Maa takaisin luonnolle

Juha Kauppinen jatkaa hienoa valistussarjaan (edelliset Monimuotoisuus 2019 ja Heräämisiä 2021) teokselle Kertomus maasta : Ratkaisuja ilmastonmuutokseen ja luontokatoon (Siltala 2025). Se on muodoltaan kuin kirjamuotoinen televisiosarja, jonka kuluessa Kauppinen kiertää maailmaa, haastattelee tutkijoita ja kertoo sekä ihastuttavia että kauhistuttavia tosiasioita elollisen maailman tilasta. Jos Kauppinen eläisi englanninkielisessä maailmassa, hän voisi olla David Attenborough'n tapainen julkkis. Suomalaisena hän joutuu tyytymään pienempään julkisuuteen ja yleisöön. Itse asiat eivät siitä kuitenkaan muutu ja ne asiat ovat olennaisia.

Hämmästelen, kuinka paljon uutta opin tästä tuhdista tietopaketista. Olen ajatellut seuranneeni ympäristönsuojeluun liittyvää keskustelua ja uutisointia aktiivisesti ja lukeneeni aika paljon. Kauppisen kyydissä joudun tuon tuostakin myöntämään, että kappas, aivan uutta tietoa minulle! Ei mitään yhtä ja käänteentekevää ihmettä, vaan monia vähän pienempiä, joista en vaan ole tiennyt riittävästi. Palaan näihin oman hämmästelyni kohteisiin, mutta puin tovin Kauppisen tarinaan punomaa Gaia-ajattelua. Se kiehtoo Kauppista, vaikka hän toteaa evoluution selittävän asiat riittävän hyvin ilmankin. Ymmärrän, vaikka suhtaudun itse ehkä vähän varauksellisemmin. Jos jonkun ihmisen saa mukaan työhön luontokadon estämiseksi vetoamalla Gaia-ajatteluun, siitä vaan. 

Elämä hallitsee planeetastamme vain pientä päälliskerrosta, kaikki muu on elämälle yhtä vihamielistä ympäristöä kuin tuntemamme maailmankaikkeus. Itselleni tietoisuus tästä antaa vahvan motivaation estää elämän tuhoutuminen; mitään vaihtoehtoista paikkaa tai ympäristöä ei ole olemassa. Ei aurinkokunnassamme, ei tuntemassamme osassa sen ulkopuolista avaruutta. On vain järkevää tehdä kaikkensa, että Maa säilyy elämälle monipuolisesti suotuisana ympäristönä, sillä ihminen voi olla olemassa vain hyvin kireitten ehtojen toteutuessa. Elinkelpoisuusikkunamme on todella kapea rakonen mahdollisuuksien maailmankaikkeudessa.

* * *

Kommentoitavaa olisi niin paljon, että joudun surffaamaan Kauppisen nostattamilla laineilla vahvimmin mieleeni jääneiden huomioiden parissa. Tämä ei tee oikeutta kaikelle Kauppisen tekstille, mutta ei juututa siihen. Kaikki on siitä juontuvaa. Kuten metsän ja puiden näkeminen sellu- ja energiakattilan yli. Suomessahan metsätaloutta hallitsee ihmisen lyhyen aikavälin itsekkyys, kärsijöinä sadat vanhojen metsien eliölajit ja viime kädessä toimiva, ihmisen asuttava planeetta. "Talousmetsä ei ole biologisesti metsä. Se on pikemminkin plantaasi." Erittäin virkistäviä väitteitä ja Kauppinen perustee ne hyvin. Ei riitä, että istutetaan puita, täytyisi istuttaa metsiä, joista kasvaa vanhoja metsiä. Täytyy palauttaa maata luonnolle. Vaihtoehtoa ei ole.

Silti ilmakehän hiiltä on pakko vähentää, vaikka kaikki ihmisen päästöt saataisiin kuriin. Luonnonmetsät (siis biologisesti oikeat metsät) ovat hiilen sitojina tuplasti plantaasimetsiä tehokkaampia, siksi niitä tulee suosia. Mutta todellinen uutispommi ainakin itselleni oli, että vanhoja metsiäkin tehokkaampia hiilen sitojia ovat "märät niityt" ja maaperä. Kauppinen todistaa, että erilaiset kosteikot sitovat hiiltä paljon enemmän kuin kuiva maa. Olen itse ollut aina kuivien hiekkakankaiden ja kallioiden ystävä, tästedes ainakin ajattelen lämpimästi myös märkiä niittyjä eli paikkoja, joille ei mielellään tee retkeä. Muistan myös, että komplementaarisuus eli lajien toisiaan täydentävyys on olennainen osa evoluutiota, josta ei vain tarpeeksi puhuta eikä sen keskeisyyttä ymmärretä. [Epäilen, että vaikka kapitalismi rakastaa evoluution sitä osaa, jossa kaikki kamppailevat toisiaan vastaan aineellisesta hyvästä, tätä täydentävyyttä ja keskinäistä riippuvuutta se ei rakasta. Kauppinen kertoo koskettavan tarinan susista, jotka pelastautuvat valtavan metsäpalon tuhovoimalta märän niityn suojissa (s. 216–217)].

