Haluaisitko yhtyä AI:n kanssa?

Yhdysvaltalainen futuristi, keksijä ja innovaattori Ray Kurzweil (s. 1948) ei ole ainakaan toistaiseksi onnistunut murtamaan suomalaisten kustantamoiden ennakkoluuloja. Tai jos niistä ei ole piitattu, riittävää ostajakuntaa ei edes Terra Cognita ole arvellut löytyvän. Kotimaassaan Kurzweil on sekä ylistetty että laajasti kritisoitu, käsittääkseni samasta asiasta eli tavattomasta luottamuksesta teknologisen kehityksen eksponentiaaliseen kehitykseen. Myös tuoreen kirjan The Singularity is nearer – When We Merge with AI (The Bodly Head 2024) kanteen kirjatut kehujat kertovat, mistä suunnasta ylistystä tulee (Yuval Noah Harari, Bill Gates ja saman firman Mustafa Suleyman). Kriitikkopuolella ovat olleet englanninkielisen Wikipedian mukaan mm. Neal Stephenson, Bruce Sterling, Daniel Dennett, Rodney Brooks, David Gelernter ja Paul Allen, Bill Joy, Mitrch Kapor, Douglas Hofstadter, Jaron Lanier ja Theodore Modis. Monet ovat kuvailleet Kurzweilin näkemyksiä jonkin tyypin teknouskovaisuudeksi.

Käsissä on kirja, jossa Kurzweil päivittää jo 2005 julkaisemansa kirjan The Singularity is near ajatuksia. Niiden ytimessä on vakaa usko ja luottamus siihen, että vuoteen 2029 mennessä ihmisen aivot ja koneäly (jatkossa lyhyyden vuoksi AI) onnistutaan yhdistämään ja siten lisäämään ihmisen kognitiivista suorituskykyä suunnattomasti biologisiin aivoihin verrattuna. Hiukan raflaavammin ilmaisten Kurzweil ennustaa ja lupaa aivojen ja AI:n yhdynnän tuloksena olevan lopulta kuolemattomuus. Saman kehityksen seurauksena itse asiassa kaikki asiat muuttuvat paremmiksi, vaikka jotain vähäisiä siirtymäkauden ongelmia saattaakin ilmetä. Termillä "singularity" Kurzweil ei siis tarkoita samaa kuin kosmologit arvaillessaan mustan aukon ytimen olosuhteita. Kurzweilille kyseessä on metafora kehityksestä, jota biologiset aivoparkamme eivät kerta kaikkiaan voi käsittää, joten täytyy vain luottaa siihen, että edes yhdellä on asiasta jonkinlainen käsitys.

Totean kiertelemättä, että vaikka Ray Kurzweil on kiistatta sekä älykäs että visionäärinen, hänessä on ärsyttäviä itseään kehuvan liikemiehen ja matkasaarnaajan ominaisuuksia, joita hän ei uskoakseni edes yritä peitellä, koska päämarkkinat kirjoilleen ovat joka tapauksessa Amerikan Yhdysvalloissa, missä mainittu yhdistelmä ei herätä kummastelua, enemmänkin sen puute. Kurzweilin yhteiskunnallinen ja poliittinen ajattelu vaikuttaa kirjaan päästetyn hyvin niukan aineiston perusteella joko lapsekkaalta tai yksiselitteisesti kapitalistisen järjestelmän itsestään selvänä oletusarvona hyväksyvältä. Sellaiset termit kuten "demokratia" tai "humanismi" eivät kaipaa Kurzweilin maailmassa tarkempaa erittelyä, lukijoiden oletetaan olevan samaa mieltä kirjoittajan kanssa. Se on aika hämmentävää, koska ei pidä kuvitella, että Kurzweil on vain yksi höpsö monien joukossa.

* * *

Kurzweilin pursuava kirjoitustapa tarjoaisi aihetta useampaankin blogitekstiin, mutta tyydyn tässä pohtimaan ajatusta biologisten aivojen ja AI-aivojen yhdistämisestä ja toisaalta Kurzweilin edustaman tekno-optimismin ja erilaisten uhkakuvien yhteensovittamisesta. Kirjoittajan tyylinä on ladella iso nippu tilastotietoja, omat (oikeat) teesinsä ja niiden pohjalta nousevat, aina vähintään kymmenlukuun sidotut ennusteet kehitysloikkien ilmestymisajoista. Minusta Kurzweil on tässä käsittelytavassaan melkein pakkomielteinen ja tarjoaa ennusteita silloinkin, kun lukija pitää asiaa niin monimutkaisena, ettei edes kiusalla pyydä Kurzweilia ennustamaan, milloin homma on hoidossa. Mutta turha luulla, tämä mies ei kätke kynttiläänsä. Siinä vauhdissa mukaan tarttuu myös aika huonosti perusteltuja näkemyksiä, kuten että evoluutio olisi suosinut älykkyyttä (s. 30). Minusta vilkaisu bakteerien miljardien vuosien ikäiseen menestystarinaan riittää upottamaan tämän väitteen.

Kurzweil näyttää myös vakavasti uskovan siihen, että ihmisen muisti toimii samalla tai ainakin melkein samalla periaatteella kuin tietokoneen digitaalinen muisti: "Data that forms the memories and personality of a person." (s. 103) Olen antanut aivotutkijoiden vakuuttaa itseni siitä, että biologiset aivot eivät toimi kuten tietokone ja ettei muisti saati persoonallisuus ole aivoissa mekaanisina lohkoina, vaan ennen muuta yhteyksinä. Mieleen hiipi epäilys, ettei Kurzweil edes halua kuulla, etteivät aivot ja AI ehkä olekaan niin helposti yhdytettävissä kuin hän haluaisi. Jotain samanlaista parhain päin selittelyä on Kurzweilin innostus antrooppisesta periaatteesta eli maailmankaikkeuden tilastollisesti epätodennäköisistä elämää ja älyä suosivista luonnonlaeista. Todellisuudessahan on kyseessä looginen virhe, selviytymisharha. Voimme pohtia koko asiaa vain siksi, että luonnonlait sattuvat sallimaan elämän ja älyn esiintymisen. Ehkä on tai on ollut lukemattomia maailmankaikkeuksia, joiden "hienosäädöt" ovatkin estäneet elämän ja älyn esiintymisen. Siltähän koko tuntemamme muu maailmankaikkeus näyttää.

Vaikka Kurzweilin suoraviivainen tekno-optimismi herättääkin ärtymystä, se ei ole pelkkää mielikuvitusta. Erityisesti elektroniikan kehityksessä on piirteitä, jotka vihjaavat sekä eksponentiaaliseen kehitysvauhtiin että harppauksenomaisiin nytkähdyksiin, jollaisena myös ihmisaivojen ja tietokoneen yhdistämistä voidaan pitää. En siis itse pidä ajatusta periaatteessa mahdottomana, mutta mielestäni Kurzweil vähättelee ongelmia ja aivan turhaan kiistää epäonnistumisen mahdollisuudenkin. Esimerkiksi fuusiovoimala ei ole edistynyt samaan tapaan kuin puolijohdetekniikka, ja on muitakin erimerkkejä teknologioista, joissa kehitysvauhti on kaikkea muuta kuin Mooren lain mukaista. Minusta tietokoneiden suorituskyvyn vauhdista ei ole mielekästä tehdä kaikkea tekniikkaa koskevia yleistyksiä ja oletuksia. Sähköjänisten joukossa liikkuu myös kilpikonnia.

* * *

Jopa Ray Kurzweil on katsonut välttämättömäksi kirjansa loppupuolella paneutua uhkakuviin, joita on sekä tavallisten ihmisten että alan tutkijoiden mielissä. Tässä osastossa Kurzweilin yhteiskunnallisen analyysin huteruus näkyy koko ajan niissäkin kohdissa, joissa sekä "ihmisluonnosta" että poliittisesta ja taloudellisesta todellisuudesta nousevat uhkat Disney-tyyliselle siirtymälle AI-aivoisten ihmisten yhteiskuntaan ovat jotenkin käsittelyssä. Erityisen räikeänä tämä toiveajattelu näkyy robottiaseita käsittelevässä jaksossa, jossa Kurzweil joutuu myöntämään kerran jos toisenkin, että yhteiskunnalliset (tässä tapauksessa sotilasstrategiset) näkökohdat voivat tehdä huolettoman ja turvallisen AI-siirtymän hankalaksi tai jopa mahdottomaksi. On harmi, ettei sama arkirealismi tahdo millään mahtua kirjoittajan normaaliin palettiin.

