Suku pahin myös kapitalismissa?

Hannu Sokala on jatkanut siitä, mihin jäi yhdessä Jukka-Pekka Raesteen kanssa kirjoitetussa kirjasssa Maailman 50 vaarallisinta yhtiötä (Nemo/Otava 2021, arvioni kirjasta täällä). Näkökulma ja käsittelytapa ovat pysyneet ennallaan, mutta nyt luupin alle ovat päässeet sellaiset suvut, joiden on onnistunut hankkia ja pitää käsissään (useimmiten, ei ihan aina) jättimäisiä omaisuuksia kapitalismin tarjoamilla välineillä ja keinoilla. Maailman 50 vaarallisinta sukua (Nemo/Otava 2023) ei ole yhtä mielenkiintoinen kuin edeltäjänsä, ellei ole kiinnostunut ihmisen ahneuden, häikäilemättömyyden ja juonittelukyvyn kuvauksista. Sokalan tekemästä rajauksesta seuraa, että kirjaan eivät ole mahtuneet mukaan yhden sukupolven mittaiset tarinat, vaan pelkästään pidemmän aikavälin onnistuminen omaisuuden pitäminen yhden suvun hallussa. En ole varma siitä, onko tämä merkityksellinen piirre. Sen ehdoilla kuitenkin mennään.

Merkittävä osa Sokalan mukaan ottamista suvuista ei ole niminä kovinkaan tunnettuja, vaikka heidän omistamansa yhtiöt ja niiden liikemerkit sitä olisivatkin. Varsinkin loppua kohden kirjan luvut lyhenevät ja suvut muuttuvat tyystin merkityksettömän tuntuisiksi suhteessa kirjan raflaavaan otsikkoon. Suurin osa kirjan suvuista on aivan "tavallisia" kapitalistisen talousjärjestelmän synnyttämiä ja mahdollistamia ahneita alueellisia saalistajia, joiden vaarallisuus on kyseenalaista, jollei pidä omistusten kasautumista sinänsä vaarallisena asiana, kuten itse teen. Myös Sokala tuntuu jollain tasolla tuomitsevan kapitalistisen ahneuden, mutta purkaa sen enemmänkin sukujen sisäisten kiistojen näyttämöksi kuin yhteiskunnallisesti merkittäväksi tekijäksi. Pidän tätä kirjan antia heikentävänä tekijänä. Olisi ollut mielekkäämpää keskittyä keskimääräistä monopolistista kapitalistia enemmän niihin, joiden elämässä ahneus rahan perään on yhdistynyt poliittisen vallan himoon.

Näitä yhteiskunnallisesti vaarallisia valtaa himoitsevia ja käyttäjiä on toki kirjassa mukana (mm. Kochin veljekset ja Rupert Murdoch), mutta jotenkin heidän vaarallisuutensa laimenee, kun rinnalle asetetaan rikkautensa tuhlanneet Vanderbiltit tai Suomen Herlinit, joilla tuskin on globaalissa katsannossa tarjota minkään lajin vaarallisuutta. Tässä suhteessa olisi parempi ratkaisu ollut luopua tuosta 50:n tasaluvusta ja keskittyä 1900- ja 2000-lukujen todellisesti vaarallisimpiin sukuihin, joiden toimialana on viestintä, aseteollisuus, öljy yms. On toki kiinnostavaa lukea, miten Sokala yrittää rakentaa Antti Herlinistä kuvaa suomalaisen rikkaan suvun vaikutusvaltaisena edustajana. Se on hankalaa, koska Herlin on itse esiintynyt julkisesti sen verran, että tunnemme melko hyvin hänen elintapansa, kiinnostuksensa maanviljelyyn ja suuren huolen ilmastonmuutoksesta. Myös Herlinien suvun tragediat tunnetaan ennestään niin hyvin, ettei luku tunnu tarpeelliselta edes yltiöisänmaallisesta näkökulmasta. Voi olla, että Antti Herlin on ohjaillut Helsingin Sanomien kirjoittelua ja tavoitteita, mutta sellaista tietoa ei Sokala onnistunut pusertamaan esiin. Minusta suomalainen kapitalisti, joka tukee rahallisestikin ilmastonmuutoksen vastaisia toimia, ei ole erityisen vaarallinen.