Sitten ovat meret, joilla on hiilen kiertokulussa ja hallinnassa valtava merkitys, kuten lukija tässä vaiheessa tietysti arvaa. Kauppisen kiehtova kuvaus mangrovemetsistä ja muista "sinisen hiilen" piirissä toimivista voimista avasi itselleni aivan uusia näköaloja. Siinä missä maa-alueiden hiilitasapaino on varsin kiikkerä ja kierto nopeaa, merissä hiiltä sitoutuu vain siinä yläkerroksessa, jota auringon valo valaisee. Mutta siinä missä maakasvien sitoma hiili palaa usein hyvin nopeasti ilmakehään, merissä suuri osa siitä vajoaa merten syvyyksiin ja poistuu kierrosta helposti sadoiksi, tuhansiksi ja jopa miljooniksi vuosiksi. Kun hiiltä sitoneet eliöt kuolevat, osa niistä ei päädy muiden syötäväksi vaan vaipuu merten pohjalle. Eipä ole tullut tällainen mieleen maakravulle.

* * *

Kauppinen numeroi neljä luontokadon keskeistä vaihetta:  (1) Suurnisäkkäiden massametsästys, (2) maanviljelys ja valtavien alueiden siirtyminen luonnolta ihmiselle ihmisen ehdoilla, (3) kaukaisten saarten valloittaminen ihmisen toiminnalle ja (4) kaupungistumisen käynnistyminen. Kauppinen painottaa, että nykyinen luontokato on ihmisen aiheuttama aivan kuten ilmastonmuutos. Eliölajeja on aina kuollut sukupuuttoon aivan kuten ilmasto on aina muuttunut. Nyt molemmat muuttuvat geologisesti silmänräpäyksessä "luonnottomalla" tavalla ihmisen toimien takia. Se muuttaa pelin säännöt kokonaan. Kasvien ja eläinten syöjät eivät ole ekologisesti välttämättömiä, mutta kasvit ja mikrobit ovat. Luonto tulee toimeen ilman ihmisiä ja muita eläimiä, olemme vain evoluution sallima ylimääräinen tekijä kasvien ja hajottajien täydellisessä maailmassa. Ajatus saa tuntemaan olon pieneksi.

Monet ihmisen konstit näyttäytyvät Kauppisen käsittelyssä aika heiveröisiltä. Esimerkiksi päästökauppa on osoittautunut varsin tehottomaksi laajassa mittakaavassa, vaikka saattaa paikallisesti tasoittaa ilmaan joutuvan hiilen määrää. Näyttää kuitenkin siltä, että ainoa tehokas tapa torjua sekä ilmastonmuutosta että luontokatoa on antaa luonnolle takaisin siltä varastetut alueet. Vanhat niityt, vanhat metsät, vanhat puut – on aina halvempaa suojella olemassa vielä olevia ylivoimaisia hiilen sitojia kuin ryhtyä hitaaseen entistämiseen. Toisaalta on aina parempi entistää, palauttaa ryöstösaalista, kuin olla tekemättä mitään tai teeskennellä, että maapallo ei ole pulassa.

Kaikki edellä sanottu koskee myös ihmiselämän tiivistymispisteitä eli kaupunkeja. Niiden "vihertäminen" millä tavalla tahansa kannattaa. Autot ovat globaali ongelma, myös sähköautoilu. Ongelmaa voi vähentää suosimalla joukkoliikennettä, polkupyöräilyä ja kävelemistä. Mutta ennen kaikkea ongelmia voidaan vähentää lisäämällä kaupungeissa yhteyttävää luontoa, lisäämällä lähiluonnon vihreyttä. Laajat suojelualueet sijaitsevat yleensä varsin kaukana ihmiskeskittymistä. Kaupunkien ihmisille tärkeätä ja motivoivaa on lähiluonnon, pihojen, liikenneväylien, puistojen ja entisten metsien sirusten suosiminen ja laajentaminen. Lähiluonnon tärkeys on ehkä ainoa asia, jonka koin puuttuvan Kauppisen käsittelystä. Globaalien ongelmien äärellä ihminen tuntee usein voimattomuutta. Oman lähiluonnon vihertäminen on sekä mahdollista että palkitsevaa. Siihen voi ottaa mukaan myös ne tulevat aikuiset, joiden elämisen mahdollisuudet riippuvat siitä, saadaanko ilmaston lämpeneminen ja luontokato ajoissa pysähtymään. 