Kurzweil myöntää mahdolliseksi ainakin teoriassa, että jollain lailla aitojen ihmisten intresseistä irronnut ja itsensä ylivoimaiseksi hahmottava AI muuttuu uhkaksi, jopa eksistentiaaliseksi uhkaksi biologisille ihmisille. Hän on kuitenkin kovin vakuuttunut siitä, että kaikkiin todennäköisiin uhkiin pystytään varautumaan sekä teknisesti että "sopimalla" ihmisten kesken (oletuksena taas, että ihmiset ovat kaikki fiksuja ja yhteen hiileen puhaltavia). Monet Kurzweilin kriitikot pitävät juuri tämän "luottavaisuutta" huolestuttavana. Himmentäisikö se Kurzweilin perussanomaa, jos hän myöntäisi myös pahimpien uhkakuvien olemassaolon, vaikka ei antaisi niiden todennäköisyydellä suurta arvoa. Tältä osin Kurzweil tuntuu ehkä eniten innokkaalta kauppamieheltä, joka kiistää kaikki epäilyt.

Eurooppalaisesta näkökulmasta Ray Kurzweil on ehdottomasti poikkeuksellisen epäyhteiskunnallinen, vaikka julkaistaan meilläkin paljon yhteiskunnallista kirjallisuutta, jossa keskeiset termit kuten kapitalismi, markkinavoimat ja jopa politiikka ovat täysin epäpoliittisia eli jonkin utuisen yhteismielen toimintakenttää. On totta, että pääosa tutkijoista ei tuhlaa aikaansa politiikkaan, vaan jättää sen alaan erikoistuneille. Mutta hölmöjähän me tavikset olisimme, jos uskoisimme, että Ray Kurzweil saa kaikessa rauhassa yhdyttää ihmisaivot ja AI:n ilman että se synnyttää minkäänlaisia yhteiskuntapoliittisia aaltoja ja intrigejä. Kaikki tekniikkaan liittyvä on jättimäisten taloudellisten intressien pelikenttää ja Kurzweil on itsekin myös yrittäjä. Olisi reilua edes myöntää, että ratkaisuihin vaikuttavat myös sijoittajien ja yrittäjien yksiselitteisen itsekkäät odotukset. Suuret AI-ratkaisut vaatinevat valtioiden mukaantuloa, mutta pohjimmiltaan myös Kurzweilin unelmissa on kysymys liiketoiminnasta. Jos niillä voi saavuttaa merkittävää taloudellista tuloa, ne toteutuvat. Mutta kuolemattomuutta Kurzweilin kuvailemalla tavalla en ainakaan itse kaipaa, enkä olisi valmis siitä maksamaan. Nuoremmat saavat nähdä, onko riittävän moni valmis.

 

Seksistä selkokielellä

On myönnettävä, että tämä kirja tuli minulle henkilökohtaisesti yli 60 vuotta myöhässä. Jos nyt jossain muussa suhteessa sattui syntymään omasta mielestään ihan sopivana hetkenä eli 1960-luvun nuoreksi, seksiin liittyvän tietouden kohdalla putosimme tylysti keskelle kovaa vaikenemisen ja häpeän tanteretta. Putosimme melkein kaikki, mutta emme toisiimme tukeutuen, vaan jokainen ypöyksin. Kuvaan ajan henkeä kahdella omalle kohdalleni osuneella tapahtumalla. Sain isältäni tasan yhden oppitunnin seksivalistusta. Se kesti noin 10 sekuntia, se annettiin ratin takaa takapenkille ilman katsekontaktia tai kysymisen mahdollisuutta ja sisälsi jälkikäteen arvioiden sinänsä asiallisen informaation koskien yöllisiä siemensyöksyjä, joista ei tarvitse olla huolissaan. Minulla ei ollut hajuakaan siitä, mistä isäni puhui, joten vaikenin, muistaakseni epämääräisesti vaivautuneena. Se oli ajan henki.

Toinen muistikuva on 1960-luvun alusta. Meitä on ehkä kymmenen kakaraa, tyttöjä ja poikia talon polkupyöräkellarissa, kiivaan väittelyn aiheena kysymys siitä, montako "reikää" tytöillä on reisiensä välissä. Kannatusta saivat vaihtoehdot 1, 2 ja 3. Muistaakseni 2 jäi näkemykseksi, enkä muista ihmetelleeni, etteivät edes tytöt olleet varmoja asiasta tai edes samaa mieltä. Kyse oli asiasta, joka monien muiden seksuaalisuuteen etäisestikin liittyvä asia oli edelleen tiukan häveliäisyyden eli puhumattomuuden taikapiirissä – ainakin niissä keskiluokkaisissa porvarispiireissä, joissa jälkikäteen määritellen vanhempieni vanavedessä liikuin. Kun olin itse ujonpuoleinen lapsi, en ymmärtänyt silloin tai myöhemminkään edes yrittää rikkoa tietämättömyyden kuplaa ääneen puhumalla. Seksistä ei puhuttu ja sillä selvä. Ahtaammin asumaan joutuneilla työläisten lapsille perusoppi tuli väkisin elävän elämän kautta, olen sittemmin saanut lukea.

Moni asia olisi ollut toisin ja ehdottomasti paremmin, jos joku olisi kirjoittanut ja julkaissut kirjan Respektiä – Seksikirja pojille (Gummerus 2019, suomennos Juha Hurme) jo 1960-luvulla. Kyllä seksivalistuksen idea oli tuolloin jo olemassa, mutta asioista ei yleensä uskallettu puhua ääneen tai varsinkaan käyttää avointa, totuudellista kieltä. Häveliäisyydeksi nimitetty vaivautuneisuus ei sinänsä ole kadonnut maailmasta, mutta ei Respektiä silti synnyttänyt mitään kohua ilmestyessään. Kirja sai ansaitsemaansa nostetta vasta, kun joku vanhoillinen poliitikko sai siitä vinkin loppuvuodesta 2024 ja moralististen roihujen sytyttelystä kiihottuvat lähtivät ääneen kauhistelemaan tosiasioiden kertomisesta. Esimerkiksi ennalta arvattavat "tahot" eli persut (ainakin Riikka Purra, Ville Tavio ja Sebastian Tynkkynen, jonka somessa julkaisema aktikuva peniksen muotoisen jäätelön kera kiertää varmaan ikuisesti) ja kristillisdemokraatit (Päivi Räsänen). Myös lapsiasiavaltuutettu Elina Pekkarinen piti kirjaa "sopimattomana lapsille", vaikka ei ollut kirjaa edes lukenut, eikä kukaan tiettävästi kirjaa lapsille edes suositellut.

* * *

Inti Chavez Perez on ruotsalainen toimittaja ja seksuaalikasvattaja. Hänen kirjansa on käännetty 18 kielelle. Moraalipanikointia on ollut muuallakin kuin Suomessa, kuten arvata saattaa, vaikka olemme saunan ansiosta sinut alastomuuden kanssa. Sillä mikään ei vahvista moralistisia roihuja kuten totuuden kertominen. Vaikenemiseen pakottaminen on vallankäyttöä ja seksuaalisuuteen liittyvä vallankäyttö on aina kiinnostanut vallassa jo olevia tai siihen asemaan pyrkiviä. Syykin on selvä; seksi kiinnostaa valtaisaa enemmistöä ihmis- ja eläinkunnasta. Se on peruselintoimintoja, joiden esiintymisen ja jatkuvuuden varmistavat lukuisat evoluution varmistamat hormonicocktailit ja eliöiden mielihyvän tavoittelu. Jos seksi ei olisi kivaa ja houkuttelevaa, sukupuutto koittaisi nopeammin kuin Sebastian Tynkkynen syö "vohvelinsa".

Minusta Respektiä on erittäin onnistunut julkaisu ja toivon kaikesta sydämestäni, että jokainen suomalainen murrosikäinen pääsisi siihen käsiksi ajoissa. Viimeistään siinä vaiheessa, kun (poikaoletetuille) ilmaantuvat ensimmäiset yölliset siemensyöksyt tai alkaa panettaa (naseva suomenkielinen ilmaisu) kesken koulutunnin ilman mitään erityistä syytä. Vaikka painopiste on "pojissa", Respektiä on uskoakseni hyvä perusteos myös "tytöille", niin heteroille kuin muilla tavoilla orientoituneille. En itse löytänyt kirjasta yhtään selvästi epäilyttävää yleistystä tai neuvoa, vaikka saattaa olla, että jo 2010 kirjoitettu kirja ei ihan kaikilta yksityiskohdiltaan ole modernin gender-ajattelun mukainen, enkä ole millään mittarilla asiantunteva.

