Piikki-Riku

Vanhaa työväenliikkeen sanontaa "jos porvari kehuu sinua, tarkista kantasi" kääntäen soveltaen on ilmeistä, että maailmanmatkailija, toimittaja Riku Rantala on ärsyttänyt porvaria ja oikein kunnolla. Elinkeinoelämän palkkapappi Matti Apunen ei kenen tahansa puhumisiin tartu.

Millä Rantala on näitä nimellään julkisesti oikeiston asiaa ajavia ja anonyymisti nettikeskusteluissa kommunisteille luun kurkkuun iskeviä urhoja onnistunut ärsyttämään? Helsingin Sanomien kiintiövasemmistolaisena kolumnistina Rantala on härnännyt aito-oikeistolaisten ja pintavasemmistolaisten tuntoja jo jonkin aikaa, mutta ilmeisesti tämä kassillinen rahaa verotoimistoon hyvinvointivaltion pelastamiseksi sai jonkun Etelärannassa raivoihinsa.

Miksi ihmeessä? Mitä pahaa on siinä, että joku edes symbolisesti haluaa pitää kiinni siitä tasa-arvon ja kaikista huolehtimisen illuusiosta, jota myös hyvinvointivaltioksi ehdittiin kutsua?

Ei sitä saa julkisesti kaivata ja kehua, kun Etelärannan pojat ja tytöt ovat jo vuosikymmeniä pyrkineet juurruttamaan tähän sosialismilta lemahtaneeseen kansakuntaan aitoja lännen arvoja, sellaisia kuten "jokainen on oman onnensa seppä". On ärsyttävää, kun joku saa julkisuutta tempaukselle, joka vihjailee, etteivät nämä Etelärannan opit olisikaan onnen lähde ihan kaikille suomalaisille, siis niille noin 99%:lle, jotka eivät kuulu suurituloisiin eli varakkaisiin.

Minä en tunne Riku Rantalaa, joten olen jäävi sanomaan, onko hän hyvä tyyppi. Senhän ovat monet kirkeräpuheiset oikeistolaiset kiirehtimään älähtämään, että Rantala on meren rannalla saunan rappusilla maailman epäoikeudenmukaisuuksia taivasteleva yrittäjä, eihän sellaisella ole oikeutta puhua yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden puolesta.

En siis tiedä, onko Riku Rantala oikeasti hyvä tyyppi, joka elää kuten saarnaa etc. Mutta sen voin sanoa, että kaikki mitä hän on julkisesti näistä yhteiskunnallisista asioista sanonut, on ollut perusteltua, mietittyä ja eettisesti erittäin kestävää lajia. Luultavasti juuri sen takia hän on saanut oikeistopaarmat iholleen.

Sillä aitoa, luokkakantaista oikeistolaista, kapitalismin nimeen vannovaa rahaporvaria ei mikään niin ärsytä, kuin jatkuva piikki siihen kohtaan, jossa tavallisilla ihmisillä on omatunto, välittäminen myös muista ihmisistä. Se piikki ei satu, koska paikka on tunnoton, mutta se ärsyttää, koska rahan maailmassa elävä on tottunut siihen, että rahan valta on rajaton.

Siksi myös Riku Rantalan suu haluttaisiin suppuun. Kirjoittakoon mitä lystää arkisista epäkohdista, mutta siihen kaikkein pyhimpään eli luonnollisiin, suorastaan jumalanluomiin varallisuuseroihin, niihin ei saa koskea. Ei varsinkaan, jos ei ole kommarin leima otsassa valmiina.

Itse luotan siihen, ettei Rantala vähästä hätkähdä. Onhan hänelle maailmalla katettu yksi jos toinenkin yllätyksellinen ateria. Niiden rinnalla mattiapusten ja kaltaistensa rumat puheet ovat toivottavasti vain päivän töitä piristävää surinaa. Verkkokeskusteluista voi lukea, että useimmat lukijat asettuvat luonnostaan Rantalan puolelle. Etelärantaa äänestää edelleenkin korkeintaan neljännes kansalaisista (Kok + RKP).

Eli jatka vaan rohkeasti valitsemallasi linjalla, Piikki-Riku. Jos se ärsyttää Etelärantaa, se on hyväksi meille muille.

Väistä, minä en näe sinua!

Kuljen kodin ja työpaikan välillä paljon sekä bussissa, lähijunassa että näiden välisillä osuuksilla. Sehän on tylsää samojen reittien tahkoamista, joten ei ihme, jos ihmiset yrittävät keksiä jotain muuta tekemistä.

Silti en osaa olla hiukan kauhistelematta ilmiötä, joka tuntuu yleistyvän myös muualla kuin auton ratissa. Tarkoitan ihmisiä, joiden katse ja huomio ovat kokonaan kädessä näprättävässä kännykässä. Jo melkoinen osa ihmiskunnasta tuntuu vaeltavan paikasta toiseen katse alaspäin kohti ruutua luotuna, aivan poissa, jossain muualla.

Näitä ihmisiä on pakko varoa, koska he eivät huomaa minua. Heidän viestinsä on: Väistä, minä en näe sinua! Olen opetellut pysähtymään, kun minua kohti tulee tällainen sokea ja kuuro ruutuunkeskittyjä. Silti läheltä piti -törmäilyjä on tuon tuostakin. Jokin vaisto vielä varoittaa uhkaavasta törmäyksestä, mutta kuinka kauan?

Pidän itse vääjäämättömänä, että ihmisiä alkaa kuolla liikenteessä sen takia, että sekä jalankulkijat että autoilijat kiinnittävät huomiotaan ympäristön sijasta näyttöruutuun. Yhdistelmä on tappava, koska auto ei pysähdy yhtä helposti kuin kävelijä. Pelottavan näköisiä toikkarointeja näkee varsinkin vilkasliikenteissä keskustassa koko ajan.

