Onnellinen hiilijalanjälki

Leo Stranius on päättänyt valistaa haluttomia kanssakansalaisiaan, kunnes nämäkin tajuavat, että välttämätön muutos voi olla myös itsekkään ihanaa. 1,5 astetta parempi arki - Miksi päästöjen vähentäminen tekee meidät onnellisiksi (Gummerus 2025) liikkuu näennäisesti olemassaoloamme uhkaavan ilmastonmuutoksen ympärillä, mutta pohjimmiltaan tässä on kirja siitä, mitä kaikkea pitää (ei siis "pitäisi") jokaisen meistä pikku elämässään muuttaa, jotta tulevaisuus voi ylipäätään koittaa. Stranius ei kirjoita yhtä armottomasti kuin Pentti Linkola, mutta jonkinlainen etäinen sukulaissieluisuus leijuu ilmassa. En usko, että Stranius harrastaa missään kohdassa satiiria, ironiaa tai suoranaista huumoria. Valistuksen tyylilajina on kertoa karut tosiasiat ja "pehmentää" sitten vaikutusta kertomalla omista ponnisteluista, jotka eivät nekään aina ole osuneet aivan kohdalleen, vaikka kirjoittaja harvinaisen suuressa määrin elää kuten opettaa.

Olen yleisellä tasolla yhtä huolestunut ympäristötulevaisuudestamme kuin Stranius. En myöskään pidä huonona sitä, että osoitetaan viesti suoraan jokaiselle meistä. Olisin ehkä itse käyttänyt enemmän palstatilaa sen pohtimiseen, millaisessa suhteessa ovat vastuuseen ja vaikuttamiseen toisaalla yksittäiset kansalaiset ja toisaalla yritysjohtajat, pankkiirit, poliittiset päättäjät ja media. Nyt voi kirjasta jäädä sellainen maku, että päävastuu on yksilöllä, jonka on opittava uhrautumaan ja luopumaan, vaikka isoiset eivät osoittaisi edes kiinnostusta täysin välttämättömien toimien kohdalla. Ei Stranius sitä taatusti tarkoita, mutta melko yksin ja alasti saa valistuksen kohde luennolla istua. Luennoitsija käyttää vertailukohtana usein itseään, mikä on ymmärrettävää ja kätevää, mutta saattaa unohtaa, että suurin osa kansalaisista ei ole samassa elämän vaiheessa.

On myönnettävä, että Stranius pyrkii tosissaan elämään, kuten opettaa. On hyvä, etteivät kuulijat pääse ilkkumaan, että opettaja vaatii muilta sellaista mitä ei itseltään. Jonkinlainen sokea piste Straniukselle näyttää kuitenkin olevan se, ettei hän vielä nuorena ja sporttisen hyväkuntoisena ja solakkana tunnu näkevän, millaisina muutoksen rappuset voivat näyttäytyä sellaiselle, joka kamppailee yleisen rahan riittävyyden ohessa terveyden, painonhallinnan, vähemmän täydellisen parisuhteen tai jokapäiväisen YT-neuvotteluiden uhan alla. En tarkoita, että tulevaisuuden pelastaminen voidaan reiluuden nimissä jättää tämän maailman leostraniuksille ja me köyhät, kipeät ja isomahaiset voimme jatkaa öllöttämistämme kuin ei mitään olisi tapahtumassa. Annos lempeyttä voisi silti olla eduksi.

* * *

Leo Stranius on näkemyksissään tosiaan melko yksioikoinen, kuten me kaikki nuorina tuppaamme olemaan. Siksi yleisellä tasolla yhtä mieltä olevalla voi kirjaa lukiessa tulla hetkiä, jolloin huomaa olevansa kirjoittajan kanssa tyystin eri mieltä. Se voi mennä tahattoman huumorin piikkiin, kun Stranius kirjoittaa: "Hiukset pysyvät puhtaana ilman shampoota tai hoitoaineita lähes päivittäisestä kuntoilusta ja hikoilusta huolimatta. Hajusteita en suostu käyttämään." (s. 153) ja takakannen sisäliepeessä meitä katsoo hymyillen mies, jonka päässä on "tukkaa" suunnilleen yhtä paljon kuin Andrew Tatella. Mutta kun Stranius puhuu tarkemmin erittelemättä omistamistamme "tavaroista" ja niiden lukumäärästä, rupeaa lukija nopeasti tivaamaan, onko kirjoittajan mielestä asiallista laskea kappalemääräisesti CD-levyt, kirjat, maasturit ja haarukat. Straniuksen mukaan "keskiverto suomalaisperhe" omistaa 10 000-50 000 "tavaraa". Kuulostaa aika paljolta, vaikka jokainen astia, kirja ja äänilevy laskettaisiin erikseen. Voi tietysti olla, että olen tietämättäni Straniuksen kaltainen nuukailija.

Kirjastonhoitajaa ja kirjojen ystävää vääntää vatsasta, kun Stranius innostuu todistelemaan, että nuukailija ei käytä paperikirjoja, ei edes kierrätettyjä tai kirjastosta lainattuja, vaan "kuuntelee" niitä suoratoistona tai äänikirjoina. Onko kirjoittajalta jäänyt tosiaan tajuamatta, että lukeminen omin aistein ja aivoin on aivan eri asia kuin ammattilukijan rytmillään lukeman kuunteleminen? Kannatan nopeasti muuttuvan tekstin julkaisemista ja käyttämistä suoraan verkon kautta, mutta olemme kulttuurisesti tuomittuja, jos emme ymmärrä enää arvostaa tekstin lukemista kognitiivisena prosessina vaan mittaamme sitä "tehokkuuden" antureilla, jolloin äänikirja voittaa aina, koska sen kuuntelemisen aikana voi hoitaa lapset ja tiskit, suorittaa triathlonin ja ehkä hoitaa myös parisuhteen fyysisiä elementtejä?

Stranius on mielestäni heikoimmillaan, väärässä ja eniten jälkijunassa saarnatessaan lasten "hankkimista" vastaan. Vaikka maapallon väkiluku on edelleen kasvussa, käytännössä melkein kaikki kasvu tulee Saharan eteläpuolisesta Afrikasta, melkein kaikkialla muualla kasvu on jo pysähtynyt ja monilla alueilla kuten vauraassa Euroopassa, kääntynyt laskuun tavalla, joka ilman mittavaa maahanmuuttoa johtaa vääjäämättä väestön suhteettomaan ikääntymisen ja lopulta sukupuuttoon. En syytä Straniusta tekopyhyydestä, kun hänellä itselläänkin on kaksi lasta, hän myöntää ristiriidan ihanteidensa ja todellisuuden välillä. Pidän kuitenkin vastuuttomana, että hän levittää väitettä Maan elättämiskyvyn ylittävästä väestömäärästä. Maailman kaikki ihmiset voidaan helposti ruokkia, kunhan voimavarat epäoikeudenmukaisesti jakava kapitalistinen talousjärjestelmä kumotaan ja sen myötä myös luonnonvarojen kestämättömät käyttötavat. Jos ei "haluta" lapsia, mistään tulevaisuudesta ei kannata puhua sanaakaan. Lapset ovat tulevaisuus.

* * *

Kautta kirjan käy ilmeiseksi, että vaikka Stranius opettaa elämään ei-kapitalistisesti, häntä ei pääse syyttämään tai kehumaan "antikapitalismista" tai minkään muunkaan nimellä liikkuvan maailmankatsomuksen ajamisesta. "Nuukailu" olisi ehkä osuva, mutta ei mielekäs siihen liittyvien kielteisten mielikuvien takia. Kuten sanottu, en ole pääasioista eri mieltä ollenkaan ja liikuntasuorituksia mukaan laskematta elän itsekin varsin nuukaillen ja hiilijalanjälkeäni eivät rasita lentäminen, autoilu tai omakotitalon rakentaminen. Olen samaa mieltä "tavaroiden" hankkimisen tarpeettomuudesta (oma metodini on jokaisen mielihalun kohdalla vaatia vastausta kysymykseen, tarvitsenko vai haluanko vaan; yleensä mittelö päättyy siihen, että jätän hankinnan hautumaan). Mutta onko itseironiaa, kun Stranius kertoo hiilijalanjälkensä pysyvän tavoitteessa mm. siten, että hän jättää itse ostamatta tavaroita, jotka saa kuitenkin puolisolta lahjaksi?

Itseäni tökkii pysyvästi Straniuksen voimakas tehokkuusajattelu, jossa aika on rajallinen resurssi, jota ei pidä "tuhlata" turhuuksiin ja on aina hienoa, kun aikaa onnistuu "säästämään". On selvää, että ns. ruuhkavuosia elävä suhtautuu aikaan toisin kuin eläkkeelle elossa lipsahtanut, jolla kiistatta on samat 24 tuntia vuorokaudessa kuin nuoremmillakin, mutta ei pakottavaa tarvetta luovuttaa tuosta määrästä osuutta vastineeksi palkkatulosta. Silti väitän, ettei aikaa voi "kuluttaa" tai "säästää", omaa elämäämmehän siinä käytämme tähän tai tuohon, aikaa on kuolemaan asti. Elämä koostuu valinnoista ja kaikkeen, ihan kaikkeen "kuluu" aikaa. Mitään ei voi tehdä sen ulkopuolella, joten säästöpuheet johtavat harhaan. Ihminen, joka "säästi" tekemisessä A 15 minuuttia ja "käytti" sen tekemiseen B, teki vain valintoja.

Edellä olevista happosadepisaroista riippumatta Straniuksen kirja puhuu ja muistuttaa elintärkeästä asiasta. Muutos kestävään elämäntapaan ei voi toteutua, jos yksittäiset ihmiset eivät ole muutokseen valmiita. On tärkeätä sisäistää se ohittamaton tosiasia, että sekä muutos että ei-muutos koostuvat niin monista osatekijöistä, ettemme voi yksilöinä tai yhteisöinä niitä kaikkia säätää ja optimoida. Siksi tärkeintä on aloittaa ja liikkua oikeaan suuntaan. Se on tärkeämpää kuin yrittää saavuttaa henkilökohtainen täydellisyys ja seurata sitten harmitellen kanssaeläjien vähemmän onnistunutta pinnistelyä. Muutos tapahtuu yhdessä, mutta jokaisen yksilön omin valinnoin. Allekirjoitan myös Straniuksen ilosanoman siitä, että vähemmän on usein (ei aina, on myös immateriaalisia arvoja) enemmän. Elämäntapojen muutos kestävälle tasolle ei tarkoita elämän iloista ja nautinnoista kieltäytymistä. Meidät on viekoiteltu tuhoisalle tielle, mutta siltä kääntyminen on mahdollista. Jos et ole valmis kääntymään, pysähdy edes ja mieti vakavasti vaihtoehtoja.

 

Lestistään eksynyt suutari ennustelee

Olin haluton tarttumaan tähän kirjaan. Lykkäsin sen varaamista ja kun kirja lopulta oli luettavana, en meinannut millään jaksaa raahustaa sen loppuun. Historian, erityisesti sotahistorian tutkijaksi erikoistunut Yuval Noah Harari on myynyt jotain 45 miljoonaa kirjaa ja noussut ainakin länsimaissa kovin suosituksi, vaikka myös kritiikkiä keränneeksi tietokirjoittajaksi. Oma haluttomuuteni kumpusi siitä, että vaikka ensimmäinen suomennos Sapiens - Ihmisen lyhyt historia (2016) oli monella tavalla uusdenlainen tavassaan lähestyä ihmisen historiaa, myöhemmät kirjansa (Homo Deus 2017 ja 21 oppituntia maailman tilasta 2018) osoittivat Hararin kovin usein kyntävän härillä, joita hän oli eri tieteiden edustajilta lainannut ymmärtämättä sen paremmin härkiä kuin kyntämistäkään syvällisemmin. Tiivistäen: Harari tuntui kirjoittavan melko heppoisesti isoista asioista vailla riittävää ja aitoa nöyryyttä.

Nexus : Tietoverkkojen lyhyt historia (Bazar 2024, suomentaja Tapani Kilpeläinen ) ei ole ainakaan tietoverkkojen lyhyt historia, vaikka en pysty toisaalta sanomaan, mikä se oikeastaan on. Kustantajan agentti on epäilemättä ehdottanut jotain lyhyttä ja nasevaa vastapainoksi sille, että alaotsikko on A Brief History of Information Networks from the Stone Age to AI. Kirjansa sivulla 281 Harari valistaa meitä, että "nexus" tarkoittaa "verotuksellista liittymää". Toisaalta tiedämme, että sanaa ovat käyttäneet sekä Henry Miller että Google yrittäessään kännykkämarkkinoille ja epäonnistuessaan kerrankin oikein kunnolla sekä ainakin neljä eri rock-bändiä ja Tim Berners-Lee. Kielitieteessä "neksus" on subjektin ja predikaatin liitto. Ehkä Harari tai kääntäjä olisi voinut myös kertoa, että nexus on latinaa ja tarkoittaa samaa kuin suomen kielen sana "yhteys"?