* * *

Sokala on koonnut kiitettävän paljon informaatiota raharikkaitten sukujen vaiheista ja yksittäisten edustajien elämästä. Tasapainottelu yksityisen ja yleisen välillä onnistuu välillä paremmin, välillä huonommin. Pahimmillaan kirjan teksti on kuin jostain julkkisjuoruja levittävällä lehdellä, parhaimmillaan Sokala avaa kiinnostavasti omistamisen outoja polkuja ja rahan ristiriitaista vaikutusta ihmiseen. Joissakin suvuissa arvostetaan vaatimattomuutta, säästäväisyyttä ja omaisuuden säilyttämistä (sen kasvattamisen rinnalla). Toisissa taas ostellaan luksusasuntoja, huvijahteja ja valtavia maa-alueita eli kulutetaan saatua vaurautta tulevaisuutta suuremmin murehtimatta. Ei ole mikään yllätys, että tolkuton rikkaus vapauttaa ihmisen töissä käymisen vaivasta ja mahdollistaa minkä tahansa harrastuksen siinä missä julkean laiskottelun 24/7/365-periaatteella. Kuten ei sekään, että rikkaus ei tuo kaikille onnea, vaan synnyttää verisiä kiistoja ja suvun sisäisiä paineita.

Tunnustan kuuluvani niihin, joita juorulehtien tyypillinen aineisto ultrarikkaiden häpeämättömästä tuhlailusta, lemmensuruista tai onnettomuuksista ja itsemurhista ei suuremmin kiinnosta. Vaikka raha mahdollistaa monia asioita, se myös vaikeuttaa aitojen tunteiden tunnistamista ja vääristää ihmissuhteita muutenkin. Nämä eivät ole kuitenkaan millään tavalla yleisesti "vaarallisia" asioita, eikä niillä sen takia olisi pitänyt olla mitään roolia kirjassa, jonka otsikossa puhutaan "vaarallisista" suvuista. Karkeasti arvioiden puolet kirjan tekstisisällöstä kuuluu mielestäni tuolle juoruosastolle, minkä seurauksena tämä kirja synnyttää jossain määrin pettyneen olon. Näin käy myös siksi, että vaikka jotkut suvut on käsitelty suhteellisen laajasti, Sokalan kapitalismianalyysi on samalla tasolla kuin ennenkin, eikä yhteiskunnallisesti todella merkittävien sukujen rooli erotu kunnolla niistä, jotka ovat lähinnä vain tolkuttoman ahneita ja piittaamattomia.

Maailmanpoliittisesti Sokala näyttää pyrkineen ottamaan mukaan näytteitä niin lännen kuin globaalin etelän ja idän valtioista. Venäjää edustavat vain Rotenbergit, Andrei Gurjev ja ainakin itselleni täysin tuntematon Aleksandr Bortnikov. Kiinan johtajan Xi Jinpingin ottaminen mukaan kirjaan on minusta outoa, koska vaikka hänellä varmasti on valtaa ja ehkä vaarallistakin valtaa, se ei kumpua ultrarikkaasta suvusta, vaan poliittisesta etenemisestä huipulle. Mukana on paljon aasialaisia ja Latinalaisen Amerikan ultrarikkaita, jotka ovat suomalaisille lukijoille pääosin tuntemattomia, vaikka ehkä hyvä olisi heidänkin nimensä painaa mieleen. Euroopasta ja Yhdysvalloista on kaikeksi onneksi löytynyt myös sellaisia sukuja, joiden rooli on globaalista tärkeä ja jotka ovat toimineet ja toimivat edelleen tavalla, jota voi kutsua aidosti vaaralliseksi.

