Vain hävinneet tekevät sotarikoksia

En paljasta salaisuutta toteamalla, että historiaa kirjoittavat aina sotien ja vähäisempien konfliktien voittajat ja etteivät samaiset voittajat koskaan syyllisty sotarikoksiin. Niitähän tekevät ainakin aikakirjojen mukaan vain sotien häviäjät. Seuraava teksti ei ole moraliteetti tai ainakaan sellaiseksi tarkoitettu. En ihmettele ja moralisoi sitä, että voittaja esittää itsensä puhtoisena samalla kun alistettu vastustaja kuvataan mielikuvituksenkin ylittävien hirmutekojen tehtailijaksi; tekevät niitä paitsi synnynnäisyyttä pahuuttaan, myös ihan vain sadistisen huvin vuoksi. Yritän pohtia tämän kiinteästi sotapropagandaan ja oman kuvan kiillottamiseen liittyvän ilmiön luonnetta neljän esimerkin kautta. Yritän myös perustella, miksi tämä ilmiö on ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta epäterveellinen ja vaarallinen.

Minulle "sotarikos" on mikä tahansa rikollinen teko, joka tehdään sodan varjolla ja väitetyllä oikeutuksella. Vaikka toisen ihmisen harkittu surmaaminen on rauhan oloissa aina rikos, joka ei edes vanhene, tilanne muuttuu taianomaisesti sillä hetkellä, kun surmaamisen kohteena onkin "vihollinen" eli sodan toinen osapuoli. Sota oikeuttaa tappamisen ja vähäisemmät kaltoin kohtelut tavalla, jota jotkut pitävät "luonnollisena", jotkut taas omituisena vääristymänä ihmisen eettisessä asennoitumisessa. Koska käytännössä kaikki rikollisuuden määritelmämonopolin omistajat eli valtiot sallivat murhaamisen sodassa, sitä ei pidetä sotarikoksena sinänsä. Eettisen häränpyllyilyn seurauksena elämme siis maailmassa, jossa sodassa murhaaminen on sinänsä hyväksyttyä, mutta sitten kuitenkin on paljon tilanteita, joista voi sodankin aikana joutua vastuuseen, mutta yleensä vain, jos onnettomuudekseen kuuluu siihen porukkaan, joka ei onnistunut voittamaan.

Jo ennen ensimmäistä maailmansotaa solmituissa Haagin sopimuksissa pidettiin "kiellettyinä" sotatoimina mm. myrkkyjä, petosta, antautuneen surmaamista, armottomuuden julistamista, "tarpeettomia kärsimyksiä" aiheuttavia aseita sekä vastustajan omaisuuden tuhoamista ilman pakkoa. Listasta voi huomata, että kaasu- ja muut joukkotuhoaseet olivat vielä keksimättä ja vanhat "kunniallisuuden" periaatteet olivat vielä kunniassa sodissa, jotka hoidettiin sovituilla aukeilla kentillä yläluokkaisten sodanjohtajien keskinäisen kahvittelun ja naukkailun tauoilla ao. johtajien terveyttä ja arkista mukavuutta uhkaamatta. Maailmansota muutti kaiken ja toisen maailmansodan jälkeen oltiin yleisesti valmiita paljon tiukempiin ehtoihin. 1949 hyväksytyissä Geneven sopimuksissa mainitaan yleisiä periaatteita ja luetellaan erikseen törkeimmät sotarikokset kuten siviiliväestöön kohdistuva väkivalta, kidutus ja terrori, historiallisten, uskonnollisten yms. muistomerkkien tuhoaminen, rotuerotteluun perustuva väkivalta, antautuneen ja sotavangiksi joutuneen kaltoin kohtelu sekä mm. Punaisen Ristin merkin "petollinen käyttö".

