Suukko ja halaus!

Ihmisen tavat ilmaista myönteisiä tunteita ovat pääosin yhteisiä, mutta samalla kuitenkin erilaisen kulttuurisen evoluution räätälöimiä. Heilautimme avointa kämmentä ilmassa missä päin maailmaa tahansa, se ymmärretään ystävälliseksi tervehdykseksi. Näin tapahtuu varmemmin, kun kättä heiluttava samalla hymyilee sillä anatomialla, joka on meille kaikille yhteinen ja tunnistettava. Jo kaukaa erottuvien myönteisten eleiden lisäksi meille ovat yhteisiä monet läheisyyttä, luottamusta, kiintymystä, rakkautta ja eroottista kiihtymistä ilmaisevat kosketukset, joita ei jaeta kenen tahansa kesken. Intiimien eleitten maailmassa on sielläkin paljon yhteistä eri kulttuureissa, mutta todennäköisesti myös enemmän eroavuuksia. Kulttuureissa, joiden piirissä on kehittynyt erilaisia koodeja miehille ja naisille, on todennäköisesti tarkemmat rajat intiimien eleiden käytölle kuin kulttuureissa, joissa myös naisilla on näkyvä ja yleisesti hyväksytty ihmisarvo.

Jäin pohtimaan erityisesti kahta elettä, joissa janan ääripäät tuntuvat olevan äärimmäisen kaukana toisistaan. Suukko ja halaus voivat antaa viattoman ensivaikutelman, mutta tarkempi asian pohdinta osoittaa, että ne ovat vain pieni otos janan vaarattomammasta päästä. Siellä toisessa päässähän ovat voimakasta seksuaalista kiihtymystä ilmaiseva suudelma, jossa vaihdellaan sekä ruumiinnesteitä että kielten sijaintia kiivaaseen tahtiin, vaikka aluksi vain huulten pinnat olisivat varoen koskettaneet toisiaan heti hiukan vetäytyen ja toisen reaktiota arvioiden. Kiihkeään suudelmaan voivat liittyä myös hampailla tehtävät näykkäisyt ja tietenkin se kuuluisa "ranskalainen suudelma" eli kielen työntyminen syvälle partnerin suun pintojen väliin merkkinä täydellisestä antautumisesta hetken kiihkoon.

Janan toisessa ääripäässä on rituaalinen poskisuudelma, jolla ilmennetään jonkinlaista kohteliasta tai jopa molemminpuolista sovinnollisuutta. Oletettavasti se, jota poskisuudellaan, on kuitenkin valta-asteikolla ylempänä ja suutelija osoittaa hyväksyvänsä tilanteen. Aidossa poskisuudelmassa ei ole tarkoitus huulten koskettaa yhtään mitään, vaan parhaimmillaan suutelemme raitista ilmaa samalla kun poskemme suorittavat rohkean lähestymisen, jonka ei kuitenkaan ole tarkoitus johtaa keskinäiseen hieromiseen vaan pelkästään luoda mielikuva sellaisesta. Näinhän tapahtuu myös kädelle suuteleminen, joka ainakin eurooppalaisessa variaatiossaan on kai aina miehen suudelma naisen kädelle (paavin, diktaattorin tai imaamin käden suuteleminen on puhdasta alistamista, joten en ota sitä tähän pohdintaa). Taaskaan ei ole tarkoitus moiskauttaa naisen kädenselälle kosteaa suukkoa, vaan imitoida sellaista turvallisten millien päästä. Olennaista tässä kaikessa on myös se, miten tahdikkaasti ja kauniisti mies nostaa tervehdittävän naisen käden ulottuvilleen (tarkoitus ei ole, että mies joutuu nöyristämään vartaloaan liikaan).

* * *

Aiheen laajuutta kuvastaa se, että emme pääse vieläkään halauksiin, vaan on pohdittava muutamaa erityistä suudelman alalajia, joista kulttuurisidonnaisin taitaa olla slaavilainen  "Brežnev-suudelma", jonka mallia näyttivät aikoinaan ikoniseksi muuttuneella tavalla valtionpäämiehet Leonid Brežnev ja Erich Honegger (jälkimmäinen luultavasti vain pakon edessä). Kahden aikuisen miehen kostea suudelma huulet vastakkain on tässä tapauksessa täysin epäseksuaalinen ele ja ilmentää syvää yhdenvertaisuutta, ystävyyttä ja luottamusta, ei mitään muuta. Rauhansopimuksen, kauppakirjan tai vastaavan muun tärkeän dokumentin suutelemisella on ainakin joskus ollut allekirjoitusta vastaava hyväksyvä symbolinen merkitys, joskaan sitä ei ole voitu jälkikäteen vahvistaa ilman modernia DNA-tekniikkaa.