Nexus ei ole saanut erityisen innostunutta vastaanottoa meillä tai suuremmassa maailmassa. Kirjan läpi pungerrettuani en sitä ihmettele, sillä teksti on epäkoherenttia (se liikkuu moneen suuntaan ilman mitään ilmeistä syytä), ideologisesti ja poliittisesti vinoutunutta (kapitalismia ei ole olemassa, Marx oli väärässä, ja kaikista pahoista asioista ihmisen historiassa löytyy hyvä esimerkki Neuvostoliitto-Stalinista tai Venäjä-Putinista), yhteiskunnaliselta analyysiltään lapsellisen yksinkertaistavaa ja tietotekniikan/AI:n osalta asiantuntemattomalta vaikuttavaa (kun en ole itsekään aito asiantuntija, ilmaisen asian miedosti). Siellä täällä ilmaantuu kiintoisia ajattelun aihioita, mutta noista uusista ideoista olisi kertynyt korkeintaan laaja lehtiartikkeli. Sellaisilla ei kuitenkaan kerätä miljoonien myyntiä. 

* * *

Tein kirjaa lukiessani paljon muistiinpanoja, mutta enimmäkseen ärsyyntyneitä ja ihmetteleviä. Näillä voisin täyttää vaikka kaksi blogitekstiä, mutta se olisi turhaa, koska Hararin yksittäisillä heitoilla on harvemmin mitään yleistä merkitystä. Yritän muutaman esimerkin kautta havainnollistaa, millaiset väitteet nostattivat minussa lukijana ärtymystä. Harari rakastaa tarinoita, joita hän pitää "intersubjektiivisina totuuksina" (totuuksina, koska niihin uskoo niin moni!). En minä eikä myöskään Karl Marx väheksy tarinankerronnan merkitystä ihmiskunnan kulttuurisessa evoluutiossa. Mutta kun Harari rakentaa tarinoista ja mytologioista jonkinlaisen evolutiivisen tietoverkon, joudun puistelemaan päätä. Harari ei tunnu oivaltaneen mitään marxilaisuuteen kuuluvasta perustan ja päällysrakenteen mallista.

Harari yrittää selittää ihmisen yhteisöllisen kehityksen pyrkimyksellä totuuden ja järjestyksen väliseen tasapainoon. Siksi esimerkiksi uskontojen pyhät kirjat ovat Hararille "informaatioteknologian" edustajia, eivät satuinformaation jakelua, kuten itse ajattelen. Olen samaa mieltä siitä, että tieteen kaltainen itseään korjaava järjestelmä lisää ihmisellä olevan totuuden määrää, mutta että sen lisäksi tarvitaan vissi määrä järjestystä. Hararin lapsekas näkemys "demokratiasta" (= "liberaali kapitalismi ilman että täytyy sanoa sanaa kapitalismi ääneen") on ennallaan, samoin sen vastakohdat eli autoritarismi, totalitarismi ja diktatuurit, joita esiintyy vain "demokraattisen" lännen ulkopuolella. Hararin ihaileva suhtautuminen Yhdysvaltoihin ja sen arvoihin on välillä lähes koomista, koska kritiikin varominen on yhtä tarkkaa kuin se on Israelinkin kohdalla. Hararin mielestä USA:n demokraattipuolue on "edistyksellinen". Toteamus yksinään kertoo riittävästi kirjoittajan poliittisesta arviokyvystä tai arvomaailmasta - tai molemmista.

"Piiesirippu" on kirjan harvoja kiintoisia ajatuksia. Sen mukaan maailma uhkaa jakautua erillisiin alueisiin joko omistuksen keskittymisen (harvat hallitsevat verkkoja, muut alistuvat) tai verkkojen ideologisen eriytymisen (USA:lla oma, Kiinalla oma) takia. Harari ei kuitenkaan uskalla viedä analyysiään sitä pidemmäle, että arvelee Facebookin algoritmien tavoittelevan kaupallista voittoa (ajatella, voisiko tosiaan niin olla!). Seuraavaksi olisi pitänyt todeta kaikkien IT-yritysten motiivina olevan sama kapitalistisen voiton tavoittelu, mutta sellaisia toteamuksia Harari ei erehdy päästämään tekstiinsä. Ilmaan jää ajatus, että varmaan Facebookilla on muitakin, paljon hienompia tavoitteita. Harari väittää myös, etteivät äly ja tietoisuus edellytä toisiaan, ja tästä päätelmästä kumpuaa kirjan ehdottomasti punaisin lanka, jonka mukaan AI voi ilman ihmisen tietoisuuden kaltaista ominaisuutta kehittää ei-orgaanisen älyn erilaisine pyrkimyksineen.

* * *

Minusta tuntuu vahvasti siltä, että Harari on ymmärtänyt pahasti väärin sekä nykyisen AI-tutkimuksen vaiheen että ihmisaivojen biologian. Hänen mukaansa AI on vieras äly, joka tulee tai peräti on jo itsenäinen toimija tietoverkossa. Harari ei osaa selittää, mistä AI:n pyrkimykset varsinaisesti kumpuaisivat. En huomaa hänen myöskään pohtivan, mistä algoritmit hankkivat oman verkkonsa rakentamiseen tarvittavat materiaalit, energian ja logistiikan. Harari on vakuuttunut siitä, että AI tuottaa ratkaisuja, joita ihmisaivot eivät enää kykene kuvittelemaan eikä sitä myöten myöskään rajoittamaan. Harari puhuu vakavissaan tietokoneiden luomasta omasta intersubjektiivisesta verkostosta. Harari ei tunnu tajunneen, että kun Microsoftin chatrobotti Tay muuttui muutamissa tunneissa rasistiseksi vihapuheen levittäjäksi, syynä ei ollut algoritmi, vaan sille syötetty ihmisten vinoutunut viestimassa.

Harari tuntuu tosissaan pelkäävän sitä, että AI on potentiaalinen anarkistinen uhka, koska se edustaa "ei-inhimillistä ajattelua". AI ei ole ehkä "vielä" tarpeeksi vahva murtautumaan itsenäiseen toimintaan, mutta kysymys on enemmän aikataulusta kuin siitä, onko se ylipäätään mahdollista. Turvatoimena tulisi Hararin mielestä kieltää ihmisenä esiintyminen verkossa siinä missä väärän rahan levittäminenkin. Lukijalle jää epäselväksi, uskooko Harari oikeasti, että AI on jo muuttunut itsenäiseksi toimijaksi vai että tämä mahdollisuus on otettava vakavasti. Sivulla 487 on lause "Olemme luoneet vieraan älyn." Sitä on vaikea ymmärtää muuten kuin siten, että AI:n kehitys on jo ohittanut kriittisen kohdan ja ihmisen osana on jäädä odottamaan, mitä tuleman pitää.

Kun minulla on niin vähän myönteistä sanottavaa tästä kirjasta, lopetan kirjan sivulla 124 olevaan hauskaan ja optimistiseen juttuun mytologian ja AI:n yhdistymisestä. Hararin mukaan ortodoksijuutalaiset uskovat kirjaimellisesti Talmudin kieltoon tehdä työtä sapattina. Rabbit ovat tulkinneet, että myös hissin nappulan painaminen on työn tekemistä. Jotta iäkkäiden juutalaisten ei Brooklynissä olevassa kerrostalossaan tarvitse sapattina raahustaa ylös rappusia, hissi säädettiin kulkemaan alituiseen ylös ja alas ja pysähtymään jokaisen kerroksen kohdalla. Näin ei kukaan syyllistynyt sapatin määräysten rikkomiseen (hissin oven avaamisesta tai sulkemisesta työnä Harari ei kerro). Mutta AI:n avulla lisättiin mukavuutta, sillä kasvojentunnistusteknologian avulla hissi opetettiin tuntemaan kaikki käyttäjänsä ja viemään heidät suoraan oikeaan kerrokseen. - Kiva juttu, joka kyllä synnytti joukon kysymyksiä. Mutta jääkööt ne käsittelemättä. Moitteistani tuli mainittua vain 5 %, joten antaa olla.

 

Eliitit kansakuntien kohtalona

Tässäpä on mielenkiintoinen kirja, joka tarkastelee yhteiskuntien vakautta ja sen menettämistä tilastojen armottomassa valossa ja eksaktia historiatiedettä tavoitellen. Lopun ajat : Eliitit, vastaeliitit ja tie poliittiseen pirstaloitumiseen (Terra Cognita 2024, suomennos Juha Pietiläinen) on vakavasti otettava kirja, eikä otsikon pidä johtaa ajatuksia minnekään uskonnollisten maailmanlopun ennustusten suuntaan. Kirjoittaja Peter Turchin on kompleksisuuden tutkija, joka on ollut kokoamassa SESHAT-nimistä tietokantaa, johon on koottu tilastotietoina erilaisia yhteiskuntien piirteitä kuvaavia tunnuslukuja noin 10 000 vuoden ajalta. Tämän valtavan kvantitatiivisen aineiston pohjalta on kehitetty uusi tieteellinen tutkimusmenetelmä kliodynamiikka (termi "klio" on johdettu antiikin Kreikan mytologiaan kuuluvan historian ja sankarirunouden muusan Kleio nimestä, kreikaksi Κλειώ, latinaksi Clio). Kliodynamiikan keinoilla on osoittautunut mahdolliseksi havaita erityisesti valtaan liittymiä malleja, joita yhteiskunnat näyttävät toistavan vuosituhannesta toiseen.

Peter Turchin on Neuvostoliitosta 1970-luvulla Yhdysvaltoihin emigroitunut Pjotr Turtšin, jonka näkökulma maailmanpolitiikkaan on ilahduttavan epäamerikkalainen ja aidosti neutraali. Hän tuntee syntymämaansa asioita olennaisesti paremmin kuin useimmat Amerikan Yhdysvalloissa eläneet tutkijat ja pystyy kirjoittamaan Josif Stalinin kaltaisista historian henkilöistä kiihkottomasti (Turchin esittää myös Ukrainan oligarkiasta niin inhorealistisen lyhyen historiikin, että voi suorastaan ihmetellä, ettei kustantajaa pelkästään sen takia ole tuomittu putinistiksi - tai ehkä onkin). Ilahduttavaa on myös se, ettei Turchin yritä muuntaa kliodynamiikkaa poliittisia ennusteita myyväksi kaupalliseksi menetelmäksi, vaan korostaa toistuvasti siitä, ettei mikään historiatieteellinen tai muu menetelmä kykene ennustamaan muutosten yksityiskohtia. Historiallisia tienristeyksiä on tarkkojen ennusteiden tekemiseen liian paljon, joten kliodynamiikka tyytyy hahmottamaan suurempia kuvioita ja malleja, joita ihmisyhteisöt näyttävät tuottavan ja toistavan.

Turchin kirjoittaa yleistajuisesti ja vain vihjaa siihen, että kliodynamiikan takana on valtavasti matematiikkaa, tilastotiedettä ja muita eksakteja menetelmiä, jotka tekevät siitä vakavasti otettavan poliittisen analyysin välineen. Kirjan käännös on pääosin sujuvaa työtä, mutta näyttää siltä, että jotkin selvät käännösvirheet ovat siirtyneet perintönä Kimmo Pietiläiseltä Juha Pietiläiselle. Lopun ajat käyttää englannin kielen termin "turning point" (käännekohta) vastineena ilmaisua "käännepiste". Se on kuitenkin edelleen matemaattinen erityistermi inflection point (https://fi.wikipedia.org/wiki/K%C3%A4%C3%A4nnepiste), jonka käyttämisessä sanan "käännekohta" sijasta ei ole mitään perustetta. Jouduin moittimaan Terra Cognitaa tästä jo viisi vuotta sitten (https://heikinvaraventtiili.blogspot.com/2020/01/kurja-tekele.html), mutta eipä siellä tietysti tällaisia blogeja ole luettu. Minusta on lähinnä noloa, että arvokasta työtä tehnyt kustantamo ei vaivaudu käyttämään ulkopuolista oikolukua, jollainen tällaiset sinänsä vähäiset, mutta välinpitämättömyydestä kertovat virheet ehkä huomaisi.