* * *

Mielessäni on tätä kirjoittaessani neljä esimerkkiä sotarikoksista ja niiden toteutuneista vastuunkannoista: I Toinen maailmansota, II Vietnamin sota, III Jugoslavian hajoamissodat sekä IV Gazan 1948 alkanut ja 2024 edelleen jatkuva tuhoamissota. Mistään aiheen kattavuudesta ei ole kyse, vaan hajahuomioista.

Toisena maailmansotana tunnetuista lukuisten erillisten sotarintamien tapahtumista joutuivat vastuuseen vain Hitlerin Saksa, Mussolinin Italia, Japani ja pienemmässä määrin Saksan eurooppalaiset pienet liittolaismaat, niiden joukossa Suomi. Suurimmaksi sotarikokseksi nostettiin Saksan toteuttama noin 6 miljoonan juutalaisen ja muiden natsien vihalistalle kuuluneiden ihmisten teollinen murhaaminen keskitys- ja tuhoamisleireillä. Hengellään siitä joutui kuitenkin vastaamaan vain pieni joukko korkeimpia kiinni saatuja johtajia. Suurin osa sotarikoksia tehneistä "määräyksiä totelleista" pääsi pälkähästä ja eli kaikessa rauhassa lopun elämäänsä, joskus takaisin korkeisiin virkoihin nostettuna. Israelin salainen palvelu jäljitti joitakin paenneita, kuten Adolf Eichmannin, mutta määrällisesti vastuuseen joutuneita oli rikoksiin syyllistyneiden määrään nähden vähän. Norjassa teloitettiin muutamia yhteistoimintamiehiä, Suomessa tyydyttiin alistumaan valvontakomission minimivaatimuksiin ja rangaistukset mitätöitiin pienen istumisen jälkeen.

Liittoutuneiden sotarikoksia, joita niitäkin tehtiin vaikka kuinka paljon, ei käsitelty saati tuomittu. Saksan kaupunkien ja Tokion laajamittainen terroripommittaminen, joka täytti kiistatta jo aiemmatkin sotarikosten määritelmät, jätettiin suurelta osin käsittelemättä. Pommituslentäjät ja terroripommitusten suunnittelijat olivat sotasankareita, eivät mitään rikollisia. Saksalaisiin siviileihin kohdistuneesta väkivallasta nostettiin kylmän sodan käynnistyttyä tikun nokkaan vain venäläisten saksalaisnaisiin kohdistama seksuaalinen väkivalta, mutta koska kyse oli vain propagandasta, mitään todellista tutkintaa tai seuraamuksia ei ollut. Kahden japanilaiskaupungin tuhoaminen ydinpommeilla on poikinut paljon väittelyä, joka on jatkunut meidän aikoihimme asti. Kukaan on tuskin vakavissaan kuvitellut, että mikään taho olisi edes yrittänyt saattaa pommituslennon suunnittelijoita ja toteuttajia edesvastuuseen, vaikka Yhdysvaltain iskuissa kuoli noin 200 000 ihmistä.

Vietnamin sota oli ensimmäinen joukkoviestimien dokumentoima ja raportoima sotarikoksia tulvinut tapahtumasarja. Koska Yhdysvallat hävisi taistelun, se joutui vähäisessä määrin sietämään toteuttamisensa sotarikosten julkistamista ja kauhistelua. 16.3.1968 toteutunut My Lain kylän siviilien joukkomurha johti jopa oikeudenkäyntiin 1970, mutta sen aiheena ei ollut itse joukkomurha, vaan murhien peittely. Useimmista syytteistä luovuttiin eli käytännössä kaikkien tietämät sotarikokset jäivät rankaisematta. Tämä oli mahdollista, koska vaikka Yhdysvallat hävisi sotilaallisesti, se hallitsi globaalia tiedotusta ja onnistui piilottamaan omat rikoksensa Vietnamin vastaisen massiivisen propagandan alle. (Sivumennen sanoen Afganistanin sodan se vaihe, jossa Neuvostoliitto yritti alistaa paikalliset sissijoukot ja syyllistyi lukuisiin sotarikoksiin, johti kyllä kansainvälisiin syytöksiin, joilla ei kuitenkaan ollut tehoa, koska Neuvostoliittoon palanneet sotilaat saivat siellä sankarin kohtelun ja turvan erityisesti Yhdysvaltain rankaisevalta kädeltä.)