On myös erikseen käsiteltävä lapset ja varsinkin vauvat, joiden suukottelemista pidetään jonkinlaisena jokahenkilönoikeutena ainakin sen jälkeen, kun on päästetty suukotteluetäisyydelle. Vauvojen sileä, käyttämätön iho on meistä ja pahasti kuluneista lähes vastustamaton, joten suukkoja satelee täysin siitä riippumatta, onko vauva hereillä tai miten hän tähän massiiviseen taudinaiheuttajien levitysvimmaan suhtautuu. Ku vauvasta tulee lapsi, jonkinlainen lapsen omasta tahdosta riippumaton lähiomaisten oikeus antaa suukkoja milloin milläkin tekosyyllä on voimassa ainakin koulun alkamiseen asti, mutta joskus senkin jälkeen, vaikka koululainen osaa jo katsoa murhaavasti takaisin ja puistella ällötyksestä päätään. Sitten jossain vaiheessa oikeus suukotella lasta loppuu kuin seinään, mutta tuon hetken päättää käytännössä lapsi, ei aikuinen. Varmaan hyvä niin.

Suuteluosion lopuksi on pakko käsitellä myös eläinten, siis lähinnä omien ja muiden lemmikkien suukottelu. Se jakaa ihmiskunnan tiukasti kahteen leiriin. Ehkä isompaan kuuluva ei mistään hinnasta halua koskettaa huulillaan "likaisen eläimen" pintaa puhumattakaan siitä, että se saisi nuolaista ihmistä. Aivan saman näköiset eläinten ystävät taas ilahtuvat kovin, kun naapurin 75-kiloinen lemmikkikoira nousee takajaloilleen ja antaa vieraan poskelle oikein leveän pusun, Mitään sopua ei näiden leirien välille ole odotettavissa, koska molemmat pitävät toistensa näkemyksiä täysin järjettöminä, eikä edes tiede voi tässä auttaa, sillä kyllähän kissat levittävät toksoplasmoosia, vaikka eivät pahuuttaan, vaan syömällä hiiriä. Yleisesti ottaen halumme suukotella lemmikkieläimiä (jopa kilpikonnia, käärmeitä ja rukoilijasirkkoja) kumpuaa hellimisen tarpeestamme, joka ihmisen puuttuessa kohdistuu eläimeen. Ei mennä tämän syvemmälle aiheeseen, josta ei kuitenkaan löydy sopua eikä rauhaa.

* * *

Äkkiseltään ajatellen halauksessa tuntuu olevan paljon vähemmän eriteltäviä piirteitä kuin suukkosessa. Silti ihmiskunta tuntuu senkin osalta jakautuvan kahteen leiriin, joiden on vaikea ymmärtää toisiaan. Jos kuuluu itse halaajiin, tietää kysymättäkin, että halaus on ihmisen spontaani tapa ilmaista ilahtumista ja kiintymystä (ei mennä seksuaalisen puristelun alueelle ollenkaan). Suomalaisessa kulttuurissa halaus on varattu lähiomaisten keskeiseksi, mutta sitä voi soveltaa myös eräissä muissa tapauksissa. Lähtökohtana on ajatus, että vanhempi voi halata nuorempaa "isällisesti" tai "äidillisesti" (ilmaisuja "vaarillisesti" tai "mummoisesti" ei käytetä, mutta niitä sovelletaan). Kirkollisia halauksia emme tässä yhteydessä käsittele, koska minä blogin kirjoittajana en ole asiantuntija enkä halua mennä epämukaviin mielleyhtymiin.

Naiset ovat ainakin eurooppalaisessa kulttuuripiirissä herkemmin keskenään halaavia kuin miehet, mutta ei asia näin yksinkertainen ole. On tilanteita, joissa jopa toisilleen tuntemattomat miehet voivat halata spontaanisti yhteisen ilon eli urheilutapahtumaan liittyvän kliimaksin (lätkä ylämummoon, kunnari viimeisessä vuoroparissa tai keihään olympiavoitto uudella maailmanennätyksellä) seurauksena. Miehet voivat halata myös musiikillisen kiihtymyksen tuloksena, puhumattakaan kuningas alkoholin rentouttavasta vaikutuksesta, jonka vallassa miehet tekevät mitä tahansa, mitä eivät selvin päin halua tai uskalla haluta. Hartiat kuuluvat miehen epäeroottisiin ruumiinosiin, joten hurtti ote miehen hartioista on sallittua, tietenkin vain em. asiallisen syyn perusteella. Senttikin kohti vyötäröä voi johtaa ei-toivottuun reaktioon.