Ilmiölle tuskin voi mitään. En itse tunne pakonomaisen kännykäntuijottelun psykologiaa, koska käytän kännykkää vähän, enkä silloinkaan muuhun kuin viestintään. En tiedä, mikä houkuttaa ihmisen ottamaan liikenteessäkin sellaisia riskejä, joita poissaoleva ruuduntuijotus mielestäni sisältää. Jokin kuitenkin tuntuu sammuttavan huomattavan osan miljoonien vuosien aikana kehittyneestä itsesuojeluvaistosta. Se on jotenkin pelottavaa.

Evoluutio ei ehdi vaikuttaa kännykänräplääjiin, joten ilmiö joko laajenee laajenemistaan tai sitten pakonomainen vimma laantuu ja riskit alkavat taas pienentyä. En osaa arvata, kumpi suunta toteutuu. Harvat asiasta jututtamani innokkaat räplääjät eivät itse pidä asiaa ongelmana. He kuulema kyllä näkevät ja kuulevat, mitä ympärillä tapahtuu. Rohkenen epäillä tätä väitettä. Ihmisen kyky jakaa huomiotaan moneen eri asiaan samanaikaisesti on erittäin rajallinen. Jotkut eivät tätä kuitenkaan usko, ennen kuin törmäävät.

Ehkä insinöörit - tai nykyään täytyy tietysti sanoa koodarit - vastaavat haasteeseen ja rakentavat kännyköihin ladattavaksi ohjelman, joka tutkailee koko ajan ympäristöä ja hälyttää, jos räplääjä kulkee kohden jotain, joka ei näytä väistävän. Ehkä tällainen on jo olemassa, mistä minä sen tiedän. Tarpeeseen sellainen ainakin olisi, enemmän kuin moni muu "appsi".

Mutta minun roolikseni taitaa silti jäädä se väisteleminen. Ehkä ehdin vielä nähdä päivän, jolloin nätit tytöt eivät pelkästään tuijota alas (merkittävä ympäristövahinko sekin), vaan kulkevat 3D-virtuaalikypärät ja -lasit päässään kuin jossain 1970-luvun tieteiselokuvassa. Siinä vaiheessa saattaa olla parasta mennä istuskelemaan puiston penkille. Ellei sitten niistäkin ole ehtinyt jo tulla virtuaalisia.

Paha ei kieltämällä katoa

Perussuomalaisten menestys suomalaisessa politiikassa on synnyttänyt normaalin puoluepoliittisen polemiikin lisäksi syrjintätyyppistä kirjoittelua, jonka tarkoituksena lienee ollut sekä tehdä puolue, ohjelma ja kannattajakunta naurunalaiseksi että osoittaa se vaaralliseksi eli rasistisesti, natsihenkiseksi tai ainakin kiihkokansalliseksi. Jotkut puolueen edustajiksi valikoituneet yksilöt ovat tehneet myös parhaansa tarjotakseen vastustajilleen koko ajan tuoretta aineistoa.

Perussuomalaisten yleisluonteinen mollaaminen on kuitenkin pientä verrattuna siihen, miten naapurimaassa Ruotsissa asioita hoidetaan. Sverigedemokrater-puolueen kannatus nousi vasta käydyissä vaaleissa samalle tasolla kuin Perussuomalaisten Suomessa. Jimmie Åkesson ei ole päässyt paistattelemaan Timo Soinin tavoin värikkäänä poliittisena toimijana, vaan hänet ja koko puolue on yksiselitteisesti julistettu pannaan.

Ruotsalaiseen puoluekulttuuriin kuuluu monia meille vieraita elementtejä. Siellä käytetään puoluebyrokratian valtaa korostavaa listavaalia ja käytössä on varsin korkea äänikynnys (4%), jonka tavoitteena on keskittää poliittinen valta niille, joilla se jo on. Ruotsalaiseen valtakunnanpolitiikkaan kuuluu myös häkellyttävä arroganssi, jolla erityisesti demarit, mutta sittemmin myös valtaan päässeet oikeistopuolueet ovat operoineet. Demareille ei tuota vaikeuksia heti hallitusneuvotteluiden alkajaisiksi ilmoittaa, ketkä eivät ainakaan pääse hallitukseen.

Sverigedemokrater-puolueen kohdalla muiden puolueiden käyttäytyminen alkaakin jo muistuttaa koulu- tai työpaikkakiusaamista. Muuten niin mielellään asioita loputtomasti puivat ruotsalaiset ovat puoluetasolla yhteistuumin kieltäytyneet kaikenlaisesta yhteistyöstä Åkessonin porukoiden kanssa. On kuin parlamenttiin olisi päässyt joukko tarttuvaa tautia sairastavia, joita muut karttavat.

Puolueen vaalimenestyksestä päätellen tämä työpaikkakiusaaminen ei ole johtanut puolueen näivettymiseen tai katoamiseen, vaan vahvistumiseen. Jos täydellisesti päätöksenteosta syrjäytetty puolue kaksinkertaistaa kannatuksensa, on painavia perusteita kysyä, onko tämä poliittinen panna ollut ollenkaan järkevää toimintaa.

* * *

Ruotsalaisten toiminnan taustalla lienee ollut oletus, että eristämällä Åkessonin puolue sen edustamat tympeät linjaukset ja näkemykset jotenkin haihtuvat olemattomiin. Itse en ole tällaista ajattelua koskaan ymmärtänyt. Eristäminen ja syrjiminen synnyttävät katkeruutta ja katkeruus synnyttää entistä suurempaa vihaa. Ruotsissa vaalitulos kertoo minusta yksiselitteisesti siitä, että Sverigedemokrater on hyötynyt muiden puolueiden käytöstavoista eli ase on kääntynyt käyttäjäänsä vastaan.

