Vakoiluraamattu?

Myönnän odottaneeni kirjalta Tiedustelu ja vakoilu – Opit, operaatiot, agentit (Docendo 2023) jotain muuta kuin minkä kohtasin. Muistissani olivat hyvin Jukka Rislakin Love Kirjoille 1970- ja 1980-luvulla tekemät kirjat, joissa avattiin viattomien suomalaisten silmiä ymmärtämään, että myös "länsi" vakoilee, tiedustelee ja tekee monenmoisia tihutöitä, vaikkei niistä media kerro eivätkä alan kirjailijatkaan käytännössä ennen Rislakkia. CIA jopa pyysi Seppo Heikinheimoa tutkimaan toimittajakollegansa työpöydän salaisuuksia 1980-luvulla Rislakin paljastuksista huolestuneena, mutta siihen ei Heikinheimo suostunut. Sitten Neuvostoliitto katosi maailmankartalta ja Rislakki avioitui Latvian suurlähettilään Anna Žiguren kanssa. Pääosan 2000-luvusta Rislakki on elänyt Latviassa kirjoittaen sekä fiktiivisiä että tietopohjaisia kirjoja vakoilun ja tiedustelupalveluiden maailmasta eli osaamistaan hyödyntäen.

Mitä odotin, jos en tätä 450-sivuista yleisteosta? Kirjassa on paljon aiheita, josta osa on tuttua, osa uutta tai uudesta näkökulmasta kerrottua. Myös omia vaiheitaan Supon ja CIA:n mielenkiinnon kohteena Rislakki avaa, vaikka aika vähäsanaisesti. Sama toistuu oikeastaan kaiken kirjan käsittelemän kohdalla. Kirja on täynnä lyhyitä tarinoita, joilla ei ole välttämättä mitään todellista yhteyttä, vaikka esiintyisivät peräkkäin ja saman yleisotsikon alla. Osalle lukijoista tällainen varmaan maistuu. Itse odotin ainakin puolensadan sivun verran, että varsinainen systemaattinen tietoteos alkaa. Odotin turhaan, koko kirja koostuu lyhyistä episodeista, joita Rislakki löyhästi niputtaa ja sitoo toisiinsa lukujen otsikoilla. Tiedustelu ja vakoilu on eräänlainen lukemisto, joka sisältää aihepiiriin syvällisesti paneutuneen luentoja vähemmän paneutuneille sekä loppumattomasti tapauskuvauksia.

Johtiko minut odottamaan analyyttistä ja systemaattista esitystä ehkä otsikointi? Kirjallehan on annettu – ehkä kustantajan tahdosta, vaikea tietää – oppikirjamainen, tuollainen vähän tylsä ja kiihkoton nimi. Ainakaan mitään sensaatiomaista ei ole ruvettu lupaamaan sen paremmin nimen kuin kansikuvan avulla. Tavallaan se on ollut rehellistä, vaikka ei kirja missään tapauksessa ole tylsä muuten kuin käsittelytavaltaan ja minun mielestäni. Käy nimittäin niin, että Rislakin tämänhetkisiä ajatuksia kuvaamastaan maailmasta, jonka kyljessä hän on kulkenut melkein puoli vuosisataa, ei kirjasta oikein löydy kuin tarkkaan sanavalintoja ja näkökulmia kuurnitsemalla. Tuskin monikaan kirjan todennäköinen lukija moiseen ryhtyy. En minäkään, loppujen lopuksi.

* * *

Jokaisen tiedustelupalveluista kertovan kirjan lukijan on tietenkin hyvä esittää itselleen muutamia tärkeitä kysymyksiä ennen heittäytymistään lukemattomista fiktiivisistä kuvauksista "tutun" maailman syövereihin. Ensinnäkin on tärkeä pohtia, mitä salaisesta maailmasta on ylipäätään mahdollista kirjoittaa sellaista, joka on sekä totta että sallittua kertoa. Julkaisumaan vihollisista saa yleensä kirjoittaa kriittisemmin kuin liittolaisista tai omasta valtiosta. Mutta mistä lukija tietää, mistä kirjoittaja ei ole saanut kirjoittaa? Jos on kiellettyä sanomasta jo se, ettei "valitettavasti voi kertoa totuutta tapauksesta X, koska...". Kielletyistä asioista ei saa kirjoittaa mitään. Suomessa ei ole ennakkosensuuria, mutta jälkikäteen voidaan kirja kieltää ja tuhota sen kappaleet. Kirjan Kanavaan arvioinut Eero Rantanen on tiennyt kertoa, että kustannusvaiheessa kirjasta karsittiin pois parisataa sivua, jotka käsittelivät mm. Israelin tiedustelu- ja vakoilutoimintaa. Itse ehdinkin ihmetellä Israelin puuttumista vakoilun suurvaltojen käsittelystä, mutta en tohtinut ajatella, että kustantaja on halunnut yhden toimijan kokonaan pois syistä, joita jokainen voi tykönään pohtia.