Terävin kynsin terapiakapitalismista

Anna Kontula on kansanedustajaksi poikkeuksellisen ahkera kirjoittaja. Eikä hän kirjoita lämpimikseen, vaan aina asioista, jotka kokee yleisestikin tärkeiksi. Yleensä muutkin kokevat, onhan hän päätoimeltaan laajaa kannatusta nauttiva kansan edustaja. Kadonneen järjen metsästys (Into 2024) on kirja, jonka viittä eri aikoina syntynyttä tekstiä sitoo yhteen havainto, jonka mukaan asiakysymykset ovat korvautuneet tunnepuheella, jolloin varsinainen vallankäyttö katoaa näkyvistä ja synnyttää illuusion, ettei tässä nyt oikeastaan kukaan valtaa käytä. Kontula toteaa ääneen, vaikka tarkemmin sohimatta, että ilmiö on tuttu myös Vasemmistoliitosta. Me politiikkaa jotenkin seuraavat kyllä aavistamme, mihin kaikkiin asioihin Kontula viittaa.

Kirja koostuu johdannosta ja jälkisanoista, neljästä esseetyyppisestä kirjoituksesta sekä yhdestä case study -tyyppisestä kirjoituksesta koskien kissojen ulkoiluttamisen konkreettista järjestämistä. TERAPIAYHTEISKUNTA – SOSIAALITYÖ – BEAUVOIR – EKOKATASTROFI. Kontula etenee hämäläisen verkkaisesti, mutta hänellä on terävät kynnet, jotka kiinni saatuaan eivät irrota otettaan. Kissojen ulkoilutuksen järjestäminen on hyvä esimerkki siitä, miten perusteellisesti Kontula ongelman käy läpi ja analysoi sen objektiivisesti, vaikka on kahden bengalin hoitaja (kissojen näkökulmasta 24/7-hoitajaksi hyväksytty). Tämän enempää en aiheesta kirjoita, uteliaat lukekoot itse, mihin Kontula päätyy.

Tunnepuheen ylivalta ja affektiivinen polarisaatio ovat Kontulan terapiayhteiskunnaksi tai terapiakapitalismiksi nimeämän yhteiskunnallisen tilan tunnusmerkkejä. Siinä pyritään järki ja tunteet asettamaan vaihtoehdoiksi, joista vallankäyttäjä valitsee sen, jolla argumentointia tehdään, jos siihen edes vaivaudutaan. Todellisuudessa vastakkainasettelu on tietenkin vahingoksi sekä tuntemusten että järjen käytössä. Kontula muistuttaa klassisen retoriikan hyveistä, joita ovat puhujan luonne (ethos), kuulijan tunteet tai mielentila (pathos) ja järki eli argumentaatio (logos). "Logoksen poissaolo tuottaa pinnallista, säntäilevää ja tosiseikoista piittaamatonta. Kun sitä käydään politiikan kentällä, seurauksena on myös pinnallista, säntäilevää ja tosiseikoista piittaamatonta päätöksentekoa." (s. 19–20)

* * *

Luin kirjan neljää esseetä kuin vähän vierasta kieltä. Vika ei ole Kontulan, vaan minun, jolla ei ole koskaan ollut kärsivällisyyttä (eikä sen myötä motivaatiota – tai toisin päin) paneutua tunne- tai terapiapuheen nyansseihin. En siksi osaa sanoa oikeastaan muuta, kuin ettei minulla noussut vastalauseita. Yllättäen itselleni antoisimmaksi osoittautui luku Huonosti käyttäytyvät isoäidit, jonka lähtökohtana on ollut Kontulan päätös tutkia, mitä sanottavaa seksuaalisesta häirinnästä oli "feminismin ikoni" Simone de Beauvoirilla. Essee valottaa kiintoisalla tavalla feminismin kaltaisen historiallisesti muuttuneen ja muuttuvan aatejärjestelmän kipupisteitä yhdessä konkreettisessa aihepiirissä eli ihmisten (naisten) kokemassa seksuaalisessa häirinnässä. Esseen ytimenä on pyrkiä ymmärtämään, miksi de Beauvoir ei nostanut asiaa feminismin eturintamaan ja miksi häntä sen takia myös kritisoitiin ankarasti kiihkeimmän Me too -liikkeen aikana.