Taustalla on kuitenkin myös suurempi kysymys siitä, onko demokraattisesti toimivassa yhteiskunnassa oikeutettua sulkea epämieluisat näkemykset järjestelmän ulkopuolelle eli harjoittaa aktiivista enemmistötyranniaa. Perinteisesti on vasemmistossa ollut vallalla ajattelu, jonka mukaan äärioikeiston toiminnan voi vaikka kieltää ja vastaavasti oikealla on suhtauduttu suopeasti ajatukseen siitä, että kielletään kommunistien toiminta ja nakataan aktivistit linnaan.

Omien näkemysten kanssa vastakkaisten näkemysten sietäminen on aina ollut vaikeaa puolueille, joten historia on täynnä esimerkkejä enemmistöpäätöksillä toteutetuista näkemysten syrjimisistä. Samainen historia on toisaalta täynnä esimerkkejä siitä, kuinka nämä kielletyt näkemykset tultuaan taas sallituiksi suorastaan ryöpsähtävät julkisuuteen. Näkemykset eivät katoa kieltämällä.

Poliittisten toimijoiden näkökulmasta parin prosentin kannatusta nauttiva ideologia tai liike on niin mitätön, että sen voi antaa olla tai se voidaan murskata ilman sen suurempia murheita. Mutta miten voidaan toimia sellaisen liikkeen kanssa, jolla on suunnilleen kansan viidesosan tuki takanaan? Siitähän Ruotsissa ja Suomessa on nyt kysymys.

* * *

Minusta ruotsalaiset puolueet ja tiedotusvälineet ovat toimineet typerästi Sverigedemokrater-puolueen kanssa. Suomessa on tehty Perussuomalaisten osalta ihan samoja virheitä, mutta niin paljon lievemmin äänenpainoin, ettei tilanne ole yhtä paha. Pohjimmainen ongelma - väärä oletus siitä että paha katoaa se kieltämällä - on silti yhteinen.

Eikö rasistisen ja kansallissosialistisia aatteita ihannoivan puolueen jatkuva kasvu täydellisen pannan aikana sytytä mitään lamppuja? Eikö muissa puolueissa ymmärretä, että ainoa keino hillitä äärinäkemyksiä on ottaa nämä ihmiset mukaan yhteiskunnalliseen keskusteluun? Miksi antaa heille ansaitsematon marttyyrin asema ja kiusatun uhrin roolin mahdollisuus? Miksi pitää tehdä käytännöllisesti katsoen kaikki mahdollinen, jotta puolueen kannattajat sisuuntuisivat?

Urho Kekkonen ymmärsi aikoinaan, että tehokkain tapa padota kommunistien edustamien näkemysten leviäminen Suomessa oli ottaa heidät mukaan yhteisten asioiden hoitoon. Kekkonen ymmärsi, että ideologinen puhdasoppineisuus johtaa vain äärimmäisten tulkintojen vahvistumiseen. Hän valitsi yhteiskunnallisen dialogin ja vastuuseen sitomisen tien. Kekkonen myös onnistui tässä pyrkimyksessään. SKP ja SKDL eivät sodanjälkeisen ryöpsähdyksen jälkeen pystyneet enää haastamaan porvarillista valtajärjestelmää.

Kekkosen poliittinen taitavuus on hylätty nyky-Suomessa, eikä Ruotsissa toisaalta ole minkäänlaista kokemusta muusta kuin yhden puolueen tai koalition yksinvallasta. Tässä mielessä ruotsalaisten demokratia on kovin lapsenomaista kuin hiekkalaatikon pikku häiriköllä. 17,3%:n kannatusta nauttiva puolue ei katoa sillä, että käännetään selät ja kieltäydytään leikkimästä.

* * *

Perussuomalaisten ja Sverigedemokrater-puolueen käytännössä kokema syrjintä merkitsee samalla suuren kansanjoukon tuomitsemista kakkosluokkaan, jos siihenkään. Oltiin näkyvien johtajien toikkaroinneista mitä mieltä tahansa, siellä takana on suuri joukko tyytymättömiä ihmisiä. Heidän tyytymättömyytensä ei katoa ilmoittamalla, että "te olette väärässä" tai "teillä on vääriä mielipiteitä". Myös poliittisesti aktiiviset ihmiset haluavat tulla huomioon otetuiksi. Syrjiminen lisää aina epäsopua, ei rakenna sitä.

Todennäköisesti moni toimija luottaa siihen, että kun tarpeeksi nöyryytetään, ihmisten puhti ja usko loppuu. Minusta se on vaarallinen ja vastuuton tapa toimia. Demokratiasta oikeasti piittaava on kiinnostunut kuulemaan myös niitä kansalaisia, joitten näkemykset poikkeavat omista. En minäkään halua Timo Soinia Suomen tai Jimmie Åkessonia Ruotsin pääministeriksi. Mutta heidän edustamiensa puolueitten epämiellyttäviä näkemyksiä vastaan voi tehokkaasti toimia vain yhteiskunnallisella keskustelulla, argumentoinnilla.

Jos luottaa oman näkemyksensä voimaan, sen uskaltaa asettaa kansalaisten vertailtavaksi muiden näkemysten kanssa. Jos tätä ei ymmärrä, on poliittisesti sokea tai piittaamaton hiekkalaatikkohäirikkö.