Seksioppaissa ei riitä, että puhutaan totta, mutta se on välttämätön lähtökohta. Täytyy myös puhua asioista niin, että totuus välittyy lukijalle. Seksi on kaikissa kulttuureissa tuottanut häveliään hiljaisuuden takana rikkaan sanaston, josta on vaikea päästä kaikkia tyydyttävään (harkittu "vitsi") yksimielisyyteen. Juha Hurme on nähdäkseni onnistunut valinnoissaan varsin hyvin ja on toteuttanut linjansa (suoraan, mutta ei räikeimmän kautta eli esimerkiksi "kulli" ja "pillu") johdonmukaisesti. On järkevää käyttää termejä, joita kunkin aikakauden nuoret itsekin käyttävät, vaikka ne eivät kuuluisi arkiseen sanomalehti- tai edes someviestintään. On myös tärkeää, ettei lähdetä termeillä pelleilemään eli takarivin hohotusta lypsämään. Lopputulos on minusta toimiva, asiallinen ja kiertelemätön, mutta ei itseisarvoisesti provosoiva (epätoivoisesti huomiota itselleen hakevia konservatiivipoliitikkoja ei tässäkään kannata pitää minkään mittarina).

* * *

Tarvitsevatko nykypäivän murrosikäiset seksuaalivalistusta? Heillähän on rajaton kaupallisen ja ei-kaupallisen pornografian kirjasto kirjaimellisesti kännykässään. Tarvitsevat ja juuri siksi. Kaikenlaista "mallia" löytyy loputtomasti, mutta vähemmän kärsivällistä ja systemaattista kysymysten ja vastausten läpikäyntiä. Olisi riemastuttavaa elää yhteiskunnassa, jossa mummo tai vaari voi antaa murrosikää lähestyvälle lapsenlapselleen joululahjaksi kirjan kuten Respektiä, eikä kukaan saa lahjakääreen riisumisen jälkeen hepulikohtausta. Emme elä vielä sellaisessa maailmassa, mutta sitä kohti olisi tärkeää pyrkiä – siis samalla, kun torjutaan ilmastonmuutosta ja luontokatoa ja yritetään vaihtaa kapitalismi oikeudenmukaiseen ja turvalliseen talousjärjestelmään. Osa seksuaalisuuden vetovoimasta perustuu siihen, ettei se ole "julkista", se on totta. Kannattaa kuitenkin ajatella, että tässä tapauksessa yksityinen nautinto on kaikille halukkaille mahdollista vain siten, ettei siihen liitetä mitään rakenteellista häpeän ja tuomittavuuden ulottuvuutta.

Ironista tai ei, haluaisin suositella tämän kirjan lukemista tai ainakin läpi selaamista myös jokaiselle aikuiselle, joka on millään tavalla tekemisissä murrosikäisten ja nuorten aikuisten kanssa (sitä vanhemmat ovat yleensä jo menetetty tapaus). Kun Respektiä on luettu, on yksinkertaisesti helpompi ymmärtää nuorten käyttäytymistä. Meille seksuaalivalistuksen ohittamille ikäluokille totuus on yhtä arvokasta kuin elämänsä alussa oleville. On opettavaista ja ehkä hyödyllistäkin lukea kaikesta siitä, mitä meille ei missään nimessä haluttu tai uskallettu sanoa. Veikkaan myös, että kirjan sivuilla on P A L J O N yksityiskohtia, jotka ovat monelle iäkkäälle lukijalle ennestään tuntemattomia. Joku voi kauhistuakin, ennen kuin muistaa, ettei Respektiä ole opas siihen, MITÄ pitää tehdä vaan MITEN pitää tehdä, jos tuntee halua.

Kuulun niihin omasta nuoruudestaan viisastuneisiin, joiden mielestä seksivalistusta ei ole koskaan liikaa, eikä sen aktiivisen jakamisen aloittamista kannata viivytellä liian pitkään. Toisaalta en ole sitä mieltä, että Respektiä pitäisi jakaa eskarilaisille, vaikka lapsetkin ovat seksuaalisia olentoja. Homma hoituu paremmin niin, että lasten vanhemmat lukevat riittävästi seksivalistusta ja uskaltavat & osaavat vastata lastensa kysymyksiin sekä rehellisesti että ikäkauden tarpeiden mukaan. Itse kasvoin ajattelemaan, että vaikka seksi ei olisi "syntiä", niin jotain häpeällistä siinä on. Mikään rationaalinen tietämys ei poista tällaista leimaa, joka otsaluun sisäpuolelle hitsautuu jo hyvin nuorena ympäröivän yhteiskunnan ja sen kömpelösti toimivien aikuisten takia. Seksiin liittyvä häveliäisyys ei auta yhtäkään lasta tai nuorta. Joten jos mykistytte yhdistelmästä seksi ja murrosikäinen, lyökää sinne sotkuisen pöydän keskelle Respektiä ja jääkää uteliaana seuraamaan reaktioita. 

PS. Jäin edellä olevan kirjoitettuani miettimään, tarvittaisiinko saman tyyppinen opas myös tyttöoletettujen näkökulmasta, "Seksikirja tytöille". Huomaan ajattelevani, että kyllä, sellainenkin tarvittaisiin ja olisin utelias lukemaan myös sen. Ei niin, että "oman" sukupuolensa kunnolla tuntisi, mutta ehkä hitusen paremmin kuin muut. Eli tervetuloa vaan rinnakkaisteokset!

Tiedettä vai eskapismia?

Tähdet ja avaruus on vankasti tieteellisellä perustalla toimiva tähtitiedettä populaaristi esittelevä aikakauslehti. Siinä julkaistaan silti myös yksittäisiä juttuja, joiden näkökulmat saattavat olla journalistisesti mielekkäitä, mutta jotka omalla tavallaan hellivät eskapismia, jota tiedelehden ei mielestäni pitäisi koskaan edistää. Kun ihmiskunta ja sen myötä koko planeetta Maa ovat välittömästi eksistentiaalisten uhkien edessä, on mielestäni vastuutonta julkaista juttu, jossa uhat on lykätty jonnekin neljän-viiden miljardin vuoden päähän, jolloin aurinkomme kuolema tuhoaa myös aurinkokunnan tai ainakin sen elämän. Sakari Nummilan kokoama juttu Kohti uutta kotitähteä : Turvautuuko supersivilisaatio tähtimoottoriin? (T&A 1/2025, s, 38-41) ohittaa kokonaan ne uhkat, joiden takia ihmiskunta ei pelkästään jätä muuttumatta "supersivilisaatioksi" vaan on omilla toimillaan tekemässä planeetta Maan elinkelvottomaksi seuraavan 50-100 vuoden kuluessa.

Puolustus voi todeta, että jutun pääpointtina on vain pohtia, voisiko Maan siirtää kehityksensä kivassa vaiheessa olevan uuden auringon hellään huomaan, ei väheksyä välittömiä ongelmia. Minusta planeetan kokoisen avaruudessa liikkuvan massan siirtely jollain tähtimoottorilla ei ole harmitonta ääneenajattelua, koska siihen sisältyy ajatus, etteivät ilmastonmuutos, luontokato tai sotahulluus "tietenkään" ihmiskuntaa tuhoa, vaan jatkamme jonkin ihmeen deterministisen "kehityksen" myötä kohti "supersivilisaatiota", jolle planeettoja siirtelyn tekniikka on kuin jotain siltojen rakentamista nykyään. Mutta mitä tolkkua on pohdiskella miljardien vuosien päässä tapahtuvaa, kun näyttää vahvasti siltä, ettei ihmiskunnan kohtaloista päättävä eliitti aio luopua tämänhetkisen rahan ahnaasta kahmimisesta, vaikka se tarkoittaisi kollektiivista itsemurhaa?