Jugoslavian liittovaltion hajoamisen yhteydessä 1991-1999 käytiin lukuisia pienempiä sotia, joihin liittyi tai ainakin väitettiin liittyvän runsaasti monenlaisia sotarikoksia. Käytännössä rikosten tutkinta supistui Serbian ja sen tukemien joukkojen rikosten tutkintaan (koska Serbia oli Venäjän liittolainen) ja tuomitsemiseen, koska Yhdysvaltain johtama liittoutuma pakotti Serbian antautumaan massiivisella pommituskampanjalla, jota itsessäänkin olisi pidetty sotarikoksena, jos Serbia oli ollut voitokas. Näiden sotien aikana tehtyjen ihmisoikeusrikkomusten ja varsinaisten sotarikosten määrä ja laatu jäänevät pysyvästi hämärään, koska kaikkea tutkintaa häiritsi tavattoman voimakas ideologinen propaganda puolin ja toisin. Serbien kannalta kohtalokasta oli hävitä sodat. Sen seurauksena mm. monet kroaattijoukkojen tekemiksi väitetyt rikokset jäivät tutkimatta ja tuomitsematta.

* * *

Tuoreimman ja sen takia varmaan kauhistuttavimman esimerkin sotarikosten tutkinnan ja vastuun kytkeytymisestä sotamenestykseen tarjoaa Israelin armeijan toiminta Palestiinan miehitetyillä alueilla. Systemaattinen arabitaustaisen väestön terrori käynnistyi jo vuonna 1948 Israelin valtion perustamisen yhteydessä ja on jatkunut siitä lähtien eri muodoissa ja eri vahvuuksilla 76 vuotta. Kyse on sotarikoksista sen takia, että vaikka muodollista sotaa ei ole missään vaiheessa julistettu, Israel on kohdistanut terroristisen väkivallan kansallisuuteen, jolla ei ole täysivaltaista omaa valtiota eikä armeijaa. Toisin kuin tänä päivänä usein ajatellaan, Israelin terroristinen suhtautuminen palestiinalaisiin ei ole aina nauttinut samanlaista "lännen" ehdotonta tukea, jollaisena se nyt näyttäytyy. YK on systemaattisesti ja kirjaimellisesti satoja kertoja äänestänyt Israelin maananastukset ja siirtokuntatoimet laittomiksi, mutta mihinkään tehokkaisiin pakotuskeinoihin ei kansainvälinen yhteisö ole koskaan kyennyt.

Israelin sota palestiinalaisia vastaan ei ole vielä "ratkennut", mutta on selvää, että vallitseva Israelin täydellisen rankaisemattomuuden tilanne on suoraa seurausta Yhdysvaltain ehdottomaksi muuttuneesta tuesta. Israelin armeijan piirissä tiedetään hyvin, että tekivät sen joukot mitä sotarikoksia tahansa, oikeudellista tai edes moraalista vastuuta ei yhdenkään rikollisen tarvitse pelätä. Kaikki eivät pelkää Israelin armeijaa, joka välttelee maataisteluita ja keskittyy pommittamaan turvallisesti ilmasta käsin, mutta kukaan ei uskalla uhmata Yhdysvaltain armeijaa, joka maksaa ja aseistaa Israelin armeijan, jakaa sille tiedustelutietoa ja pakottaa liittolaisensa samaan. Israel voi käyttäytyä kuin poispilattu, hemmoteltu kakara, joka repii hyönteisiltä siivet ja jalat, koska kukaan ei rankaise moisesta. Niin se myös käyttäytyy ja modernin kännykkäteknologian ja sotilaiden typerän itsevarmuuden takia meillä on luvuton määrä audiovisuaalisia todisteita Israelin armeijan sotarikoksista. (Sen sijaan Hamasin tekemiksi väitetyistä sotarikoksista ei Israel jostain syystä ole kyennyt tarjoamaan julkisuuteen käytännöllisesti katsoen yhtään mitään.)