Kontula toteaa oivaltavasti, kuinka usein meillä on taipumus arvioida ihmistä, kun pitäisi arvioida tekoja. Se on niin automaattista, että harva tunnistaa ilmiötä, vaikka sen sormella osoittaa. "Karu tosiasia on, että useimmiten politiikassa häärää vain epätyydyttävin mielipitein ja ominaisuuksin varustettuja ihmisiä." (s. 103) Kantola muistuttaa, että ihmisten henkilökohtainen emansipaatio on ainoa tapa tuottaa yhteiskunnallista muutosta. Mutta miten houkutella emansipoitumaan ihminen, joka ei koe olevansa minkäänlaisen ajattelutavan muutoksen tarpeessa? Politiikan paradoksi on, että yhteistyötä on pakko tehdä epätäydellisten ihmisten kanssa. Sitä on pakko sietää.

Kantola muistuttaa – myös de Beauvoirin henkilöhistoriaan viitaten –, että kuka tahansa meistä voi syyllistyä seksuaalisen häirinnän kaltaiseen käytökseen, se ei ole "joillekin" varattu rooli näytelmässä, jossa me kaikki muut olemme viattomia. De Beauvoirin ratkaisu on tietämättömyyden vähentäminen, siis tietämättömien ihmisten emansipaatio. Tämän päivän sometuomioistuinten maailmassa tarvitaan kehittynyttä sosiaalista lukutaitoa. Nollatoleranssin tyyppinen "ratkaisu" ei kerta kaikkiaan riitä, stereotypiat ja halvat yleistykset on uskallettava purkaa.

* * *

Voiko ekokatastrofi osoittautua ylivoimaiseksi vastustajaksi parlamentaariselle demokratialle? Siltä ainakin näyttää, sillä demokraattisesti valitut päättäjät ja pääosin heidän joukostaan poimitut ylimmät julkisen vallan käyttäjät ovat osoittaneet tavattoman huonoa esimerkkiä äänestäjilleen. Tieteelliset tosiasiat kiistetään, yritetään siirtää vastuu "muille" naurattavan kestämättömillä perusteilla ja uskotaan – siis konkreettisesti uskotaan kuten uskovaiset uskovat jumalaansa –, että kyllä tekniikan keinot (= nerokkaat koodarit ja aina luotettavat insinöörit) keksivät keinot, joilla ekokatastrofi torjutaan ja vieläpä ajoissa. Parlamentaarikoita eivät saa muuttamaan kurinalaista äänestämistään mitkään tutkimustulokset, eivät ilmastonmuutoksen tuottamat rajut sääilmiöt ("eikös ole vaan kiva juttu, että kylmän Suomen kesät ovat vihdoinkin lämpenemässä?") tai edes uhkakuvat miljoonista ympäristöpakolaisista, jotka tulevat tänne vielä asuttavissa olevaan Pohjolaan, halusimme tai emme.

"Vanha järjestelmä pitää vielä pintansa, mutta paine muutokseen kasvaa koko ajan. Ja kuten mannerlaattojen kanssa, mitä voimakkaammaksi jännite liikkeen ja paikallaan pysymisen välillä muodostuu, sitä kovemmalla rytinällä sitten lähdetään." (s. 111). Kontula analysoi – ja mielestäni aivan oikein –, etteivät asiat muutu sillä, että poliitikot etsivät äänestäjien kanssa yhteisen tunteiden aallonpituuden ja sitten vaan, jotenkin, isotkin ongelmat ratkeavat. Muutos edellyttää ajattelun emansipaatiota, pysyvää kehittymistä. Se ei tule ilmaiseksi. Eikä poliitikkojen ja äänestäjien suhde ole henkilökohtainen, vaikka sellaisen valehteleminen on tavallista. Suhde on erityinen, mutta ei henkilökohtainen. Eikä yhteisö ole sama asia kuin yhteiskunta, joka on yhteisöjen sekava rykelmä.

"Mikäli moniäänistä yhteiskunnallista keskustelua ei ole kiinnostusta käydä, ei oikeastaan ole mitään mieltä pitää yllä niin kankeaa ja kallista järjestelmää kuin edustuksellinen demokratia. Koska demokratia ilman vakavaa pyrkimystä ajatusten, intressien ja perustelujen avoimiin turnajaisiin on vain ihmisten petkuttamista." (s. 195)  Anna Kontula ei tuhlaa kirjassaan sanaa "kapitalismi", vaikka se voisi esiintyä melkein joka sivulla. On silti selvää, että vaikkapa "vanha järjestelmä" tarkoittaa juuri sitä sen "liberalistisessa" merkityksessä. Sillä kuten Mark Twainin sanomaksi väitetään, "If voting made any difference they wouldn't let us do it."