Kun kaikki on myytävänä

Ei se ole Björn Wahlroosin tarkoitus tietenkään, mutta hänen jo kolmiosaiseksi kasvanut päiväkirjasarjansa tarjoaa harvinaisen ja käytännössä ainoan mahdollisuuden meille 99 %:lle saada tietää edes jotain siitä, millä tavalla suomalaissyntyinen, nykyään ruotsalaiseksi ryhtynyt suurkapitalisti elää voidakseen kasvattaa osakkeenomistajien (joihin hän itse kuuluu) omaisuutta ja samalla yhteiskunnallista valtaa. Ymmärrän kyllä niitäkin, joita Wahlroosin elämä ja teot eivät kiinnosta vähääkään. Vuosikymmenet kuluvat, mutta kapitalistin elämä on täsmälleen yhtä tylsää/kiinnostavaa kuin ennenkin. Maailma toki muuttuu ja suurkapitalistit muuttavat toimintaansa sen mukaisesti. Muutokset ovat kuitenkin yksityiskohdissa kuten kulisseissa ja näyttelijöissä, eivät näytelmän perusasetelmassa. Kirjan päähenkilö, pankkiiri, konserninjohtaja jne. Wahlroos tarjoilee lukijalle oman menestystarinansa, jossa maailman – tai ainakin Suomen ja Ruotsin – mahtavat liukuvat näkyviin ja taas katoavat, mutta taitava kapitalisti tekee onnistuneita kauppoja, välttää yhtä taitavasti tekemästä huonoja kauppoja (no, joskus harvoin tulos on jotain siltä väliltä) ja – hokkuspokkus – niin vaan se 1 % jatkaa valtansa ja rahakasansa kasvattamista.

Nurkkahuone : Eräänlaiset päiväkirjat 2001–2022 (Otava 2025) kattaa suomalaisen finanssimaailman eurokauden päättyen ilman selkeää yhteenvetoa vuoteen 2022, jolloin Wahlroos päätti jättää raskaimmat vastuunsa ja siirtyä "eläkkeelle" eli ottamaan vähän kevyemmin (kirjan perusteella ehkä ehtiäkseen vieläkin useammin lintujahtiin). Wahlroos antaa kuitenkin ymmärtää, että ainakin neljäs päiväkirja on vielä luvassa ja siinä hän keskittyy myös politiikkaan. En tiedä, ketkä tuota opusta varsinaisesti tarvitsevat, mutta oletettavasti Wahlroos jatkaa poliittisten ja ideologisten inhokkiensa rusikointia ja kavereidensa kehumista, kaikki luonnollisesti sillä ylimielisellä charmilla, joka koristaa kaikkea Björn Wahlroosin rikastumista seurannutta uutta elämää. Oikeastihan Wahlroosin ei tarvitsisi piitata vähääkään siitä, mitä me 99 % teemme tai ajattelemme, mutta jokin vetää upporikkaan kirjoittamaan kirjoja, joita myös rahvas saa lukea. Oletan, että taustalla on tarve saada arvostusta ja näkyvyyttä, jota ei koskaan ole liikaa sille, joka sisimmässään tietää olleensa paitsi häikäilemätön ja taitava myös onnekas.

Wahlroos myöntää esipuheessa kirjoittaneensa kirjaa pääosin yksin – ja sen voi valitettavasti myös lopputuloksesta päätellä. On toki mahdollista, että kustantaja Otavan kustannustoimittaja on tehnyt tekstille jotain myönteistä, mutta ainakaan kirjoittajan ajoittain horjuvaan suomen kieleen hän ei ole tohtinut puuttua (kirjaan on jäänyt myös selkeitä kirjoitusvirheitä luvattoman paljon, vaikka jotkut niistä ovatkin hupaisia). Lukija joutuu sietämään sinänsä pieniä, mutta aran kielikorvaa riipiviä ratkaisuja, kuten possessiivisuffiksin puuttumista ja subjektin monikon parina olevan verbin yksikköä. Kaikki nämä olisi kustantajan oikolukijan – jos sellainen on ollut käytettävissä – pitänyt löytää ja korjata, vaikka olisikin sitä mieltä, että kurssit voivat ihan oikeasti "tippua".