Valitettavasti jutussa haastatellut suomalaiset tähtitieteen ammattilaiset (Mikko Tuomi, Esko Valtaoja ja Kari Enqvist) eivät hekään nosta ajankohtaisia ongelmia etusijalle, vaikka suhtautuvat skeptisesti ideaan työnnellä planeettaamme ympäri galaksiamme. Minusta täysin relevantti vastaus toimittajan kysymyksiin olisi ollut todeta ne täysin epäajankohtaiseksi ajatusleikiksi, johon ei kannata uhrata paperia ja kynää mittavampaa kapasiteettia. Näin on ainakin loogisesti, sillä jos ihmiskunta ei selviydy hengissä ja tieteellisen osaamisen kannalta vähintään nykyisellä tasolla edes seuraavia vuosikymmeniä, ei voi olla mitään siirtymää sen paremmin Kardašovin kuin kenenkään muunkaan asteikolla. Siitä, että ihminen on kyennyt muutaman kymmenen tuhannen vuoden evoluution tuloksena melkein jo tuhoamaan omat elinmahdollisuutensa, ei mielestäni voi järkevästi tehdä ennustetta, että elämme miljoonia saati miljardeja vuosia. 

* * *

Minusta on eskapismia eli todellisuudesta pakenemista ajatella ihmisen elämää kosmisten aikavälien mittakaavassa. Maan evoluutio ei tunne niin pitkäikäisiä tai niin sopeutuvia lajeja, jotka olisivat bakteereita monimutkaisempia. Bakteerit eivät tavoittele "supersivilisaatiota", miksi ihmisenkään pitäisi, kun jo pari vuosisataa teknistä osaamista ja (kapitalistista) ahneutta on saanut meidät tuhon partaalle. Viihteeksi tarkoitettu tieteistarina saa siirtyä kaukaiseen tulevaisuuteen, koska tiedämme, että se on vain fantasiaa, jonka toteutuminen on nykyisillä parametreillä sepä epätodennäköistä että epäuskottavaa.

En tarkoita, että tähtitieteen rahoitus täytyy muuttaa ilmastonmuutoksen tai luontokadon torjumiseen. Meillä on resurssit jatkaa tieteellistä tutkimusta ja samalla tehdä rakenteellisia muutoksia, joiden avulla vaarallisen nopeasti kuumeneva planeettamme saa nykyisen biologisen lajiston näkökulmasta lisäaikaa. Ei-biologinen planeetta ei tunnetusti tunnusta muuta kuin loputtoman muutoksen periaatetta, jossa planeettojen kaltaiset pikkuriikkiset materiapallukat ovat kuin muovailusavea lapsen käsissä. Maailmankaikkeus on kaiken biologisen kannalta äärimmäisen vihamielinen ja mahdoton ympäristö. Jopa tutkijat tuntuvat usein unohtavan sen, että meidän silkka olemassaolomme biologisina eliöinä voi olla äärimmäisen harvinaisen sattuman seurausta.

Kun mitään merkkejä biologisesta elämästä Maan ulkopuolella ei ole löytynyt, joudumme tekemään työoletuksen, että olemme suunnattoman laajan maailmankaikkeuden ainoat biologisen olomuodon edustajat ja samalla ainoat entiteetit, jotka pohdiskelevat pienessä pelastusaluksessaan sen ulkopuolisiakin asioita. Vaikka maailmankaikkeudella ei tietääksemme ole omaa näkökulmaa mihinkään, voidaan ajatusleikkinä todeta, että samaan aikaan kuin suunnattomat voimat repivät maailmankaikkeuttamme eri suuntiin, me biologiset ihmisoliot kuvittelemme vakavissaan elävämme miljardeja vuosia ilman kaiken mietiskelyn päättävää kosmista yllätystä.

* * *

Eksistentiaalinen eskapismi on sallittua ja yleistä. Ehkä useimpien ihmisten elämää kannatteleva optimismi kumpuaa juuri eskapistisesta huolettomuudesta. Ehkä biologinen evoluutio jopa suosii lajeja, jotka eivät nopeasti ajaudu itsetuhoon eskapistisen toivon täydellisen puuttumisen vuoksi. Jos emme luottaisi siihen, että elämme itse suunnilleen yhtä pitkään kuin tilastojen mukaan kaltaisemme elävät, emme varmaan olisi innokkaita lisääntymään, saamaan jälkeläisiä. Miksi rakentaa mitään kestävää, kuten kirkonkylän markettia, jos emme melkein jokainen luottaisi sokeasti siihen, että jotenkin tässä pärjätään ja selvitään. En väitä, että poikkeaisin tässä suhteessa mitenkään keskimäåäräisestä Maan biologisesta ihmisasukkaasta.

Toisaalta mikään tiedossani oleva tosiasia ei tue vahvaa optimismia ainakaan kosmisissa mittakaavoissa. Maahan on iskeytynyt sen olemassaolon aikana lukemattomia erikokoisia kivenmurikoita, jollaisia seilaa galaksimme muista osista aurinkokuntamme sisälle. On vain ajan kysymys, milloin tänne iskeytyy massasukupuuton aiheuttava vähän isompi asteroidi, joka ei tyydy katkaisemaan nettiyhteyksiä pariksi tunniksi. Ei luottaisi kovasti siihenkään, ettei kaiken elämän Maan päältä (ja ehkä altakin) pyyhkäisevä supernova nyt vaan ilmaannu missään vaiheessa aurinkokuntamme kiusaksi. Niitäkin räjähtelee kauempana ja lähempänä aika paljon, kun aikaa kuluu ja katse lavennetaan galaksin mittakaavaan. Mustista aukoista nyt puhumattakaan.

En ajattele ahdistuneena tilastollisesti epätodennäköistä, mutta silti ajan mittaan mahdollista kosmista katastrofia. Jos niin käy, emme voi sitä estää tai edes pehmentää (jonkin pienen kivenmurikan torjuntaan voi löytyä resursseja ja tekniikkaa, ei paljon muuhun). Kosminen katastrofi tulee, jos on tullakseen juuri meidän aikanamme. Sen sijaan todennäköisyys sille, että meitä Maan asukkaita kohtaa paikallinen, itse aiheutettu katastrofi ilmaston lämpenemisen ja luontokadon muodossa, on 100 %, jos emme kykene kääntymään jyrkästi sivuun tuhon tieltä. Jos emme kykene täysin omassa vallassamme olevaan elämäntavan suunnanmuutokseen, pidän naurettavana ja suorastaa typeränä pohdiskella sitä, voisimmeko ehkä miljoonien tai miljardien vuosien kuluttua seilata Maata avaruusaluksena käyttäen johonkin kivaan, kosmisista katastrofeista vapaaseen pisteeseen maailmankaikkeudessa.

Nikolai Kardašovin rakentama asteikko, jolla mitataan ihmislajin kyvykkyyttä hyödyntää energialähteitä. Minusta siitä puuttuu selvästi ihmiskunnan nykyistä kykyä kuvaava nollalla alkava vaihe, jossa määritelmä voisi olla "Pystyy hyödyntämään Maan pintakuoren energiavaroja, mutta ei kestävällä tavalla." (T&A 1/2025, s, 38-41)

Ihana, tamperelainen jugend!

On aina yhtä riemastuttavaa päästä kehumaan ja ylistämään uutta tietokirjaa. Eila Mäntyjärven Jugendtalojen Tampere (Vapriikki 2024) on lähes täydellinen (tokkopa sitä täydellistä koskaan vastaan tuleekaan), ja sen ainoan miinuksen annan anteeksi samalla pyydellen kirjan koosta, joka olisi voinut olla ainakin B5, ehkä sitäkin suurempi. Ihan vain kuvien takia. Tosin asialle on hyväksyttävä selitys; Mäntyjärvi halusi tehdä kaupunkikävelyille mukaan otettavan kokoisen kirjan. Isokokoista kaipaaville on tarjolla, ainakin hyvin varustetuissa kirjastoissa, Paula Kivisen Tampereen jugend vuodelta 1982. Hyväksyn perustelun ja jatkan kiitoksia. Eila Mäntyjärvi ei ole arkkitehti, vaan historioitsija ja viestinnän asiantuntija, joka on vetänyt mm. arkkitehtuurikierroksia. Hänellä ovat olleet kirjan tekemisessä apuna Vapriikin erityisasiantuntija Marjo-Riitta Saloniemi, kuva-arkiston tutkija Antti Liuttunen, arkkitehti Juha Jaakkola ja Pirkanmaan maakuntamuseon rakennustutkija Miia Hinnerichsen. Kirjan upeasta ulkonäöstä on kiittäminen valokuvaaja Saarni Säilynojaa ja graafikko Tuija Kuuselaa. Yhteistyöllä syntyvät parhaat asiat.