Israel on nyt kuitenkin haastettu Kansainvälisessä tuomioistuimessa (ICC) kansanmurhan toteuttamisesta Gazassa. Se on ollut israelilaisille järkytys, koska he ovat tuudittautuneet uskomaan, ettei mikään rangaistus voi ulottua heihin. Läntinen media on alusta lähtien tehnyt kaikkensa osoittaakseen, ettei mitään oikeudenkäyntiä ole olemassakaan. Se vaikeni täysin syytekirjelmän lukemisesta, antoi valtavan näkyvyyden Israelin puolustuspuheenvuorolle ja vaikeni sen jälkeen täydellisesti koko asiasta. Kun ICC ilmoitti valmistelevansa henkilökohtaisia syytteitä ja pidätysmääräyksiä Benjamin Netanjahulle ja sotilasjohtajille, nämä ja Yhdysvaltain johtajat kiirehtivät ilmoittamaan, ettei ICC:llä ole toimivaltaa Israelin suhteen ja jos se ryhtyy toimiin, siitä ei piitata, mutta ICC:n tuomareille ja heidän perheenjäsenilleen asetetaan pakotteita jne. Täydellinen paniikki kertoo siitä, kuinka hemmoteltu kakara on säikähtänyt, kun todellisuus on iskenyt kasvoille.

Istu alas!

Käytän paljon joukkoliikennettä. Ratikoita, busseja, metroa ja junia. Joudun todistamaan joka ikisellä reissulla ilmiötä, jonka syvintä olemusta en välttämättä ole tavoittanut, mutta joka jaksaa sekä ihmetyttää että ärsyttää. Kyseessä ei ole mikään uutuus, sitä on kai joskus yritetty ohjaavin opastein lieventää, mutta nähdäkseni turhaan. Ainakin se elää ja voi paksusti. Ainakin kotikaupungissani Helsingissä.

Ilmiön nimi on RÖNÖTTÄJÄT. Ihmisiä, jolle minun tekee mieli huutaa "Istu alas! Olet muiden tiellä, vapaita istumapaikkoja on vaikka kuinka paljon!"

Ilmiö on vähiten haitallinen, vaikka ei suinkaan merkityksetön, paikallisjunissa, joissa on avautuvat ovet molemmilla puolilla. Fiksuimmat rönöttäjät siirtyvät Käpylän pysäkille tultaessa rönöttämään ainakin hetkeksi oikeanpuolisille oville. Eivät tietenkään kaikki, joten Käpylän asemalla näytellään tavallistakin useammin pienoisnäytelmä, jonka rönöttämisilmiö aina ja väistämättä aiheuttaa.

Rönöttäjä joutuu asemalle tultaessa kohtaamaan sen ohittamattoman tosiasian, että hän on sekä pois nousevien että sisään tulevien tiellä. Satunnainen rönöttäjä on hämmästyneen näköinen ja sitten pyytää eleillään ja ilmeillään anteeksi sijaintiaan. Rutinoituneet rönöttäjät, jotka usein ovat nuoria ja laihoja, minimoivat liikkeen, joka heidän on pakko tehdä, etteivät tempaudu ulosmenevien  mukaan. Olen nähnyt vuosien varrella hyvin taidokkaita kallistuksia ja vartalon vääntöjä, joiden olennainen piirre on, ettei ammattirönöttäjä missään tapauksessa luovu valtaamastaan kulkuväylän tilasta. Jalka saattaa nousta ja liikkua ilmassa, mutta se palaa aivan varmasti samaan kohtaan.