* * *

Björn Wahlroosin tapa kirjoittaa on ennallaan. Hän kirjoittaa sujuvasti, mutta valikoi tarkkaan, mistä puhuu ja mistä ei. Yksityiselämä kuuluu jälkimmäisiin, metsästysreissut ja muut 1 %:n kujeet ensimmäiseen. Wahlroos antaa silloin tällöin lukijan ymmärtää, ettei hänkään ole aivan täydellinen, joskus tulee vähäisiä arviointivirheitä, mutta koskaan ei mitään vakavaa. Wahlroos ei päiväkirjamerkintöjensä perusteella harrasta hyväntekeväisyyttä tai kulttuuria (ehkä ravut ja hienot juomat pois lukien), eikä varsinkaan seurustele ns. tavallisten ihmisten kanssa. Sen sijaan hän matkustaa, useimmiten lentämällä, koko ajan. Hänen hiilijalanjälkensä on huikea, mutta voimme olla varmoja siitä, ettei Wahlroos kanna siitä huonoa omaatuntoa. Kapitalistien keskinäinen kilpailu kaupoista ja nimityksistä toimii miesten henkilökohtaisten tapaamisten kautta. Sitä vaativat sekä rahanarvoisten tietojen salailun tarve että pelureiden keskinäinen epäluottamus, jonka tuottamaa riskiä voinee arvioida vain tuijottamalla silmistä silmiin.

Björn Wahlroosin maailma on tosiaan myös 2000-luvulla edelleen lähes täysin miesten maailma. Kuten ennenkin, Wahlroos varoo visusti kirjoittamasta riviä, joka voitaisiin tulkita naisia vähätteleväksi tai aliarvioivaksi. Yhden ainoan kerran hänen sanavalintaansa voi ainakin pahantahtoisesti tulkita sellaiseksi, kun hän toteaa Ruotsin valtiovarainministeri Magdalena Anderssonista, että "hän näytti melko tavalliselta tukholmalaistytöltä" (s. 359), mutta tämä mahdollinen lipsahdus liittyy Anderssonin kuvaamiseen piinkovaksi neuvottelijaksi, siis kunnon mieheksi. Alentuvia ilmauksia palvelevasta henkilökunnasta Wahlroos ei ole täysin osannut välttää, vaikka ilmaisu kuten "uskollinen vahtimestarimme" (s. 200) on tietenkin muodollisesti myönteinen. Yllättäen Wahlroosin varovaisuus ja pyrkimys esittää aina itsevarmaa ja coolia pettää kuitenkin Uruguayn reissulla (missä Wahlroos on hoitamassa PR-suhteita eukalyptussellua valmistavien tehtaidensa takia), jonka aikana hänen on pakko tavata entisestä Tupamaros-sissistä presidentiksi noussut José Mujica. Wahlroosin kommentit (s. 308–311) isännästään ovat niin halveksivia ja epäkunnioittavia, että tekstiä on vaikea tulkita muuten kuin isännän kuolleesta rengistään muille isännille sanomaksi varoitukseksi.

Oman kerroksensa väen Wahlroos jakaa mielestäni kolmeen tai neljään ryhmään. On nimeämättömiä toheloita, joiden kaltaisten kanssa Wahlroos ei halua aikaansa tuhlata ja paljon sinänsä ei-kiinnostavia, mutta asioiden ymmärtämisen kannalta pakolla nimettäviä (usein poliitikkoja ja virkamiehiä, joista hyvin harvoja Wahlroos arvostaa ja useita selvästi inhoaa sydämensä pohjasta). Onneksi kustantaja tai kirjoittaja on päättänyt, että kirjassa täytyy sentään henkilöhakemisto olla, että itse kukin voi tarkistaa, "mitä se Wahlroos minusta sanoo".) Kolmannen, selkeästi tärkeän ryhmän muodostavat "ystävät", joissa on sekä arvostettuja kilpailijoita että niitä, joita me 99 %:kin kutsuisimme ystäviksi. Epiteetin "ystäväni" saaneista Wahlroosilla ei ole mitään kielteiseen vivahtavaakaan sanottavaa. Vielä tärkeämpiä ovat lähimmät työtoverit (anteeksi, sehän on vain sanontatapa), joista useimmat Wahlroos on henkilökohtaisesti valinnut, nostanut ja tavoilleen opettanut. Näistä tärkein näyttäisi olevan Kari "Kuki" Stadigh, Wahlroosin perintöprinssi ja oikea käsi. Stadigh saa muutaman kerran jopa kunnian olla Wahlroosiakin kaukonäköisempi.