Tunnen itse halailun yhden erityismuodon eli ns. karhunhalauksen. Se on mahdollinen, kun halaaja on halattavaa kookkaampi ja vahvakätisempi. Karhunhalausta ei kannata erikseen ehdottaa, koska sitä ei kukaan halua yhtään enempää kuin aitoakaan karhun syliotteeseen joutumista. Karhunhalausta paljon rakastetumpi on ns. ryhmähali, jossa mikä tahansa senhetkinen ihmisjoukko rakentaa kädet toistensa harteilla ringin, jonka keskelle jää se "ryhmähenki", jonka olemassaoloa ja hienoutta ryhmähalilla ilmennetään. Ryhmähalin jälkeen kaikilla on hyvä mieli ja olo. Ihmisen onnellisuus on usein pienestä kiinni. Tähän onkin hyvä lopettaa.

"French kiss" eli kaikkea yhdessä kuvassa. Alkuperäisen, rajaamattoman ja 

asiayhteydestään irroittamattoman kuvan otti Ludovic Marin.

Wikipedia: "Suuteleminen aktivoi suuren osan aivoista. Huulissa ja kielessä on paljon hermopäitä, joista välittyy tieto suutelemisesta aivoihin: huuliin menee verta, suun sylkirauhaset erittävät sylkeä, veren testosteronitaso nousee, sekä hyvää oloa tuottavia endorfiineja ja oksitosiineja erittyy aivoihin. Verenpaine nousee  ja pulssi kiihtyy  Verisuonet laajenevat, minkä seurauksena keho saa lisää happea. Energiankulutus nousee lepotilan yhdestä aina kuuteen kilokaloria per minuutti. Pupillit laajenevat ja posket alkavat punoittaa."

Militarismi leviää, tehokas torjunta etsinnässä

Kotimaisen kriittisen militarismitutkimuksen avaus Sodan pauloissa : Militarismi suomalaisessa yhteiskunnassa (Gaudeamus 2024) on tärkeä kirja juuri nyt, kun elämme toisen maailmansodan jälkeisen ajan ehkä jyrkimmin militarisoidussa länsieurooppalaisessa maailmassa. Kirja edustaa antologiamuotoista tutkimuskirjallisuuden haaraa, jolla on omat vahvuutensa (mahdollisuus tutkailla hyvinkin etäällä toisistaan olevia teemoja monen laisista ympäristöistä tulevien kirjoittajien voimin) ja heikkoutensa (temaattinen hajanaisuus, näkökulmien yhteismitattomuus ja yleinen sattumanvaraisuus, ellei ole ollut todella isoa laaria, josta ammentaa; ehkä myös kielen akateemisuus, joka minimoi luontevan omaäänisyyden ja rentouden). En pidä itseäni sen paremmin militarismin kuin militarismitutkimuksen asiantuntijana, mutta taustani takia (isä oli ammattiupseeri, olin itse reservin upseeri, olen nykyään reservin pasifisti ja jyrkkä militarismin kriitikko) minulla oli melko paljon odotuksia ja jonkin verran etukäteistä huolta. Osa odotuksista täyttyi, osa ei ollenkaan. Osa huolista toteutui, eivät kuitenkaan kaikki (en pelännyt, että kirja on omistettu voittoisien sotiemme veteraaneille!).

Kirjoittajat tulevat kirjavasta taustasta, mutta useimmat ovat tohtoritason tutkijoita Suomessa. Mukana on myös muutamien ulkomaisten tutkijoiden tekstien käännöksiä (Kataja Varisvaara), eikä kirjalle valittu alaotsikko aivan tarkasti ottaen vastaakaan kirjan monipuolista sisältöä. Luettelen seuraavassa kaikki kirjoittajat, vaikka tässä tilassa on mahdotonta kommentoida kuin muutamaa teemaa ja silti teksti on normaalia pidempi. Susanna Hast ja Noora Kotilainen, jotka ovat myös kirjan vastaavia toimittajia, Victoria M,. Basham, Henri Myrttinen, Benjamin Schrader, Ilmari Käihkö, Antti Häkkinen & Mikko Salasuo, Pauli Rautiainen, Minna Lindqvist, Katri Otonkorpi-Lehtoranta, Hải Nguyễn, Jan Willem Honig, Iida-Maria Tammi, Elisa Aaltola, Mika Luoma-aho, Karim Maïche ja Anitta Kynsilehto. Äänessä eivät siis ole vain "miehet", mutta eivät myöskään vain "naiset". Nähdäkseni kaikki edustavat kriittistä tutkimusta, yksikään ei kuulu siihen "puolustusmyönteiseen" perinneseuraan, joka yleensä toteaa lyhyesti puheet militarismista Suomessa asiantuntemattomiksi ja sen myötä tarpeettomiksi.