* * *

Kliodynamiikan avulla on löytynyt häkellyttäviä malleja, jotka näyttävät selittävän varsin hyvin sen, miksi ihmisyhteisöiden dynamiikka ei näytä millään keinolla johtavan pysyvään vakauteen, yleiseen hyvinvointiin ja muihin maallisen paratiisin oletusarvoihin. Vakauden sijasta yhteiskunnilla on lyhyitä vakauden ja hyvinvoinnin kausia, joita aina seuraavat levottomuus, epävakaus ja jonkinlainen vallanvaihto, joka voi olla lähes veretön tai koko yhteiskunnan olemassaoloa uhkaava sotaisa konflikti. Peter Turchin ei ole marxilainen tutkija, joten hän ei tarkastele ihmiskunnan historiaa korostuneesti työväenluokan luokkataistelun tai pääoman hallinnan näkökulmasta eikä puhu termillä kapitalismista. Toisaalta Turchinilla ei ole mitään ideologista tarvetta peitellä taloudellisen ja poliittisen vallankäytön liittoa tai mekanismeja. Sitä kautta hänen esityksensä kertoo loppujen lopuksi melko radikaalisti perinteisistä poikkeavasta näkökulmasta, jota voi luonnehtia vaikka inhorealistiseksi.

Lopun ajat on kirjoitettu Donald Trumpin ensimmäisen presidenttiyden jälkeen, mutta ennen toisen toteutumista. Tämä tosiasia sähköistää kirjan viestin tavalla, jota kirjoittaja ei ole voinut tietää. Kun hän ennustaa Amerikan Yhdysvaltojen joutuvan vakavaan yhteiskunnalliseen kriisiin 2020-luvulla (kirja ilmestyi 2023), tuntuu kuin hän olisi tosiaan nähnyt jotain todellista etukäteen ainakin vuodesta 2025. Turchin ei välttele jo tapahtuneiden asioiden yksityiskohtia, mutta tulevaisuuden suhteen hän pitäytyy isommassa kuviossa, ja perustelee ratkaisun kliodynamiikan rajoituksilla. Kun hän toteaa ns. läntisten demokratioiden olevan USA etunenässä muuttumassa plutokratioiksi eli rikkaimpien diktatuuriksi, hän määrittelee toistuvasti muutoksen alkupisteeksi Ronald Reaganin presidenttikauden. Kyseessä ei ole mielipide, vaan myös tilastofaktojen osoittama tosiasia.

Turchinin avainkäsitteitä ovat eliitin ylituotanto, vaurauspumppu ja vasta-eliitit. Hyvin voimakkaasti pelkistäen Turchin esittää, että valtaan liittyvät kriisit synnyttää aina ja kaikkialla liian suureksi paisunut eliitti (= vallanpitäjät), jonka huipulta pudonneet tai sinne koskaan pääsemättömät jäsenet turhautuvat ja muuttuvat ei-ideologista vallankumousta haluaviksi. Eliitin ylituotantoon liittyy aina vaurauspumpun käynnistäminen eli yhteiskunnallisen varallisuuden kaikki väestöryhmät huomioon ottavan jakamisen muuttuminen pelkästään eliittiä lihottavaksi varallisuuden siirtämiseksi köyhiltä rikkaille (juuri tämä synnyttää plutokratian eli rikkaiden ylivallan). Se eliitin osa, joka jää omassa rikkaassa kuplassaan osattomaksi, pettää kuplansa ja ryhtyy johtamaan muiden tyytymättömien (köyhien) kapinaa, jonka seurauksena on tai ei heti ole vallan vaihtuminen ja yhteiskunnallisen tulonjaon muuttuminen tilapäisesti reilummaksi.

* * *

Turchinin esityksen voima on sen konkreettisuudessa. Kun hän täysin kiihkottomasti toteaa Josif Stalinin olleen 1900-luvun ylivoimaisesti menestynein diktaattori, perustelu on hämmentävän ilmeinen: hän piti huolen siitä, että Neuvostoliiton eliitit eivät päässet kasvamaan järjestelmän kannalta liikaa. Neuvostoliitto hajosi vasta, kun maan johdossa oli lopetettu eliitin kasvun rajoittaminen. Tylyä, mutta loogisesti uskottavaa. Turchin taustoittaa hyvin myös väitteensä, että osa Stalinin taitavuutta oli se, ettei hänellä ollut myöskään isoa joukkoa perillisiä kärkkymässä isältä heruvaa valtaa. Tähän liittyy ainakin itselleni täysin uusi havainto, jota Turchin pitää universaalina. Näkemyksen mukaan minkä tahansa valtajärjestelmän kestävyyden voi ennustaa sillä perusteella, onko vallalla yksi- vai moniavioinen kulttuuri. Turchinin aineisto näyttää, että valtakaudet jäävät noin 100:n vuoden pituisiksi, kun eliitin edustajilla on vaimoja ja jalkavaimoja ja sitä myöten kymmeniä tai satoja perillisiä, mutta olevan noin kaksinkertaisen pituinen, kun kulttuuri ei salli eliitille moniavioisuutta ja siten systemaattisesti suurempaa perillisten joukkoa. Tästä peruskuviosta on tietenkin poikkeuksia (mm. juuri Neuvostoliitto, jonka historia jäi reilusti alle sadan vuoden, vaikka kulttuuri ei suosinut moniavioisuutta ja suurta jälkeläismäärää), mutta yleiskuva on sen mukainen.

Turchinin kirja keskittyy pohtimaan Yhdysvaltain kohtaloita sekä tarjolla olevan aineiston laajuuden että asian globaalin tärkeyden takia. Kun kirjoitan tätä, Trumpin melkein kaikille maailman maille lätkäisemät tullimaksut ovat syösseet osakkeiden hinnat jyrkkään laskuun ja koko rahamaailman hetkelliseen kaaokseen. Turchinia kiinnostaa enemmän se, mitä kliodynamiikka voi ennustaa Yhdysvalloissa voivan tapahtua. Hänhän ei ole suinkaan ensimmäinen tai ainoa, joka pitää mahdollisena koko liittovaltion hajoamista, sisällissotaa tai jopa koko maailman tuhoavaa ydinsotaa. Turchin pelkistää asian toteamalla, että Yhdysvalloissa elettiin 1900-luvun keskellä (noin 1920-1980) suhteellisen vähäisten tuloerojen ja yleisen vakauden aikaa, joka päättyi reaganismina tunnettuun käänteeseen, jonka ytimenä oli vaurauspumpun tietoinen käynnistäminen ja tuloerojen harkittu kasvattaminen. Turchinin mielestä Yhdysvallat on jo nyt plutokratia (hän ei millään tavalla käsittele Israelin ja Yhdysvaltain omien rikkaimpien sionistien roolia) ja että on vain ajan kysymys, ennen kuin eliitin ylituotanto muuttaa valmiiksi kytevän kapinan avoimeksi vallankumoukseksi. 

Turchin toteaa suoraan (s. 122), että kliodynamiikan keräämien tietojen perusteella eliitti voittaa aina, köyhillä tai mediaanituloisilla ei ole koskaan vaikutusta siihen, milloin vaurauspumppu käynnistetään tai suljetaan, siitä päättäminen on aina eliitin tai vasta-eliitin yksinoikeus. Perinteisen aktivismiajattelun tai työväenliikkeen näkökulmasta väite on tietysti masentava, mutta kieltämättä siinä tuntuu olevan paljon totuutta. Radikaaleja iskulauseita voidaan usein pitää yllä vuosi tai kaksi, mutta jos mikään vasta-eliitin ryhmä ei ota niitä ajaakseen, liikehdintä sammuu tai muuttuu joksikin muuksi. Yhdysvaltain osalta Turchin ei halua tai osaa ennustaa, millainen vastaeliitti tulee kansallisen plutokratian haastamaan. Euroopassa kannattaa tätä asiaa myös vakavasti pohtia, sillä reaganismin matkiminen on saattanut Euroopan valtaosan hyvin samanlaiseen historialliseen tilanteeseen kuin Yhdysvallat. Ainakin rivien välistä voi lukea, että Turchin toivoo, ettei täällä tehtäisi samoja virheitä kuin Yhdysvalloissa. Suomalainen voinee todeta, että hyvä neuvo, mutta pahasti myöhässä. Olemme apinoineet kaikki virheet ja joudumme maksamaan siitä.

 

 

PS. Tarkemmin ajatellen nostan Turchinin kirjasta esiin vielä kaksi kiinnostavaa detaljia. Ensimmäisen mukaan yhteiskuntien vaihe heijastuu suoraan ihmisten keskipituuden ja elinajan odotteiden kaltaisiin määrällisiin mittareihin. Yhdysvallat on ollut kerran maailman pisimpien ihmisten valtio, mutta niistä vuosista on keskipituus pudonnut useilla senttimetreillä. Myös Hollannissa on keskipituuden nousu loppunut. Minulle nämä tilastotiedot olivat uusia ja yllättäviä.

Toinen kiinnostava yksityiskohta on suhtautuminen maahanmuuttoon. Julkisessa puheessa päällimmäiseksi on noussut ajatus, että "oikeisto" vastustaa maahanmuuttoa, koska se edustaa rasistisia ja ksenofobisia voimia. Turchin avaa yhdysvaltalaista keskustelua toteamalla, että siellä eliitti on ehdottomasti aina kannattanut maahanmuuttoa, koska se antaa mahdollisuuden laskea myös maassa jo oleville köyhille maksettavia palkkoja. Sen sijaan esimerkiksi pohjoismaista hyvinvointivaltiota ajava senaattori Bernie Sanders vastustaa rajoittamatonta maahanmuuttoa juuri samasta syystä, koska se voimistaa eliitin vaurauspumpun toimintaa. Kysymys maahanmuutosta ei ole siten vain ihmisoikeuskysymys, vaan myös merkittävä varallisuuden virtauksiin vaikuttava tekijä. Tätä taustaa vasten voi itse kukin kysyä mielessään, edustaako Donald Trump eliittiä vai vasta-eliittiä pitäessään rajojen sulkemista halpatyövoimalta tavoitteenaan. Turchinin mielestä Trumpin puheissa on selkeä vastaeliitin kaiku, vaikka sattuman oikusta Trump pääsikin eliitin huipulle - ja Turchinin sitä tietämättä, vielä toisen kerran.

Ahne, ahneempi, ruotsalainen kapitalisti

Raha kiehtoo ihmisiä. Harva suhtautuu siihen välinpitämättömästi. Tietoisuus siitä, että pienenpieni joukko ihmisiä omistaa valtaosan kaikesta varallisuudesta, herättää voimakasta ärtymystä, josta osa on silkkaa kateutta, osa huolta ilmiön eriarvoisuudesta ja sen seurauksista. Andreas Cervenka on ruotsalainen taloustoimittaja, kokenut ja arvostettu. Hänen kirjansa Ahne Ruotsi - Kuinka kansankodista tuli superrikkaiden paratiisi (Gummerus 2024, sujuva ja moitteeton suomennos Elina Lustig, alkuteos Girig-Sverige) ilahduttaa ja masentaa, jos sattuu olemaan valmiiksi antikapitalisti, joka ei omista mitään. Ilahduttaa siksi, että rikkaiden vääryydellä ja viekkaudella ahnehtiminen nostetaan kunnolla esille. Masentaa siksi, että ainakin Ruotsin tapauksessa suuri osattomiksi jääneistä tukee rikkaista rikkaampia tukevaa politiikkaa, koska heillä on vakaa aikomus siirtyä luusereiden puolelta kruunumiljardöörien joukkoon. Hämmentävää.

Cervenka kirjoittaa selkeästi ja sopivalla ironisella kierteellä asioista, jotka on aina pidetty - uskoakseni tahallaan - ulkopuolisille (ei-rikkaille) mahdollisimman vaikeaselkoisina, monitulkintaisina ja pääosin keskinäisen vaikenemisen muurin lukitsemina. Cervenka on lukenut valtavasti sellaista tylsää taloustieteellistä aineistoa, johon me ei-rikkaat emme koskaan edes törmäisi, ja pelkistää niin tutkijoiden, rikkaiden kuin poliitikkojen löydökset ja johtopäätökset. Cervenka pitää viisaasti huolta siitä, ettei hänen suorittamansa elävän ruumiin avaus koostu kaavoista, mutta numeroita, erityisesti rikastumisen kasvuprosentteja hän lyö pöytään senkin edestä. Loppupäätelmä on hämmentävä. Kuvitelmiemme tasa-arvoa ja pieniä varallisuuseroja arvostava Ruotsi on kuollut ja kuopattu, jos oli koskaan ihan totisesti elävä. Tilalle on tullut yhteiskunta, jossa rikastuminen (muiden kustannuksella) on korotettu keskeiseksi politiikkaa sääteleväksi tavoitteeksi.

