Odotin hitusen uteliaana, onnistuisiko veteraanitoimittaja ja dokumentaristi Arvo Tuominen yllättämään myönteisesti kirjallaan Pelon vyöhyke : Suomi ja seitsemän Venäjän läntistä rajamaata (Otava 2025). Ei onnistunut, ja olisi asia pitänyt ymmärtää jo kirjan nimestä, vaikka se ei aina kirjoittajan päätös olekaan. Loputtomassa Venäjää haukkuvassa ja demonisoivassa kirjavyöryssä Tuomisella olisi ollut mahdollisuus erottautua joukosta sillä toisaalta-toisaalta-journalismilla, jota hän on monissa aiemmissa kirjoissaan onnistuneesti soveltanut. Kyllä se muutaman hetken vilahtaa tässäkin, mutta lähinnä vain sen myöntämisessä, että on kai se hyväksyttävä, että Venäjälläkin on jotain turvallisuustarpeita – vaikka tietysti kohtuuttomia ja vääriä, koska ne eivät sovi länsinaapureiden vaateliaaseen pirtaan. Nuoremmille lukijoille on ehkä syytä taustaksi mainita, että Tuominen sai vielä 2013 Ystävyyden kunniamerkin, joka on Venäjän korkein ulkomaiden kansalaisille myönnettävä kunniamerkki.
Pelon vyöhyke vaikuttaa hitusen laiskasti koostetulta, ja ehkä se onkin kustantajan tilaustyö, johon ei sen paremmin kirjoittaja kuin mahdollinen kustannustoimittajakaan ole jaksanut koko työläisensydäntään sijoittaa. Monet asiat Tuominen toistaa tavalla, josta päätellen tekstinkappaleet ovat eri aikoina syntyneitä, eikä intoa viimeistelevään editointiin ole ollut. Outoja kirjoitusasujakin on sen verran, että tekee mieli motkottaa. Tuomisen "Baltiski" (s. 90) on viroksi Paldiski ja vain historiallisissa yhteyksissä saksaksi Baltischport ja ruotsiksi Rågervik. En löytänyt mitään valtakieltä, joka käyttäisi muotoa "Baltiski". Erisnimikäytännöt eivät liene Tuomiselle tärkeitä, sillä hän käyttää toistuvasti ilmaisua "Neuvostovalta" isolla alkukirjaimella. Tällaiset virheet ovat sinänsä mitättömiä, mutta vievät turhaan lukijan huomiota sivuun.
Otsikon ilmaisua joutunen lyhyesti perustelemaan. Tuominen on tunnettu moottoripyörällä matkailemisesta, ja saamme siitä lukuisia esimerkkejä pitkin kirjaa, kun suurvaltapolitiikan tulkki muuntuu kertaheitolla "pelon vyöhykkeen" arkea oluttuvan näkökulmasta pohtivaksi tavalliseksi kansalaiseksi. Nämä osiot ovatkin kirjan parasta antia, sillä niissä Tuominen sanailee leppoisammin ja melkein unohtaa perustehtävänsä eli Venäjän vastaisen ristiretken. Kokonaan se ei silti unohdu ja siitä johtuu otsikon ensimmäinen ilmaisu. Niin mielellään kuin toisin kirjoittaisi, valitettavasti Pelon vyöhyke on pääosin hyvin yksisilmäistä, perustelematonta ja tietenkin toteen näyttämätöntä geopoliittista propagandaa. Vaikka Tuominen hetkittäin yrittää katsoa asioita myös venäläisten tai "venäjänmielisten" näkökulmasta, moinen kerettiläisyys neutraloidaan nopeasti jollain lausahduksella, joka vyöryttää kaiken vastuun venäläisille, Venäjälle tai henkilökohtaisesti Vladimir Putinille, kuten nykypäivän formaattiin kuuluu.
* * *
En tiedä, lukevatko muut mielellään propagandistista tekstiä. Itselleni se ei maistu, tuli se mistä suunnasta tai minkä tahansa ideologian tukemiseksi. Propaganda on tylsää, yllätyksetöntä ja ennen muuta hyödytöntä. Siitä on vain alkeellisen vihapolitiikan lietsojaksi tai nuotion sytykkeeksi. Ymmärryksen lisäämisen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Siksi myös Tuomisen kirja jää armotta luokalle, vaikka sisältää keskimääräistä enemmän asiallistakin tietoa Venäjän lähimaista, joista Suomessa ei viitsitä tietää juuri mitään. Kaikkein yllättävintä itselleni oli, kuinka usein Tuominen sortuu maailmanpolitiikasta puhuessaan moralismiin. Sehän on kaikessa politiikassa (ehkä muussakin elämässä) hyödytön tapa yrittää todistella toista mieltä oleva myös väärässä olevaksi ja pahaksi an sich. Tuomisella moralismi ilmenee sanavalintoina, jotka Venäjästä puhuttaessa tihkuvat ikäviä adjektiiveja ja absoluuttiseen pahuuteen viittaavia teonsanoja. Ei mitään uutta, mutta en muista sellaista nuoremmasta Tuomisesta.