Vaikka useimmat huomioni ovat enemmän tai vähemmän kriittisiä itsessään kriittisen tutkimusalan edustajien eräitä näkemyksiä ja valintoja kohtaan, suhtaudun myönteisesti ja kannustavasti kirjan yleiseen eetokseen, tieteellisen militarismitutkimuksen edistämiseen ja aidon vuoropuhelun lisäämiseen niiden kanssa, jotka varsinkin Suomessa edustavat militaristista ajattelutapaa. Kritiikkini kumpuaa siis enemmän siitä, mitä kirjasta tuntuu puuttuvan kuin siihen, että olisin monista asioista aivan eri mieltä. Olen tietenkin vapaana kansalaisena ja eläkeläisenä helpommassa asemassa, koska en joudu ottamaan huomioon kysymystä tulevaisuuden mahdollisista tutkimushankaluuksista (Puolustusvoimat on kautta aikojen osoittanut myös herkkänahkaisuutta, joka on ilmennyt jopa yhteistyöstä ja sotatarvikkeiden lainaamisesta kieltäytymisenä tilanteessa, jossa armeijalla on monopoli) tai reserviläisrekrytoinnin yläikärajan ylittäneenä uhkaa joutua ylimääräisiin kertausharjoituksiin uudelleenkoulutettavaksi.

* * *

On ymmärrettävää, ettei kriittistä militarismitutkimusta esittelevä antologia voi välttää mainitsemasta ajankohtaista ja maantieteellisesti läheisintä kriisiä eli sotaa Ukrainassa. En voi silti välttää huomiota, että kovin monet kirjoittajat ovat kokeneet tarpeelliseksi käyttää asiayhteydestä riippumatta ilmaisua "Venäjän hyökkäyssota". Oletan, että sillä on haluttu, mahdollisesti alitajuisestikin, varmistaa yksinkertaisella tavalla, ettei puheenvuoro joudu suoraan jätesankoon, jonka kannessa lukee "Putinisti asialla". Pidän mahdollisena, että fraasi "Venäjän hyökäyssotas" on tällä hetkellä pääsylippu mielipiteeseen oikeutettujen joukkoon, mutta erityisesti tässä kontekstissa se näyttää epäammattimaiselta. Kai kirjoittajat kuitenkin tietävät, että Ukrainassa oli jo sodittu avoimesti kahdeksan vuotta Yhdysvaltain ja Venäjän toimitttamilla aseilla sisällissodassa? Ettei kirjassa mainita kertaakaan "Yhdysvaltain hyökkäyssotaa" Vietnamiin, Irakiin, Serbiaan, Libyaan jne., voi tietysti olla puhdas sattuma. Kun toimittajat vielä suoraan ja väitettä mitenkään perustelematta toteavat, että "Venäjän sotilaallinen uhka on kasvanut" (s. 19), jää takaraivoon tikittämään epäilys akateemisen normaalin ylittävästä varovaisuudesta.

Militarismi ei ole "sotahulluutta", vaan ideologia, jonka vahvistumista ja normalisoitumista militarisaatio pyrkii edistämään. Määritelmät ovat erinomaisia, kuten myös suora toteamus, ettei Maanpuolustuskorkeakoulun sotatieteellinen tutkimus edusta kriittistä militarismitutkimusta, vaan tukee Puolustusvoimien toimintaa (s. 11) ja että armeija noin ylipäätään on omaa toimintaansa ja motiivejaan salaileva organisaatio (s. 22), ei mikään dialogia vapaaehtoisesti käyvä yhteisö. Kirjan toimittajat pitävät sotaa ihmiskunnan "keksintönä", todeten samalla sen yleisen tutkimustuloksen, että tappaminen ei ole ihmiselle luontaista toimintaa, vaan edellyttää normaalin mielen murtamista, usein brutaalin alistamisen ja toisteisuuden avulla. Jokainen "armeijan käynyt" suomalainen tietää, mistä tässä on kysymys. Militarismin ytimessä on laillistetun väkivallan normalisointi tavalla, joka estää siviilimaailmaa esittämästä toistuvasti kiusallisia kysymyksiä sotilaiden moraalista ja motivaatioista. 

Suomalainenkin militarismi on syvällisesti rasistista periaatteella "saat olla muualta, kunhan se ei näy eikä kuulu ulospäin" (suurvaltojen militaristisesta rasismista on paljon elokuvia). Varusmiespalveluksen kokeneet tietävät, että armeijat eivät koskaan kohtele ihmisiä tasa-arvoisesti tai yhdenmukaisesti (pois lukien tilanteet, joissa kaikkia kohdellaan yhtä huonosti). Ennen naisten vapaaehtoisen palvelun alkamista suomalainen militarismi oli liian usein vain hiukan verhotusti seksismin ja misogynian maustamaa, myötähäpeän sävyttämää äijäilyä. Nyttemmin se on tiettävästi verhoiltu paremmin, mutta eivät ne asenteet paljoakaan ole muuttuneet, kuten Ilmari Käihkö antaa ymmärtää tuoreessa kirjassaan Sotilaan päiväkirja. Ensimmäisen naisen arvellaan kirjassa Sodan pauloissa etenevän kenraalikuntaan vasta 2030-luvulla. Veikkaan, että puolustusvoimain komentajan virkaa vartioi kuitenkin timantin ja naisoletetun pyrkimyksen kestävästä lasista tehty suojus.