Sen lisäksi, ettei lukija voi tietää, mitä kaikkea kirjoittaja salaa tai joutuu salaamaan, on aina syytä pohtia, kuinka neutraalisti alan toimijoita käsitellään. Rislakki ei ole ollenkaan kiihkomielinen propagandisti, mutta kyllä hänen sanavalinnoistaan on helppo nopeasti päätellä, että vaikka niin idässä kuin lännessä ja kaikkialla siinä välissä tiedustelijat ja vakoilijat toimivat eettisesti kyseenalaisilla tavoilla, Rislakille se suurempi paha on ehdottomasti idässä, erityisesti Neuvostoliitossa ja sen perillismaassa Venäjässä (vaikka Kiina kirii kovasti kiinni). Tämä tuskin tulee yllätyksenä kenellekään Rislakin vaiheita seuranneelle, eikä se ole edes olennaista kirjassa, sillä hän osaa myöntää taitavat ja tunarit omista patioistaan riippumatta. Kokonaiskuva on silti hiukan painottunut ja jos tieto Israelin osuuden sensuroinnista pitää paikkansa (kustantaja varmaan perustelee sivumäärällä), asia vain korostuu, koska Israelin Mossad ("CIA") ja Shin Bet ("FBI") ovat tunnetusti sekä tehokkaimpia että raakaotteisimpia maailmalla "läntisistä" toimijoista.

Itse suhtaudun mihin tahansa laillisesti jaettavaan vakoilukirjaan sillä oletuksella, että saan luettavakseni sellaisen siivun todellisuudesta, jota ei ainakaan "omalla puolella" (tässä tekninen ilmaisu, joka ei liity henkilöön) pidetä vaarallisena. Kirjoittaja voi tietää aidosti salattavia asioita, vaikka joutuu niistä vaikenemaan. Lukija voi ajatella kirjoittajan kertovan kaiken sallitun ja miettii sitten, onko näin syntymä kertomus totuuden näkökulmasta ollenkaan mielenkiintoinen. Myös Rislakki on ottanut sen linjan, että esittelee monet tunnetut jutut ohimennen ja "ratkaistuina", vaikka tapaukset voisivat lukijan mielestä olla hyvinkin epäselviä ja omituisia julki tuodussa muodossaan. Tämä koskee varsinkin 2000-luvun Venäjää koskevia läntisiä väitteitä, joista monia Rislakki ei hiukkaakaan kyseenalaista. En siksi voi mitään sille, että luen myös tätä kirjaa osittain pehmeänä propagandana, vaikka kirjoittaja epäilemättä pitäisi sitä kohtuuttomana, jos sattuisi tietämään.

* * *

Jukka Rislakista tuli vakoilun ja tiedustelun maailman journalisti ja kirjailija, josta SuPo on kirjannut ideologisen määritelmän "vasemmistoliberaali". Ilmaisu on juuri niin tyhjä kuin miltä se kuulostaakin. Tämän kirjan perusteella voi hyvin kysyä, on tuo "vasemmisto" määritelty vinoutuneesti vai ei. Rislakki ei ole ideologisesti sinisilmäinen, mutta ei hän myöskään tunnusta mitään väriä, jota itse pitäisin merkkinä vasemmistolaisuudesta. Esimerkiksi Putinista puhuessaan Rislakki kirjoittaa kuten kuka tahansa toimittaja, joka haluaa pitää toimensa suuremman mediayksikön palveluksessa. Rislakki koskettelee arkoja aiheita kuten tarkasti varjeltuja kotimaisia tiedustelusalaisuuksia, mutta vain tavalla, josta ei joudu raastupaan, kuten Helsingin Sanomien toimittaja joutui kirjoitettuaan Viestikoelaitoksen perillisistä viattomasti, mutta ilmeisesti järjestelmän sisältä vuodetun informaation pohjalta. Järjestelmä älähti heti varoittavalla tavalla. Rislakki ei sellaista reaktiota arvatenkaan synnytä.

