Uuden maailmanjärjestyksen järistyksiä

Mikä tahansa kirjoitus saati kokonainen kirja Ukrainan kriisistä ikääntyy vauhdilla. Vaikka sota näyttää junnaavan ja useimmat kommentit toistavat itseään, maailmanpoliittiset voimaviivat muuttuvat koko ajan. Olen itse vahvasti sitä mieltä, että sota Ukrainassa heijastaa suoraan muuttuvaa maailmanjärjestystä edustaen sen ikävimpiä, tuhoa ja kuolemaa edustavaa osaa. Timo Hellenberg ja Pekka Visuri, kaksi asiantuntevaa tohtorismiestä, on koonnut kirjan Tulilinja : Ukraina ja uusi maailmanjärjestys (Into 2026), jonka esipuhe on päivätty marraskuussa 2025. Tätä parempaa yleistajuista käsikirjaa ei ainakaan suomen kielellä taida löytyä. Kirja ei liene monen mielestä kelvollinen, koska siinä on kokonaan hylätty ideologinen kiihkoilu, puolenvalinta ja siihen suoraan liittyvä Venäjän demonisointi sekä usko alkeelliseen sotapropagandaan. Minusta kirja on onnistunut juuri tästä syystä. 

En silti ole sitä mieltä, että kaikkia olennaisen tärkeitä asioita olisi kirjassa käsitelty riittävästi. Hellenberg ja Visuri voivat kyllä puolustautua sillä, ettei yhteen kirjaan voi millään sisällyttää kaikkea, mikä voidaan tulkita merkittäväksi ja painotuseroja syntyy tämän takia helposti. Itse jäin kaipaamaan syvällisempää analyysiä sekä EU:n että varsinkin Yhdysvaltain siitä osallisuudesta, joka ei vieläkään ole avoimesti julkista tietoa, mutta silti riittävän hyvin dokumentoitua johdattamaan siihen arvioon, ettei sota Ukrainassa ole ainakaan provosoimaton aggressio. Saattaa olla, että Hellenberg ja Visuri pyrkivät tietoisesti välttämään paitsi Venäjän, myös EU:n ja USA:n syyllisyyden tarkkaa sormella osoittamista.

Edellä sanottu ei poista sitä, että kirjan tarjoama katsaus Ukrainan kriisin vaiheisiin on varsinkin suomalaisittain eli yhden sallitun totuuden olosuhteissa rohkea ja eri puolilta aihetta lähestyvä ilman sitoutumista kenenkään tai minkään propagandaan. Hellenberg ja Visuri eivät ole pelänneet leimautumista "Putinin kätyreiksi" vaan avaavat asiallisesti niitä tekijöitä, jotka johtivat hyökkäyspäätökseen alkuvuodesta 2022. Kirja sisältää aihetta seuranneille paljon tuttua tietoa, mutta myös paljon sellaista, jota ei ainakaan suomalaisen median kautta ole voinut saada. Tässä suhteessa kirjaa voisi pitää esimerkiksi lukiolaisille erittäin hyvin sopivana luettavana.

* * *

Kirjaan tähän näkyviin ne aihepiirit, joista olisin itse kaivannut enemmän tekstiä ja varsinkin punnittua analyysiä. (1) Yhdysvaltain tietoinen Venäjän provosoiminen siinä tarkoituksessa, että Venäjä joko alistuu Naton ylivaltaan tai ryhtyy sotaan, jonka avulla "länsi" nujertaa Putinin johtaman valtion ja saa mahdollisuuden sekä Venäjän hallinnolliseen pirstomiseen että talouselämän kaappaamiseen Yhdysvaltain suuryritysten haltuun. (2) EU-eliitin pakkomielteinen russofobia, jonka takia sodasta ei pyritä eroon, vaan sen halutaan jatkuvan siinä toivossa, että Venäjälle käy kuten USA on suunnitellut, vaikka se merkitsee Euroopan maiden talouden lamaa erityisesti edullisen venäläisen energian korvautuessa paljon kalliimmalla yhdysvaltalaisella energialla. (3) Ukrainalaisen oligarkkiperustaisen hallinnon valtava korruptio, jonka puitteissa ilmeisesti hyvin merkittävä osa länsimaisesta talousavusta on kavallettu saman tien vallassa olevien oligarkkipiirien ylellisen elämäntavan rahoittamiseksi. (4) Trumpin hallinnon motiivien tulkitseminen pelkästään pintatason ilmiöiden tasolla ja taustalla oleva sionistien täydellinen Yhdysvaltain päättävien elinten dominointi, joka on tehnyt maasta Israelin tarpeita ja tahtoa tottelevan palvelijan. Israelin roolista Ukrainan aseistajana ja sen talouden sekä politiikan hyödyntäjänä ei missään ole riittävästi pohdittua tekstiä.