Ammattirönöttäjän kohdalla me ei-rönöttäjät olemme jokseenkin aseettomia. Kerran tai kaksi on suoraan edessäni rötköttänyt joutunut astumaan asemalaiturille asti välttääkseen ylitsekävelyn, joka minun sadan kiloni lisäksi realisoituisi vääjäämättä takanani olevien noin kahdenkymmenen ihmisen paineena. Olen testannut useita kertoja melko uhkaavaa elettä, jossa puristan käsillä rönöttäjän ympärillä olevista tangoista niin, että hänelle ei jää kuin kaksi vaihtoehtoa. Useimmat meistä eivät ole valmiita tällaiseen, vaan yritämme pelkästään merkitsevillä eleillä ja ilmeille vihjaista rönöttäjälle, että hän haittaa muiden pakollista liikkumista ulos tai sisään.

Harvoin rönöttäjä kuitenkaan antaa katsekontaktille mitään mahdollisuutta, koska hänen huomionsa on 110-prosenttisesti keskittynyt kännykän selaamiseen. Voit rykiä, mulkoilla ja levitellä teatraalisesti käsiäsi, mutta normaalisti rönöttäjä ei vilkaisekaan muita ihmisiä, joten hän ei myöskään altistu sosiaaliselle paineelle siirtyä pois ärtyneiden kanssamatkustajien tieltä.

Yleensä tilanteet purkautuvat ähkien, puhkien ja mulkoillen, mitä nyt joskus jouluostosruuhkassa saattaa moneen suuntaan laajarakenteinen kanssamatkustaja kivahtaa rönöttäjälle. Ammattirönöttäjä ei ole tällaisesta moksiskaan, hänen kasvoilleen leviää hyvin harjoiteltu "hämmästystä" matkiva ilme, jolla rönöttäjä on tottunut aiheuttamansa vaivan ja ärtymyksen kuittaamaan. Rönöttäjän reaktio ei tietenkään vähennä tilanteen aiheuttamaa stressiä hiukkaakaan.

* * * 

Miksi ihminen jää seisoskelemaan muiden haitaksi, vaikka tarjolla olisi istumapaikkoja? (En käsittele aitoa ruuhkaa, jossa osa matkustajista joutuu seisomaan tilan puutteen takia, halusi tai ei.)

Ainoa aidosti legitiimi syy on se, että matkustaja nousee SEURAAVALLA pysäkillä pois ja haluaa välttää lyhytaikaisen istumisen ja nousemisen vaivan. Mutta se onkin todella ainoa syy, jolla voi välttää rönöttäjän leiman. Toki voi olla pukamia tai muuta, joiden takia istuminen on epämukavampaa kuin seisominen. Selkävaivatkin joskus sellaiseen pakottavat. Mutta mitkään vaivat eivät pakota seisoskelemaan juuri ihmisten kulkuväylällä.

Haluavatko rönöttäjät kiusata meitä muita, ärsyttää ihan tahallaan? Siihen en oikein usko. Heistä ei välity sosiaalinen uteliaisuus muiden reaktioita kohtaan, vaan pikemminkin täydellinen välinpitämättömyys.

Voisiko kysymys olla alitajuisesta halusta näyttää muille omaa valtaansa? Siihenhän ei oikein ole mahdollisuuksia istumalla muita kuin vapaalle ikkunapaikalle pyrkivää kohtaan, kun rönöttämällä voi häiriköidä kirjaimellisesti satoja ihmisiä.

Vai onko loppujen lopuksi kysymys vain ikiaikaisesta itsekeskeisyydestä ja muista piittaamattomuudesta? Modernissa yhteisössä on vaikea keksiä laajemmin ärsyttävää ja samalla vaivatonta tapaa kuin on ahtaassa liikennevälineessä ruuhka-aikana rönöttäminen. 

* * *

Olen tietoinen siitä, että merkittävän kokoinen osa kanssamatkustajista ei edes huomaa rönöttäjiä, ärsyyntymisestä nyt puhumattakaan. Olisiko varsinainen ongelma sittenkin siinä, että osa meistä ei-rönöttäjistä reagoi rönöttämiseen ja muihin julkisen elämän ärsyttäviin puoliin yliherkästi? Olemmeko rönötysallergikkoja?