* * *

Voisi sanoa, että jokainen pankkiiri on roolinsa takia vaarallinen ja potentiaalinen rikollinen, koska pankit hoitavat rahaliikennettä ilman eettisiä ja usein myös juridisia esteitä. Mutta Sokala nimeää heitä useammin vaarallisiksi ne ihmiset ja suvut, jotka omistavat pankkien käsittelemät rahat. En rupea tarkemmin käymään läpi Sokalan ratkaisuja, mutta haluan nostaa omasta puolestani esiin muutamia, jotka minulle edustavat kapitalistisen ahneuden ja häikäilemättömyyden vaarallisimpia puolia. Sacklerin suku synnytti Yhdysvalloissa valtavan opioidiongelman, joka on tuottanut ainakin puoli miljoonaa kuollutta. Sacklerit joutuivat lopulta lopettamaan toimintansa, mutta mitään katumista ei ole havaittu. Miljardit myös siirrettiin turvaan ennen konkurssia. Todella vaarallista porukkaa, sitä ei voi kiistää. Samaa voi sanoa saksalaisista Quandt- ja Porsche-Piëch -suvuista, joiden historiassa on häpeällisiä Hitlerin Saksan tuen ja sotavankityövoiman hyödyntämisen kausia, jotka on vasta nyt saatu paljastetuksi vuosikymmenten aktiivisen salailun jälkeen.

Aivan oman ryhmänsä muodostavat ne ultrarikkaat, joiden käsissä on Yhdysvaltain näennäisesti demokraattisen järjestelmän todellinen valta. Rupert Murdoch, Elon Musk ja Charles Koch eivät ole pelkästään kapitalistisia yrittäjiä, vaan samalla merkittäviä poliittisia toimijoita, joilla on ollut rahaa ostaa päättäjät niin, etteivät ne tee rahoittajiensa intressien vastaisia päätöksiä, vaan kuuntelevat rahoittajiensa lobbareitten ohjeita. Ei ole tietenkään yllättävää, että nämä politiikan harmaat eminenssit ovat kaikki oikeiston tai äärioikeiston tukijoita. Tiukimmat kriitikot ovat sitä mieltä, että Donald Trump valikoitui presidentiksi 2016 vain siksi, että Charles Koch päätyi tukemaan juuri häntä. Murdoch tunnetaan globaalina oikeistolaisen valheita levittävän median taustahenkilönä niin hyvin, ettei juuri kukaan oleta hänen toimivan eettisesti kestävällä tavalla. Elon Musk on monella tavalla arvoituksellinen persoona, mutta on selvää, että hänellä on vahva tarve vaikuttaa kansainväliseen politiikkaan siinä missä kollegoillaan kuten Mark Zuckerbergillä (ei kirjassa, koska sukua ei vielä ole). On aina vaarallista, kun "demokratiaa" voi ostaa rahalla.

Ultrarikkaat ovat järjestään oikeistolaisia, mutta pelkästään se ei tee heistä kaikista yleisesti vaarallisina. Monet ultrarikkaat harrastavat laajamittaista hyväntekeväisyyttä, joka ainakin Yhdysvalloissa hyödyttää verotuksessa myös lahjoittajaa. Osa rikkaista on myös julkisesti luvannut omaisuutensa luovutuksen yleisiin tarpeisiin, kun he kuolevat. Tämä voi joskus olla hyvesignalointia, mutta epäilemättä osa rikkaista kokee aidosti tarvetta luopua omaisuudestaan, kun oma elämä päättyy. Suurin osa ultrarikkaista ei kuitenkaan tunne mitään tarvetta hävetä rikkauttaan saati ruveta sitä jakamaan vähäosaisille. Siksi rikkaita sukuja tulee olemaan runsaasti myös tulevaisuudessa. Suurin osa maailman vaikutusvaltaisesta mediasta on yksityisten sukujen hallussa, mutta sitä tietoa et löydä näistä lehdistä. Kun käytät Lacosten, Calvin Kleinin tai Hugo Bossin tuotteita, rahat menevät yhtiölle JAB Holding, jonka omistaa saksalainen Reimannin suku. Vuonna 1937 Albert Reimann nuorempi kirjoitti Heinrich Himmlerille: "Olemme puhtaasti arjalainen yritys, joka on yli 100 vuotta vanha. Omistajat ovat tinkimättömiä rotuteorian kannattajia."

 

Jos ryhtyisin kirjoittamaan muistelmia...