Tämä teksti on pelkkä tekosyy sille, että saan mainostaa tätä kirjaa ja näyttää edes muutaman maistiaisen, joiden tarkoituksena on saada lukijani joko lainaamaan kirja kirjastosta tai ostamaan se Vapriikin nettikaupasta, kuten minä lopulta tein, vaikka olen päättänyt 75 vuoden iässä rajoittaa kirjojen ostamisen vain poikkeustapauksiin. Tämä nyt oli sellainen ja ostin kirjan varmana siitä, että se on tuotapikaa myyty loppuun, eikä uutta painosta kannata ottaa sen kalleuden takia. Tämä on kirja, jonka jätän mielihyvin perinnöksi, kun en ole enää itse sen annista nauttimassa.

Jugendtalojen Tampere tarjoaa nautittavan taiton ja kuvien valinnan lisäksi myös runsaasti tiivistettyä taustatietoa, riittävästi karttoja (kerrankin!), bibliografian ja vielä kohteiden luettelon. Sille ei voi kuitenkaan mitään, että tässä julkaisussa kunkkuna tepastelevat herkullisen laadukkaat kuvat, uudet ja vanhat mustavalkoiset. Usein marisen historiallisten kuvien jättämistä kovin latteiksi, mutta nyt olen ilahtuneen tyytyväinen. Kun tiedän omasta kokemuksesta, miten vaikeaa on kaupunkitaloja kuvata tuhansien johtojen ja katuvalaisimien välistä, voin lyhyesti todeta, että nyt on onnistuttu erinomaisesti. Erityiskiitos myös siitä, että jugend-talojen erityispiirre eli herkulliset yksityiskohdat on muistettu, ei vain arkkitehtonisia yleisnäkymiä. Kiitos!

PS. 22.3.2025 Sain juuri käsiini Juha Jaakolan kirjan Birger Federley - Jugendarkkitehti 1874-1935 (Vapriikki 2024). Se on rinnakkaisteos, ei vähiten siksi, että uusista, upeista valokuvista on vastannut tässäkin Saarni Säilynoja. Vahva suositus tästäkin! (Mutta ei kulje taskussa, isommassakaan.)

 

 

 

 

 

 

Kaikki valokuvat (C) Saarni Säilynoja.

Kirja maanalaisista asioista

Marisen silloin tällöin käännöskirjojen otsikoiden ratkaisuista, koska en periaatteessa hyväksy sitä, että käännöstä levitetään semanttisesti eri nimellä kuin originaalia. Marcus Rosenlundin Maanalainen elämä (S&S 2024, suomennos Veli-Pekka Ketola) on taas tällainen tapaus. Rosenlund on kirjoittanut kirjan Den underjordiska boken, joka ei nyt ollenkaan ole sama asia kuin "Maanalainen elämä"! Kun kirjan on lukenut, näkemys myös vankistuu; tämä on kirja kaikenlaisesta maanalaisesta ja itse asiassa enimmäkseen vähemmän elämästä kuin kivestä. Onneksi käännösnimi ei vaikuta kirjan sisältöön, suomennos on hyvin sujuva. Sen sijaan on pakko ääneen kysäistä, ollaanko Kustantamo S&S:llä tyytyväisiä kirjan alkupuolen painojälkeen? Ikävämpi vaihtoehto nimittäin on, että oikoluku ja jäänyt tekemättä ja alkupuolen sivuilta löytyy iso joukko yhteen kasvaneita sanoja, jotka eivät ole yhdyssanoja. Ilmiötä voi esiintyä, jos kirjainten välejä säätelevä ohjelma menee sekaisin ja pakottaa sanat mahtumaan riveille poistamalla tyhjävälin kokonaan. Tämä vain huomiona asiasta, joka ei ole kirjoittajan vastuulla.

Rosenlund on löytänyt oivan ekologisen lokeron tiedettä popularisoivalle työlleen sekä Ylen ruotsinkielisellä puolella ohjelmallaan Kvanthopp että suosituilla luontoaiheisilla kirjoillaan, joiden sarjaan myös Maanalainen elämä neljäntenä sijoittuu. En ole jostain syystä näihin Rosenlundin kirjoihin aiemmin törmännyt, mutta kun tässä oli luvassa luolia, louhoksia ja geologiaa, en tietenkään voinut vastustaa kiusausta. Sain nopeasti huomata, että Rosenlundin ote on totta tosiaan rento ja hänen assosioivat loikkansa usein sekä nopeita että pitkiä. Kirja ei missään nimessä jumitu geologian vaiheisiin, vaikka se asian luonteen takia onkin jonkinlainen kivinen ja punainen lanka.

Jotkut kirjan esittelemät ilmiöt olivat tuttuja, osa ei. Näin onkin hyvä, sillä reissulla on mukavampaa, kun ei ole koko aikaa täysin ulalla, mutta ei myöskään haukottele kaiken tuttuutta. Rosenlund kertoo avoimesti kärsivänsä sekä ahtaan että korkean paikan kammosta ja saa näin kohtalontoverin nyökyttelemään ymmärtäväisesti. Se kun tarkoittaa, ettei voi koskaan omakohteisesti tutustua moniin maan pinnan kätkemiin ihmeellisyyksiin, koska se edellyttäisi työntymistä kapeiden rakojen välistä siinä uskossa, että toisella puolella odottaa valtava halli täynnä ihmeitä. Pahinta kaikessa on se, että sama ryömintä täytyy tehdä monissa kohteissa uudelleen ja uudelleen - ja sitten palatessa sama vielä uusintana. Samahan koskee myös oikein korkeita kohteita (joita on tässä kirjassa onneksi vähemmän), eikä fobiasta kärsivä osaa sanoa, onko nouseminen vai laskeutuminen kauhistuttavampaa.

* * *

Tässä ei tietenkään ole tarkoitus pilata kirjaa lukemattomien edessä olevaa löytämisen ja yllättymisen iloa, mutta sallittaneen muutamaa erityisen kiintoisaa tapausta hiukan hipaista. Yksi tällainen on Mary Anning ja hänen käsittämätön palveluksensa paleontologiselle tutkimukselle aikana, jolloin vain vauras, valkoinen mies saattoi ja sai olla tutkija. Mary Anningillä ei ollut ainuttakaan tarvittavaa ominaisuutta, mutta koska hän syntyi Lyme Regisin kylään Englannin Dorsetissa 1799, hänellä oli mahdollisuus yrittää pysytellä hengissä keräämällä kallioseinämän rapautumisen rannalle tuomia muinaisten eläinten jäänteitä ja myymällä ne (halvalla) niille oikeille tiedemiehille. Kerääminen ei ollut mitään romanttista vanhojen luiden putsailua harjalla, vaan jääkylmällä rannalla nopeasti tehtyä pelastustyötä säästä riippumatta, sillä jos ei fossiileja nopeasti korjannut talteen, meri hotkaisi ne salamannopeasti sisuksiinsa palauttamatta koskaan mitään.

Mary Anning onnistui löytämään jurakautisista kalliosta irronneita, tieteelle siihen asti tuntemattomia eläimiä, joista sittemmin on tullut yleisesti tunnettuja aikakauden symboleja, kuten kalalisko Ichthyosaurus, joutsenlisko Plesiosaurus ja lentolisko Pterodactylus. Tarinan ikävämpi puoli syntyy siitä, että vaikka Anningin kanssa asioineet miespuoliset tutkijat arvostivat hänen uurastustaan (se sisälsi myös paljon alan perusteiden opiskelua), varsinaista tieteellistä kunniaa ja mainetta hänelle ei suuremmin suotu, ei myöskään löytöjen todellista arvoa vastaavia palkkioita, vaikka se nälkä pysyikin loitolla. Senkin vähän, minkä Anning oli saanut kerättyä sukanvarteen, hän menetti jollekin huijarille ja kuoli 47 vuoden ikäisenä. Todellinen kiitos ja arvostus tulivat vasta paljon myöhemmin, toivottomasti myöhässä, kuten niin usein.