Täysin mahdollista, asiaa tuskin on tutkittu tieteellisesti ja muunlaiset tutkimukset eivät nyt kiinnosta vähääkään. Muistutan kuitenkin siitä, että ihmisen evoluutio EI ole valmistanut hermojamme joukkoliikennevälineiden mahdollistamaan rönöttämiseen. On vaikea keksiä tuhansien vuosien takaisen yhteisön arkeen vastaavaa muiden elämää hankaloittavaa kiusantekoa? Lojuivatko pronssikautiset rönöttäjät kylän kaivon kannella estäen veden nostamisen? Eivät ainakaan pitkään. Purskahtivatko he saalista väijyttäessä tuon tuostakin kovaääniseen nauruun? Tuskin toista kertaa.

Jos rönöttäjä on teknistyneen ja piittaamattomuudesta rankaisemattoman ihmisyhteisön ilmiö, olemme siitä pääsemättömissä? Ainakaan evoluutio ei näytä rönöttäjiä vähentävän, eihän ratikan ovella rönöttäminen vaikuta sitä eikä tätä lisääntymismenestykseen. Vai voisiko sittenkin vaikuttaa? Entä jos rönöttäminen vetoaakin lisääntymishalua kasvattamalla tavalla ja lisää geenipooliin sekä rönöttämisen halun että kyvyn aineksia?

Tässähän joudutaan kohta myöntämään, että rönöttäminen on jonkinlainen biologisen ja kulttuurisen evoluution outo epigeneettinen komposiittiominaisuus! En ole arveluineni yksin tässä maailmassa. Luin juuri  somesta helsinkiläisen vastauksen rönöttämisestä marisseelle tamperelaiselle: "Rakas Tampere. Helsinkiläiset eivät ole oppineet vieläkään. Olen pahoillani, mutta ei ole toivoa."

 

Etsin turhaan kuvia aidoista suomalaista rönöttäjistä, joten tässä kuva tilanteesta, jossa rönöttäjäkin jää vaille huomiota ja mahdollisuuksia. Nauttikaamme siitä hiljaa hyristen. (Olen itse asiassa nähnyt tämän kauhistuttavan klaustrofobisen tilanteen Tokiossa 1988. Tarkoitus oli ajaa paikallisella maanalaisella, mutta vaikka ei ollut käsittääkseni ruuhka-aika, junat olivat niin täysiä, että jänistin. Tämä voisi olla suomalaisille yleensäkin kova paikka. Japanilaiset kunnioittavat yksityistä tilaa muuten hyvin tiukasti, mutta kun asemapoliisi komentaa, mennään silleinä purkkiin. Outoa.)

Miten kirjoittaa, ettei kritiikin kohde tunne tarvetta kostaa?

Janne Saarikiven tuoreessa kolumnissa Mitä Immanuel Kant sanoisi Venäjästä, ydinsodan uhasta ja konferenssimatkailusta? (Helsingin Sanomat 9.5.2024, ystävä vinkkasi minulle, koska en enää seuraa tätä lehteä), herätti huomiota se, miten lehden kolumnisti osaakin kirjoittaa taitavasti lehden omistajien arvomaailmaa ikävästi kritisoiden (tosin osittain Immanuel Kantin siivellä) ja kääriä kritiikin samaista arvomaailmaa mielistelevin sivuhuomautuksin, tarkan yksipuolisesti valittujen esimerkkien avulla ja ydinsodan ainoan historiallisen toteuttajan eli Yhdysvaltain nimen hyvin säästeliään käytön pumpuliin. 