Naiset kansanmurhan ytimessä

Lower, Wendy

Hitlerin raivottaret (Atena 2014)

Kirjan otsikko saa pelkäämään pahinta. “Raivotar” ei ole sana, jota voisi kovinkaan luontevasti käyttää missään asiallisessa yhteydessä. Alkuteoksen ilmaisu ”furies” ei ole yhtä typerä, vaikkei sekään vastaa kirjan sisältöä erityisen hyvin.

Oikea ja paljon huonommin myyvä otsikko olisi ollut ”Naiset kansallissosialistisen Saksan ja holokaustin palveluksessa”. Sitä kirja käsittelee ja hyvä niin, aiheesta on erittäin vähän kirjallisuutta. Mitenkään erityisen onnistuneena Lowerin kirjaa on silti vaikea pitää, vaikka kirjoittaja on nähnyt vaivaa arkistoissa, matkustanut ja pyrkinyt etsimään usein hyvin piiloteltuja salaisuuksia.

Lower kuvaa mielenkiintoisella tavalla niitä polkuja, joita pitkin hyvinkin erilaisista taustoista tulleet nuoret naiset sekä ajautuivat että aktiivisesti imettiin kansallissosialistien aatemaailmaan ja myöhemmin palvelemaan sekä siviili- että sotakoneistoa. Tältä osin kirja täyttää ilmeisen aukon historiallisessa tutkimuksessa.

Tilanne muuttuu hankalammaksi, kun Lower pyrkii antamaan kasvot näille ”raivottarille”. Vaikka muutaman poikkeuksellisen sadistisen naisen toimista on olemassa sekä faktoja että todistajien lausuntoja, yksilöiden vaiheiden kuvailu ei tarjoa juuri muuta lisää kuin vastenmielisiä ja ahdistavia yksityiskohtia kohteena olevien naisten toiminnasta Saksan valtaamilla Itä-Euroopan alueilla, pääosin Valko-Venäjällä ja Ukrainassa.

Lower ei yritä väittää, että kansallissosialistinen Saksa olisi houkutellut erityisesti psykopaattisia naisia, vaan pikemminkin hän korostaa, että moni aiemmin aivan tavallinen nainen muuttui ”Ostrauschin” tuloksena väkivaltaiseksi ja tunteettomaksi. Lower kuvaa hyvin sitä, miten voimakkaan aivopesun kohteena Saksan kansa oli vuosikausia ja miten houkuttelevia näkymiä valloitetut alueet tarjosivat ahdasmielisessä kotimaassa eläville nuorille ihmisille.

Yksi kirjan ongelmista on kuitenkin siinä, että vaikka muutamat pahimmat ”raivottaret” saavat Lowerilta jonkinlaisen patologisen arvion, useimpien muiden kohdalla ainoaksi selitykseksi jää perusteellinen indoktrinaatio ja alistuminen miesten maailman ehdoille. Kuvaa häiritsevät vain muutamat esimerkit naisista, jotka joko kieltäytyivät alusta lähtien alistumasta tai muuttivat näkemyksiään hirveiden kokemusten seurauksena.

* * *

Kaksi erityiskysymystä saa minusta liian vähäistä huomiota. Lower jättää jokseenkin koskemattomaksi sen perinteisen myytin, jonka mukaan naiset ovat luonnostaan kykenemättömiä väkivaltaan ja että naisten väkivaltaisuus on aina anomalia, miehillä taas luonnollinen, geneettinen piirre. Lowerin yksilökuvaukset nimittäin antavat varsin voimakkaan näytön siitä, ettei sukupuoli anna mitään suojaa epätoivottavaa käyttäytymistä vastaan. Lowerin kuvaukset osoittavat vakuuttavasti, ettei naisen tarvitse olla psykopaatti kyetäkseen väkivaltaan, jollaista miehilläkin pidettäisiin äärimmäisenä käyttäytymisenä. Lapsia omin käsin surmaavat poikkeusyksilöt olivat pieni vähemmistö, mutta hyvin suuri joukko – sadattuhannet naiset – osallistuivat rutiininomaisesti Hitlerin vaatimiin tuhoamisohjelmiin sairaanhoitajina ja toimistonhoitajina.

Toinen mielestäni liian vähälle jäävä osa tarinaa on sotarikoksiin syyllistyneiden naisten selviäminen vastuusta sodan jälkeen. Lower ei tätä puolta jätä mainitsematta ja valaisee pintapuolisesti niitä syitä, joiden takia käytännöllisesti katsoen kaikki rikoksiin syyllistyneet naiset selvisivät eivät vain vähällä, vaan täysin ilman rangaistusta palaten saksalaiseen yhteiskuntaan siinä missä miespuolisetkin vähäisemmät sotarikolliset.

Lowerin mukaan näin kävi siksi, ettei naisia pidetty uudelle yhteiskuntajärjestykselle vaarallisina ja koska muutenkin vain pahimmat roistot kyettiin tutkimaan ja saattamaan edesvastuuseen. Lower vihjaa siihen suuntaan, että saksalainen yhteiskunta ei muuttunut yhdessä yössä anti-natsistiseksi ja että tuomioistuimissa mitä ilmeisimmin jätettiin pääosin juutalaisten todistajien lausunnot huomiotta. Ei ihme, että moni kansallissosialistisen ideologian omaksunut ja myös sodan jälkeen säilyttänyt nainen poistui oikeussalista omahyväisesti naureskellen. Tällaisen piittaamattomuuden vaikutus Saksan sodanjälkeisiin vaiheisiin jää kokonaan pohtimatta.