Tällaiset tarinat Rosenlund osaa kertoa erinomaisella tavalla, joka muistuttaa enemmän tarinointia nuotion äärellä kuin luonnontieteellis-historiallista pienoisluentoa. Myös suolan historiaa kuvaava luku on samantyyppinen, vaikka vähemmän henkilöhistoriallinen. Kun Suomen kallioperästä puuttuvat useimmat Välimeren ja Keski-Euroopan ihmeellisyydet, voimme vain kateellisina lukea kuvausta vuorten sisään kaivetuista valtavista suolasaleista, joiden sisältö on vuosisatojen aikana kulkenut ihmisten elimistön läpi takaisin sinne, mistä se on peräisinkin eli valtameriin. Välimeren pohjassakin on valtava kiteytyneen suolan kerros, koska kauan aikaa sitten Gibraltarin salmi sulkeutui maan myllerrysten takia, veden virtaus Atlantilta estyi (Suezin kanavaa ei ollut) ja Välimeren allas kuivui vedettömäksi ja suolapintaiseksi. Näky on kiehtova ja samaan aikaan aika pelottava, sillä Välimeren pohja on yleensä hyvin kaukana. Syvimmillään 5 267 metrin päässä leppoisasta merenpinnasta.

* * *

Voin kertoa oppineeni Rosenlundin kirjasta kaksi muutakin asiaa, joista en ollut koskaan ennen tiennyt yhtään mitään. Ensimmäinen on pelkkä sana, mutta kerrankin ytimekäs ja siksi helpohko muistaa. R E O L O G I A eli oppi aineiden virtauksista. Erinomainen tietosanakilvan kysymys ja varmasti vastaus, joka lyö kaikki muut ällikällä. Itseäni mietitytti lähinnä se, miksi en muista koskaan ennen sanaan törmänneeni, vaikka olen sentään harrastanut geologiaa melkein koko ikäni. Sillä geologian maailmassa kivi on yllättävän usein hyvinkin virtaavassa olomuodossa ja sitä myöten reologian piirissä. En tosin tiedä, onko maailmassa montaakaan reologian professoria. Googlen mukaan on kyllä, vaikka Suomessa ei alan professuuria olekaan ja ehkä se muuallakin on vain yksi tutkimusten osa-alue.

Toinen, vielä hämmästyttävämpi tieto oli se, että Färsaarilla on nykyään valtavan tiheä ja laaja tunneliverkosto, jonka ansiosta färsaarelaisten ei tarvitse enää vaivalloisesti taapertaa kapeita vuorten alarinteitä pitkin päästäkseen linnuntietä hyvin lähellä olevien sukulaisten luo kyläilemään. He ajavat sinne nopsasti ja kätevästi kymmenen saarta yhdistäviä tunneleita pitkin. Joulukuussa 2023 jo 90 % färsaarelaisista oli tunneleihin perustuvan tieverkoston piirissä. Tämä uskomaton operaatio on onnistunut, koska Färsaaret sijaitsee vulkaanisesti rauhallisella alueella (toisin kuin luoteinen naapurinsa Islanti, joka sijaitsee vulkaanisesti erittäin aktiivisella vyöhykkeellä) ja kalliot ovat jokseenkin yhtenäisesti kovaa basalttia, jonka poraaminen on sopivilla välineillä suhteellisen helppoa. 

Maanalainen elämä ei ole hakuteos, mutta olisi se silti hakemiston ansainnut. Taas on säästetty väärässä kohdassa. Kirjaan ei pidä muutenkaan suhtautua millään odotusten systematiikalla. Rosenlundin tarinat perustuvat mielleyhtymiin, joita seurataan riippumatta siitä, olisiko lukija halunnut paneutua vielä syvemmin. Myönnän olevani joissakin geologiaa hipovissakin asioissa sen verran pakkomielteinen, että huomasi hetkittäin ärtyväni siitä, että Rosenlund jättää sen "todella mielenkiintoisen" kohteen ja hypähtää seuraavan aasille sillan tarjoaman liikkeen avulla ihan muualle. Erityisesti minua jäi vaivaaman ajatus vedestä tyhjästä Välimerestä. Kun se aikoinaan kuivui synnyttäen valtavat suolakerrostumat pohjalleen (miten edes voi käsittää 3 kilometrin paksuisen suolakerroksen!), ei ollut ihmistä jättämässä jälkiä itsestään. Jos Välimeri kuivuisi nyt, tilanne olisi aivan toinen ja geologien (ja tietysti uponneita kulta-aarteita himoitsevien) ohella paljastunutta pohjaa olisi kiihkolla tutkimassa myös joukko arkeologeja. Sen sijaan turismilla eläneet puisivat nyrkkiään ja matkustaisivat touhuamaan Atlantin rannikolle. Kiehtova mielikuva.

Soitto syntyy, kun on syntyäkseen

Kun huomasin kirjastomme uutuusluettelosta, että Rauno Nieminen ja Jyrki Pölkki ovat julkaisseet kirjan nimeltä Soiton synty (Santa Kustannus 2024), ailahti mielessä lähes epäuskoinen ilahtuminen. Kerron syyn tähän alkuun, vaikka sillä ei sinänsä ole mitään tekemistä kirjauutuuden ja varsinkaan sen sisällön kanssa. Sattuneista syistä olen nimittäin noin kaksi vuosikymmentä sitten osallistunut em. herrojen kanssa projektiin, jonka tarkoituksena oli julkaista Suomen musiikkikirjastoyhdistyksen julkaisusarjassa kirja nimeltä Soiton synty I. Eikä homma tuolloin jäänyt pelkäksi puheeksi, vaan toukokuussa 2007 meillä oli alustavat tiedostot kasassa ja itse oletin saavamme homman seuraavana vuonna ulos. Oli siinä paljon hiomista ja vastaavaa tiedossa, mutta kun nyt selailen Soiton syntyä vuosimallia 2024, kyllä samasta projektista on kysymys. Jouduimme tuolloin toteamaan, ettei tekijöillä ollut resursseja kirjan viimeistelyyn ja se laitettiin hyvässä sovussa, vaikka ehkä hiukan haikeasti odottamaan aikoja parempia. Emme kerinneet edes tavata toisiamme fyysisesti, vaikka sellainen oli tuohon aikaan vielä ihan tavallista ja meilläkin sen suuntaisia aikeita oli.

Olen siis tavattoman ilahtuneena selaillut valmista kirjaa ja todennut, että aika lailla samanlaisesta kirjasta oli jo 2007-2008 kysymys. Omassa työkappaleessani oli viime vaiheessa 123 sivua hakemistoineen, mutta ilman monia kaivattuja kuvia. Formaattikin oli sama A4 kuin nyt on toteutunut. Kaikesta näkee, että Nieminen ja Pölkki ovat luotettavia wanhan kirjantekijäliiton miehiä, jotka eivät hurahda korean perään vain siksi, että niinkin voisi tehdä. Kuvitus on nyt paljon parempilaatuista kuin mihin olisi 2008 ollut varaa, eikä edelleenkään ole tuhlailtu väreihin. Mitä nyt kansikuvan soittajapoikaa ympäröi vienosti rusehtavan harmaa taustaväri. Ollaan siis asian ytimessä ja siinä myös pysytään, vaikka välillä tuntuu siltä, että kirja kattaa valtavan alueen. Niin se kattaa, mutta syynä on soiton synnyn monimutkaisuus, ei itsetarkoituksellinen tarinan suoltaminen.

Kuten silloin, ei asiantuntemukseni eli pätevyysalueeni ulotu sanomaan Soiton synnyn sisällöstä mitään nasevaa tai hyödyllistä. Maallikkolukijana totean vain, että monet osiot luin suurella uteliaisuudella ja kotona akustista kitaraa näppäilevän musiikkikirjastonhoitajan vähäistä tietämystä kartuttaen. Välillä meni sormi niin syvälle suuhun, että katsoin viisaammaksi mennä rivakasti eteenpäin ennen itsetunnon putoamista lattian läpi. Onneksi näitä jaksoja on vähemmän ja valtaosa kirjan sisällöstä eli informaatiosta on kenelle tahansa musiikista kiinnostuneella erittäin hyödyllistä tietoa. Ero on siinä, että tieto on omaksuttavaan muotoon rakennettua informaatiota ja siksi minkä tahansa tietokirjan tärkeimpiä ominaisuuksia on sisältää enemmän tietoa kuin informaatiota ja dataa niin vähän kuin mahdollista.