Jos ryhtyisin kirjoittamaan muistelmia, mitä en aio tehdä, olisi jo otsikon valinta äärimmäisen vaikeata. Olen pallotellut mielessäni erilaisia ehdokkaita, kuten Hypotenuusamies ja Entropian vastainen elämäni. Sitten rupean järkeilemään ja jätän asian kesken. Ajattelen, ettei kenenkään elämää voi sentään otsikoksi tiivistää. Yleisesti merkityksettömänäkin siinä on niin monia aineksia, että jokainen valinta olisi muiden näkökulmasta epäonnistunut. Kuljen kyllä mieluiten hypotenuusaa pitkin oikaisten, mutta en toisaalta halua korostaa olevani "mies", kun olen sellainen vain osittain, vaikka ehkä biologisesti enimmäkseen. Enkä niinkään taistele fysikaalista kuin kulttuurista entropiaa vastaan, joten sekin olisi väärä yleistys ja altis väärille tulkinnoille.

Aikomukseni jättää muistelmien kokoaminen ja kirjoittaminen väliin ei kuitenkaan johdu pääasiassa otsikoinnin vaikeudesta, vielä vähemmän siitä, ettei kukaan ole älynnyt sellaisia pyytää tai ehdottaa. Jos asia muuttuisi jonkun muun toiveen perusteella - toiveena voisi tietysti myös olla, etten missään tapauksessa ryhtyisi julkisesti muistelemaan, kyse ei olisi enää omissa käsissä olevasta harkinnasta. Jostain syystä pidän tärkeänä sitä, etten ryhdy hankkeisiin, joissa joudun huomion kohteeksi. Olen kyllä pystyttänyt jonkinlaiset verkkosivut kirjallisille töilleni, mutta unohdan niiden päivittämisen erittäin helposti ja varsin pitkiksi ajoiksi. Ajattelin aluksi laittaa esille myös valokuvia, mutta väsyin siihen nopeasti ja nyttemmin olen myöntänyt, ettei siihen löydy aikaa eikä riittävää motivaatiota. Näkemisen ja näyttämisen arvoisia kuvia kyllä olisi.

Kun kierrellen ja kaarrellen lähestyn tämän tekstin ydintä eli kysymystä siitä, miksi muistelmien kirjoittaminen on minulle vastentahtoinen idea, käsittelen seuraavaksi muistamisen monitahoisen ongelman. Tiedän olleeni aina aika huono muistamaan asioita. Kuulemani asiat katoavat saman tien, kirjoitetut ja silmin nähdyt säilyvät hiukan pidempään. Karu tosiasia kuitenkin on, ettei kysymys ole mistään tavanomaisesta unohtelusta, jonka avulla aivot yrittävät pitää jöötä informaatiotulvehdinnan keskellä. Törmään tuon tuostakin asioihin, jotka minun pitäisi kaiken järjen ja yleisen elämänkokemuksen perusteella muistaa, mutta enpähän vaan muista. Vanhin tyttäreni muisteli juuri TET-harjoitteluaan kirjastossani ja kovasti pinnistelemällä sain tapahtumasta jotenkin kiinni. Mutta kun myös tyttäristäni toinen muisteli omaehtoisesti omaa TET-viikkoaan kirjastossani, olin aivan epäuskoisuuden lyömä. En kyennyt muistamaan mitään asiaan liittyvää konkretiaa, vaikka kyseessä oli ajallisesti tuoreempi asia.

* * *

Keskimääräistä huonommalla muistivärkillä varustetuilla kansalaisilla voi olla tukenaan apuvälineitä, kuten päiväkirjoja, kirjeenvaihtoa, valokuvia ja jopa elokuvan pätkiä. Minullakin sellaisia olisi, joskin vain joistakin elämänvaiheista, koska päiväkirjoja ja kirjeitä kirjoitetaan yleensä vain silloin, kun kovasti kaipaillaan ja ollaan erossa ihmisestä, jonka kanssa tuntee tarvetta tuntemusten jakamiseen. Lukioaikaisia almanakkamerkintöjä olisi varmasti hauska lukea, jos vain (a) saisi omasta käsialastaan selvää ja (b) olisi edes haalistunut mielikuva siitä, mitä lukuisat lyhenteet ja ilmiselvät koodisanat ovat aikanaan tarkoittaneet. Ehdottomasti paras muistin apuväline itselleni ovat valokuvat, jotka herättävät herkästi muistoja, joiden olemassaolosta minulla ei ole ollut mitään tietoa. Valokuvat tuntuvat myös jotenkin uskottavammilta kuin kirjoitettu teksti, jota on joskus vaikea uskoa omaksi.