* * *

Militarismi ja konkreettinen sota ovat aina olleet aktiivisia tekijöitä myös ympäristötuhon edistäjinä. Kysymys ei ole vain aktiivisen sodankäynnin usein totaalisesta tuhosta kaikelle elolliselle (usein myös elottomalle) luonnolle. Myös rauhan aikana armeijat ovat merkittävä häiriötekijä, ympäristön myrkyttäjä ja esimerkiksi ilmastonmuutoksen kaltaista katastrofia kiihdyttävä fossiilisten polttoaineiden tuhlaaja. Militaristiset luonnonharrastajat kehuvat usein sitä, miten hienoja luonnonsuojelualueita syntyy, kun armeijat estävät siviililiikenteen laajoilla alueilla (Suomessa esimerkkinä usein Santahaminan linnoitussaari, s. 202). Aina unohdetaan tarkoituksella, että nämä "suojelualueet" syntyvät tahattomina oheisvahinkoina siksi, ettei kovapanosammuntojen alueille voi päästää ulkopuolisia. Objektiivista tutkimusta armeijoiden ympäristövaikutuksista on liian vähän. Jotkut tuhot tunnetaan liiankin hyvin, kuten Yhdysvaltain armeijan Vietnamiin kylvämät kasvientuhomyrkyt, joiden seurauksista puhuttaessa otettiin käyttöön termi ecocide, ekologinen kansanmurha.

Militarismi kohtelee "vihollisten" lisäksi julmasti ja häikäilemättömästi myös toislajisia sekä alistamalla ne erityistehtävien "kommandosotilaiksi" että surmaamalla sotimisen yhteydessä vähäisintäkään sääliä tuntematta myös lukemattomia domestikoituja ja vapaana eläviä eläinyksilöitä. Kun Vietnamin sodassa poltettiin talonpoikia ilmasta pudotetuilla napalm-palopommeilla, joutuivat uhreiksi tietysti myös kaikki talonpoikien eläimetkin. Kun Israelin armeija toteuttaa kansanmurhaa Gazan alueella, sen kohteina ovat myös palestiinalaisten kotieläimet, viljelykset ja usein ikivanhat oliivipuut. Onkin täysin perusteltua, että Elisa Aaltola on antanut tekstilleen otsikon "Sota eläimiä vastaan".

Militaristinen kielenkäyttö on levinnyt laajalle ilman, että ilmiö tajuttaisiin militarisaatioksi, jota on syytä torjua. Varsinkin poliitikot ovat innostuneita kampanjoista, joiden yhteydessä voidaan puhua "sodasta" jotain vastaan. Esimerkiksi presidentti Richard Nixonin "war on drugs" käynnistyi 1971 ja on varsinkin Suomessa edelleen virallinen totuus edelleen. Kirjan toimittajat kertovat mielenkiintoisen esimerkin siitä, mitä tapahtui, kun he pääsivät pitämään luentoa Maanpuolustuskorkeakoulun sotilassosiologian perusteiden kurssille vuonna 2023. Hast ja Kotilainen huomasivat jälkikäteen ryhtyneensä huomaamattaan käyttämään varsin militaristista puhetapaa ja sanastoa (s. 282). Ehkä he tajusivat, että saadakseen edes osan viestistään läpi heidän oli puhuttava kuin lapsille, näiden omalla kielellä. Oman nihkeän kokemukseni mukaan ammattisotilas ei ota mitään argumenttia vastaan muilta kuin vertaisikseen kokemiltaan tai ylemmiltään. Toivottavasti olen väärässä.

* * *

Vaikka kirjan Sodan pauloissa aihepiiri on varsin laaja (edellä olen nostanut esiin vain muutamia teemoja, en läheskään kaikkia, pahoitteluni!), puuttuu siitä mielestäni joitakin aivan keskeisiä ja ilmeisiä kokonaan. Pahin puute on militaristisen vallan analyysi suhteessa siviilimaailman poliittiseen ja taloudelliseen valtaan. Ilman sitä näyttää siltä, kuin militarismi olisi täysin omavoimainen yhteiskunnallinen ilmiö, jolla ei ole mitään muuta yhteyttä muuhun valtatodellisuuteen, kuin että se löytyy kaikista valtiorakenteista (ja historiallisesti tiedämme militarismin seurauksista usein enemmän kuin rauhan töistä). Yksikään kirjaan valituista tai saaduista teksteistä ei pohdi esimerkiksi kenraalina ja presidenttinä toiminaan Dwight D. Eisenhowerin kuuluisaa varoitusta sotateollisen kompleksin vallan kasvusta, vaikka jo suomalaisten tekemistä asekaupoista Lockheedin kanssa olisi saatu tuoretta ja valaisevaa aineistoa, kun kävi ilmi, että puolustusvoimain komentaja Jarmo Lindberg siirtyi tehtävästään suoraan asekauppiaan lobbariksi. Tästä maanpetturuudesta huolimatta tai juuri sen ansiosta Lindbergiä palkittiin kansanedustajan tehtävällä.