* * *

Soiton syntyä 2024 on ollut tekemässä aika iso porukka, vaikka päävastuu onkin levännyt Niemisen ja Pölkin harteilla. Syykin on looginen: soitto syntyy hyvin monen asian haaran yhdistymisestä, joten yhden tai kahdenkin on kaikkea yhtä hyvin hallita. Tähän suoraan liittyen on hauska huomata, kuinka kirjoittajat muistavat nostaa historian hämäristä niitä useita suomalaisia keksijöitä, jotka ovat antaneet oman panoksensa kansainväliseen akustiikan ja äänitekniikan keksimiseen. Suomalainen Eric Tigerstedt keksi ensimmäisen tavan tallentaa elokuvaan ääniraita optisesti vuonna 1915. Sama mies osallistui myös elektroniputken kehittelyyn keksimällä triodin, joka merkitse mullistusta radiotekniikassa ja elektroniikassa. Mutta oliko Tigerstedt sadan suurimman suomalaisen listan kärkipäässä 2017?

Soiton synnyssä on ehkä hämmentävintä se, miten paljon äkkiseltään kaukana toisistaan olevia asioita liittyy ääneen, jolle olemme antaneet nimen musiikki. Toki ääntä tutkitaan ja käytetään myös musiikin ulkopuolella, mutta musiikki on se useimpia alalla toimeliaita yhdistävä asia ja heti sen jälkeen ne välineet, soittimet, joiden avulla musiikkia synnytetään ihmisen kurkussa olevien biologisten ääntimien lisäksi. Ja kyllähän ihmisen musiikkikurkku on soitin siinä missä viulu, sähkökitara, munniharppu tai theremin. Yksi alue, joka on sekä Niemistä että Pölkkiä hyvin lähellä, jää tässä kirjassa kuitenkin sivuosaan, nimittäin soitinrakennus. Se on toisen kirjan kokoinen aihe ja siksi suosiolla jätetty tästä pois, vaikka koko ajan siitäkin puhutaan ja yhdessä luvussa tarjotaan soitinrakentajalle laskuoppia. Mutta höyläpenkin, puristimien, liimojen ja lakkojen maailmaan ei sentään mennä.

Viritysoppi on aina ollut lähellä kaltaista harrastelijaakin, koska aina kun samassa tilassa on useampi kuin yksi soitin, ensimmäiseksi on selvitettävä, voidaanko niitä soittaa yhtä aikaa ilman hermoston liiallista rasitusta. (Tietysti jo sitä ennen pitäisi varmistaa, että se oma soitin on subjektiivisesti katsoen vireessä.) Meillä kitaroita soittavilla on elämä jokseenkin helppoa, koska virittäminen tapahtuu nopsasti pieniä vipuja vääntelemällä ja nykyään digitaalista viritystason tarkkailijaa tarkkaillen. (Jätän tämän ajatuksen ulkopuolelle 12-kieliset kitarat, joista useimmat taitavat olla painajaismaisen vaikeita virittää viittä sekuntia pidemmäksi ajaksi.) Mutta jos sillä toisella onkin klarinetti, täytyy sopia, kumpi ryhtyy hivuttautumaan lähemmäs. Pianisti voittaa aina, koska kukaan ei odota flyygelin virittämistä ukulelen mukaan. Ehkä myös harpisti voi katsoa soittokumppania sillä silmällä.

* * *

Kuten lukija huomaa, juttelen niitä näitä Soiton synnyn ulkolaidalla ja syy on jo edellä todettu eli kompetenssia ei vaan ole. Kirjassa on jo nyt niin vaikeatajuisia osuuksia, että joko ne ottaa todesta ja lopettaa muminan tai sitten saa luvan kirjoittaa kilpailevan oppaan. Sillä opashan tämä kirja on mitä suurimmassa määrin, vaikka myös alan historiaa siinä sivussa kertaileva. Se keventää lukijan roolia ja muistuttaa toistuvasti siitä, että nykyisten ihmeiden takana on ollut valtava määrä innostuneita ja kekseliäitä ihmisiä. Mikä parasta, aina löytyy asioita, jotka voi tehdä paremmin tai ainakin vähän toisella tavalla. Soitto syntyy suurelta osalta fysiikan, kemian ja biologian lakien tiukassa käsittelyssä, mutta kun soiton kokijana on ihmisen kaltainen transbiologinen otus, moni teoriassa selvä asia on käytännössä perin epäselvä ihmisen psykologian takia.

Hyvä esimerkki asiasta on em. viritysoppi. Siihenhän on jokaisella toimivat kuuloelimet omistavalla subjektiivinen oikeus, koska emme ollenkaan tiedä, mitä muut kuulevat, meillä on hämärä käsitys vain siitä, miten itse koemme kuulemamme (jokainen ihminen järkyttyy kuullessaan ensimmäisen kerran omaa puhe- tai lauluääntään äänitettynä: mitä! onko mulla noin karmea ääni!). On helppo pilkata lauluyhtyeen jäsentä siitä, ettei hän osaa laulaa puhtaasti. Mutta emme me tiedä, miten hän oman laulunsa kuulee. Luultavasti aivan riittävän puhtaana, ei hän muuten olisi mukana lauluyhtyeessä. Älykkään suunnittelijan puuttumisen huomaa nimittäin siitäkin, miten vaikea äänialaa on jakaa "puhtaasti soiviin" ja "epäpuhtaasti soiviin. Teki niin tai näin, aina jäädään teoreettisesta täydellisyydestä. Siksi on suurelta osin tottumisen eli sosiaalisen kulttuurisopeutumisen asia, mitkä sävelsuhteet koemme yhteisesti "puhtaiksi", mitä emme. Mikrotonaalisuus ei ole kiusantekoa, se on inhimillistä todellisuutta.

Olisin todella iloinen, jos suomalaiset soittimista, akustiikasta, sähköisistä vempaimista ja vastaavasta kiinnostuneet löytäisivät Soiton synnyn. Tiedän, miten helposti tällaiset pienten kustantajien julkaisut katoavat saamatta edes ehdottomasti ansaitsemaansa huomiota. Tämänkin tekstin ehdottomasti tärkein tavoite onkin edistää Soiton synnyn tunnettuutta ja vihjaista, että se olisi syytä hankkia ainakin isompien kirjastojen kokoelmaan. Tekstin otsikko on tällaista boomereitten sanaleikkiä, joka tässä tapauksessa viittaa tämän kirjan hitaaseen synnytysprosessiin. Mutta nyt on syytä nostaa malja! Soitto on syntynyt!

  

Satavuotinen sota palestiinalaisia vastaan

Kustantaja Siltala on tehnyt sekä kulttuuriteon että osoittanut poliittista riippumattomuutta julkaisemalla Columbian yliopiston professorin, palestiinalaistaustaisen Rashid Khalidin kirjan The Hundred Years' War on Palestine (2020) Anna Tuomikosken onnistuneena suomennoksena Palestiina : Sata vuotta asutuskolonialismia ja vastarintaa 1917 – 2017 (Siltala 2024). Kirja on kirjoitettu 2019, mutta tähän laitokseen on otettu 15.2.2024 päivätty tekijän jälkikirjoitus, joka tuo tarinan paitsi Joe Bidenin hallituskaudelle, myös sen toistaiseksi verisimpään ja lohduttomimpaan jaksoon eli 7.10.2023 käynnistyneeseen Gazan kansanmurhan yrityksen symboloimaan historian hetkeen. Vaikka juuri nyt tätä kirjoittaessani Israelin tuhon armeija pitää Gazassa taukoa ja murhaa "vain" Libanonin, Syyrian ja Länsirannan asukkaita, kaikki mitä Khalidi jälkisanoissaan toteaa, pätee tähänkin hetkeen.

Khalidin kirja ei ole aivan viileän neutraali historiikki, koska kirjoittaja on paitsi palestiinalainen, myös merkittävän sikäläisen suvun jäsen, joka on itsekin osallistunut erilaisiin neuvotteluihin ja kokouksiin ja jonka sukulaisia on vainottu ja surmattu, vaikka Khalidit ovatkin olleet palestiinalaisten "yläluokkaa", kuten kirjoittaja kertoo. Teksti ei kuitenkaan ole millään tasolla kiihkoilevaa saati yksisilmäistä. Käydessään läpi yli sadan vuoden pituista palestiinalaisten pettämisen ja tuhoamisen historiaa Khalidi suhtautuu erittäin kriittisesti palestiinalaisten omiin epäonnistumisiin, keskinäiseen kiistelyyn ja huonoon valmisteluun. Khalidi ei peittele sitä, että Israelin sionistiset rakentajat ovat olleet monessa vaikka eivät kaikissa asioissa paremmin valmistautuneita, ovelampia ja ennen muuta yksituumaisempia.