 

Se mitä Lower ei ole syvemmin eritellyt, on ns. länsiliittoutuneiden nopeasti laimentunut into käydä piilossa olevien natsien kimppuun, kun päähuoleksi nousi Neuvostoliiton miehittämän Itä-Saksan uhka läntisen Saksan yhteiskuntajärjestykselle. Läntiset miehittäjät jahtasivat kyllä huippunatseja, mutta muuten he antoivat entisten virkamiesten pääosin jatkaa työtään, jotta yhteiskuntarauha ja sen myötä riski Itä-Saksan edustaman ideologisen ratkaisun voittokulusta myös lännessä oli pienempi.

Pidän itse todennäköisenä, että kansallissosialistien tuhokoneistossa työskennelleet naiset jätettiin rauhaan sekä perinteisten sovinististen asenteiden (”no eiväthän ne naiset ole voineet itse mitään tärkeitä asioita päättää”) että poliittisen laskelmoinnin takia.

* * *

Eräs yksityiskohta kiusaa kirjan suomennoksessa, vaikka se voi olla myös Lowerin syytä. Kirjassa käytetään kansallissosialistien ilmaisua eutanasia ja eutanasiaohjelma sekä lainausmerkeissä että ilman. Kun tiedämme, että termiä käytettiin tarkoituksella vääristellen ja kun termin merkitys tänä päivänä on äärimmäisen kaukana natsien joukkosurmahankkeista, ainoa oikea ratkaisu olisi kautta kirjan käyttää sanojen ympärillä lainausmerkkejä ja kerran selittää asia kunnolla. Jos kirjan on lukenut suomalainen oikolukija, olisi hänen viimeistään pitänyt lainausmerkit lisätä niihinkin kohtiin, joissa niitä ei alkutekstissä mahdollisesti ole.

Lowerin kirjaa voi suositella poliittisen historian ja ehkä myös naistutkimuksen harrastajille. Se on paikoin ahdistavaa luettavaa, mutta samalla myös tärkeä muistutus siitä, miten vaivattomasti suuretkin naisjoukot on voitu imeä mukaan väkivaltaiseen ja hyvin miehiseen kiihkokansalliseen ja rasistiseen liikkeeseen. Rikollisten jälkikäteisiä selityksiä lukiessa on pakko puristella nyrkkiä taskussa, niin vähän katumusta tai tosiasioiden myöntämistä monen puolustuspuheissa on. Moni käytti häikäilemättömästi omaksi hyväkseen miespuolisten oikeusistuimien sovinistisia pinttymiä.

Kaikkein tiukimmille feministeille Lowerin kirjan lukeminen voi olla vaikeaa. Kirjan naiset – sekä täsmävalaistut yksilöt että suuri nimetön joukko – ovat elävä todiste siitä, ettei sukupuoli tarjoa suojaa pahaa vastaan. Miehet kyllä tekivät toisen maailmansodan aikana pääosan hirmutöistä, mutta kun tilaisuus tuli, moni nainen kykeni siihen samalla lailla ja usein myös omasta tahdostaan, pakottamatta.

Kannattaako Israelin tuotteita boikotoida?

Perheessämme on syöty jo useamman vuoden ajan Hälsans Kök -tuotemerkillä myytäviä soijapohjaisia pakasteita. Ei syödä enää sen jälkeen, kun huomasin, ettei kyseessä olekaan ruotsalainen vaan israelilainen tuote.

Tässä tapauksessa on tuotteen tausta pyritty salaamaan huolellisesti. Valmistuttaja on Tivall Sweden AB, mistä ei tietenkään voi päätellä, että se on israelilaisen Tivall-yrityksen omistama. Tivall puolestaan kuuluu israelilaiseen Osem-konserniin, jonka suuri omistaja on Nestlé. Osem tekee yhteistyötä laittomien siirtokuntien rakentamiseen osallistuvan Jewish National Fundin kanssa.

Sekä YK että EU ovat tuominneet Israelin siirtokunnat, koska ne on todettu kansainvälisen oikeuden vastaisiksi. Israel puolestaan myöntää siirtokunnissa toimiville yrityksille erilaisia etuisuuksia kuten verohelpotuksia pyrkien näin siirtokuntien taloudellisen aseman vahvistamiseen. Ostamalla Hälsans Kökin tuotteita olen siis välillisesti tukenut Israelin siirtokuntapolitiikkaa.

* * *

Olen välttänyt israelilaisten tuotteiden ostamista vuosikymmeniä. Kuulun niihin, joiden mielestä Israelin valtion politiikka on ollut rikollista erityisesti suhteessa palestiinalaisiin, mutta myös tuomittavaa suhteessa kriitikoihin. Olen ollut sitä mieltä, että Israel on sen kokoinen valtio, että sen taloudellisessa boikotoimisessa voi olla jotain järkeä.

Tässä onkin taloudellisten boikottien perusongelma. Arjessa kuka tahansa tuotteeseen pettynyt ryhtyy boikotoimaan sitä eikä osta toista kertaa. Sama juttu palveluiden kanssa; ei kukaan mene toiste ravintolaan, jossa on saanut surkeaa ruokaa ja palvelua. Tällainen myös puree, varsinkin jos valituksensa saa jotenkin julki. Pienen on yritettävä pitää ostajista kiinni.

Mutta pureeko boikotti valtioihin? Osana Ukrainan kriisin ”hoitoa” ovat EU-maat ja Yhdysvallat suurella innolla rakentaneet valtiollisia pakotteita Venäjää vastaan, mutta näkemykset tällaisen toiminnan tehosta ovat ristiriitaisia. Joidenkin mielestä tällainen julkinen nöyryyttäminen kääntyy aina itseään vastaan ja on siis pitkällä tähtäimellä tukea.