Vaikka Cervenka ei pöyhi päättäjäpuolen arvomaailmaa ihan toivotulla perusteellisuudella, voidaan lyhyesti todeta, että taistelu "vasemmiston" ja "oikeiston" välillä on suurelta osalta päättynyt, koska Ruotsia vuosikymmenet itsevaltaisesti johtanut sosialidemokraattinen puolue on pudotettu yhdeksi monista, minkä seurauksena se nuuskii enemmistön mielipiteitä ja mukautuu vaalistrategisista syistä niihin jostain periaateohjelmista piittaamatta. Oikeistolle rikkaiden rikastuttaminen on tietysti aina ollut luonnollinen tavoite. Nyt siitä on tullut oikeistoa ja parlamenttivasemmistoa yhdistävä aate, jonka tuloksena on lainsäädäntö, joka on tehnyt Ruotsista paratiisin kapitalisteille ja heidän häikäilemättömälle tilanteen hyväksikäytölleen.

* * *

Harva Suomessa seurannee Ruotsin asioita syvällisemmin, mutta aavistuksen siitä, mistä Cervenka kirjoittaa, on voinut päätellä jo siitä, että Björn Wahlroos avomieliseen tapaansa kertoi halullisille ja haluttomille muuttaneensa Ruotsiin, koska siellä ei ole perintöveroa. Wahlroosin ahneutta päivittelevä ei todennäköisesti älyä kysyä, onko näin ollut "aina". Ei tietenkään ole, perintöveron poistaminen on Ruotsissa ollut vain osa samaa rikkaimpien tien silittelyä, joka koostuu korkotason pakottamisesta matalaksi, varallisuuden verottamisen minimointi, myynti- ja lahjaveron häivyttäminen ja muista saman tyyppisistä toimista. Niitä kaikkia yhdistää se, että hyödyt ovat valuneet jo valmiiksi rikkaille ja laskun maksavat ne, joilla on ennestäänkin vähiten rahaa ja varallisuutta. Politiikka on johtanut siihen, että Ruotsista on tullut poikkeuksellisen eriarvoinen maa varallisuutta ajatellen. Ns. ginikerroin (joka ei liity väkijuomiin vaan italialaiseen tilastotieteilijän Corrado Ginin nimeen, kuten Cervenka valistaa) oli vuonna 2020 Ruotsissa 0,872. Sillä heltisi taloudellisen tasa-arvon maailmantilastossa sija 12. Edelle pääsivät Bahamasaaret, Bahrain, Brunei, Botswana, Brasilia, Arabiemiraatit, Jemen, Laos, Venäjä, Etelä-Afrikka ja Sambia. Yhdysvaltain luku on 0,85, muissa Skandinavian maissa Tanska 0,736, Suomi 0,74 ja Norja 0,785.

Cervenka käy systemaattisesti ja helppolukuisesti läpi lähihistoriaa ja lukujen alaotsikot ovat herkullisia: Maa, jossa miljardöörit voivat maksaa vähemmän kuin siivoojat - Ruotsi on kasvavien varallisuuskuilujen maa - Jumbojetillinen omistaa yhtä paljon kuin 80 prosenttia ruotsalaisista - Missään ei ole niin vaikeaa rikastua työllä kuin Ruotsissa - Koskaan ei ole ansaittu niin paljon rahaa tekemällä niin vähän - Osakekuume leviää virusta nopeammin - Rikkaiden rikastuminen johtaa rikkaiden rikastumiseen - Tuhlaaminen on tie menestykseen ja rikkauteen. Cervenka esittelee myös tarkemmin joitakin näkyviä rikastujia ja heidän elkeitään. Galleriasta löytyvät (ei tosin jälkikäteen, koska Gummerus on jättänyt tästä nimiä vilisevästä kirjasta pois hakemiston!) niin marisevat miljardöörit kuin epäoikeudenmukaisen hyvästä kohtelustaan huolestuneet ultrarikkaat, jotka - aivan oikein ja perustellusti - pelkäävät eriarvoisuuden kasvun johtavan todella rankkaan lamaan.

Monet tutkijat, jotkut harvat poliitikot ja vielä harvemmat miljardöörit ovat ääneen todenneet, että tilanne on vaarallinen ja sille on tehtävä jotain, olivat muutokset kuinka epäsuosittuja tahansa. "Otetaan rikkailta ja annetaan köyhille. Vain niin pääsemme eroon Ruotsin jengirikollisuudesta." (s. 237) Näin sanoo kruunumiljardööri Lennart Grebelius, eikä ole aivan yksin, vaikka osa kollegoista taistelee raivoisasti rikkaimpien etujen säilymisen puolesta. Conni Jonsson: "Aletaan kyseenalaistaa sellaisia asioita kuin elinkeinovapaus, omistusoikeus ja oikeus jakaa osinkoa. Siinä on ikävä sävy. Myös yksilön verotus on ongelma, tällä alueella Ruotsi ei ole kilpailukykyinen." (s. 245) Jonssonin veroprosentti oli vuosina 2016-2019 noin 18 prosenttia. Todennäköisesti vain nolla prosenttia vaientaisi Jonssonin kaltaisen ahnehtijan marinan.

* * *

Kapitalismia vakavasti tutkineelle ja sen historiaa seuranneelle Ruotsin kehityksessä ja Cervenkan kuvaamassa ei ole mitään uutta tai yllättävää. Ainoa poikkeuksellinen asia on se, että Yhdysvaltain kaltainen jyrkkä taloudellinen eriarvoisuus on toteutunut juuri Ruotsissa, jota muuallakin kuin Suomessa on totuttu pitämään jos nyt ei sentään maailman omanatuntona, niin kuitenkin pienten tuloerojen ja yleisen tasa-arvon kansankotina. Sitä Ruotsia ei enää ole, vaan jäljellä on uusliberalistisen kapitalismin kaikki ikävät piirteet omaksunut Sverige, jonka keskuspankin Riksbankenin johtaja Stefan Ingves on ollut yksi keskeisiä ikävän kehityksen rakentajia ja henkilökohtaisesti yksi keinottelulla rikastunut ahmatti. Suomalaiset tuskin uskoisivat korviaan, jos paljastuisi, että Olli Rehn on salaa rikastunut miljonääriksi finanssikeinottelulla ollessaan Suomen Pankin pääjohtajana. Sitä pidettäisiin nolona, ehkä jopa eron perusteena. Ei Ruotsissa. Kukaan ei vaadi Stefan Ingvesin eroa ainakaan rikastumisen perusteella.

Cervenka ei kiertele vääjäämätöntä johtopäätöstä, jonka ruotsalaista talouselämää tutkinut joutuu tekemään. Kaikki on edistänyt rikkaiden rikastumista ja köyhien köyhtymistä. Kukaan ei edes teeskentele, että kysymys olisi kaikkien vaurastumisesta. Koululaiset houkutellaan aloittamaan sijoittaminen ajoissa ja toisaalta ottamaan absurdin kalliita pikaluottoja, etteivät muut huomaa, kuinka varaton olet. Cervenka ei harrasta pateettista paheksuntaa, mutta ei toisaalta jätä omaa näkemystään tilanteen kestämättömyydestä lausumatta. Kysymys ei nimittäin ole vain moraalisesta epäoikeudenmukaisuudesta, jonka Conni Jonssonin ja Stegan Ingvesin kaltaiset miljardöörit nauravat kuoliaaksi, vaan myös sen järjestelmän kestävyydestä, joka nuo suunnattomat rikkaudet on synnyttänyt. Kuten Ingves itse on todennut, "Ihan kuin istuisi tulivuoren päällä." (s. 207) Kysymys ei ole siitä, hajoaako rakennelma vaan siitä, milloin ja millä tavoin se hajoaa.

Suomalainen lukija on tuhahdellen todeta, ettei ole mitään väliä, miten jotkut ruotsalaiset rikastuvat tai joutuvat taloudellisesti nyljetyiksi vain yrittäessään löytää säällisen asunnon. Kannattaa kuitenkin muistaa, että jokseenkin kaikissa asioissa Suomi matkii Ruotsia ennemmin tai myöhemmin. (Euroviisut jätetään tästä laskusta pois.) Miksi ei myös Suomesta tulisi lähivuosina ahneitten paskiaisten temmellyskenttä? Myös meillä oikeisto vaatii rikkaiden verotuksen vähentämistä ja käy perintöveron kaltaisten kansankiihottajien avulla ideologista sotaa kansantulon tasapuolista jakoa vastaan. On vaikea keksiä mitään painavaa syytä, miksi ei Ruotsin tautisuus tarttuisi myös Suomeen. Norjakin poisti perintöveron 10 vuotta Ruotsin jäljellä, vaikka missään muualla Euroopassa niin ei ole tehty. Veikkaan, että jos Orpon hallitus pysyy pystyssä, se "sopeuttaa" kansantaloutta poistamalla perintöveron vaikka vain siksi, että Björn Wahlroos voi palata rahaturvallisesti isänmaan kamaralle kuolemaan.

 

Kristillisten sionistien katon kärpäsenä

Annoin joskus nuorena aikuisena itselleni luvan jättää kiistelyt, mutta myös rauhalliset "teologiset" keskustelut kokonaan käymättä. Olin todennut, etteivät ne koskaan johtaneet mihinkään, eivät varsinkaan uusiin näkökulmiin. (Teoriassa on mahdollista, että joku joskus jossain omaksui uusia näkökulmia, mutta en voi siitä mitään tietää.) Myöhemmin tämä toteamus johti myös siihen, että irtauduin "ateistisesta" ajattelusta ja ryhdyin tyyneksi uskonnottomaksi. Ratkaisu on sopinut itselleni hyvin, koska maailma on täynnä aidosti kiinnostavia asioita, jotka ovat riittävällä varmuudella olemassa ja siinä mielessä mielekkäitä puhumisen aiheita.

Edellinen taustaksi sille faktalle, että luin juuri läpi vain hiukan harppoen Terhi Törmälehdon romaanin He ovat suolaa ja valoa (Otava 2024). Olin penseä jo ajatuksen edellä, penseä lukiessani ja penseän tunnelman vallassa lukemisen päätyttyä. Syynä ei ole kirjailijan tyyli tai tapa kirjoittaa, ne saa jokainen vapaasti valita eikä minun ole pakko lukea fiktiokirjallisuutta. Miksi sitten luin tämän kirjan? Luultavasti toivoin saavani jotain valaistusta mieltäni jo vuosikausia vaivanneeseen kysymykseen siitä, millä ajatusjoogalla Raamattuun palavasti uskova protestanttinen kristitty voi päätyä intohimoiseksi juutalaisen ja sionistisen Israelin rakastajaksi ja soturiksi. Kun ei haittaa, että jotkut juutalaiset sylkevät avoimesti kristityn päälle. Eikä haittaa tietoisuus, että Israelin valtio sietää kristittyjä sionisteja vain siksi, että nämä tuovat maahan rahaa ja toimivat kotimaissaan sionismia puolustavana pataljoonana. Edes se ei haittaa, ettei Jeesus ole juutalaisille Jumalan poika. Riittää, että Raamatun kertomukset sijoittuvat nykyisen Israelin seuduille.

"Kristillinen sionismi" on minulle sekä psykologinen että maailmankatsomuksellinen (mutta ei uskonnollinen) haaste, joka on ajankohtaistunut sitä mukaan, kun sionismin kuristusote ns. länsimaiden hallinnoista ja mediasta on voimistunut. On ajankohtaistunut, koska sionistisen Israelin äärioikeistolainen hallinto on havainnut ajan kypsäksi muuttaa kuristusote sionistisen Suur-Israelin konkreettiseksi rakentamiseksi, mikä on merkinnyt "normaalin" palestiinalaisten sorron ja terrorin muuttamista aktiiviseksi kansanmurhaksi. Se on aloitettu Amerikan Yhdysvaltain veronmaksajien kustantamilla pakolaisten, sairaaloiden, moskeijojen, koulujen, oppilaitosten, elämän ylläpitämisen kannalta välttämättömien toimintojen herkeämättömänä, raakalaismaisena pommittamisena.

* * *

Otan vastaan syytöksen lapsellisesta fiktion käyttämisestä todistamaan jotain. En odota fiktiivisen romaanin kertovan minulle totuutta, mutta ehkä avaavan jotain arvoituksen kulmaa sen verran, että voin ajatella suomalaisia kristillisiä sionisteja pelkän kauhistuksen lisäksi myös jollain lailla ymmärtäen, miksi he ovat valinneet tämän mielestäni kauhistuttavan uskomuksen. Että "Jumala" on valinnut jonkin etnisen ryhmän hallitsemaan jotain maakappaletta jollain Lähi-Idäksi kutsumallamme maapläntillä. Että "Jumala" pitää kohtuullisena sallia kansanmurhan kaltaiset menetelmät tämän ylivallan toteuttamiseksi, eikä kristityn sionismin pidä sitä kauhistua tai kieltää. Että oma "hyvä Jumala" on armoton rasisti, naisten ja lasten murhaaja (kai vastuu murhaavien sionistien töistä on kuitenkin loppujen lopuksi jumalalla, jonka nimeen vannotaan ja joka ei estä).