Symmetrisesti yhdeksän kappaleen keskellä rohkenen lopulta tarttua muistelmatabuni ytimeen eli arvioon siitä, ettei juuri minun muistelmillani olisi sellaista hiukan yleisempää viihde- tai tietoarvoa, joka oikeuttaisi vaivannäön, läheisten muistien kovistelun ja vielä tekstin painattamiseen tarvittavien puiden kaatamisen (ehkä vaikein osa). Olen lukenut lukuisia ikäluokkaani kuuluvien ihmisten muisteluksia ja ihmetellyt, miten paljon he muistavat ja miten paljon kaikenlaista huvittavaa, traagista ja muistelemisen arvoista heille onkaan tapahtunut. Oma koppani täyttäminen edes puolitäydeksi tuntuu ylivoimaiselta sekä sisällöllisesti että suhteutettuna vaatimaansa työmäärään nähden. Enkä rehellisesti sanoen usko, että muutamien luokkatovereiden, sukulaisten, työtovereiden ja vihamiesten lisäksi kovinkaan moni tarttuisi spontaanisti kaltaiseni ei-tunnetun syrjäänvetäytyjän subjektiiviseen nostalgiaan.

Edellä sanottu ei ole huonosti kätkettyä itserakkautta. En pyri vähättelemään elämääni siinä toivossa, että oveni taakse kertyy joukko fanittajia vakuuttamaan, että ainakin heitä kiinnostaa kovasti lukea, miten minusta tuli se mikä minusta tuli. Arvelen pystyväni aika hyvin arvioimaan, missä asioissa olen jotensakin onnistunut, missä taas selvinnyt nipin napin tai mokaillut kunnolla - ja pahimmillaan toistuvasti, kuten läheisimmissä ei-biologisissa ihmissuhteissani. En ripottele ylleni tuhkaa tai muitakaan eroosion jäänteitä, vaan tiedän olleeni ja olevani joissakin asioissa aika hyvä. Toisaalta tiedän, että olen monissa asioissa myös alisuorittanut ja epäonnistunut. En ole oppinut sujuvaa ruotsia tai saksaa, enkä vieläkään pysty lukemaan nuotteja edes 10-vuotiaan musiikkiopistolaisen tasoisesti. Nämä vain esimerkkejä, jotka voi lyhyesti todeten listata. Lista on tietysti oikeasti paljon pidempi.

* * *

On mainittava vielä muutamia persoonani ulkopuolisia, jollain lailla objektiivisia syitä haluttomuudelleni muistelmoida. Ensimmäisenä on mainittava eksistentialistinen totuus: en ole muuttanut ihmisen historiaa niin paljon, että muisteluillani olisi edes rajoitettua kiinnostavuutta kuin ohikiitävän hetken ajan. En kyennyt estämään Suomen Nato-jäsenyyttä enkä edistämään eutanasialainsäädäntöä maaliin asti (se mahdollisuus on vielä teoriassa olemassa, mutta saatan itse kupsahtaa ennen hitaan eduskunnan mukautumista). Kun olen kuollut, pieni joukko ihmisiä muistaa minut kuukauden tai kaksi, sitten unohdus laskeutuu kaiken sen ylle, mitä olin tai edustin eläessäni. Lähiomaiset muistavat tietysti vähän pidempää, joka ehkä jopa jaksaa kaivata vuosikausia, kuten itse olen kaivannut vuonna 1998 kuollutta äitiäni ja 1935 kuollutta isoäitiäni, jota en koskaan edes tavannut.