Aivan erityisesti Khalidi suomii kaikkia palestiinalaisten edustajiksi eri aikoina syntyneitä järjestöjä (PLO, Fatah, Hamas jne.) ja niiden epäpäteviä ja myös korruptoituneita johtajia. Erityisen voimakkaasti Khalidi arvostelee Suomessa parhaiten tunnettua Jasser Arafatia ja ns. palestiinalaishallinnon (PA) johtajana edelleen toimivaa Mahmud Abbasia. Äkkiseltään voisi ajatella, että siinä yksi Yhdysvalloissa turvassa oleva professori syyttelee miehiä, jotka ovat olleet hengenvaarassa. Todellisuudessa Khalidin kritiikki on hyvin eriteltyä, perusteltua ja johdonmukaista. Palestiinalaisia ei kirjassa siis ihannoida, vaikka ymmärrettävästi heidän taistelutahtoaan ja nujertamattomuuttaan Khalidi ymmärtää ja ihailee kautta kirjan. Suomalaisittain voisi sanoa, että Khalidin mielestä palestiinalaisilla on ollut pirun huono herraonni.

* * *

Palestiina on erinomainen oppitunti niille, jotka kuvittelevat jotain tietävänsä Palestiinan ja Israelin yhteisestä historiasta. Khalidi korostaa kautta kirjansa, että mikään ei alkanut 1948 tai 1967 tai 1973, täytyy mennä vuoteen 1917 ja ns. Balfourin julistukseen, jolla brittiläinen imperiumi lupasi sionistien puhemiehelle, paroni Edmond de Rotschildille Palestiinan juutalaisten uudeksi kotimaaksi. Lupauksen julisti ulkoministeri Arthur Balfour, joka näin pääsi sattumalta antamaan nimensä lupaukselle, jota sionistit kiittävät ja palestiinalaiset kiroavat. Israelin valtio oli ollut tarkoitus perustaa jo aiemminkin, mutta Hitlerin valtaannousu ja toinen maailmansota lykkäsivät ratkaisua. Britit olivat kuitenkin siis jo 1917 päättäneet kantansa, vaikka vasta 1940-luvulla pääsivät toteuttamaan sen Palestiinan "mandaattialueen" hallitsija.

Presidentti John F. Kennedyn suuhun on laitettu lause "It was hardly Britain's to give away", jolla on viitattu siihen, ettei Isolla-Britannialla ollut mitään "oikeutta" antaa Palestiinaa yhtään kenelläkään, vaan kyseessä oli puhtaasti siirtoajan ilmiö, kolonialistisen röyhkeyden ja ylimielisen piittaamattomuuden tuottama historiallinen vääryys. Onkin tärkeä ymmärtää, että Israel oli alusta alkaen ja on edelleen korostuneen kolonialistinen projekti, joka keskittyy maan hallinnan ympärille piittaamatta siitä, onko kyseessä historiallinen oikeutus, ostaminen vai ryöstäminen. Britit halusivat päästä eroon hankalasta alueesta ja vaikutusvaltaiselle Rotschildin suvulle antamastaan lupauksesta ja siinä tilanteessa ei ketään kiinnostanut kysyä, mitä mieltä alueella asuneet arabit olisivat. Se arvattiin ja tiedettiin, mutta siitä ei piitattu yhtään sen enempää kuin kolonisoitujen kansojen oma näkemys koskaan tai missään oli merkityksellinen.

Khalidi on halunnut korostaa sitä, että vaikka Israelin valtion perustaminen 1948 tapahtui hirvittävällä väkivallalla ja vääryydellä, se ei ollut ensimmäinen eikä varsinkaan viimeinen kerta. Pikemminkin on niin, että valitsee minkä tahansa jakson Israelin historiasta, menetelmät ovat suunnilleen samat, väkivallan muodot ovat kaikessa laajuudessaan käytössä ja kaikki toiminta perustuu syvälliseen rasismiin ja herrakansamentaliteettiin kaikkien sionististen oppien mukaisesti. Myös valheet ja petokset ovat aina kuuluneet kuvaan, ehkä vain loputon uhriutuminen oli toisen maailmansodan tuloksena jonkinlainen uutuus maanryöstön ja etnisen puhdistuksen paletissa.

* * *

 Khalidin kirja on tietoteos, vaikka sitä voi pitää myös "palestiinalaismyönteisenä" paljastusteoksena. Kirja kronikoi varsin tarkasti Israelin ja palestiinalaisten yhteisen historian tärkeitä käännekohtia, joista osa on myös Suomessa tuttuja Israelin propagandan myötä. Muistan itse, kuinka vuoden 1967 sotaa hehkutettiin "pienen Israelin" mahtavana voittona aggressiivisista arabimaista; siihen aikaan ei tarvinnut olla poliittisesti korrekti. Todellisuudessa Israelin armeija oli jo tuolloin ylivoimainen, eikä sille tuottanut vaikeuksia tuhota arabimaiden huonosti varustettuja ja ilmeisesti riitaisia asevoimia. Neuvostoliitto tuki jotenkin arabimaita, Yhdysvallat Israelia. Khalidi muistuttaa kuitenkin siitä, ettei näin ollut aina. Heti Israelin perustamisen jälkeen se sai molempien suurvaltojen tuen, minkä jälkeen päätukijaksi – myös ydinaseen rakentamisessa – tuli Ranska. Yhdysvallat yritti Kennedyn aikana itse asiassa estää Israelin oman ydinaseen, mutta ei onnistunut. Varsin monet ovat Yhdysvalloissa vakuuttuneita siitä, että Israelin tiedustelupalvelu Mossad salamurhasi Kennedyn kostona tästä. Vuoden 1967 jälkeen Yhdysvallat on ollut Israelin päätukija, rahoittaja ja turvamies.

Rashid Khalidi tunnustaa Israelin olemassaolon kansakuntana ja pitää sen kiistämistä ja vaatimuksia Israelin lakkauttamisesta sekä kohtuuttomina että epärealistisina. Hän on selkeästi kahden valtion mallin kannattaja, eikä suostu näkemään muita vaihtoehtoja hyväksyttävinä, koska yhden valtion malli edellyttäisi joko kaikkien juutalaisten tai palestiinalaisten karkottamista tai surmaamista. Tulkitsen asiaa niin, että Khalidi pitää kaikkein jyrkimpiä molemmilla puolilla suurimpana esteenä rauhalle ja rauhanomaiselle rinnakkainelolle. Hän ei ole 15.2.2024 päiväämässään kommentissa järin toiveikas, vaikka ei haluakaan luopua kaikesta toivosta: "Kivuliaiden historiallisten tosiasioiden tunnustamisen raskaalle prosessille, keskinäiselle tunnustukselle, oikeudenmukaisuudelle ja yhtäläisille oikeuksille perustuvaa rauhaa ei ole näköpiirissä. Kaikesta huolimatta toivon yhä, että lapsenlapseni vielä näkevät tämän sodan lopun ja kestävän rauhan." (s. 333)

Lukijan on vaikea pitää yllä optimismiaan kaiken tämän kirjan historiallisen todistusaineiston perusteella. Olen itse sitä mieltä, ettei Israelin vahvasti sionistinen juutalaisväestö tule koskaan vapaaehtoisesti myöntymään Palestiinan olemassaoloon. Se ei tule vapaaehtoisesti luopumaan mistään ryöstöllä ja väkivallalla anastamistaan alueista ja oikeuksista. Se ei yksinkertaisesti halua rauhaa, joka sisältää palestiinalaisten ihmisoikeuksien tunnustamisen. Suhteellinenkin rauha on mahdollista vain siinä tapauksessa, että Israel menettää kansainvälisen suojelunsa (EU, USA ja lännelle lojaalit arabivaltiot) ja joutuu eristämisen uhalla sopeutumaan kahden valtion malliin. Israel muistuttaa monella tapaa entistä Etelä-Afrikkaa, mutta meiltä puuttuvat sekä Israelin Frederik Willem de Klerk että Palestiinan Nelson Mandela. Palestiinalaisia ei voi pysyvästi nujertaa, mutta ei myöskään Israelia nykyisine tukijoineen.