaa kulttuuria ole koskaan ollut Euroopan ulkopuolella. Se kuva, jonka G&W meille piirtää, on tyystin toinen.

Arkeologiaa vähemmän tunteva voi häkeltyä siitä, miten paljon G&W lukevat vanhoista jäänteistä, rakenteista, savitauluista, säilyneistä taideteoksista ja parhaissa tapauksissa jollain kielellä laadituista dokumenteista. Kirjoittajat muistuttavat tuon tuostakin, että hekin joutuvat kollegoidensa tavoin tekemään valistuneita arvoituksia. Mutta arkeologia on paljon muutakin, se on myös aidosti kovaa tiedettä varsinkin nykyään, kun silmämääräisiä arvioita voidaan tarkentaa teknisillä menetelmillä, jotka eivät ole altistuneet ennakkoluuloille. Tämä tiede todistaa, että sen jälkeen, kun Afrikan alkukodista liikkeelle lähteneet ihmisryhmät alkoivat viimeisen jääkauden jälkeen täyttää "tyhjää" tilaa, kehitys alkoi rönsyillä ja monimutkaistua hyvin nopeasti. Samantyyppisissäkin luonnonympäristöissä ihminen päätyi hyvin erilaisiin ratkaisuihin syistä, joit emme enää tiedä. Kaikki ne tuottivat rakennettua kulttuuria ja sen vähän perusteella, mitä muuta on kulttuureista säilynyt, ihminen on aina ollut luova, taidetta rakastava ja uutta keksivä. 10 000 vuotta sitten ihminen oli aivan yhtä luova, kekseliäs ja älykäs kuin nykyään.

* * *

Rakastin lukea tätä kirjaa, vaikka ajoittain G&W hyppivät niin nopeasti paikasta ja ajasta toiseen, ettei lukija meinaa pysyä perässä. Mutta kirjoittajien oma innostus kantaa ja heidän pohdiskelujaan on ilo lukea, vaikka ei aina olisi yhtä mieltä. Jäin esimerkiksi kaipaamaan ihmisen yhteisen afrikkalaisen alkuperän merkitystä globaalin asutuksen myöhempiin vaiheisiin. Itse arvelen, että sillä on voinut olla vaikutusta niihin ajatuksellisiin ehtoihin, joiden varassa eri alueille kulkeneet ja vähitellen eriytyneet ihmisryhmät toimivat. Esimerkiksi Neandertalin ihmisten geneettistä vaikutusta G&W eivät näytä pohtineen, vaikka voisi ajatella, että sillä on ollut vaikutusta myös yhteiskunnalliseen kehitykseen. Kirjoittajat ovat selvästi omaksuneet jonkinlaisen feministisen ajattelutavan, joka näkyy naisten rooliin liittyvien aihevalintojen paljoutena. Ehkä hiukan yllättäen G&W eivät kuitenkaan pohdi syvällisemmin ns. patriarkaatin historiaa ja roolia mm. eurooppalaisen ajattelun ja myöhemmän kehityksen osana. Patriarkaatin piirteitä on esiintynyt monissa muissakin kulttuureissa, mutta missään muualla se ei ole ollut yhtä voimakas ja hallitseva yhteiskunnallinen piirre.

Kuten todettua, G&W eivät ole kiinnostuneet tuomaan pohdintojaan nykyhetkeen, vaikka välillä sen suuntaan joitakin ajatuksia viskovatkin. Rivien välistä voi silti lukea, että he pitävät nykyistä valkoisen rodun ylivaltaan ja hegemoniaan perustuvaa valtajärjestelmää sekä kulttuurisesti, sivistyksellisesti että elossa pysymisen näkökulmasta hengenvaarallisena. G&W eivät sorru sellaiseen naivismiin, että "ennen" olisi kaikki ollut hyvin, kun nykyään kaikki on huonosti. He osoittavat kuitenkin, etteivät nykypäivän vaaralliset tendenssit ole historiallisen todistusaineiston perusteella millään lailla väistämättömiä, vaan pikemmin päinvastoin. Pääosan historiastaan ihminen on suosinut pieniä, perusajatukseltaan tasa-arvoisia yhteiskuntia, joissa ovat toteutuneet kolme G&W:n määrittämää perusvapautta: vapaus lähteä tiehensä, vapaus olla tottelematta ja vapaus kehitellä juuri sellaisia elämäntapoja kuin halutaan eli viljellä tai olla viljelemättä, kumartaa kuningasta tai harrastaa tasa-arvoa. G&W muistuttavat, että kaikkialla maailmassa on esiintynyt väkivaltaa ja toisaalta väkivallattomuutta, yksinvaltiutta ja tasa-arvoisuutta, julmuutta ja hellyyden ihannointia. Ihmisellä on ollut vaihtoehtoja, mahdollisuus mennä eri suuntiin, ja niin myös tehtiin pitkään.