Jos militarismia kriittisesti käsittelevä kirja ei edes kevyesti hipaise sotien yhteyttä vallitsevan talousjärjestelmän tarpeisiin ja tarjoamiin mahdollisuuksiin, on mielestäni jätetty käyttämättä paitsi mahdollisuus, myös tärkeä velvollisuus. Kapitalistisessa talousjärjestelmässä tuotetaan sitä, minkä valmistaminen on taloudellisesti tuottoisaa. Aseiden valmistaminen on tuottoisaa vain, jos aseita käytetään riittävän paljon ja ostetaan aina uusia vanhentuneiden tai "vanhentuneiden" tilalle. Aseteollisuuden ja kapitalismin välinen suhde on aivan liian tärkeä jätettäväksi huomiotta, vaikka ei olisikaan sitä mieltä, että juuri kapitalismi tarvitsee sotia sekä talouden ajoittaisten shokkihoitojen järjestämiseksi että aseteollisuuden tuottoisuuden takia. Suomen hallitus etsii parhaillaan 12 miljardin säästökohteita samalla kun Suomi on sitoutunut ostamaan Yhdysvalloista F-35-pommittajahävittäjiä 10 miljardilla. Näiden asioiden välillä on yhteys, sillä Suomi olisi voinut ostaa myös paljon halvempia aseita ystävällismielisestä lähinaapuri Ruotsista.

Sodan pauloissa on uraa-uurtava julkaisu, joka ehkä kuitenkin jättää tärkeimmät aihepiirit rauhaan syistä, joita en tiedä, enkä siksi ryhdy spekuloimaan. Ainakin kirjan toimittajilla näyttää olevan myös aika erikoinen kuva siitä, että kirjan edustama kriittinen militarismitutkimus voisi hyödyttää myös sotilasorganisaatioita (s. 279). Minusta tällainen toive on epälooginen, kun kirjan yleiseetoksena kuitenkin on toive päästä eroon sodista, militarismin ideologiasta ja sitä ylläpitävistä organisaatioista. Ei ole uskottavaa olettaa, että militarismin ydinorganisaatioissa ollaan kiinnostuneita niiden lakkauttamiseen tähtäävistä ideoista. Tätä kakkua ei voi syödä ja säästää yhtä aikaa. Edellä todetusta riippumatta Sodan pauloista on tärkeä avaus, joka toivottavasti saa jatkoa nyt puuttuviin suuntiin ja myös ratkaisun siihen, voiko militarismikriittisyys missään olosuhteissa sisältää ajatuksen sotilaallisten organisaatioiden hyväksymisestä tai jopa suosimisesta. Minusta en voi.

Arkkitehtuurimme koko kuva?

Minkä tahansa taiteellisen toiminnan kaikki aikakaudet kattava historiikki on iso haaste, vaikka alueen rajaisi Suomen kaltaiseen varsin myöhäiseen valtioyksikköön. Aalto-yliopiston apulaisprofessori Panu Savolainen on toteuttanut sellaisen arkkitehtuurin osalta yhdessä valokuvaaja Aleks Talven kanssa. Tuloksena on jo ulkoisilta mitoiltaan ja painoltaan muhkea Arkkitehtuurimme vuosituhannet : Suomen arkkitehtuurin historia alusta loppuun (Sammakko 2024). 24 x 30 cm:n kokoisen ja parikiloisen järkeleen kustantajana ei siis ole sen paremmin mikään perinteisistä kustantamoistamme tai arkkitehtuuriin erikoistunut yritys, vaan Seppo Lahtisen vuonna 1996 Halikossa perustama Kustannusosakeyhtiö Sammakko, joka toimii Turussa. En tiedä, kertooko ratkaisu Sammakon rohkeudesta vai muiden pelkuruudesta – vai molemmista.