En myöskään kaipaa persoonallista muistomerkkiä, jollainen muistelmateos on samassa mielessä kuin ihmisen mittapuulla pitkäikäinen hautakivi. Aktiivisena tietokirjoittajana olen tietoinen siitä, että mikä tahansa kansien väliin pakotettu "elämäkerta" tai "muistelmat" on vain kalpea häivähdys siitä, mitä ihmisen elämä oikeasti on. Siinäkin mielessä hautakivi ja muistelmat ovat toistensa kaltaisia, pinnallisia ja lopulta aika vähän mistään tärkeästä kertovia. Mikään kirjallinen ilmaisu ei tavoita ihmisen elämän olennaisimpia puolia, vaikka kaunokirjallisuus aina silloin tällöin onnistuu pääsemään ilahduttavan lähelle. Koska minulla ei ole lahjakkuutta kaunokirjalliseen ilmaisuun, on sekin vaihtoehto poissa pelistä.

Kun jätän muistelmat kirjoittamatta, päätän unohtaa lopullisesti ja peruuttamattomasti monia asioita. Kukaan ei koskaan tule tietämään, mitä kaikkea mielessäni on liikkunut sen lisäksi, mistä olen julkisesti kertonut tai yksityisesti maininnut. Kuten kaikkien ihmisten kohdalla, myös minun myötäni katoaa pieni sirunen ihmislajia. Se synnyttää kirjastonhoitajaminässä kauhistusta, mutta tarkemmin ajateltuna se on sekä väistämätön että hyvä asia. Ihmisen kulttuuri kumuloituu, mutta vain pieneltä osin. Kaikkein yksityisin ei siihen kuulu, ei ole koskaan kuulunut eikä koskaan kuulu. Olen vakuuttunut siitä, että ihmisen maailmassa kirjoitetaan muutenkin liikaa muistelmia ja elämäkertoja, itse en halua sitä lajia lisätä. Riittää todeta, että olen pahoillani aiheuttamastani mielipahasta ja surusta ja iloinen niistä hetkistä, jolloin olemassaolostani on koitunut muille jotain hyvää.

 

 

(c) Heikki Poroila 2022

Francotta paras

Professori Jussi Pakkasvirran kirja Francon kanssa? - Suomi, Espanja ja kylmä sota (Siltala 2023) on kiertelemättä ilmaisten aika eriskummallinen kirja. Periaatteessa se kronikoi Suomen ja Espanjan välisiä suhteita (monipuolisesti, ei vain muodollisia valtiollisia sellaisia) 1920-luvulta nykypäiviin, mutta sisällöllinen painopiste Espanjaa yksinvaltiaana hallinneen Francisco Francon elinajassa. Kustantaja ja kirjoittaja on lisännyt alaotsikkoon ilmaisun "kylmä sota", mitä en pidä erityisen onnistuneena. Yleistä kansainvälistä kylmää sotaa kirja ei käsittele oikeastaan ollenkaan, vaan termi viitannee Suomen ja Espanjan varsin viileisiin diplomaattisiin väleihin Francon valtakaudella. Tätä on lukijan kuitenkin vaikea arvata etukäteen. Itsekin ehdin sitä ihmetellä, kun molemmat maat pyrkivät kaikin tavoin pysyttelemään virallisen kylmän sodan ulkopuolella.

Eriskummalliseksi kirjan tekee Pakkasvirran ratkaisu nostaa Franco sekä otsikkoon että yhden osan päähenkilöksi. Tämä pienoiselämäkerta "Osa III Franco" on itse asiassa kirjan kiintoisimpia jaksoja, sillä ainakaan itselläni ei ole koskaan ollut riittävästi motivaatiota perehtyä tarkemmin julmana diktaattorina tunnetun espanjalaisen elämänvaiheisiin. Muistan kyllä Francon jo lapsuudestani, jolloin keräsin postimerkkejä. Olin jossain määrin turhautunut, kun kaikissa espanjalaisissa merkeissä tuntui olevan ikävännäköisen vanhan äijän kuva. Merkit olivat tylsiä ja sellaisena olen Francoa itseäänkin aina pitänyt. Myöhemmin syynä oli tietenkin se, että hän voitti Espanjan sisällissodan Saksan tuella, vaikka pitikin kaukaa viisaasti maansa hitusen erillään Hitlerin Saksasta ja Mussolinin Italiasta, minkä ansiosta Francoa ei hirtetty sodan jälkeen, vaan hän saattoi rakentaa taantumuksellisen, umpiuskonnollisen ja jyrkästi antikommunistisen diktatuurinsa ja pysyä sen johdossa peräti vuoteen 1975 asti.