Luin Saarikiven tekstin olennaisen viestin – jättäkää tiede ja tiedejournalismi ulkopoliittisen mittelön ulkopuolella ja muistakaa, ettei minkään maan kansa toivo ydinaseilla käytävää sotaa – oikein mielelläni ja olen jokseenkin kaikista hänen teeseistään samaa mieltä. Se pumpuli maistui suussa kuitenkin epämiellyttävältä ja pani pohtimaan, oliko sen tyrkyttäminen lukijalle arjen opportunismia eli taktista varovaisuutta (oletan, että Saarikivi haluaa jatkaa HS:n kolumnistina) vai ajatteleeko Saarikivi oikeasti, että "Putinin hallinto on hirmuinen, ja uhka koko maailmalle." tai "Mutta vaikuttavatko esimerkiksi Vladimir Putin ja hänen lähipiirinsä näin järkeviltä? Kyseessä ovat kiilusilmäiset ideologit, jotka viis veisaavat kansalaisistaan, ehkä myös omista elämistään." Tyylisyistä päädyn arvelemaan, että näissä muotoiluissa on sarkasmia.

Saarikiven tekstistä ei löydy Yhdysvaltain nykyisen hallinnon tai sen ulkopolitiikan kritiikkiä. Ainoa kohta, jossa vihjataan mahdollisuuteen, että Yhdysvallat voisi olla Putinin Venäjän kaltainen maailmanrauhan uhka, viittaa Joe Bidenin sijasta Donald Trumpin tulevaan hallintoon: "Samanlaisia johtajia on muuallakin, ehkä piankin taas myös liittolaismaassamme Yhdysvalloissa." Muotoilu on tuskin vahinko, sillä Yhdysvaltain vuosia jatkunut aggressiivinen sotapolitiikka Ukrainassa, Gazassa ja Kiinan vastaisella rintamalla on epäilemättä myös Janne Saarikiven tiedossa. Yhdysvallat on systemaattisesti alentanut ydinsodan uhkan kynnystä lähettämättä Ukrainaan kehittyneempiä ja kehittyneempiä asejärjestelmiä, vaikka samaan aikaan vakuuttaa, ettei se halua sotaa Venäjän kanssa. Suu puhuu muuta kuin teot. Kyllä Saarikivi sen tietää, vaikka ei halua ääneen sanoa.

* * *

Suomalaista nöyrää alamaisuutta henkivät kahden syrjä-Suomen yliopiston johtajiston ripeät rankaisutoimet Tarja Cronbergiä ja Lasse Heinistä kohtaan saavat Saarikiveltä ivallista huomiota, vaikka itse olisin käyttänyt vielä paljon suorasukaisempaa kieltä. Sekä Itä-Suomen yliopisto että Lapin yliopistohan toimivat ajattelua nopeammin, kun niille vain vilautettiinkin korttipakan korttia "konferenssimatka Venäjälle". Molemmat syyllistyivät ennaltaehkäisevään ideologiseen puhdasoppisuuteen, jonka valossa sen paremmin Cronbergiä kuin Heinistä ei tarvinnut kuulla ja tutkia. Välitön hutkinta oli ainoa oikea tapa toimia, ja sen uskotaan viestittävän luotettavasta ja taatusti nöyrästä yhteistyökumppanista myös tulevaisuudessa. Eniten jäin ihmettelemään, miksi suomalaisten yliopistojen johdolla on näin raivoisa tarve mielistellä Venäjää vastaan sotivaa suurvaltaa. Pelkäävätkö ne Orvon Purran opetus- ja kulttuuriministeriön hallaisia saksia?

Vielä avoimemmin Saarikivi kritisoi sitä yleistä harhaa tai pakkomiellettä, että "kansa" on vastuussa johtajiensa teoista ja näkemyksistä. Päivittäistä Putin-demonisointia harjoittava iltapäiväroskalehdistö (minun ilmaisuni, ei Saarikiven) saa osansa kritiikistä, mutta myös jokainen meistä, joka on tähän ajatusvinoutumaan langennut. "Venäjä ei ole Vladimir Putin.", joutuu Saarikivi kirjoittamaan, vaikka toteaa ääneen, että sen nyt pitäisi olla jokaiselle selvää erikseen sanomattakin. Vaan kun ei ole. "Mielestäni ajatus, että myös tiede, ihmisten väliset tapaamiset ja eläkeläisten matkailu konferensseihin tulee arvioida maan ulkopoliittisen doktriinin näkökulmasta, on sekin hiukkasen totalitaristinen." Ilmaisu on varovainen, mutta täysin oikeassa.