Kun olen lukenut tämän romaanin, fiktiivisen kuvitelman kahdesta naispuolisesta kristillisestä sionistista samanaikaisella matkalla sekä Israeliin että miehitettyyn Palestiinaan, jota ei sellaiseksi pidä kutsua, en oikein tiedä mitä sanoa. Elimistöni reagoi kirjan kuvaamaan ajattelutapaan tutulla tavallaan rakentamalla vatsaonteloon kovan klöntin jotain, joka tuntuu sekä raskaalta että vähän yököttävältä. Rationaalinen minäni ei kykene estämään klöntin syntymistä. Ei enempää kuin silloin, kun näen somen kuvavirrassa hengityksen pysäyttävän, hirvittävän kuvan palestiinalaisten kohtalosta sionististen houreiden toteutuksessa. Sama klöntti, sama syy.

Romaanin Susannan logiikka ei edes yritä olla aitoa logiikkaa. Se on puhdasta uskonnollista kiihkoa ja pakkomiellettä, subjektiivista varmuutta oikeassa olemisesta, joka sulkee pois mahdollisuuden olla inhimillinen, humaani, hyvää kaikille tarkoittava ihminen. Kun Susanna, koulutettu lääkäri, lähtee laittomien siirtokuntien teinipoikien kanssa yön pimeydessä tuhoamaan palestiinalaisten oliivipuita ja heittämään sokkona kiviä kohden näkymättömiä, mutta osumasta kiljuvia palestiinalaisteinejä, tiedän lukevani fiktiota, joka ei kuitenkaan ole pelkästään fiktiota. Olenhan nähnyt lukemattomia videoklippejä, joissa sionistiset siirtokuntalaiset huutavat murhanhimoisia uhkauksiaan, joiden ytimessä on horjumaton usko omaan ja oman joukon ylivertaisuuteen, "Jumalan" valittuun kansaan. Susanna ottaa askeleen kohti suoraa väkivaltaa, koska tähän asti hän on vain maksanut juutalaisten muuttamisesta Israeliin.

* * *

Törmälehto ei kirjoita tuomitakseen, vaikka lukija on havaitsevinaan, ettei kirjoittaja halua oikeuttaa kristillistä sionismia, vaikka ehkä ymmärtää sitä tavalla tai tasolla, jota en itse ymmärrä tai tavoita. Täysin ulkopuolinen lukija vaistoaa, että romaani kuvaa kulttia, johon joko kuuluu tai jota ihmettelee, kauhistelee ja karttaa kaikin keinoin. Välimuotoa ei selvästikään voi olla, ei ainakaan kiitävää yön hetkeä pidempään. Aamun valossa on taas valittava puolensa, koska kulttia ei ole ilman jyrkkää vastakkainasettelua. Me vastaan "ne" (jokainen saa valita oman kulttinsa). Lukija, jolla on voimakkaita yhteiskunnallisia näkemyksiä, joutuu peilistä riippumatta kysymään, en kai itse ole minkään kultin jäsen?

Uskonnottomuuden valinneelle He ovat suolaa ja valoa on jonkinlaista uskonnollista kauhua, Israelin tapauksessa suorastaan gorea (en aikaisemmassa elämässäni osannut kuvitella joutuvani katselemaan, kuinka surun murtama isä puristaa rintaansa vastaan lapsen päätä, jolta puuttuu ruumis ja sen sykkivä sydän). Ei kirjassa mitään yöllistä tihutyöretkeä dramaattisempaa tapahdu, mutta taustalla on koko ajan tietoisuus rasistisen apartheid-valtion kuristavasta kourasta, jota voi yrittää näykkiä, mutta joka ei vastaa ravistuksella vaan repäisemällä ruumiin tilaan, jonka voi kantaa pois muovipussissa. Senkin olemme joutuneet näkemään Palestiinan mailla.

Tuskin edes kaunokirjallisesti hyvin kirjoitettu kirja pakottaa ketään kristillisen sionismin omaksunutta edes harkitsemaan siitä luopumista. Ei ole pakko ajatella, että avoimessa haavassa suola polttaa ja sirpaleiden repimiä silmiä valo kirvelee sietämättömällä tavalla. Jos on kyennyt uskomaan sionismin kaltaiseen tarinaan valitusta kansasta, takaisin voi olla vaikea palata. Jos kykenee inttämään, että vauvojen murhaaminen on "itsepuolustusta", johon on "Jumalan" lupa ja käsky, miten voisi koskaan hyväksyä edes "niiden" olemassaoloa heti rajan takana? Tämä kirja tekee mielen harmaaksi ja toivottomaksi. Tietoisuus siitä, ettei voi näitä ihmisiä mitenkään pelastaa takaisin hyvän puolelle, koska he uskovat lujasti olevansa itse hyviä, kaikkia muita parempia, "Jumalan" ilmoituksen mukaan tulevia maailman hallitsijoita. Sionismin ja natsismin välillä on vain terminologisia eroja, perustava ideologia on täysin sama. Siltä ei kristillinen sionistikaan pääse karkuun.

 

Haluaisitko yhtyä AI:n kanssa?

Yhdysvaltalainen futuristi, keksijä ja innovaattori Ray Kurzweil (s. 1948) ei ole ainakaan toistaiseksi onnistunut murtamaan suomalaisten kustantamoiden ennakkoluuloja. Tai jos niistä ei ole piitattu, riittävää ostajakuntaa ei edes Terra Cognita ole arvellut löytyvän. Kotimaassaan Kurzweil on sekä ylistetty että laajasti kritisoitu, käsittääkseni samasta asiasta eli tavattomasta luottamuksesta teknologisen kehityksen eksponentiaaliseen kehitykseen. Myös tuoreen kirjan The Singularity is nearer – When We Merge with AI (The Bodly Head 2024) kanteen kirjatut kehujat kertovat, mistä suunnasta ylistystä tulee (Yuval Noah Harari, Bill Gates ja saman firman Mustafa Suleyman). Kriitikkopuolella ovat olleet englanninkielisen Wikipedian mukaan mm. Neal Stephenson, Bruce Sterling, Daniel Dennett, Rodney Brooks, David Gelernter ja Paul Allen, Bill Joy, Mitrch Kapor, Douglas Hofstadter, Jaron Lanier ja Theodore Modis. Monet ovat kuvailleet Kurzweilin näkemyksiä jonkin tyypin teknouskovaisuudeksi.

Käsissä on kirja, jossa Kurzweil päivittää jo 2005 julkaisemansa kirjan The Singularity is near ajatuksia. Niiden ytimessä on vakaa usko ja luottamus siihen, että vuoteen 2029 mennessä ihmisen aivot ja koneäly (jatkossa lyhyyden vuoksi AI) onnistutaan yhdistämään ja siten lisäämään ihmisen kognitiivista suorituskykyä suunnattomasti biologisiin aivoihin verrattuna. Hiukan raflaavammin ilmaisten Kurzweil ennustaa ja lupaa aivojen ja AI:n yhdynnän tuloksena olevan lopulta kuolemattomuus. Saman kehityksen seurauksena itse asiassa kaikki asiat muuttuvat paremmiksi, vaikka jotain vähäisiä siirtymäkauden ongelmia saattaakin ilmetä. Termillä "singularity" Kurzweil ei siis tarkoita samaa kuin kosmologit arvaillessaan mustan aukon ytimen olosuhteita. Kurzweilille kyseessä on metafora kehityksestä, jota biologiset aivoparkamme eivät kerta kaikkiaan voi käsittää, joten täytyy vain luottaa siihen, että edes yhdellä on asiasta jonkinlainen käsitys.

Totean kiertelemättä, että vaikka Ray Kurzweil on kiistatta sekä älykäs että visionäärinen, hänessä on ärsyttäviä itseään kehuvan liikemiehen ja matkasaarnaajan ominaisuuksia, joita hän ei uskoakseni edes yritä peitellä, koska päämarkkinat kirjoilleen ovat joka tapauksessa Amerikan Yhdysvalloissa, missä mainittu yhdistelmä ei herätä kummastelua, enemmänkin sen puute. Kurzweilin yhteiskunnallinen ja poliittinen ajattelu vaikuttaa kirjaan päästetyn hyvin niukan aineiston perusteella joko lapsekkaalta tai yksiselitteisesti kapitalistisen järjestelmän itsestään selvänä oletusarvona hyväksyvältä. Sellaiset termit kuten "demokratia" tai "humanismi" eivät kaipaa Kurzweilin maailmassa tarkempaa erittelyä, lukijoiden oletetaan olevan samaa mieltä kirjoittajan kanssa. Se on aika hämmentävää, koska ei pidä kuvitella, että Kurzweil on vain yksi höpsö monien joukossa.

* * *

Kurzweilin pursuava kirjoitustapa tarjoaisi aihetta useampaankin blogitekstiin, mutta tyydyn tässä pohtimaan ajatusta biologisten aivojen ja AI-aivojen yhdistämisestä ja toisaalta Kurzweilin edustaman tekno-optimismin ja erilaisten uhkakuvien yhteensovittamisesta. Kirjoittajan tyylinä on ladella iso nippu tilastotietoja, omat (oikeat) teesinsä ja niiden pohjalta nousevat, aina vähintään kymmenlukuun sidotut ennusteet kehitysloikkien ilmestymisajoista. Minusta Kurzweil on tässä käsittelytavassaan melkein pakkomielteinen ja tarjoaa ennusteita silloinkin, kun lukija pitää asiaa niin monimutkaisena, ettei edes kiusalla pyydä Kurzweilia ennustamaan, milloin homma on hoidossa. Mutta turha luulla, tämä mies ei kätke kynttiläänsä. Siinä vauhdissa mukaan tarttuu myös aika huonosti perusteltuja näkemyksiä, kuten että evoluutio olisi suosinut älykkyyttä (s. 30). Minusta vilkaisu bakteerien miljardien vuosien ikäiseen menestystarinaan riittää upottamaan tämän väitteen.

Kurzweil näyttää myös vakavasti uskovan siihen, että ihmisen muisti toimii samalla tai ainakin melkein samalla periaatteella kuin tietokoneen digitaalinen muisti: "Data that forms the memories and personality of a person." (s. 103) Olen antanut aivotutkijoiden vakuuttaa itseni siitä, että biologiset aivot eivät toimi kuten tietokone ja ettei muisti saati persoonallisuus ole aivoissa mekaanisina lohkoina, vaan ennen muuta yhteyksinä. Mieleen hiipi epäilys, ettei Kurzweil edes halua kuulla, etteivät aivot ja AI ehkä olekaan niin helposti yhdytettävissä kuin hän haluaisi. Jotain samanlaista parhain päin selittelyä on Kurzweilin innostus antrooppisesta periaatteesta eli maailmankaikkeuden tilastollisesti epätodennäköisistä elämää ja älyä suosivista luonnonlaeista. Todellisuudessahan on kyseessä looginen virhe, selviytymisharha. Voimme pohtia koko asiaa vain siksi, että luonnonlait sattuvat sallimaan elämän ja älyn esiintymisen. Ehkä on tai on ollut lukemattomia maailmankaikkeuksia, joiden "hienosäädöt" ovatkin estäneet elämän ja älyn esiintymisen. Siltähän koko tuntemamme muu maailmankaikkeus näyttää.

Vaikka Kurzweilin suoraviivainen tekno-optimismi herättääkin ärtymystä, se ei ole pelkkää mielikuvitusta. Erityisesti elektroniikan kehityksessä on piirteitä, jotka vihjaavat sekä eksponentiaaliseen kehitysvauhtiin että harppauksenomaisiin nytkähdyksiin, jollaisena myös ihmisaivojen ja tietokoneen yhdistämistä voidaan pitää. En siis itse pidä ajatusta periaatteessa mahdottomana, mutta mielestäni Kurzweil vähättelee ongelmia ja aivan turhaan kiistää epäonnistumisen mahdollisuudenkin. Esimerkiksi fuusiovoimala ei ole edistynyt samaan tapaan kuin puolijohdetekniikka, ja on muitakin erimerkkejä teknologioista, joissa kehitysvauhti on kaikkea muuta kuin Mooren lain mukaista. Minusta tietokoneiden suorituskyvyn vauhdista ei ole mielekästä tehdä kaikkea tekniikkaa koskevia yleistyksiä ja oletuksia. Sähköjänisten joukossa liikkuu myös kilpikonnia.