Pakkasvirta esittelee Francon elämää suppeasti, mutta ainakin minun tarpeisiini riittävästi. Vaikuttaa siltä, että ihmisenä Franco oli varovainen, opportunistinen, aina vanhoillinen ja aina psykopaattisen julma kurinpitäjä. Pakkasvirran mukaan tosiasiat eivät juuri anna tukea Francon kannattajien ylistyslauseille. Francolla ei ollut aitoa karismaa, mutta hän osasi olla oikeassa paikassa oikealla hetkellä, välttää ilmeiset sudenkuopat ja kilpailijoiden ansat. Franco ei harrastanut macho-miesten paheita, mikä ei tosin lohduttanut teloitettuja vastustajia. En tiedä, onko opportunistinen ja julma diktaattori koskaan "hyvä tyyppi", mutta ainakin Franco onnistui pitämään espanjalaiset rautakorkonsa alla neljä vuosikymmentä. Tässä mielessä hän "onnistui" elämässään, tosin vain aiheuttamalla hirvittävästi tuhoa ja kärsimystä kaikille vähänkin eri mieltä oleville, onnea vain rikkaille ja vertaisikseen arvioimilleen sotilaille.

* * *

Francon Espanja on Pakkasvirran ensimmäinen päähenkilö, toinen on virallinen ja sittemmin myös epävirallinen Suomi. Monikaan tuskin tuntee näiden kahden hallinnon yhteisiä vaiheita, joita on sanellut ensin rakkaudella jaettu antikommunismi ja siihen kiinteästi liittynyt maailmansota, sitten suhteet käytännössä jäädyttänyt Neuvostoliiton valta päättää Suomen ulkosuhteista ja lopuksi – Francon lopulta kuoltua – lähinnä turismi ja vaurastuvien suomalaisten into päästä Espanjan lämpöön kuluttamaan eläketulojaan. Maantieteellisen etäisyyden takia maiden välinen suhde on luontaisesti etäinen ja haalea kuten kaikkien toisistaan etäällä toisistaan olevien ja erilaisia kulttuureita edustavien valtioiden kohdalla. Voisikin happamasti todeta, ettei ilman Francoa ja hänen diktatuuriaan koko aiheesta ei olisi kyllä kirjaa saanut kasaan.

Ennen jatkosodan tappiota suomalaisia ja espanjalaisia hallitsi suhde Neuvosto-Venäjän ja sitten Neuvostoliiton edustaman kommunistien johtamaan valtioon ja sen viralliseen kommunistiseen yhteiskuntaan tähtäävään ideologiaan. Espanjan ja Suomen porvaristoa yhdisti viha tuota ideologiaa ja sitä levittävää valtiota kohtaan siitä piittaamatta, millaisia ajatuksia kummallakin kansalla oli asiasta. Suomessa käytiin katkera sisällissota talvella ja keväällä 1918, Espanjassa vasta vajaat kaksi vuosikymmentä myöhemmin. Molemmat sisällissodat olivat verisiä, julmia ja valkoisten voiton myötä johtivat vasemmiston sulkemiseen kaikenlaisen hallinnon ulkopuolelle. Franco oli kuitenkin paljon tylympi kuin mihin valkoinen Suomi tohti olla, joten kun aseet Espanjassa vaikenivat ja Francon joukot tappoivat viimeisiä kansallisia ja kansainvälisiä tasavallan kannattajia, Suomessa hiukan maltillisempi oikeisto rajasi fasististen liikkeiden liikkumavaraa.