Tartuin itse kirjaan varovaisella toiveikkuudella, koska olen paitsi vain utelias, myös huonosti perillä siitä, miten hyvin aihetta on aiemmin käsitelty tai jätetty käsittelemättä. Savolainen luettelee puolisen tusinaa edeltäjäänsä, mutta jättää määrittelemättä, millä tavoin tämä uusi kokonaisesityksen lupaava kirja poikkeaa aiemmista ja täyttääkö se esimerkiksi jonkin selkeän puutteen. Joudun olettamaan, että erityisesti kirjan lupaama aikajänne on jäänyt vähälle huomiolle. On myös ilmeistä, että tuoreiden värivalokuvien keskeinen rooli kirjassa on ollut merkittävä peruste kustannushankkeelle. Kun tekijät ovat vielä nuoria miehiä, kyseessä lienee myös jonkin aivan uuden näkökulman etsiminen. Onko se arkkitehtuurin sijoittaminen kahden jääkauden väliseksi silmänräpäykseksi Maapallon historiassa? Voi ollakin.

Pari ulkoisen kritiikin sanaa ennen sukeltamista kirjan varsinaiseen antiin. Kirjan formaatti ja silkka fyysinen paino tekevät siitä ns. kahvipöytäkirjan, mutta sitä se ole ainakaan varsin pienellä fontilla toteutetun, jättiläismäisten marginaalien keskelle sijoitetun tekstipalstan takia. Itse en löytänyt luontevaa lukemisasentoa millään. Lopulta luin kirjaa keittiön pöydällä kirkkaan ledin alla siten, että vielä paksumpi kirja nosti tekstiä hiukan paremmin silmien eteen. Ehkä kirja on tarkoitettu nuorille ja vetreäsilmäisille arkkitehdinaluille ja hyvksyn sen. Sen sijaan en hyväksy taaskaan sitä, että ihmisten ja arkkiitehtonisten kohteiden nimiä vilisevässä kirjassa ei ole hakemistoa. Se on yksiselitteinen moka, oli syyllinen kirjoittaja tai kustantaja. Jos on ollut rahaa tällaisen järkeleen painattamiseen ja isoihin marginaaleihin, olisi pitänyt jättää se yksi satanen niitä pariakymmentä sivua varten, jotka hakemisto olisi tarvinnut. Viitteitä on 13 sivua. Miksi ei hakemistoa, Panu Savolainen ja Sammakko?

* * *

Aleks Talve on ottanut lähes kaikki kirjassa olevat valokuvat. Urakka on ollut melkoinen ja Talve on suoriutunut siitä kiitettävän hyvin. Monista tutuista kohteista on nyt tarjolla epätavallisia näkökulmia, valaistuksia ja tietenkin myös droonilla otettuja näkymiä, joista normaalisti nauttivat vain linnut. Itse olisin valinnut kirjaan enemmänkin talvikuvia, jollaisia katselemme puolet vuodesta. Kirjan kolofonissa todetaan, että kirjan "ulkoasun" on tehnyt Riikka Majanen eli kustantajan edustaja. Kun en ole aivan varma, tarkoittaako ilmaisu vain kantta ja graafista ilmettä vai myös jokaisen kuva- ja tekstisivun taittoa, totean kollektiivisesti, että kirjan taitto on lukijaystävällisempi kuin tekstikoko. Kuvat perustelevat kirjan suuren koon hyvin, minkä lisäksi kuvien värimaailma on hillityn tasapainoinen. Yhden kuvaajan jälki luo kirjaan rauhallisuutta, joka sekavista lähteissä kootuista suurikokoisista kirjoista joskus puuttuu.

Olen jäävi sanomaan mitään painavaa siitä, miten Panu Savolainen on onnistunut urakassaan luoda yleiskuva 10 000 vuodesta vain 300 sivulla. Minulla on vain joitakin uteliaan lukijan vaikutelmia, jotka haluan lausua ääneen. Voi olla, että kirjan varsin nopeasti ja lakonisen ilmaisun keinoin kuvaus avauu kunnolla vain sille, jolla on jo valmiina jokin yleiskuva sekä siitä, mitä arkkitehtuurilla alan ammattilaisten piirissä tarkoitetaan että siitä, miten jatkuva tyylien muutos toteutuu luovien ideoiden ja arkkitehdin palkkion maksavien reaalimaailman toimijoiden intressien paritanssissa. On selvää, ettei pieneen tilaa saa mahtumaan mitä tahansa määrää kovaa informaatiota eli varsinaista tietoa ja sitä tukevaa selitystä, jota vailla maallikko helposti putoaa kärryiltä tai kääntyy risteyksessä väärään suuntaan. Lyhyemmin: Savolaisen teksti ei ole ammattijargonia, mutta silti kyydissä oli yllättävän vaikea pysyä.