Israelin tuotteita on maailmanlaajuisesti boikotoitu vuosikymmeniä. Tunnettuja ja suosittuja Jaffa-merkkisiä appelsiineja on toistuvasti sekä kutsuttu että koristeltu ”veriappelsiineiksi”. Israelilaisiksi tunnettuja tuotemerkkejä ei voi enää naamioida, vahinko on jo tapahtunut. Mutta ilmeisesti boikottihenki on Israelissa tunnistettu, koska monet tuotteet ja yhteydet on pyritty ilmiselvästi naamioimaan ei-israelilaisiksi, kuten tämä Hälsans kök -esimerkki hyvin osoittaa. Ruotsissa asiasta on nostettu selväkielistä meteliä, mutta Suomessa paradoksaalisesti äärikristillisiin kiihkoilijoihin tukeutuva Israel-lobby on onnistunut paremmin ja asiasta puhutaan vain niissä piireissä, joissa tällaisia asioita muutenkin pohditaan.

Jos yritykset ovat valmiita tai suorastaan pakotettuja piilottamaan israelilainen alkuperä, voinee kohtuudella päätellä, ettei ostoboikotti ole ainakaan täysin merkityksetön. Mutta voiko asian mittakaavaa suurentaa rajattomasti? En usko, että voi.

Israel-boikotteja vastustavat kysyvät kärkkäästi, miksi en sitten boikotoi kaikkia Yhdysvalloissa tuotettuja tavaroita, sillä Israelin politiikkahan on mahdollista vain isonveljen tuella. Isoveli on myös itse tunnettu aggressiivisesta ja murhanhimoisesta ulkopolitiikastaan, sivistysvaltiolle sopimattomasta kuolemanrangaistuksesta ja muodollisesti poistetusta, mutta edelleen elinvoimaisesta rasistisesta kulttuuristaan.

Yhdysvallat on yksinkertaisesti liian suuri boikotoitavaksi. Boikotti tehoaa vain, kun se on kohdistettavissa harvoihin tuotemerkkeihin ja kun toiminnan mittakaava ei kestä äkillisiä vastatoimia. Kun mittakaava kasvaa riittävän suureksi, yksittäisen ihmisen tai edes ihmisjoukon toimilla ei ole enää merkitystä. Tämä on valitettava asia, mutta sitä on vaikea kiistää.

Talvisota 2.0

Kun lukee nykyään Helsingin Sanomia ja sen anonyymikeskustelijoita,  tuntee joutuneensa sotahullujen joukkoon. Perinteisestä vapaamielisen oikeistolaisesta ykköslehdestä on tullut jyrkän oikeistolainen aviisi, jonka toimittajat selvästi kilpailevat venäjänvastaisimman tittelistä.

Lehti ei myöskään näytä piittaavan keskustelupalstoilla melskaavien sapelinkalistajien loputtomasta riehumisesta ja eri lailla ajattelevien haukkumisesta. Sen sijaan lehden linjaa kritisoivat kirjoitukset jätetään herkästi julkaisematta. Esimerkiksi seuraavaa kommenttia toimittaja Sami Sillanpään hyvin asenteelliseen kolumniin ei moderaattori päästänyt lukijoiden silmille:

"Kyllä, Ukrainassa soditaan, mutta se kuvaavin sana tuolle sodalle on sisällissota. Vaikka läntiset russofobit kuinka toivoisivat, Venäjä on tuossa konfliktissa vain sivullinen, vaikkei osaton. Sisällissodasta on puhuttava, kun hallituksen joukot surmaavat säälimättä oman maan kansalaisia, jotka hallinto on määritellyt 'terroristeiksi'.

Ukrainan vallankaappauksen jälkeinen, demokraattisissa vaaleissa puntaroimaton hallinto on päättänyt yrittää sotilaallista ratkaisua itäisen Ukrainan asukkaiden erimielisyyteen. Sotilaallisella ratkaisulla täytyy olla EU:n ja Yhdysvaltain johdon siunaus, koska Ukraina on nyt taloudellisesti täysin riippuvainen läntisistä miljardeista.

Venäjä tukee itäisen Ukrainan alueitten vastarintaa, koska se ei halua Ukrainan liittyvän Natoon eikä kiinnittyvän EU:n talousjärjestelmään. Venäjällä on suurvallan intressit, mutta niin on myös EU:lla ja Yhdysvalloilla. Jos Helsingin Sanomat ei suostu myöntämään, että ne ovat Ukrainan sisällissodan osapuolia siinä missä Venäjäkin, se tekee historiallisen virheen, joka ei unohdu."

Hesarin moderaattorit ovat harrastaneet myös sellaista, että kun yksi on vahingossa päästänyt ei-halutun mielipiteen näkyviin ja joku riehuva nimimerkki on siihen ehtinyt tarttua, asioista paremmin perillä ollut toinen moderaattori on tullut ja napannut alkuperäisen kirjoitukseni pois, jonka jälkeen näkyvät vain vastakommentit. Se lienee uuden päätoimittajan näkemys modernista journalismista.

* * *

Vuoden 1939 syksyllä Neuvostoliitto alkoi varustautua tulevaa Saksan hyökkäystä varten ja ehdotti Suomelle rajansiirtoja, jotka olisi toteutettu alueiden vaihdoilla. Kuten tiedämme, Suomen poliittinen johto ei suostunut mihinkään vedoten aivopestyn kansan vastustukseen ja syksyn jänkkäämisen tuloksena oli Neuvostoliiton hyökkäys, jonka lopputulos muutti aluevaihdot aluemenetyksiksi. Raja siirtyi sinne minne suurvalta sen katsoi välttämättömäksi haluta. Jatkosodassa pelattiin taas häviävän hevosen kanssa ja taas siirtyi raja, vaikkakin aika vähän siihen nähden, että Suomi miehitti isot alueet Neuvostoliittoa.