* * *

Jopa Ray Kurzweil on katsonut välttämättömäksi kirjansa loppupuolella paneutua uhkakuviin, joita on sekä tavallisten ihmisten että alan tutkijoiden mielissä. Tässä osastossa Kurzweilin yhteiskunnallisen analyysin huteruus näkyy koko ajan niissäkin kohdissa, joissa sekä "ihmisluonnosta" että poliittisesta ja taloudellisesta todellisuudesta nousevat uhkat Disney-tyyliselle siirtymälle AI-aivoisten ihmisten yhteiskuntaan ovat jotenkin käsittelyssä. Erityisen räikeänä tämä toiveajattelu näkyy robottiaseita käsittelevässä jaksossa, jossa Kurzweil joutuu myöntämään kerran jos toisenkin, että yhteiskunnalliset (tässä tapauksessa sotilasstrategiset) näkökohdat voivat tehdä huolettoman ja turvallisen AI-siirtymän hankalaksi tai jopa mahdottomaksi. On harmi, ettei sama arkirealismi tahdo millään mahtua kirjoittajan normaaliin palettiin.

Kurzweil myöntää mahdolliseksi ainakin teoriassa, että jollain lailla aitojen ihmisten intresseistä irronnut ja itsensä ylivoimaiseksi hahmottava AI muuttuu uhkaksi, jopa eksistentiaaliseksi uhkaksi biologisille ihmisille. Hän on kuitenkin kovin vakuuttunut siitä, että kaikkiin todennäköisiin uhkiin pystytään varautumaan sekä teknisesti että "sopimalla" ihmisten kesken (oletuksena taas, että ihmiset ovat kaikki fiksuja ja yhteen hiileen puhaltavia). Monet Kurzweilin kriitikot pitävät juuri tämän "luottavaisuutta" huolestuttavana. Himmentäisikö se Kurzweilin perussanomaa, jos hän myöntäisi myös pahimpien uhkakuvien olemassaolon, vaikka ei antaisi niiden todennäköisyydellä suurta arvoa. Tältä osin Kurzweil tuntuu ehkä eniten innokkaalta kauppamieheltä, joka kiistää kaikki epäilyt.

Eurooppalaisesta näkökulmasta Ray Kurzweil on ehdottomasti poikkeuksellisen epäyhteiskunnallinen, vaikka julkaistaan meilläkin paljon yhteiskunnallista kirjallisuutta, jossa keskeiset termit kuten kapitalismi, markkinavoimat ja jopa politiikka ovat täysin epäpoliittisia eli jonkin utuisen yhteismielen toimintakenttää. On totta, että pääosa tutkijoista ei tuhlaa aikaansa politiikkaan, vaan jättää sen alaan erikoistuneille. Mutta hölmöjähän me tavikset olisimme, jos uskoisimme, että Ray Kurzweil saa kaikessa rauhassa yhdyttää ihmisaivot ja AI:n ilman että se synnyttää minkäänlaisia yhteiskuntapoliittisia aaltoja ja intrigejä. Kaikki tekniikkaan liittyvä on jättimäisten taloudellisten intressien pelikenttää ja Kurzweil on itsekin myös yrittäjä. Olisi reilua edes myöntää, että ratkaisuihin vaikuttavat myös sijoittajien ja yrittäjien yksiselitteisen itsekkäät odotukset. Suuret AI-ratkaisut vaatinevat valtioiden mukaantuloa, mutta pohjimmiltaan myös Kurzweilin unelmissa on kysymys liiketoiminnasta. Jos niillä voi saavuttaa merkittävää taloudellista tuloa, ne toteutuvat. Mutta kuolemattomuutta Kurzweilin kuvailemalla tavalla en ainakaan itse kaipaa, enkä olisi valmis siitä maksamaan. Nuoremmat saavat nähdä, onko riittävän moni valmis.

 

Seksistä selkokielellä

On myönnettävä, että tämä kirja tuli minulle henkilökohtaisesti yli 60 vuotta myöhässä. Jos nyt jossain muussa suhteessa sattui syntymään omasta mielestään ihan sopivana hetkenä eli 1960-luvun nuoreksi, seksiin liittyvän tietouden kohdalla putosimme tylysti keskelle kovaa vaikenemisen ja häpeän tanteretta. Putosimme melkein kaikki, mutta emme toisiimme tukeutuen, vaan jokainen ypöyksin. Kuvaan ajan henkeä kahdella omalle kohdalleni osuneella tapahtumalla. Sain isältäni tasan yhden oppitunnin seksivalistusta. Se kesti noin 10 sekuntia, se annettiin ratin takaa takapenkille ilman katsekontaktia tai kysymisen mahdollisuutta ja sisälsi jälkikäteen arvioiden sinänsä asiallisen informaation koskien yöllisiä siemensyöksyjä, joista ei tarvitse olla huolissaan. Minulla ei ollut hajuakaan siitä, mistä isäni puhui, joten vaikenin, muistaakseni epämääräisesti vaivautuneena. Se oli ajan henki.

Toinen muistikuva on 1960-luvun alusta. Meitä on ehkä kymmenen kakaraa, tyttöjä ja poikia talon polkupyöräkellarissa, kiivaan väittelyn aiheena kysymys siitä, montako "reikää" tytöillä on reisiensä välissä. Kannatusta saivat vaihtoehdot 1, 2 ja 3. Muistaakseni 2 jäi näkemykseksi, enkä muista ihmetelleeni, etteivät edes tytöt olleet varmoja asiasta tai edes samaa mieltä. Kyse oli asiasta, joka monien muiden seksuaalisuuteen etäisestikin liittyvä asia oli edelleen tiukan häveliäisyyden eli puhumattomuuden taikapiirissä – ainakin niissä keskiluokkaisissa porvarispiireissä, joissa jälkikäteen määritellen vanhempieni vanavedessä liikuin. Kun olin itse ujonpuoleinen lapsi, en ymmärtänyt silloin tai myöhemminkään edes yrittää rikkoa tietämättömyyden kuplaa ääneen puhumalla. Seksistä ei puhuttu ja sillä selvä. Ahtaammin asumaan joutuneilla työläisten lapsille perusoppi tuli väkisin elävän elämän kautta, olen sittemmin saanut lukea.

Moni asia olisi ollut toisin ja ehdottomasti paremmin, jos joku olisi kirjoittanut ja julkaissut kirjan Respektiä – Seksikirja pojille (Gummerus 2019, suomennos Juha Hurme) jo 1960-luvulla. Kyllä seksivalistuksen idea oli tuolloin jo olemassa, mutta asioista ei yleensä uskallettu puhua ääneen tai varsinkaan käyttää avointa, totuudellista kieltä. Häveliäisyydeksi nimitetty vaivautuneisuus ei sinänsä ole kadonnut maailmasta, mutta ei Respektiä silti synnyttänyt mitään kohua ilmestyessään. Kirja sai ansaitsemaansa nostetta vasta, kun joku vanhoillinen poliitikko sai siitä vinkin loppuvuodesta 2024 ja moralististen roihujen sytyttelystä kiihottuvat lähtivät ääneen kauhistelemaan tosiasioiden kertomisesta. Esimerkiksi ennalta arvattavat "tahot" eli persut (ainakin Riikka Purra, Ville Tavio ja Sebastian Tynkkynen, jonka somessa julkaisema aktikuva peniksen muotoisen jäätelön kera kiertää varmaan ikuisesti) ja kristillisdemokraatit (Päivi Räsänen). Myös lapsiasiavaltuutettu Elina Pekkarinen piti kirjaa "sopimattomana lapsille", vaikka ei ollut kirjaa edes lukenut, eikä kukaan tiettävästi kirjaa lapsille edes suositellut.

* * *

Inti Chavez Perez on ruotsalainen toimittaja ja seksuaalikasvattaja. Hänen kirjansa on käännetty 18 kielelle. Moraalipanikointia on ollut muuallakin kuin Suomessa, kuten arvata saattaa, vaikka olemme saunan ansiosta sinut alastomuuden kanssa. Sillä mikään ei vahvista moralistisia roihuja kuten totuuden kertominen. Vaikenemiseen pakottaminen on vallankäyttöä ja seksuaalisuuteen liittyvä vallankäyttö on aina kiinnostanut vallassa jo olevia tai siihen asemaan pyrkiviä. Syykin on selvä; seksi kiinnostaa valtaisaa enemmistöä ihmis- ja eläinkunnasta. Se on peruselintoimintoja, joiden esiintymisen ja jatkuvuuden varmistavat lukuisat evoluution varmistamat hormonicocktailit ja eliöiden mielihyvän tavoittelu. Jos seksi ei olisi kivaa ja houkuttelevaa, sukupuutto koittaisi nopeammin kuin Sebastian Tynkkynen syö "vohvelinsa".

Minusta Respektiä on erittäin onnistunut julkaisu ja toivon kaikesta sydämestäni, että jokainen suomalainen murrosikäinen pääsisi siihen käsiksi ajoissa. Viimeistään siinä vaiheessa, kun (poikaoletetuille) ilmaantuvat ensimmäiset yölliset siemensyöksyt tai alkaa panettaa (naseva suomenkielinen ilmaisu) kesken koulutunnin ilman mitään erityistä syytä. Vaikka painopiste on "pojissa", Respektiä on uskoakseni hyvä perusteos myös "tytöille", niin heteroille kuin muilla tavoilla orientoituneille. En itse löytänyt kirjasta yhtään selvästi epäilyttävää yleistystä tai neuvoa, vaikka saattaa olla, että jo 2010 kirjoitettu kirja ei ihan kaikilta yksityiskohdiltaan ole modernin gender-ajattelun mukainen, enkä ole millään mittarilla asiantunteva.

Seksioppaissa ei riitä, että puhutaan totta, mutta se on välttämätön lähtökohta. Täytyy myös puhua asioista niin, että totuus välittyy lukijalle. Seksi on kaikissa kulttuureissa tuottanut häveliään hiljaisuuden takana rikkaan sanaston, josta on vaikea päästä kaikkia tyydyttävään (harkittu "vitsi") yksimielisyyteen. Juha Hurme on nähdäkseni onnistunut valinnoissaan varsin hyvin ja on toteuttanut linjansa (suoraan, mutta ei räikeimmän kautta eli esimerkiksi "kulli" ja "pillu") johdonmukaisesti. On järkevää käyttää termejä, joita kunkin aikakauden nuoret itsekin käyttävät, vaikka ne eivät kuuluisi arkiseen sanomalehti- tai edes someviestintään. On myös tärkeää, ettei lähdetä termeillä pelleilemään eli takarivin hohotusta lypsämään. Lopputulos on minusta toimiva, asiallinen ja kiertelemätön, mutta ei itseisarvoisesti provosoiva (epätoivoisesti huomiota itselleen hakevia konservatiivipoliitikkoja ei tässäkään kannata pitää minkään mittarina).

* * *

Tarvitsevatko nykypäivän murrosikäiset seksuaalivalistusta? Heillähän on rajaton kaupallisen ja ei-kaupallisen pornografian kirjasto kirjaimellisesti kännykässään. Tarvitsevat ja juuri siksi. Kaikenlaista "mallia" löytyy loputtomasti, mutta vähemmän kärsivällistä ja systemaattista kysymysten ja vastausten läpikäyntiä. Olisi riemastuttavaa elää yhteiskunnassa, jossa mummo tai vaari voi antaa murrosikää lähestyvälle lapsenlapselleen joululahjaksi kirjan kuten Respektiä, eikä kukaan saa lahjakääreen riisumisen jälkeen hepulikohtausta. Emme elä vielä sellaisessa maailmassa, mutta sitä kohti olisi tärkeää pyrkiä – siis samalla, kun torjutaan ilmastonmuutosta ja luontokatoa ja yritetään vaihtaa kapitalismi oikeudenmukaiseen ja turvalliseen talousjärjestelmään. Osa seksuaalisuuden vetovoimasta perustuu siihen, ettei se ole "julkista", se on totta. Kannattaa kuitenkin ajatella, että tässä tapauksessa yksityinen nautinto on kaikille halukkaille mahdollista vain siten, ettei siihen liitetä mitään rakenteellista häpeän ja tuomittavuuden ulottuvuutta.

Ironista tai ei, haluaisin suositella tämän kirjan lukemista tai ainakin läpi selaamista myös jokaiselle aikuiselle, joka on millään tavalla tekemisissä murrosikäisten ja nuorten aikuisten kanssa (sitä vanhemmat ovat yleensä jo menetetty tapaus). Kun Respektiä on luettu, on yksinkertaisesti helpompi ymmärtää nuorten käyttäytymistä. Meille seksuaalivalistuksen ohittamille ikäluokille totuus on yhtä arvokasta kuin elämänsä alussa oleville. On opettavaista ja ehkä hyödyllistäkin lukea kaikesta siitä, mitä meille ei missään nimessä haluttu tai uskallettu sanoa. Veikkaan myös, että kirjan sivuilla on P A L J O N yksityiskohtia, jotka ovat monelle iäkkäälle lukijalle ennestään tuntemattomia. Joku voi kauhistuakin, ennen kuin muistaa, ettei Respektiä ole opas siihen, MITÄ pitää tehdä vaan MITEN pitää tehdä, jos tuntee halua.