Sota Ukrainassa pyörii Tuomisen tekstissä koko ajan taustalla. Ukrainaan liittyvissä asioissa Tuomisen kritiikittömyys on häkellyttävän täydellistä. Hän ei taida edes käyttää sana "oligarkki" kertaakaan, vaikka esimerkiksi bibliografiasta löytyvä Peter Turchinin kirja Lopun ajat sisältää musertavan kriittisen kuvauksen ukrainalaisen yhteiskunnan korruptoituneisuudesta ja talouden täydellisestä oligarkkivallasta. Ukrainan kohdalla käy myös selväksi, että Tuomisella ei ole mitään kiinnostusta etsiä sodan syitä Atlantin toiselta puolelta, vaan hänelle riittää teoria Venäjän "interventionistisesta imperialismista". Yhdysvalloilla ei kirjan mukaan ole ollut mitään osuutta Ukrainan presidentin väkivaltaiseen vaihtamiseen 2014, sitä seuranneeseen kahdeksan vuoden sisällissotaan (sen Tuominen onnistuu ohittamaan lähes kommentitta) eikä tietenkään Putinin kärsivällisyyden ylittäneeseen Naton itälaajentumiseen.
Vaikka Tuominen toteaa entisten läntisten johtajien kertoneen, että Minsk II -sopimus oli lännen puolelta pelkästään ajanpeluuta Ukrainan sotilaallisen varustautumisen varmistamiseksi, Tuominen ei osaa tai halua ymmärtää, että ehkä Isolla-Britannialla ja Yhdysvalloilla oli jotain itsekkäitä intressejä provosoida Putin hyökkäämään. Nehän vahvisti tieto, että Boris Johnson lensi Lontoosta Kiovaan kieltämään pikaisen rauhansopimuksen allekirjoittamisen tunnetuin seurauksin. Niinpä Tuominen toteaa sen kummemmin varaumia jättämättä, että kyseessä oli "Venäjän aloittama sota" (s. 246). Jokainen poliittista historiaa tutkinut ja lukenut kuitenkin tietää, ettei mikään sota ala hetkellä, jolloin joku hyökkää jonkin rajan yli. Sodat alkavat hitaasti, hiipien ja kierrellen, ja usein vasta sodan jälkeen voittaja kertoo, "kuka" tai "mikä" sodan käynnisti. Hävinneen osapuolen näkemystä ei saada tai muisteta.
* * *
Tuomisen kirjan tyylilaji on pakinamainen, vaikka ei ehkä sitä tavoittele. Tuominen ei halua vaikuttaa tosikolta, mutta eihän sitä propagandassa voi välttää, vaikka kuinka heittelisi tosikkomaisten väitteiden sekaan pieniä vastapuolen näkökantojen ymmärtämisen aavistuksia. Tuominen esimerkiksi toteaa kiertelemättä ja toisin kuin useimmat Venäjää haukkuvien kirjojen kirjoittajat, että Venäjälle on sen rajanaapureista vain Ukraina ns. eksistentiaalinen asia (ehkä myös Valko-Venäjä, mutta vähäisemmässä määrin) ja sen takia ei Venäjän sotilaallinen hyökkäys Baltiaan tai Puolaan – tai Suomeen – ole todennäköinen. Tuominen menee tässä niinkin pitkälle, että hän sanoo suoraan, ettei ole todisteita Venäjän (tai Putinin) halusta hyökätä "Ukrainan jälkeen" muualle Eurooppaan (s. 95).
Pakinamaisuuden vaikutelmaa lisää se, ettei Tuominen tunne tarvetta todistaa vahvimpiakaan väitteitään millään kirjallisuusluetteloa tuhdimmalla aineistolla. Kun hän esimerkiksi toteaa, että "valtaosa [Venäjän] eliitistä on sitä mieltä, että Putinin sota [Ukrainassa] oli valtava virhe." (s. 95), lukija joutuu pakostikin kysymään, mistä lähteestä tai millä menetelmällä suomalainen Arvo Tuominen on tällaisen tilastotiedon hankkinut. Tällaisen tiedon olemassaolokaan ei ole uskottavaa, ellei ajattele, että joku Venäjällä tekee sikäläisen "eliitin" keskuudessa gallupeja, joihin kaikki vastaavat rehellisesti ja joiden tulokset myös julkaistaan ja levitetään ainakin ko. eliitille – ja Arvo Tuomiselle.
Tuomisella on oikeus kirjoittaa pakinatyyliin, eihän kirja väitäkään olevansa tieteellinen tutkimus. Lukijaa palvelisi kuitenkin jonkinlainen kirjoittajan nöyryys, joka ilmenee kaikkein rankimpien ja vaikeimmin todistettavissa olevien väitteiden pohjustaminen ilmaisuilla kuten "uskoakseni" tai "mielestäni". Mutta sehän veisi propagandalta terää, joten niin ei toimita, kun tarkoitus on vahvistaa lukijan ennakkoluuloja ja vihamielisiä tuntemuksia. Juuri siksi Pelon vyöhyke on pääosin puisevaa propagandaa ja vain hetkittäin mielenkiintoista ja omakohtaisestikin koettua todellisuutta. Olen varma, että Tuominen olisi kyennyt kirjoittamaan Venäjän länsirajan geopoliittisen katsauksen ja analyysin myös ilman räikeää propagandaa, sillä hänellä on taatusti paljon olennaista taustatietoa. Mutta olisiko sellaiselle ollut Suomessa ostajia? Tai olisiko Otavan kaltainen vanhoillinen kustantaja ottanut sitä listoilleen? Molempia sopii epäillä.