Tiedustelu ja vakoilu ei kerro lähteistään mitään. Yhdessäkään kiistanalaisessa väittämässä ei ole viitettä sen lähteeseen. Kirjassa on suppea bibliografia, joka ei kuitenkaan ole sama asia kuin kirjan lähteistö. Emme tiedä, mitkä kirjassa faktoina esitettävät asiat ovat sellaisia, jotka sisältävät ehkä monen mutkan kautta tulleita väittämiä tai päätelmiä. Osa "tiedoista" voi olla tiedustelumaailmaan sijoitettua tietoista misinformaatiota. Rislakilla on varmasti ollut elämänsä aikana lähteitä, joista hän ei voi edes vihjailla ilman jälkiseuraamuksia. Lukija ei tiedä, mitkä informaationmuruset ovat tällaista alkuperää, mitkä ovat ns. yleisesti tiedossa. Emme tiedä tätä edes historiallisesti kaukaisempienkaan tapausten osalta, sillä vaikka monet toimijat ovat jo kuolleita, heillä on jälkeläisiä, eikä tiedustelumaailmassa unohdeta mitään. Kun Rislakki vaikenee täysin lähteistään, jää vastuu lukijalle, monessakin mielessä. Ratkaisu on ymmärrettävissä ja perusteltavissa, mutta onko tällöin kyseessä enää tietokirja?

En jaksanut lukea Rislakin kirjaa tarkasti. En ole kiinnostunut lukemaan tarinoita, jotka eivät poikkea mitenkään fiktiivisistä samaan maailmaan sijoitetuista tarinoista. Kun en voi tietää, missä kohdin luen tarkistettavissa olevan tarinan, missä joudun luottamaan kirjoittajaan tai olemaan luottamatta, oma mielenkiintoni hiipui yllättävän nopeasti. Loppujen lopuksi vain harvat Rislakin omiin vaiheisiin suomalaisten vakoilujärjestelmien parissa liittyneet tekstit tuntuivat aidosti kiinnostavilta. Ehkä takakansitekstin ilmaisu "vakoiluraamattu" kuvaakin kirjaa parhaiten; lujaa uskoa tarvitaan, kun tietoa ei ole eikä varsinkaan luotettavaa tietoa. Minulla tuota uskoa ei ole, enkä valpastu "tiedosta", että CIA järjesti omista syistään Armi Kuuselalle tittelin "maailman kauneimpana naisena". En näe tiedustelutoiminnassa mitään eettisesti jaloa saati "isänmaallista". Kysymys on yhteiskunnallisesta vallasta ja vallankäytöstä ja niiden suojelusta, ei mistään muusta. Se puuha on aina rumaa ja ikävää, kääntyi mihin ilmansuuntaan tahansa.

1920-luvun Helsinkiä, runoilijoita ja tulenkantajia

Juha Järvelä on jyväskyläläinen tutkija ja tietokirjoittaja, jolla on myös kirjastoalan koulutus. Hän on erikoistunut Mika Waltariin, mutta on löytänyt Helsingistä myös yleisemmän tietokirjan konseptin eli kaupunkiympäristön tarkastelemisen taiteilijoiden tarjoamasta näkökulmasta. Waltarin lisäksi on syntynyt kirja Tove Janssonin Helsingistä ja nyt tuoreimpana Tulenkantajat – Taiteilijat ja kaupunki (Avain 2024). Paljastan korttini saman tien; tiedossa on sekä risuja että ruusuja, sillä kirja oli ainakin minulle kaksijakoinen kokemus. Konsepti on ehdottomasti kiinnostava, mutta koska en ole tutustunut aiempiin esimerkkeihin, en lähde olettamaan mitään sen yleisestä toimivuudesta. Helsinki on ilman muuta riittävän suuri tulenkantajien pienen joukon peilautumiseen ja oli sitä jo 1920-luvulla, joka on kirjan tärkein vuosikymmen. Järvelä on paneutunut tausta-aineistoon ja hallitsee esimerkiksi pääkaupungin kulttuurihistorian varmasti paremmin kuin useimmat Helsingissä syntyneet.