Moderni maailma on monella tavalla aivan toisenlainen kuin ennen. Ihmisryhmien etäisyys on kutistunut ja tietoverkkojen myötä itse asiassa kadonnut. Elämme maantieteellisesti kaukana toisistamme, mutta se ei estä liikkuvuutta, ei ihmisten eikä ideoiden. Tästä ei ole kuitenkaan seurannut, että G&W:n kolme vapautta olisivat yleistyneet, täysin päin vastoin. Modernissa maailmassa vain varakkaalla on vapaus lähteä, vapaus olla tottelematta ja tehdä tulevaisuutta koskevia suunnitelmia. Maailman köyhillä, joista useimmat ovat köyhiä yhteiskunnallisen eriarvoisuuden takia, eivät esimerkiksi luonnonolosuhteiden takia, elämä on hyvin yleisesti paljon kurjempaa kuin tuhansia vuosia aikaisemmin samoilla seuduilla eläneillä. Moderni ihmiskunta on tuottanut pienelle vähemmistölle käsittämättömän paljon hyvinvointia ja vapauksia, mutta se on tapahtunut alistamalla ihmiskunnan suuri enemmistö pysyvään alistuksen ja ei-vapaan elämän tilaan. G&W eivät tarjoa mitään kaiken hyväksi muuttavia loitsuja, mutta muistuttavat jatkuvasti siitä, että näin ei ole pakko olla, ihmisellä on aina ollut vaihtoehtoja ja niin pitäisi olla myös nyt. Se ei ole toimintaohje, mutta silti eräänlainen lupaus siitä, että maailma voisi olla kaikille ihmisilleen ja eläimilleen hyvä paikka elää ja kuolla.

 

Ahne, ahneempi, Sackler?

Toimittaja Patrick Radden Keefe on kirjoittanut kirjan Kivun valtakunta : Suku, joka rikastui lääkeriippuvuudella (Gummerus 2023), joka käy läpi – välillä ehkä turhankin tarkkaan – läpi Yhdysvalloissa kansanterveyskatastrofiksi muodostunutta kipulääkeriippuvuutta. Maija Heikinheimon suomennos on erittäin sujuva, mutta meille suomalaisille olisi ehkä riittänyt parisataa sivua laihempikin versio. Keefen kirja on itse asiassa vasta jonkinlainen välitilinpäätös, sillä voimakkaiden kipulääkkeiden aiheuttamat opioidiaddiktiot ja tietoinen lääkkeiden käyttö huumausaineena jatkuvat. Kirjan keskiössä oleva Sacklerien suku on sekin edelleen "karkuteillä". Vaikka suku on joutunut antamaan jonkin verran periksi ja maksamaan tavallisen ihmisen näkökulmasta valtavia sakkoja, ainakin kirjan julkaisuun mennessä suvun edustajat eivät ole joutuneet henkilökohtaiseen vastuuseen saati vankilaan. Sacklerit eivät myöskään ole myöntäneet tehneensä mitään eettisesti väärää.

Keefen teksti todistaa aika vahvasti, että Sacklerien suvun jäsenet ovat toimineet häikäilemättömästi, moraalisesti täysin kestämättömästi ja kaikki tämä vain siksi, että se on ollut ja on edelleen tavattoman tuottoisaa. Isaac Sacklerin ja Sophie Greenbergin maahanmuuttajaperheeseen syntyi kolme poikaa, jotka itse ja joiden perilliset muodostavat sen suvun, joka opioidikriisin nimellä tunnetun ongelman synnytti. Perheen vanhin poika Abraham syntyi Brooklynissä 1913 ja ryhtyi sittemmin käyttämään turvallisempaa nimeä Arthur Sackler. Hän ja veljensä Raymond Sackler ja Mortimer Sackler opiskelivat kaikki lääkäreiksi, mutta Arthur oli suvun dynamo ja hengen rakentaja. Tässä lyhyessä kirjoituksessa ei ole mielekästä kuvata täsmällisemmin Sacklereiden dynastian rakentumista ja vaiheita, mutta se on ehkä syytä todeta, että kun suku lopulta joutui 2000-luvun alussa oikeuden kanssa tekemisiin, päävastuussa suvun bisneksistä olivat jo veljesten lapset ja heidän lapsensa.