* * *

Kun Björn Wahlroos on aika tasan kolme vuotta itseäni nuorempi, en välttämättä teitittelisi, jos niin epätodennäköinen asia kuin kahden erimerkkisen maailman kohtaaminen sattuisi. Olisin tietenkin Wahlroosille sitä Mujican jengiä, mutta voisin silti kysyä joistakin asioista, joita Wahlroos ei selvästikään halua pohtia ääneen. Yksi liittyy valtioiden rooliin 1 %:n mieleisessä maailmassa. Wahlroos vastustaa tunnetusti kaikkea valtion taholta tulevaa säätelyä, joten on hiukan yllättävää, että hän opastaa valtiovarainministeri Jyrki Kataista vuoden 2008 finanssikriisin tuiverruksessa seuraavasti: "Vaikka vastustankin periaatteessa kaikkia valtion tukia, pelkään, että tässä tilanteessa ei ole muuta ratkaisua." (s. 255) Eli jopa Wahlroosille on periaatteita ja "periaatteita", joista poiketaan, kun vapaan kapitalismin laiva uhkaa mennä nokka edellä pohjaan. Vaikka valtiot ja niiden edustajat saavat Wahlroosin kirjassa toistuvasti satikutia, valtiollista sosialismin pelastavaa kättä ei käy kokonaan kiistäminen.

Siitäkin kuulisin lisää, uskooko Wahlroos aidosti, että kapitalistit voisivat paremmin, jos sekä ammattiyhdistysliike (Wahlroos puhuu ay-liikkeen "hirmuvallasta" sivulla 372) että EK:n diletanttikerho (Wahlroosin oma määritelmä) katoaisivat maailmasta ja kaikesta neuvoteltaisiin vain paikallisesti. Olisiko Euroopassa minkäänlaista taloudellista vakautta, jos eläisimme ruoskaansa heiluttavien patruunoiden ja massoista eristäytyneiden pääoman hallitsijoiden armoilla? Myös Wahlroosin omaisuus on syntynyt sen ansiosta, että Euroopassa on ay-liikkeen taistelun ansiosta lisääntynyt niiden ihmisten määrä, jotka voivat kuluttaa kapitalistien tuottamia maksullisia palveluita. Eihän nälkäorja hanki henkivakuutusta tai vinguta korttiaan elintarvikejätin kassalla. Kaikki kapitalistien rahat ovat kuitenkin peräisin 99 %:n työstä, vaikka niiden jakautuminen kapitalistien kesken riippuu tietysti Wahlroosin kaltaisten kykyjen määrästä ja sijoittumisesta.

Omissa päiväkirjoissaan Björn Wahlroos on selkeästi sekä itseensä tyytyväinen että onnellinen kuuluessaan 1 %:n kerhoon. Hänellä on tietoa, taitoa ja valtaa kasvattaa omaa ja lapsilleen kanavoimaansa omaisuutta edelleen. Hän viihtyy silmin nähden maailmassa, jossa rahaa ei tarvitse arjessa ajatella. Mutta sitä emme tiedä, kokeeko hän rahasta riippumattomia elämyksiä luonnon keskellä (ei, en tarkoita lintujahteja, vaan kävelemistä kartanonpuistossa ja ties mitä rikaskin voi harrastaa). Emme tiedä, millainen taide mahdollisesti koskettaa Björn Wahlroosin sisintä. Vaivaako kansanmurhan keskellä elävien ihmisten kohtalo koskaan hänen mieltään, tuntuuko raskaalta seurata uutisia maailmalta? Emme tiedä, emmekä tule varmaan koskaan tietämäänkään. Sillä päiväkirjoissaan Björn Wahlroos on aina vain pankkiiri, konserninjohtaja, hallituksen puheenjohtaja, taloudellisen vallan käyttäjä ja rahan tekijä, joka nurkkahuoneestaan käsin säätelee tuhansien ihmisten elämien tapahtumia. Jolle kaikki on viime kädessä myytävissä, kunhan oikea määrä rahaa tarjotaan.