Suomen Nato-kiihkoilijat haluavat nyt revanssia, Talvisota kakkosta, joka käytäisiin koko Naton hyökkäysvoimalla, mutta suomalaiset urhot tietenkin kärjessä varmistamassa, etteivät Nato-joukot mokaa koko juttua. Näille pässinpäille on mm. Hesarin kirjoittelun ansiosta syntynyt harhakuva siitä, että Venäjä voidaan nyt painaa polvilleen, vaikka Neuvostoliittoa ei voitu. Että Naton täysjäsenyys tarkoittaa lupaa ottaa takaisin menetetyt alueet ja paljon muutakin.

Valtionjohto ei tietenkään ajattele kuten nämä pässinpäät. Mutta täydellinen sitoutuminen EU-eliitin valitsemaan rähinälinjaan on antanut pässinpäille heidän kaipaamansa tukea russofobialle, jolla ei ole enää mitään tekemistä modernin yhteiskunnallisen ajattelun kanssa. Tässä russofobian lietsonnassa (motiivina luonnollisesti kansan Nato-vastaisen mielipiteen kääntäminen) Helsingin Sanomat on kunnostautunut tavalla, joka tuskin olisi ollut mahdollinen Virkkusen päätoimittajakaudella tai Aatos Erkon eläessä.

Ensimmäinen talvisota syttyi, koska Suomen kansa oli saatu uskomaan, ettei Suomen tarvitse kuunnella suurvaltanaapuria puhumattakaan siitä, että olisi annettu tuumaakaan periksi periviholliseksi nimetylle naapurimaalle. Uskon itse vielä siihen, ettei Talvisota 2.0 ole väistämätön, että se voidaan pitää kiihkoilevien pässinpäiden märkänä unelmana. Se kuitenkin edellyttää, että järjissään olevat ihmiset kysyvät itseltään, onko Naton täysjäsenyys siitä seuraavien valtavien riskien arvoinen.

Itäisessä suurvaltanaapurissamme on nyt vallassa kansallisoikeistolainen oligarkkius. Putinin puolueen sisarpuolue Suomessa taitaa olla Kansallinen Kokoomus. Tuo hallinto ei ole Venäjä. Venäjä on se, jota ei voi sotimalla voittaa vaan jonka kanssa täytyy taas opetella elämään rauhassa, kauppaa käyden, kulttuuria ja kokemuksia vaihtaen. Talvisota 2.0 ei toteudu, jos Suomen eliitti palaa ulkopoliittisen realismin tielle. Mutta sille tielle täytyy ensin palata ja myös Helsingin Sanomien täytyy lopettaa tuon realismin pilkka ja syrjintä, vaikka ei sitä voisi hyväksyä. Yllyttäjä ottaa vastuun yllytetyn älyttömyyksistä.

NSA kanssamme?

Petteri Järvisen kirja NSA – näin meitä seurataan (Docenco 2014) on yllättävän monipuolinen ja antoisa johdatus tietoverkkojen vähemmän hauskaan puoleen. Järvisen monipuolinen asiantuntemus ja paneutuva vaivannäkö palkitsevat varsinkin sen, joka on kiinnostunut yleistä jaarittelua syvemmälle tunkeutuvaan ei-julkiseen maailmaan.

Avautuva kuva on jokseenkin lohduton, vaikka Järvisellä itsellään vielä riittää jonkin verran luottamusta 256-bittiseen salaukseen ja ihmisen hyviin tarkoituksiin. Hänen vyörytyksensä jälkeen ei nimittäin ihmettelisi, vaikka kirjoittaja suhtautuisi asioihin äärimmäisen kyynisesti. Kymmenen vuotta sitten viesti ei olisi ollut yhtä järisyttävä kuin nykyisenä älypuhelinten ja somen aikana: alkeellinenkin yksityisyyden suoja nyt edellyttää omatoimista aktiivisuutta – ja senkin jälkeen jää epäilys väkivaltaisesta tiedustelusta.

Kirjan teksti on pääosin normaalia Järvisen korkeaa tasoa, vaikka kirjan loppupuolen käytännölliset ohjeet ovat tunnetusti haavoittuvia, koska ne tuppaavat vanhenemaan hektisesti muuttuvassa IT-maailmassa kovin nopeasti.

* * *

Todellinen täysosuma jää kuitenkin Järviseltä saavuttamatta yhden puutteen takia.

Kun kirja otsikkoa myöten käsittelee yhteiskunnallisen vallankäytön yhtä puolta, on Järvisen analyysi siltä osin jokseenkin olematonta. Hänelle erinimiset valtiot ovat jonkinlaisia eturyhmiä, joiden asioita sitten edistetään tai huononnetaan. Onkin totta, että esimerkiksi Yhdysvalloissa on pitkät perinteet isänmaallisen propagandan harjoittamisessa, eivätkä tietenkään maan salaiset agentuurit (Martti Ahtisaaren ilmaisu) ole tässä suhteessa tehneet poikkeusta, vaan julistavat tarvittaessa toimivansa ”kaikkien amerikkalaisten” puolesta.

Mutta todellisuudessa mitään tällaista yhteistä etua ei ole olemassakaan, ei edes Suomessa, jonka tulevaisuutta Petteri Järvinen kirjan lopussa pohdiskelee. Minusta on käsittämätöntä, että tällaisen tietopaketin kirjoittaja tarjoaa lukijoille illuusiota ”Suomen” tai ”Yhdysvaltain” kansallisesta edusta. Jokainen hitusenkin historiaa ja poliittista historiaa lukenut tietää, että jokaisen valtion sisällä on vallasta ja omista eduistaan kiinni pitäviä ja keskenään taistelevia valtaryhmittymiä. On aina ollut ja tulee aina olemaan.