Dynastiasta voidaan puhua, koska Sacklerien suku tuotti tasaiseen tahtiin ihmisiä, jotka olivat valmiita hiljentämään mahdolliset omantunnon äänet ja mukautumaan elämään, joka oli aineellisesti ylellistä ja henkisesti jotain valheellisen ja pinnallisen tyyppistä. Sacklerit olivat mm. kiinnostuneita hyväntekeväisyydestä, joka on Yhdysvalloissa tärkeä veronkierron muoto. Heidän anteliaisuutensa ei kuitenkaan ollut vilpitöntä, vaan siihen liittyi aina verkostoituminen ja liiketoiminnan edistäminen. Totuuden paljastuttua monet arvovaltaiset museot alkoivat kiireisesti nimetä uudelleen lukuisia Sacklereille nimettyjä osastoja. Sillä vaikka suku on onnistunut liittovaltion löysän valvontaviranomaisten järjestelmän ansiosta välttelemään lopullista tuomiota, heidän nimensä tahraantui lopulta riittävästi museoiden näkökulmasta. Tämä on sikäli ironista, että Arthur Sacklerin tärkeimpiä periaatteita oli ollut pitää suvun nimi erillään liiketoimista.

* * *

Moralistinen pohdiskelu siitä, miten Sacklerin suku voikin olla niin moraaliton loputtomassa ahneudessaan ja viekkaudessaan, on mielestäni merkityksetöntä viihdettä. Tärkeämpää on pohtia, millainen on yhteiskunta, jossa Sacklerien suvun harjoittaman tyyppinen toiminta on sekä mahdollista että tavallista (ei pidä kuvitella, että Sacklerit olisivat lajissaan ainutlaatuisia tai edes harvinaisia). Sacklerin veljekset olivat monessa suhteessa kuin suoraan "Amerikkalaisen unelman" käsikirjasta poimittuja. Köyhät maahanmuuttajat työskentelevät ahkerasti, kouluttautuvat tärkeään ammattiin ja ryhtyvät toimimaan merkittävän yhteiskunnallisen ongelman eli kivun poistamiseksi tai ainakin hallitsemiseksi. Varallisuuden kasvaessa osa rahasta käytetään hyväntekeväisyyteen eli osoitetaan julkisuudelle, ettei olla (ainakaan pelkästään) ahneita vaan pikemminkin anteliaita ja armollisia. Yhdysvalloissa myös suhtaudutaan rikastumiseen myönteisesti, eikä pidetä mitenkään tuomittavana, että rikas pitää tiukasti kiinni voitoistaan jakamatta niitä muille.

Sacklerin tarina onkin samalla tarina yhdysvaltalaisesta kapitalismista, jossa yrittäminen on tärkeämpää kuin tuotteiden turvallisuus tai mainosväittämien totuudellisuus. Vaikka varsinkin Arthur Sacklerin lahjakkuus myös lääkärinä oli kiistaton, hänestä ja muusta suvusta ei olisi tullut hyvin rikkaita ilman valheellisia väittämiä uusien kipulääkkeiden vaarattomuudesta ja epäaddiktiivisuudesta. Rikkaudet eivät olisi myöskään karttuneet, jos Sacklereita olisi vaivannut omaksitunnoksi kutsuttu ominaisuus, joka vaikeuttaa epäeettisen toiminnan tietoista jatkamista tai estää sen. Kysymys ei missään tapauksessa ollut Sacklereiden tapauksessa siitä, etteivät he olisi tienneet mainosväitteidensä valheellisuutta. Ongelmista alkoi kertyä informaatiota nopeasti, mutta siitä päätettiin olla piittaamatta. Ahneus toisin sanoen vaiensi omantunnon kolkutukset ja ilmeisesti kyky tähän oli riittävän monen Sacklerin kohdalla perinnöllistä.

Olennainen osa tarinaa on myös lääkevalmisteiden valmistamisen ja jakelun valvontaelimen eli FDA:n (Food and Drug Administration) asennoituminen. FDA on Keefen kertomuksessa laiska valvomaan ennaltaehkäisevällä tavalla ja erittäin altis poliittiselle ohjaukselle eli korruptiolle. FDA oli kyvytön ehkäisemään opioidikriisin kehittymisen ja voimaton estämään sen jatkumisen, kun vastapuolella oli huolella lobattu poliittisten päättäjien rintama. Keefen tarinassa on toki tiukkoja periaatteen henkilöitä (kirjoittaja itse siinä joukossa), mutta viime kädessä taistelut voittaa eliitin edustaja. Olennainen osa tätä järjestelyä on oikeuslaitos, jota eurooppalaisen on vaikea hahmottaa jo senkin takia, että mielessä menevät sekaisin liittovaltion ja osavaltioiden toimet ja periaatteet. Lukija ei voi kuin puistella päätään Sacklerien tapausten oikeuskäsittelyiden koukeroita seuratessa. Yhdysvalloissa lopputulosta on vaikea ennustaa, eikä järjestelmä välttämättä edes tähtää totuuden esiin saamiseen, vaan jonkinlainen "sopimus" riittää kaikille osapuolille.