Minua paljasjalkaista ei tökkinytkään mikään Helsinkiin liittyvä, enkä usko muillakaan olevan sen suhteen valittamista. Sen sijaan kirjallista toteutusta en voi pitää erityisen huoliteltuna. Se voi olla kiireen tai oikoluvun puutteen tuottamaa, mutta tuskin kaikki. Erityisen häiritsevää on se, ettei kirjoittaja tunnu pitkin kirjaa muistavan, mitä on kustakin päähenkilöstä ja heidän tekemisistään jo aiemmin kertonut. En jaksa uskoa, että se olisi tyylivalinta, vaan epäilen innostuksen tai kiireen – tai molempien – johtaneen siihen, ettei tarinankerronta pysy täysin koherenttina. Jonkin tärkeän tai hauskan yksityiskohdan mainitseminen kahdesti ei sinänsä ole vaarallista, mutta nyt näitä déjà vu -hetkiä on niin paljon, että lukija alkaa jo epäillä omaa muistiaan.

Viimeistään oikolukuvaiheessa olisi myös ollut hyvä poistaa noin kaksi kolmesta -kin-päätteestä (ja saman tien kaikki tietenkin-sanat, ne eivät kuulu aikuisten tietokirjoihin) ja korjata verbit monikkoon, kun tekijöitä on enemmän kuin yksi. Samalla olisivat aivan turhat pienet kirjoitusvirheet voineet karsiutua huomaamattomiksi. Olisin myös tällaisen pitkiä kirjojen nimiä pursuavassa kirjassa toivonut suosittavan enemmän tapaa "dekkarissaan Tähdet kertovat, komisario Palmu" kuin tavallista, mutta aina yhtä kömpelöä rakennetta "Suuri illusioni (1928) -romaaninsa". Molempia esiintyy, jälkimmäisiä kuitenkin enemmän. En mainitse näitä naljailun halusta vaan siitä turhasta harmituksesta, joka nyt haittaa lukukokemusta ainakin joillakin meistä. Sen sijaan kirjoittajan valitsemaa leppoisaa matkaoppaan tyylilajia en pidä huonona, se nostaa hetkittäin runoilijoiden synkkiin elämänkohtaloihin eläytyvän lukijan turvallisesti takaisin aurinkoisen kesä-Helsingin tunnelmaan. 

* * *

Kirja on kelpo johdatus ilmiöön "tulenkantajat", jota on sekä liioiteltu että väheksytty jälkikäteisissä arvioinneissa vähintään yhtä hanakasti kuin ilmiön omina vuosina. Järvelä ottaa tutkijan viileän asenteen muistuttaen, ettei kyseessä koskaan ollut muodollinen järjestö saati rekisteröity yhdistys, vaan löyhä kulttuurin ja taiteiden aloilla toimineiden ihmisten ryhmä, reunoiltaan rajaton ja koko ajan muutoksen tilassa. Tulenkantajia ei yhdistänyt mikään selkeä aate tai ideologia, ellei jonkinlainen uuden etsintä. Taustalta löytyy lähinnä Nuoren Voiman Liitto, jonka julkaiseman kirjallisen albumin nimestä myös koko käsite "Tulenkantajat" on peräisin. Järvelä antaa ainakin rivien välistä ymmärtää, etteivät tulenkantajat ryhmänä tehneet tai saaneet aikaan oikeastaan mitään, mutta yksilöinä sitäkin enemmän erityisesti kirjallisuuden ja runouden aloilla (säveltäjät Sulho Ranta ja Uuno Klami tosin lähinnä mykkäelokuvien sinänsä tärkeän säestäjän tehtävissä).

Järvelällä on luonnollisesti paljon kerrottavaa tutkimastaan Waltarista, mutta sen ohella kirjan "päähenkilöiksi" nousevat Uuno Kailas ja Olavi Paavolainen miehistä, Elsa Enäjärvi-Haavio ja Katri Vala naisista. Paavolaiseen Järvelällä tuntuu olevan hitusen nihkeä suhde, joka täytyy onneksi ehkä aistia myönteisemmän Paavolais-uteliaisuuden kautta. Kirjan ideana on kiertää Helsingin katuja kaupunginosittain, bongata tulenkantajiin kuuluneiden asuin- ja työpaikkoja sekä tietenkin ravintoloita ja muita taiteilijoille tärkeitä kohteita. Idea toimii yllättävän hyvin, vaikka onkin ehkä pääsyyllinen edellä valittamaani samojen tarinoiden toistumiseen eri osoitteiden kohdalla. Toisaalta mitään ei voi sille, että tällainen katumaantieteellinen eteneminen synnyttää aika ristiaallokkoisen ajallisen ja tapahtumien järjestykseen liittyvän tunnelman. En usko ainakaan itse pysyneeni koko ajan veneen laidan turvallisella puolella.