Yhdysvallat on jyrkästi jakautunut maa, jonka hallitsemisessa räikeä propaganda saattaa olla välttämätöntä. Mutta pitäisi olla selvää, että jonkun syvän etelän mustalla nuorukaisella ei ole yhteisiä intressejä aseteollisuuden tai Monsanton kaltaisen yrityksen kanssa. Yhtä vähän Suomessa on perusteita ajatella, että Viestintäkoelaitoksen salainen toiminta ajaisi muun kuin vallassa olevan taloudellis-poliittisen eliitin etua. Itselläni on vahvat syyt epäillä, että kyseinen laitos edistää lähinnä asioita, joita itse vastustan. Silti minäkin olen osa tätä "Suomea".

Salaisilla tiedusteluorganisaatioilla voi tietysti olla ikiomia tavoitteita, mutta lähtökohtaisesti ne ovat kulloinkin vallassa olevan hallinnon määräysvallan alaisia ja toteuttavat tuon hallinnon mielestä tarpeellisia tehtäviä. Jos valtaryhmittymä vaihtuu, myös salaisten toimijoiden toimenkuva voi vaihtua.

Sellaista asiaa kuin ”kansallinen etu” ei ole muualla kuin vallassa olevien propagandassa. Todellisessa maailmassa tiedustelupalvelut vaihtavat informaatiota niiden kanssa, jotka ovat julkimaailmassakin liittoutuneet ainakin tilapäisesti. Siitä, että kaikki tuntuvat vakoilevan kaikkia – myös läheisimpiä liittolaisia – ei pidä tehdä johtopäätöstä, että motiivina on jokin isänmaallinen yleishyöty. Vakoilua harrastetaan joka suuntaan, koska toiminnan tarkoituksena on antaa hallinnolle etulyöntiasema. Valtiot eivät ole ystäviä keskenään, korkeintaan tilapäisiä liittolaisia.

* * *

Petteri Järvisen kirjan puuttuva yhteiskunnallinen analyysi ja sanoisiko sinisilmäinen luottamus valtiolliseen propagandaan ei ole sinänsä poikkeavaa. 2000-luvun aikana perinteinen ulkopoliittinen realismi ja tietty skeptisyys on vaihtunut EU-jäsenyyden ja Nato-projektin ansiosta puhdasveriseksi propagandaksi. Vaikka Suomea kuinka jallitetaan ja huijataan EU:ssa, Suomen valtiovalta pokkuroi ja kumartaa Saksan suuntaan ja teeskentelee, että siellä ”vallan ytimessä” ollaan mekin. Natoon ei puolestaan ole asiaa, ellei kansalaisten syvää epäluuloa sotilaallista liittoutumista kohtaan voida nujertaa luomalla mielikuvaa mustavalkoisesta pahasta maailmasta, jota vastaan Yhdysvallat liittolaisineen taistelee milloin milläkin maailman kulmalla. Tämä projekti on pahasti kesken, eikä Järvisen kirjassaan paljastama Yhdysvaltain äärimmäinen tekopyhyys tietenkään sitä edistä.

Silti Järvinen olisi voinut terävämmällä vallan analyysillä antaa monelle kirjan älykkäälle huomiolle selittävää taustaa, joka nyt jää lukijan mielikuvituksen varaan. Eihän Yhdysvalloissakaan NSA:n ja muiden salaisten organisaatioiden suunnattomia määrärahoja saada käyttöön siksi, että koko kansakunta tietäisi saati hyväksyisi toimenpiteet. Määrärahat saadaan, koska valtaa käyttävien suuryritysten arvion mukaan NSA & Co edistävät niiden voitontavoittelua maailmalla järkevällä tavalla. Barack Obaman sotaisa hallinto on osoittanut, että oli presidentti kuinka fiksun oloinen tahansa – ja Obama on kiistatta älykäs ihminen –, hän toimii kulloisenkin valtaryhmittymän sallimissa puitteissa.

Jos Järvinen olisi analysoinut yhdessä luvussa esimerkiksi Yhdysvaltain ja Suomen vallankäyttöä edes hitusen, kirjan hyödyllisyys olisi noussut moninkertaiseksi. Kun se nytkin on erittäin suositeltavaa luettavaa jokaiselle valistuneelle kansalaiselle, terävä vallan läpivalaisu - sehän ei edellytä poliittista tai ideologista puolenvalintaa - olisi tehnyt kirjasta klassikon.

* * *

On toki mahdollista, ettei Petteri Järvistä varsinaisesti kiinnostakaan kuvaamiensa asioiden poliittinen tai ideologinen puoli. Ehkä hän kokee sen vieraaksi ja oman asiantuntemuksensa riittämättömäksi. Siinäkin tapauksessa olisi mielestäni ollut hyödyllistä ottaa asia esille ja todeta suoraan, ettei asioiden tätä puolta käsitellä. Sillä siitä ei päästä mihinkään, että jokaisen vakoilutoimen takana on jonkun intressi, eikä meillä kansalaisilla ole mitään mahdollisuutta saada tietää, kenen intresseistä milloinkin on kyse, puhumattakaan siitä, että saisimme asioihin vaikuttaa.

Petteri Järvisellä on mielipidejohtajan valtaa valistuneen lukijakunnan piirissä. Sitä olisi tässä tapauksessa voinut käyttää myös poliittisen toiminnan perusfaktojen kertaamiseen kansainvälisen verkkovakoilun näkökulmasta. Ehkä sitten seuraavalla kerralla?