Kuulun niihin omasta nuoruudestaan viisastuneisiin, joiden mielestä seksivalistusta ei ole koskaan liikaa, eikä sen aktiivisen jakamisen aloittamista kannata viivytellä liian pitkään. Toisaalta en ole sitä mieltä, että Respektiä pitäisi jakaa eskarilaisille, vaikka lapsetkin ovat seksuaalisia olentoja. Homma hoituu paremmin niin, että lasten vanhemmat lukevat riittävästi seksivalistusta ja uskaltavat & osaavat vastata lastensa kysymyksiin sekä rehellisesti että ikäkauden tarpeiden mukaan. Itse kasvoin ajattelemaan, että vaikka seksi ei olisi "syntiä", niin jotain häpeällistä siinä on. Mikään rationaalinen tietämys ei poista tällaista leimaa, joka otsaluun sisäpuolelle hitsautuu jo hyvin nuorena ympäröivän yhteiskunnan ja sen kömpelösti toimivien aikuisten takia. Seksiin liittyvä häveliäisyys ei auta yhtäkään lasta tai nuorta. Joten jos mykistytte yhdistelmästä seksi ja murrosikäinen, lyökää sinne sotkuisen pöydän keskelle Respektiä ja jääkää uteliaana seuraamaan reaktioita. 

PS. Jäin edellä olevan kirjoitettuani miettimään, tarvittaisiinko saman tyyppinen opas myös tyttöoletettujen näkökulmasta, "Seksikirja tytöille". Huomaan ajattelevani, että kyllä, sellainenkin tarvittaisiin ja olisin utelias lukemaan myös sen. Ei niin, että "oman" sukupuolensa kunnolla tuntisi, mutta ehkä hitusen paremmin kuin muut. Eli tervetuloa vaan rinnakkaisteokset!

Tiedettä vai eskapismia?

Tähdet ja avaruus on vankasti tieteellisellä perustalla toimiva tähtitiedettä populaaristi esittelevä aikakauslehti. Siinä julkaistaan silti myös yksittäisiä juttuja, joiden näkökulmat saattavat olla journalistisesti mielekkäitä, mutta jotka omalla tavallaan hellivät eskapismia, jota tiedelehden ei mielestäni pitäisi koskaan edistää. Kun ihmiskunta ja sen myötä koko planeetta Maa ovat välittömästi eksistentiaalisten uhkien edessä, on mielestäni vastuutonta julkaista juttu, jossa uhat on lykätty jonnekin neljän-viiden miljardin vuoden päähän, jolloin aurinkomme kuolema tuhoaa myös aurinkokunnan tai ainakin sen elämän. Sakari Nummilan kokoama juttu Kohti uutta kotitähteä : Turvautuuko supersivilisaatio tähtimoottoriin? (T&A 1/2025, s, 38-41) ohittaa kokonaan ne uhkat, joiden takia ihmiskunta ei pelkästään jätä muuttumatta "supersivilisaatioksi" vaan on omilla toimillaan tekemässä planeetta Maan elinkelvottomaksi seuraavan 50-100 vuoden kuluessa.

Puolustus voi todeta, että jutun pääpointtina on vain pohtia, voisiko Maan siirtää kehityksensä kivassa vaiheessa olevan uuden auringon hellään huomaan, ei väheksyä välittömiä ongelmia. Minusta planeetan kokoisen avaruudessa liikkuvan massan siirtely jollain tähtimoottorilla ei ole harmitonta ääneenajattelua, koska siihen sisältyy ajatus, etteivät ilmastonmuutos, luontokato tai sotahulluus "tietenkään" ihmiskuntaa tuhoa, vaan jatkamme jonkin ihmeen deterministisen "kehityksen" myötä kohti "supersivilisaatiota", jolle planeettoja siirtelyn tekniikka on kuin jotain siltojen rakentamista nykyään. Mutta mitä tolkkua on pohdiskella miljardien vuosien päässä tapahtuvaa, kun näyttää vahvasti siltä, ettei ihmiskunnan kohtaloista päättävä eliitti aio luopua tämänhetkisen rahan ahnaasta kahmimisesta, vaikka se tarkoittaisi kollektiivista itsemurhaa?

Valitettavasti jutussa haastatellut suomalaiset tähtitieteen ammattilaiset (Mikko Tuomi, Esko Valtaoja ja Kari Enqvist) eivät hekään nosta ajankohtaisia ongelmia etusijalle, vaikka suhtautuvat skeptisesti ideaan työnnellä planeettaamme ympäri galaksiamme. Minusta täysin relevantti vastaus toimittajan kysymyksiin olisi ollut todeta ne täysin epäajankohtaiseksi ajatusleikiksi, johon ei kannata uhrata paperia ja kynää mittavampaa kapasiteettia. Näin on ainakin loogisesti, sillä jos ihmiskunta ei selviydy hengissä ja tieteellisen osaamisen kannalta vähintään nykyisellä tasolla edes seuraavia vuosikymmeniä, ei voi olla mitään siirtymää sen paremmin Kardašovin kuin kenenkään muunkaan asteikolla. Siitä, että ihminen on kyennyt muutaman kymmenen tuhannen vuoden evoluution tuloksena melkein jo tuhoamaan omat elinmahdollisuutensa, ei mielestäni voi järkevästi tehdä ennustetta, että elämme miljoonia saati miljardeja vuosia. 

* * *

Minusta on eskapismia eli todellisuudesta pakenemista ajatella ihmisen elämää kosmisten aikavälien mittakaavassa. Maan evoluutio ei tunne niin pitkäikäisiä tai niin sopeutuvia lajeja, jotka olisivat bakteereita monimutkaisempia. Bakteerit eivät tavoittele "supersivilisaatiota", miksi ihmisenkään pitäisi, kun jo pari vuosisataa teknistä osaamista ja (kapitalistista) ahneutta on saanut meidät tuhon partaalle. Viihteeksi tarkoitettu tieteistarina saa siirtyä kaukaiseen tulevaisuuteen, koska tiedämme, että se on vain fantasiaa, jonka toteutuminen on nykyisillä parametreillä sepä epätodennäköistä että epäuskottavaa.

En tarkoita, että tähtitieteen rahoitus täytyy muuttaa ilmastonmuutoksen tai luontokadon torjumiseen. Meillä on resurssit jatkaa tieteellistä tutkimusta ja samalla tehdä rakenteellisia muutoksia, joiden avulla vaarallisen nopeasti kuumeneva planeettamme saa nykyisen biologisen lajiston näkökulmasta lisäaikaa. Ei-biologinen planeetta ei tunnetusti tunnusta muuta kuin loputtoman muutoksen periaatetta, jossa planeettojen kaltaiset pikkuriikkiset materiapallukat ovat kuin muovailusavea lapsen käsissä. Maailmankaikkeus on kaiken biologisen kannalta äärimmäisen vihamielinen ja mahdoton ympäristö. Jopa tutkijat tuntuvat usein unohtavan sen, että meidän silkka olemassaolomme biologisina eliöinä voi olla äärimmäisen harvinaisen sattuman seurausta.

Kun mitään merkkejä biologisesta elämästä Maan ulkopuolella ei ole löytynyt, joudumme tekemään työoletuksen, että olemme suunnattoman laajan maailmankaikkeuden ainoat biologisen olomuodon edustajat ja samalla ainoat entiteetit, jotka pohdiskelevat pienessä pelastusaluksessaan sen ulkopuolisiakin asioita. Vaikka maailmankaikkeudella ei tietääksemme ole omaa näkökulmaa mihinkään, voidaan ajatusleikkinä todeta, että samaan aikaan kuin suunnattomat voimat repivät maailmankaikkeuttamme eri suuntiin, me biologiset ihmisoliot kuvittelemme vakavissaan elävämme miljardeja vuosia ilman kaiken mietiskelyn päättävää kosmista yllätystä.

* * *

Eksistentiaalinen eskapismi on sallittua ja yleistä. Ehkä useimpien ihmisten elämää kannatteleva optimismi kumpuaa juuri eskapistisesta huolettomuudesta. Ehkä biologinen evoluutio jopa suosii lajeja, jotka eivät nopeasti ajaudu itsetuhoon eskapistisen toivon täydellisen puuttumisen vuoksi. Jos emme luottaisi siihen, että elämme itse suunnilleen yhtä pitkään kuin tilastojen mukaan kaltaisemme elävät, emme varmaan olisi innokkaita lisääntymään, saamaan jälkeläisiä. Miksi rakentaa mitään kestävää, kuten kirkonkylän markettia, jos emme melkein jokainen luottaisi sokeasti siihen, että jotenkin tässä pärjätään ja selvitään. En väitä, että poikkeaisin tässä suhteessa mitenkään keskimäåäräisestä Maan biologisesta ihmisasukkaasta.

Toisaalta mikään tiedossani oleva tosiasia ei tue vahvaa optimismia ainakaan kosmisissa mittakaavoissa. Maahan on iskeytynyt sen olemassaolon aikana lukemattomia erikokoisia kivenmurikoita, jollaisia seilaa galaksimme muista osista aurinkokuntamme sisälle. On vain ajan kysymys, milloin tänne iskeytyy massasukupuuton aiheuttava vähän isompi asteroidi, joka ei tyydy katkaisemaan nettiyhteyksiä pariksi tunniksi. Ei luottaisi kovasti siihenkään, ettei kaiken elämän Maan päältä (ja ehkä altakin) pyyhkäisevä supernova nyt vaan ilmaannu missään vaiheessa aurinkokuntamme kiusaksi. Niitäkin räjähtelee kauempana ja lähempänä aika paljon, kun aikaa kuluu ja katse lavennetaan galaksin mittakaavaan. Mustista aukoista nyt puhumattakaan.

En ajattele ahdistuneena tilastollisesti epätodennäköistä, mutta silti ajan mittaan mahdollista kosmista katastrofia. Jos niin käy, emme voi sitä estää tai edes pehmentää (jonkin pienen kivenmurikan torjuntaan voi löytyä resursseja ja tekniikkaa, ei paljon muuhun). Kosminen katastrofi tulee, jos on tullakseen juuri meidän aikanamme. Sen sijaan todennäköisyys sille, että meitä Maan asukkaita kohtaa paikallinen, itse aiheutettu katastrofi ilmaston lämpenemisen ja luontokadon muodossa, on 100 %, jos emme kykene kääntymään jyrkästi sivuun tuhon tieltä. Jos emme kykene täysin omassa vallassamme olevaan elämäntavan suunnanmuutokseen, pidän naurettavana ja suorastaa typeränä pohdiskella sitä, voisimmeko ehkä miljoonien tai miljardien vuosien kuluttua seilata Maata avaruusaluksena käyttäen johonkin kivaan, kosmisista katastrofeista vapaaseen pisteeseen maailmankaikkeudessa.

Nikolai Kardašovin rakentama asteikko, jolla mitataan ihmislajin kyvykkyyttä hyödyntää energialähteitä. Minusta siitä puuttuu selvästi ihmiskunnan nykyistä kykyä kuvaava nollalla alkava vaihe, jossa määritelmä voisi olla "Pystyy hyödyntämään Maan pintakuoren energiavaroja, mutta ei kestävällä tavalla." (T&A 1/2025, s, 38-41)

Ihana, tamperelainen jugend!

On aina yhtä riemastuttavaa päästä kehumaan ja ylistämään uutta tietokirjaa. Eila Mäntyjärven Jugendtalojen Tampere (Vapriikki 2024) on lähes täydellinen (tokkopa sitä täydellistä koskaan vastaan tuleekaan), ja sen ainoan miinuksen annan anteeksi samalla pyydellen kirjan koosta, joka olisi voinut olla ainakin B5, ehkä sitäkin suurempi. Ihan vain kuvien takia. Tosin asialle on hyväksyttävä selitys; Mäntyjärvi halusi tehdä kaupunkikävelyille mukaan otettavan kokoisen kirjan. Isokokoista kaipaaville on tarjolla, ainakin hyvin varustetuissa kirjastoissa, Paula Kivisen Tampereen jugend vuodelta 1982. Hyväksyn perustelun ja jatkan kiitoksia. Eila Mäntyjärvi ei ole arkkitehti, vaan historioitsija ja viestinnän asiantuntija, joka on vetänyt mm. arkkitehtuurikierroksia. Hänellä ovat olleet kirjan tekemisessä apuna Vapriikin erityisasiantuntija Marjo-Riitta Saloniemi, kuva-arkiston tutkija Antti Liuttunen, arkkitehti Juha Jaakkola ja Pirkanmaan maakuntamuseon rakennustutkija Miia Hinnerichsen. Kirjan upeasta ulkonäöstä on kiittäminen valokuvaaja Saarni Säilynojaa ja graafikko Tuija Kuuselaa. Yhteistyöllä syntyvät parhaat asiat.