Ei olisi ollut väärin, jos kirjan alaotsikkona olisi suoraan "Kirjailijat ja Helsinki", niin vähän oli muilla taiteilijoilla roolia tulenkantajien piirissä ja sen myötä tässä kirjassa. Se ei kuitenkaan haittaa lukukokemusta, koska Järvelä tuntee – epäilemättä juuri Waltari-tutkimustensa ansiosta – 1920- ja 1930-lukujen kirjalliset piirit varsin hyvin. Hän kykenee myös matkaoppaan hiukan ahtaassa roolissa jakamaan tietouttaan, joka on suurimmaksi osaksi yleissivistävää kulttuuri- ja paikallishistoriaa ja vain vähäisessä määrin arvoisien taiteilijoiden yksityiselämän hyväntahtoista tirkistelyä. Erityisen ansiokasta on flaneerauksen yhteydessä kuin puolivahingossa jaettu maisema-arkkitehtuurin esittely, eiväthän rakennukset vaivaudu itse kertomaan syntymäaikaansa saati sitä, että vaikka fasadi näyttää vanhalta, se on grynderin huijausta ja talo itsessään on paljon nuorempi. Näitähän ovat Helsingissä tunnetusti mm. Kämpin talo ja Stockmannin tavaratalon ns. Wulffin kulma, jossa sijainnut, 1897 valmistunut John Settergrenin piirtämä Argoksen talo purettiin, mutta 1989 valmistuneen uudisrakennuksen julkisivu palautettiin alkuperäiseen asuunsa, useimpien helsinkiläisten iloksi.

* * *

Järvelän kirjassa on ilahduttavan runsas mustavalkoinen kuvitus. Ilahtumista lisää se, että pääosa kuvista on laadukkaita entisaikojen valokuvaajamestareiden kuvia, jotka on myös usein levitetty koko painosivun alueelle (taitto Tarja Kettunen). Nämä kuvat muuttavat hyvätkin sanalliset kuvailut eläväksi todellisuudeksi. En ainakaan itse lakkaa rakastamasta näitä 1920-luvun kuvia, joissa Helsingin kadut ovat vielä pastoraalisen vähäautoisia ja jalankulkijoiden hallitsemia. Etu- ja takakansien kääntöpuolten aukeamille on rakennettu pienestä koostaan huolimatta hyödylliset ja antoisat kartat, joista näkyvät sekä käyntikohteet että pysähtymisen syy (taiteilijan tai ravintolan nimi!). Fontti on vaikealukuinen, muuten toteutus on erinomainen ja värien käyttö onnistunut lisä. Myös kirjan viitteet, lähdeluettelo sekä henkilöhakemisto ovat kunnossa, kuten tietysti kirjastoalan ihmisen kirjoittamassa tietokirjassa sopii olla.

Palaan lopuksi kysymykseen "tulenkantajuuden" yleisestä merkityksestä. Myös tämän kirjan jälkeen olen sitä mieltä, että kyseessä oli kyllä kulttuurihistoriallisesti kiinnostava, mutta tuskin varsinaisesti suomalaista kulttuurihistoriaa muuttanut ilmiö. Olen itse lueskellut viime aikoina Olavi Paavolaisen kirjoituksia ja pystyn ehkä eläytymään myös 1920-lukulaisen nuoren Paavolaisen rooliin tulenkantajien nimen alle sijoitettujen pääosin varsin nuorten kirjoittajien joukossa. Paavolainenhan oli jonkinlaisen epävirallisen suosittelijan tai suorastaan portsarin roolissa etsiessään ja tuuppiessaan eteenpäin omasta mielestään kriteerit täyttäviä uusia nimiä. Uuno Kailas on ollut tätä ennen vieraampi hahmo, jonka profiili tulee kirjassa varsin hyvin kuvatuksi.

Jäin kirjan suljettuani pohtimaan, jaksaako näin Helsinki-keskeiseen kirjaan uppoutua, jos ei ole Helsingissä pidempiä aikoja asunut ja sen keskustan katuja kävellen mittaillut. Useimmat taiteilijanimet ovat toki kansallisesti merkittäviä ja tunnettuja, mutta jos samanlainen kirja tehtäisiin turkulaisista tai tamperelaisista kirjallisista ympyröistä, kaduista ja rakennuksista, tuottaisiko se samanlaista mielihyvää kuin itselle tutun Helsingin kohdalla tapahtui. Uskallan epäillä, niin kotiseutukeskeisiä taidamme olla.