Pakkasvirran todistuksen mukaan Francisco Franco ei ollut natsi eikä fasisti, vaan suhtautui kumpaankin ideologiaan torjuvasti. Syynä ei ollut niinkään ideologia kuin työmenetelmä. Franco halusi palauttaa Espanjan taantumukselliseen menneisyyteen, pystyttää uudelleen katolisen kirkon vallan ja estää kaiken vasemmistolaisuuteen ja rikkaiden yksityisomaisuuteen koskemiseen vivahtavankin. Francolla ei ollut kunnianhimoisia yhteiskunnan uudistuspyrkimyksiä eikä ilmeisesti myöskään rasistisia rotuintohimoja. Hänelle riitti, että kansa alistui hänen tahtoonsa, vaikka hän ei olisi halunnut mitään erityistä. Maailmansodan jälkeen Franco luovi jatkoon, mutta joutui kitkerästi huomaamaan Neuvostoliiton tukevan kansainvälisiä protesteja ja vaikeuttavan mahdollisuuksiensa mukaan Francon diktatuurin säilymistä. No, Franco pärjäsi paremmin eikä joutunut kokemaan syrjäyttämistään. Kuolema ehti ensin.

* * *

Jussi Pakkasvirralla on selvästikin ristiriitainen suhde Francoon ja tämän diktatuurin aikaan. Myös tuomitessaan sen hirveydet ja kuvatessaan Espanjan melko eristettyä asemaa Pakkasvirta tuo esille sen, että merkittävä osa espanjalaisista hyväksyi Francon diktatuurin, koska se näytti rauhoittavan konfliktien runteleman maan, lopettavan separatistisen aktivismin ja tarjoavan ainakin liikemiehille hedelmällisen toimintaympäristön. Pakkasvirta ei ihaile Francoa, mutta yrittää ymmärtää, miten ja miksi Franco onnistui niin pitkään pysymään jonkinlaisissa väleissä sitä kritisoivien länsivaltojen kanssa (erityisesti USA oli halukas sietämään Francon diktatuuria, kun se sai sijoittaa Espanjaan sotilastukikohtiaan). Voin olla väärässä, mutta ainakin rivien välissä Pakkasvirta tuntuu sanovan, että olosuhteisiin nähden tämä yksilönä aika ikävä tyyppi onnistui yllättävänkin hyvin.

Pakkasvirta on pyrkinyt kertomaan suomalaisille lukijoille niistä muuten varsin tuntemattomiksi jääneistä henkilöistä, jotka Suomen puolelta osallistuivat valtiosuhteiden hoitamiseen Espanjassa. Tämä osio muistuttaa ajoittain keskinkertaista vakoiluelokuvaa, niin erikoisia diplomaatteja ja muita asiainhoitajia historiasta löytyy. Ehkä erikoisin ja samalla jotenkin edustavin hahmo on aatelismies Carl "Goggi" von Haartman,  joka taisteli Francon puolella sisällissodassa, kävi sotimassa välillä Suomessa, päätyi sotilasasiamieheksi Iberian niemimaalle, selvisi sodista hengissä, jäi Espanjaan asumaan ja elättämään itsensä koristekasvien viljelyllä. Ehkä hän puuhaili kaikenlaista muutakin, ennen kuin 1980, vain viisi vuotta ihailemansa Francon jälkeen henkäisi viimeisen kerran Espanjan kuumaa ilmaa.

Suomalaisista diplomaateista Pakkasvirta ei luo erityisen mairittelevaa tarinaa varsinkaan sotia edeltäneeltä ajalta. On ilmeistä, etteivät Suomen hallitukset pitäneet Espanjaa yhtä tärkeänä kuin muita entisiä siirtomaavaltoja kuten Ranskaa ja Isoa-Britanniaa. Ennen turismia Espanjasta tuotiin lähinnä viiniä, oliiveja ja hedelmiä. Ajat ja asiat tietysti muuttuivat, mutta vasta Francon kuoleman jälkeen. Espanjasta tuli Kreikan rinnalla suomalaisille läheisin turistikohde. Tätä nykyä suomalaissiirtokunta Fuengirolassa ja muilla suosituilla ikuisen auringon mailla ovat jo tuhansien eläkeläisten valtakuntaa. Suomalaisittain Espanja on nykyään normaali Välimeren turistimaa hyveineen ja paheineen. Francon varjoa nähdä, vaikka espanjalaiset itse tietävät sen edelleen jakavan kanssa ja vaikuttavan asioihin. Kiistämätöntä lienee, ettei Francon diktatuuri ollut hyvää aikaa kuin pienelle rikkaalle vähemmistölle. Näinhän asiat yleensä diktatuureissa ovat. Francon Espanja ei tässä suhteessa poikkea kaavasta.