Tämä teksti on pelkkä tekosyy sille, että saan mainostaa tätä kirjaa ja näyttää edes muutaman maistiaisen, joiden tarkoituksena on saada lukijani joko lainaamaan kirja kirjastosta tai ostamaan se Vapriikin nettikaupasta, kuten minä lopulta tein, vaikka olen päättänyt 75 vuoden iässä rajoittaa kirjojen ostamisen vain poikkeustapauksiin. Tämä nyt oli sellainen ja ostin kirjan varmana siitä, että se on tuotapikaa myyty loppuun, eikä uutta painosta kannata ottaa sen kalleuden takia. Tämä on kirja, jonka jätän mielihyvin perinnöksi, kun en ole enää itse sen annista nauttimassa.

Jugendtalojen Tampere tarjoaa nautittavan taiton ja kuvien valinnan lisäksi myös runsaasti tiivistettyä taustatietoa, riittävästi karttoja (kerrankin!), bibliografian ja vielä kohteiden luettelon. Sille ei voi kuitenkaan mitään, että tässä julkaisussa kunkkuna tepastelevat herkullisen laadukkaat kuvat, uudet ja vanhat mustavalkoiset. Usein marisen historiallisten kuvien jättämistä kovin latteiksi, mutta nyt olen ilahtuneen tyytyväinen. Kun tiedän omasta kokemuksesta, miten vaikeaa on kaupunkitaloja kuvata tuhansien johtojen ja katuvalaisimien välistä, voin lyhyesti todeta, että nyt on onnistuttu erinomaisesti. Erityiskiitos myös siitä, että jugend-talojen erityispiirre eli herkulliset yksityiskohdat on muistettu, ei vain arkkitehtonisia yleisnäkymiä. Kiitos!

PS. 22.3.2025 Sain juuri käsiini Juha Jaakolan kirjan Birger Federley - Jugendarkkitehti 1874-1935 (Vapriikki 2024). Se on rinnakkaisteos, ei vähiten siksi, että uusista, upeista valokuvista on vastannut tässäkin Saarni Säilynoja. Vahva suositus tästäkin! (Mutta ei kulje taskussa, isommassakaan.)

 

 

 

 

 

 

Kaikki valokuvat (C) Saarni Säilynoja.

Kirja maanalaisista asioista

Marisen silloin tällöin käännöskirjojen otsikoiden ratkaisuista, koska en periaatteessa hyväksy sitä, että käännöstä levitetään semanttisesti eri nimellä kuin originaalia. Marcus Rosenlundin Maanalainen elämä (S&S 2024, suomennos Veli-Pekka Ketola) on taas tällainen tapaus. Rosenlund on kirjoittanut kirjan Den underjordiska boken, joka ei nyt ollenkaan ole sama asia kuin "Maanalainen elämä"! Kun kirjan on lukenut, näkemys myös vankistuu; tämä on kirja kaikenlaisesta maanalaisesta ja itse asiassa enimmäkseen vähemmän elämästä kuin kivestä. Onneksi käännösnimi ei vaikuta kirjan sisältöön, suomennos on hyvin sujuva. Sen sijaan on pakko ääneen kysäistä, ollaanko Kustantamo S&S:llä tyytyväisiä kirjan alkupuolen painojälkeen? Ikävämpi vaihtoehto nimittäin on, että oikoluku ja jäänyt tekemättä ja alkupuolen sivuilta löytyy iso joukko yhteen kasvaneita sanoja, jotka eivät ole yhdyssanoja. Ilmiötä voi esiintyä, jos kirjainten välejä säätelevä ohjelma menee sekaisin ja pakottaa sanat mahtumaan riveille poistamalla tyhjävälin kokonaan. Tämä vain huomiona asiasta, joka ei ole kirjoittajan vastuulla.

Rosenlund on löytänyt oivan ekologisen lokeron tiedettä popularisoivalle työlleen sekä Ylen ruotsinkielisellä puolella ohjelmallaan Kvanthopp että suosituilla luontoaiheisilla kirjoillaan, joiden sarjaan myös Maanalainen elämä neljäntenä sijoittuu. En ole jostain syystä näihin Rosenlundin kirjoihin aiemmin törmännyt, mutta kun tässä oli luvassa luolia, louhoksia ja geologiaa, en tietenkään voinut vastustaa kiusausta. Sain nopeasti huomata, että Rosenlundin ote on totta tosiaan rento ja hänen assosioivat loikkansa usein sekä nopeita että pitkiä. Kirja ei missään nimessä jumitu geologian vaiheisiin, vaikka se asian luonteen takia onkin jonkinlainen kivinen ja punainen lanka.

Jotkut kirjan esittelemät ilmiöt olivat tuttuja, osa ei. Näin onkin hyvä, sillä reissulla on mukavampaa, kun ei ole koko aikaa täysin ulalla, mutta ei myöskään haukottele kaiken tuttuutta. Rosenlund kertoo avoimesti kärsivänsä sekä ahtaan että korkean paikan kammosta ja saa näin kohtalontoverin nyökyttelemään ymmärtäväisesti. Se kun tarkoittaa, ettei voi koskaan omakohteisesti tutustua moniin maan pinnan kätkemiin ihmeellisyyksiin, koska se edellyttäisi työntymistä kapeiden rakojen välistä siinä uskossa, että toisella puolella odottaa valtava halli täynnä ihmeitä. Pahinta kaikessa on se, että sama ryömintä täytyy tehdä monissa kohteissa uudelleen ja uudelleen - ja sitten palatessa sama vielä uusintana. Samahan koskee myös oikein korkeita kohteita (joita on tässä kirjassa onneksi vähemmän), eikä fobiasta kärsivä osaa sanoa, onko nouseminen vai laskeutuminen kauhistuttavampaa.

* * *

Tässä ei tietenkään ole tarkoitus pilata kirjaa lukemattomien edessä olevaa löytämisen ja yllättymisen iloa, mutta sallittaneen muutamaa erityisen kiintoisaa tapausta hiukan hipaista. Yksi tällainen on Mary Anning ja hänen käsittämätön palveluksensa paleontologiselle tutkimukselle aikana, jolloin vain vauras, valkoinen mies saattoi ja sai olla tutkija. Mary Anningillä ei ollut ainuttakaan tarvittavaa ominaisuutta, mutta koska hän syntyi Lyme Regisin kylään Englannin Dorsetissa 1799, hänellä oli mahdollisuus yrittää pysytellä hengissä keräämällä kallioseinämän rapautumisen rannalle tuomia muinaisten eläinten jäänteitä ja myymällä ne (halvalla) niille oikeille tiedemiehille. Kerääminen ei ollut mitään romanttista vanhojen luiden putsailua harjalla, vaan jääkylmällä rannalla nopeasti tehtyä pelastustyötä säästä riippumatta, sillä jos ei fossiileja nopeasti korjannut talteen, meri hotkaisi ne salamannopeasti sisuksiinsa palauttamatta koskaan mitään.

Mary Anning onnistui löytämään jurakautisista kalliosta irronneita, tieteelle siihen asti tuntemattomia eläimiä, joista sittemmin on tullut yleisesti tunnettuja aikakauden symboleja, kuten kalalisko Ichthyosaurus, joutsenlisko Plesiosaurus ja lentolisko Pterodactylus. Tarinan ikävämpi puoli syntyy siitä, että vaikka Anningin kanssa asioineet miespuoliset tutkijat arvostivat hänen uurastustaan (se sisälsi myös paljon alan perusteiden opiskelua), varsinaista tieteellistä kunniaa ja mainetta hänelle ei suuremmin suotu, ei myöskään löytöjen todellista arvoa vastaavia palkkioita, vaikka se nälkä pysyikin loitolla. Senkin vähän, minkä Anning oli saanut kerättyä sukanvarteen, hän menetti jollekin huijarille ja kuoli 47 vuoden ikäisenä. Todellinen kiitos ja arvostus tulivat vasta paljon myöhemmin, toivottomasti myöhässä, kuten niin usein.

Tällaiset tarinat Rosenlund osaa kertoa erinomaisella tavalla, joka muistuttaa enemmän tarinointia nuotion äärellä kuin luonnontieteellis-historiallista pienoisluentoa. Myös suolan historiaa kuvaava luku on samantyyppinen, vaikka vähemmän henkilöhistoriallinen. Kun Suomen kallioperästä puuttuvat useimmat Välimeren ja Keski-Euroopan ihmeellisyydet, voimme vain kateellisina lukea kuvausta vuorten sisään kaivetuista valtavista suolasaleista, joiden sisältö on vuosisatojen aikana kulkenut ihmisten elimistön läpi takaisin sinne, mistä se on peräisinkin eli valtameriin. Välimeren pohjassakin on valtava kiteytyneen suolan kerros, koska kauan aikaa sitten Gibraltarin salmi sulkeutui maan myllerrysten takia, veden virtaus Atlantilta estyi (Suezin kanavaa ei ollut) ja Välimeren allas kuivui vedettömäksi ja suolapintaiseksi. Näky on kiehtova ja samaan aikaan aika pelottava, sillä Välimeren pohja on yleensä hyvin kaukana. Syvimmillään 5 267 metrin päässä leppoisasta merenpinnasta.

* * *

Voin kertoa oppineeni Rosenlundin kirjasta kaksi muutakin asiaa, joista en ollut koskaan ennen tiennyt yhtään mitään. Ensimmäinen on pelkkä sana, mutta kerrankin ytimekäs ja siksi helpohko muistaa. R E O L O G I A eli oppi aineiden virtauksista. Erinomainen tietosanakilvan kysymys ja varmasti vastaus, joka lyö kaikki muut ällikällä. Itseäni mietitytti lähinnä se, miksi en muista koskaan ennen sanaan törmänneeni, vaikka olen sentään harrastanut geologiaa melkein koko ikäni. Sillä geologian maailmassa kivi on yllättävän usein hyvinkin virtaavassa olomuodossa ja sitä myöten reologian piirissä. En tosin tiedä, onko maailmassa montaakaan reologian professoria. Googlen mukaan on kyllä, vaikka Suomessa ei alan professuuria olekaan ja ehkä se muuallakin on vain yksi tutkimusten osa-alue.

Toinen, vielä hämmästyttävämpi tieto oli se, että Färsaarilla on nykyään valtavan tiheä ja laaja tunneliverkosto, jonka ansiosta färsaarelaisten ei tarvitse enää vaivalloisesti taapertaa kapeita vuorten alarinteitä pitkin päästäkseen linnuntietä hyvin lähellä olevien sukulaisten luo kyläilemään. He ajavat sinne nopsasti ja kätevästi kymmenen saarta yhdistäviä tunneleita pitkin. Joulukuussa 2023 jo 90 % färsaarelaisista oli tunneleihin perustuvan tieverkoston piirissä. Tämä uskomaton operaatio on onnistunut, koska Färsaaret sijaitsee vulkaanisesti rauhallisella alueella (toisin kuin luoteinen naapurinsa Islanti, joka sijaitsee vulkaanisesti erittäin aktiivisella vyöhykkeellä) ja kalliot ovat jokseenkin yhtenäisesti kovaa basalttia, jonka poraaminen on sopivilla välineillä suhteellisen helppoa. 

Maanalainen elämä ei ole hakuteos, mutta olisi se silti hakemiston ansainnut. Taas on säästetty väärässä kohdassa. Kirjaan ei pidä muutenkaan suhtautua millään odotusten systematiikalla. Rosenlundin tarinat perustuvat mielleyhtymiin, joita seurataan riippumatta siitä, olisiko lukija halunnut paneutua vielä syvemmin. Myönnän olevani joissakin geologiaa hipovissakin asioissa sen verran pakkomielteinen, että huomasi hetkittäin ärtyväni siitä, että Rosenlund jättää sen "todella mielenkiintoisen" kohteen ja hypähtää seuraavan aasille sillan tarjoaman liikkeen avulla ihan muualle. Erityisesti minua jäi vaivaaman ajatus vedestä tyhjästä Välimerestä. Kun se aikoinaan kuivui synnyttäen valtavat suolakerrostumat pohjalleen (miten edes voi käsittää 3 kilometrin paksuisen suolakerroksen!), ei ollut ihmistä jättämässä jälkiä itsestään. Jos Välimeri kuivuisi nyt, tilanne olisi aivan toinen ja geologien (ja tietysti uponneita kulta-aarteita himoitsevien) ohella paljastunutta pohjaa olisi kiihkolla tutkimassa myös joukko arkeologeja. Sen sijaan turismilla eläneet puisivat nyrkkiään ja matkustaisivat touhuamaan Atlantin rannikolle. Kiehtova mielikuva.