Loppua kohti Saarikiven ajattelu tiivistyy ilahduttavasti, eikä hän jätä enää jossittelun varaa: "Todellisuudessa ihmiset ovat kovin samanlaisia yli kaikkien rajojen. Meitä myös uhkaavat samat asiat, kuten ydinsota, ilmastonmuutos ja huonot johtajat." Jos lukija niin haluaa, hän ei lue lauseesta sanoja "Suomen NATO-politiikka", "Keskustan luontosuhde" tai "Alexander Stubb", mutta voi yhtä hyvin lukeakin. Minusta Saarikivi on loppujen lopuksi sitä mieltä, ettei suomalaisilla – tai laajemmin ajatellen Venäjän vastaisella länsileirillä – ole mitään perustetta esiintyä hyveellisinä moniarvoisuuden ja auvoisen ylikansallisen demokratian mallikappaleina. Jos tuhoudumme ydinasein käytävässä sodassa, syyllinen löytyy peilistä katsomalla – jos siihen edes löytyy aikaa. Todennäköisesti ei löydy.

* * *

En henkilökohtaisesti pidä Saarikiven tavasta väistellä ja käännellä lauseitaan niin, ettei kirjoittajan eetoksesta ota oikein millään selvää. Hän ei halua kuolla eikä lastensa kuolevan ydinkatastrofissa, se on kiistatonta. Mutta haluaako hän Suomen muuttavan turvallisuuspolitiikkaansa ja luopuvan Nato-jäsenyydestä ja DCA-sopimuksesta Yhdysvaltain kanssa? Siitä en havaitse merkkejä, kuten en myöskään vaatimusta siitä, että Suomen pitäisi voimistaa rauhantyötä sotatyön kustannuksella. Sellaista radikalismia Saarikivi ei nähdäkseni edusta, vaikka rohkenee vaatia tutkijoille oikeutta osallistua seminaariin Venäjällä ilman julkista lynkkausta, mustamaalausta ja potkuja oman yliopiston suunnalta.

Saarikivi ei rohkene kritisoida suomalaisia vallanpitäjiä siitä, että he ovat alistaneet Suomen militaristisen suurvallan nöyräksi asemieheksi ja palvelijaksi. Hän ei paheksu sitä, että itsenäinen, rauhantahtoinen ja puolueeton Suomi muutettiin hätiköidyillä ratkaisuilla Naton Venäjän vastaisen politiikan sotilaalliseksi eturintamaksi, joka voi ainakin periaatteessa kokea tulevaisuudessa Ukrainan kohtalon. (Suomea suojelee onneksi se, ettemme kuulu historiallisesti Moskovan slaavilaiseen perhepiiriin. Se suojelee meitä uskoakseni paljon tehokkaammin kuin Nato-jäsenyys konsanaan.)

Saarikiven tulkinnan mukaan vuoteen 2024 istutettu Immanuel Kant kannustaisi hillitsemään kiivasta intoa julistaa tuomioita ja muistamaan, että asioissa on aina monta puolta. Saarikiven sanoin: "Jos yksittäistä ihmistä ja hänen tilannettaan ei muisteta, alkaa aivoton tuomitseminen, esimerkiksi ihmisten arvottaminen sen mukaan, mistä maasta hän on. Tai sen mukaan, mitä maan johtaja edustaa." Tähän on helppo yhtyä ja ainakin hetkeksi unohtaa kolumnistin radikaalin rohkeuden vähäinen määrä. Tai ehkä olemme jo niin pitkällä, että näinkin pumpulisen tekstin julkaiseminen omalla nimellä on Nato-Suomessa rohkea, poikkeuksellinen teko?