Hellenberg ja Visuri ansaitsevat kiitosta siitä, että he eivät antaudu läntisen sotapropagandan helppojen selitysten vietäväksi. Avoimesti todetaan esimerkiksi, että länsimaat suostuivat Minsk-sopimuksiin vain ajan voittamiseksi ja Ukrainan sotavarustelun rakentamiseksi (Merkel ja Hollande). Sekin todetaan kylmän viileästi, että Maidan-aukion salamurhat voidaan sälyttää kummankin osapuolen vastuulle ja että Boris Johnson lähetettiin Istanbuliin estämään varhainen rauhansopimus Venäjän ja Ukrainan välillä, vaikka sopu oli jo löydetty. Rauha ei sopinut länsimaitten sotilaallisiin suunnitelmiin.

Mutta miksi Hellenberg ja Visuri eivät käsittele lainkaan niitä monia terroristisia iskuja, joihin Ukraina aika hyvin todistetusti on syyllistynyt? Olisin itse odottanut, että Nord Stream -putkistoon kohdistettu sabotaasi olisi kirjassa mukana edes sen perusteluna, että EU on ottanut sodan jatkamisesta päävastuun sen jälkeen, kun Donald Trump ilmaisi selkeästi halunsa päästä eroon koko "Bidenin sodasta". Edullisen Venäjän kaasun käytön lopettaminen oli varsinkin Saksalle erittäin vastenmielinen päätös, eikä sitä luultavasti olisi koskaan syntynytkään ilman Nord Streamin sabotointia. Sehän oli todellisuudessa sekä sotilastoimi että ulkopoliittinen painostuskeino, jonka edessä Saksan vastarinta murtui.

* * *

Vaikka pidän Hellenbergin ja Visurin kirjaa erittäin ansiokkaana, myönnän harmittelevani sitä, että se on johdonmukaisen neutraali sekä ilmaisuissa että johtopäätöksissä, mutta jättää liian monta tärkeää asiaa käsittelemättä. Esimerkiksi Ukrainan sisäpolitiikkaa lienee mahdoton hahmottaa ilman oligarkkitalouden päättäväistä ruumiinavausta (ruumis tosin elää ja voi erittäin hyvin, mutta sanallista veistä olisi silti voinut hyödyntää). Ukraina on Euroopan johtavia maita kalleimpien loistoautojen ostotilastoissa. Kun johtavan hallintovirkamiehen virallinen palkka on alle 2000 euroa kuussa, on vaikea selittää, miten tällainen virkamies voi ostaa Floridasta miljoonien arvoisen asunnon ja kustantaa lapsille miljonääriluokan koulutuksen ja vapaa-ajanvieton ilman valtavaa korruptiota. Ilmeisesti Hellenberg ja Visuri eivät pidä oligarkkitaloutta olennaisena.

Toinen harmillinen kierretty kysymys on Venäjän hyvin olennaisena pitämä avoimesti fasististen järjestöjen ja julkisten puheiden esiintyminen ja Ukrainan johdon niille antama tuki. Uusnatsien lukumäärää on vaikea tietää, mutta pelkästään Twitterin (eli Elon Muskin X:n) kautta tulviva kuvamateriaali sekä sotilaiden että siviilien keskuudessa vahvan Stephan Banderan perinteen jatkamisen luulisi olevan tärkeä taustaselittäjä sille, miksi Venäjä pitää natsien kuriin laittamista yhtenä rauhanehtona, josta ei tingitä. Kun EU-johtokin on ryhtynyt korjaamaan muistojamme toisen maailmansodan syyllisistä (Saksa esiintyy muina miehinä voittajavaltioiden joukossa), ei uusnatsien vahva asema Ukrainassa voi olla mikään merkityksetön sivujuonne. Puolan presidentti Nawrocki joutui juuri perumaan Zelenskyiltä kunniamerkin tämän natsismin tuen takia. Länsimediassa konnan roolia tarjottiin kyllä enemmän Nawrockille.

Oma analyysini on jo vuosia sitten päätynyt toteamaan, että sota Ukrainassa on paitsi sijaissota Venäjän nujertamiseksi, myös luhistumassa olevan yksinapaisen maailman valtiaan eli Yhdysvaltojen brutaalin kääntyilyn yksi seuraus. Plutokraattiluokka (jota nykyään kutsutaan myös Epstein-luokaksi) ei tyydy vaiti seuraamaan, kuinka globaali etelä Kiinan johdolla lopettaa Yhdysvaltain (ja sen kautta Israelin) globaalin herruuden. Jatkuva sota kelpaa ultrarikkaille, koska heillä on keinonsa rikastua, kun muut kärsivät ja kuolevat. Jatkuva sota Ukrainassa estää myös Eurooppaa haastamasta Yhdysvaltain hegemoniaa. EU on muuttunut itsepintaisesti haukkuvasta haastajasta selällään Yhdysvaltain rikkaiden luokkaa nuoleskelevaksi häviäjien joukoksi. Maailmanjärjestys totisesti järähtelee eikä jätä ketään turvallisesti syrjään. Typerimmät, kuten Suomen poliittinen johto, ovat ihan omilla päätöksillään hakeutuneet ongelmien ytimeen. Olisiko siinä kirjoittajapari Hellenberg ja Visuri seuraavan kirjan aihe?

Kuva (c) Klaus Welp