Erityisen hankalaksi koin sen oivaltamisen, missä kohdissa Savolaisen näkemys arkkitehtuurimme vaiheista mahdollisesti poikkeaa edeltäjien tulkinnoista. Kirjoittaja ei juurikaan tuhlaa aikaa ja palstatilaa lauseille kuten "toisin kuin tutkija X vuonna se ja se ilmestyneessä kirjassaan esittää". Olematta yhtä lukenut kuin kirjoittaja ei lukija voi näitä asioita havaita saati arvioida. Nämä 10 000 vuotta on siksi otettava sellaisina kuin Panu Savolainen ne esittää tai ryhdyttävä pontevasti lukemaan aiempia yleisluontoisia esityksiä. Meillä uteliailla ei yleensä ole tarvittavaa motivaatiota, joten se jää tekemättä. Siksi joudun itsekin vain toteamaan, että Savolainen tuntuu perustelevan varsin uskottavasti erilaiset käänteet, joita arkkitehtuurin historia on täynnä. Myös se käy ilmeiseksi, että aitoa ja omaperäistä historiallisen Suomen alueella syntynyttä arkkitehtuuria on, mutta varsin vähän. Valtaosin vaikutteet ja ideat ovat valuneet sieltä, missä aineellinen kulttuuri on ollut rikkaampaa, ihmisiä enemmän ja kanssakäymistä kaikkiin ilmansuuntiin.

* * *

Myönnän yllättyneeni ajatuksesta, että arkkitehtuurin historiaa voisi mielekkäästi ulottaa arkeologiselle kaudelle. On kuitenkin totta ja ehkä vielä yllättävämpää, että rajojemme sisältä löytyy eurooppalaisittain ainutlaatuisia rakennelmia, jotka ovat voineet liittyä hautauksiin tai muihin rituaaleihin. Kastellin jätinkirkolle ja Sammallahden kivilatomuksille ei löydy muualta varsinaisia vastineita. Jos arkkitehdit hyväksyvät ne arkkitehtuurimme varhaisimmiksi tunnetuiksi näytteiksi, amatööri ei tietenkään mukise vastaan. Arvelen silti, että ainakaan osa ammattiarkkitehdeistä ei innostu ajatuksesta, että suorakaiteen muotoon kasatut litteät lohkareet kertovat muinaisten kollegoiden työstä vaan että ne ovat enemmän yhteisön kollektiivisen fyysisen työn ja uskomusten tuote. 

Arkkitehtuuri on enemmän kuin vain rakennuksia, mutta silti arkkitehtuuri inhimillisessä ajattelussa on ennen muuta rakennuksia, joita katselemme ja joita käytämme niin arjen kuin juhlien tapahtumien puitteina. Jokaisella ihmisellä lienee ikioma arkkitehtoninen makunsa, vaikka sitä ei koskaan tietoisesti ajattelisi. Jotkin rakennukset ja niistä koostuvat näkymät miellyttävät mieltämme ja odotuksiamme, toiset taas eivät ja jotkut suorastaan ärsyttävät. (Ainakin kaikki helsinkiläiset tietävät, mistä näin sanoessani puhun.) Näyttää siltä, että myös niin epämääräisillä asioilla kuin "aikakausilla" olisi oma näkemyksensä arkkitehtuurin kaltaisesta, pääosin julkisesti näkyvissä olevasta maisemasta. Totumme arkkitehtuurin tuottamiin maisemiin ja huomaamme heti, jos siitä katoaa rakennus tai tyhjä kohta täytetään aiemmin näkemättömällä rakennuksella. Olemme kaikki arkkitehtuurin arkisia asiantuntijoita, vaikkakin vailla valtaa vaikuttaa siihen, mikä säilyy, mikä ei.

Aikanaan uuden ja ehkä jopa "hienon" purkaminen toisenlaisten makujen ja intressien aikana herättää ristiriitaisia ajatuksia. Yhden "Joutaa purkaa pois mokomakin rötiskö maisemaa pilaamasta!" on toiselle "Käsittämätöntä, miten tunteettomasti hävitetään kaupunkilaisten historiallisesta muistista kokonainen aikakausi!" Purkajien ja suojelijoiden taistelu tuskin päättyy koskaan, sillä arkkitehtuuri on lujuuslaskelmien ja kaltevuuskulmien ulkopuolella kovin vähän objektiivista olemista. Panu Savolainen, joka pohtii jo seuraavan jääkauden kaiken tieltään murentavaa vaikutusta, tuskin murehtii muutosta, koska juuri siitä hänen historiikkinsa kertoo, alituisesta muutoksesta vailla loogista suuntaa. Vain se seuraava jääkausi on varmasti toteutuva vaihtoehto. Savolaisen yksityiskohtainen kuvitelma siitä, miten jää pyyhkii Turun tuomiokirkon tuhansien vuosien kuluessa olemattomaksi saa tuntemaan, ettei Savolainen panisi pahakseen, vaikka voisi olla tuota tapahtumaa todistamassa.