* * *

Keefen tarinassa muodostaa kiinnostavan sivujuonteen pohdiskelu siitä, onko kiistämätön opioidiongelma (josta tuli ongelma, koska se ei pysynyt värillisten ja köyhien riivauksena) pohjimmiltaan lääkkeiden väärinkäytön (Sacklereiden mukaan kuolleet olivat narkkareita, eivät todellisia kipulääkkeen tarvitsijoita) vai lääkkeen valheellisen mainonnan (Sacklereiden mukaan lääke ei ole vaarallista eikä sitä voi käyttää väärin) seurausta. Nimellä OxyContin myydyillä oksikodoni-nimistä opioidia sisältävällä tuotteella Sacklerien omistamat yritykset saavuttivat markkinajohtajan aseman ja miljardien dollareiden vuositulot, eikä näin olisi voinut tapahtua, elleivät lääkärit olisi uskoneet kauppiaan lupausta vaarattomasta kipulääkkeestä ja kirjoittaneet massoittain reseptejä. Sacklerit myös tiesivät jo varhain, että väärinkäyttäjät olivat oppineet uuttamaan opioidien hidastavan kerroksen alta, mutta eivät tehneet asialle mitään. Tässä mielessä pohdinta opioidikriisin aiheuttajasta on akateemista; ilman Sacklereiden tietoista ja harkittua piittaamattomuutta rikkauksia heille itselleen tuovan tappavan lääkkeen vaarallisuudesta kriisiä ei olisi ainakaan tässä mittakaavassa ilmennyt ja sadat tuhannet OxyContinin yliannostukseen kuolleet olisivat elossa.

Kirjan kanteen on sijoitettu myynninedistämisslogan "Tämä kirja saa veresi kiehumaan." (New York Times). Se on varmaan monen kohdalla totta, niin kylmäveriseltä ja suorastaan sosiopaattiselta Sacklereiden toiminta vaikuttaa. Toki on todettava, että vain osa suvun jäsenistä osallistui päätöksentekoon niin paljon, että heitä voi kohtuudella pitää vastuullisina käytännön ratkaisuista. Mutta kaikkien ylellinen elämä perustui Sacklerien kehittämien ja myymien kipulääkkeiden tuottamiin tuloihin, joten ainakin moraalisesti kaikki suvun rahaa vastaanottaneet olivat toiminnan takana. Keefe ei korosta suvun juutalaisuutta, mutta antaa aina välillä vihjeitä Sacklereiden kohtaamasta arjen antisemitismistä. Lukijan on kuitenkin vaikea uskoa, että juutalaisuus olisi loppujen lopuksi ollut mikään este tai hidaste yksittäisiä muita yhtä rikkaita antisemiittejä lukuun ottamatta. Juutalaisia on raharikkaiden joukossa Yhdysvalloissa niin paljon, ettei laajempaa antisemitististä suhtautumista voi pitää uskottavana. Suurempi ongelma Sacklereille oli, ettei heidän rahansa ollut ns. vanhaa varallisuutta eli perittyä rahaa.

Lääketeollisuus eli Big Pharma on monista syistä moraalittoman bisneskapitalismin symboli siitä huolimatta, etteivät sen menetelmät ja moraalin puute liene mitenkään keskimääräistä suurempia. Meillä on vain sellainen alitajuinen oletus, että terveydenhuollon piirissä toimivilla on moraalinen kompassi kunnossa. Näinhän ei selvästikään ole. Lääkefirmat vihaavat patenttien lyhyitä voimassaoloaikoja, joiden jälkeen kilpailijat voivat myydä samaa lääkettä murto-osan hinnalla. Apteekit ja lääkärit tyrkyttävät kalliita lääkkeitä ja muita valmisteita, joiden tarpeellisuus ja hyödyllisyys ovat usein kyseenalaisia. Lääkärit omistavat lääkeyritysten osakkeita ja perustavat tuottoisan yksityispraktiikan pian yhteiskunnan tukeman koulutuksen saatuaan jne. Keefen kirja on monella tavalla äärimmäiseltä tuntuma esimerkki, mutta en usko sen loppujen lopuksi edustavan mitään poikkeuksellista ahneutta tai moraalittomuutta. Rahalla vain sattuu olemaan sellainen ominaisuus, että sen valtapiirissä muut arvot katoavat ja jäljelle jää vain sammumaton ahneus.