Militarismi leviää, tehokas torjunta etsinnässä

Kotimaisen kriittisen militarismitutkimuksen avaus Sodan pauloissa : Militarismi suomalaisessa yhteiskunnassa (Gaudeamus 2024) on tärkeä kirja juuri nyt, kun elämme toisen maailmansodan jälkeisen ajan ehkä jyrkimmin militarisoidussa länsieurooppalaisessa maailmassa. Kirja edustaa antologiamuotoista tutkimuskirjallisuuden haaraa, jolla on omat vahvuutensa (mahdollisuus tutkailla hyvinkin etäällä toisistaan olevia teemoja monen laisista ympäristöistä tulevien kirjoittajien voimin) ja heikkoutensa (temaattinen hajanaisuus, näkökulmien yhteismitattomuus ja yleinen sattumanvaraisuus, ellei ole ollut todella isoa laaria, josta ammentaa; ehkä myös kielen akateemisuus, joka minimoi luontevan omaäänisyyden ja rentouden). En pidä itseäni sen paremmin militarismin kuin militarismitutkimuksen asiantuntijana, mutta taustani takia (isä oli ammattiupseeri, olin itse reservin upseeri, olen nykyään reservin pasifisti ja jyrkkä militarismin kriitikko) minulla oli melko paljon odotuksia ja jonkin verran etukäteistä huolta. Osa odotuksista täyttyi, osa ei ollenkaan. Osa huolista toteutui, eivät kuitenkaan kaikki (en pelännyt, että kirja on omistettu voittoisien sotiemme veteraaneille!).

Kirjoittajat tulevat kirjavasta taustasta, mutta useimmat ovat tohtoritason tutkijoita Suomessa. Mukana on myös muutamien ulkomaisten tutkijoiden tekstien käännöksiä (Kataja Varisvaara), eikä kirjalle valittu alaotsikko aivan tarkasti ottaen vastaakaan kirjan monipuolista sisältöä. Luettelen seuraavassa kaikki kirjoittajat, vaikka tässä tilassa on mahdotonta kommentoida kuin muutamaa teemaa ja silti teksti on normaalia pidempi. Susanna Hast ja Noora Kotilainen, jotka ovat myös kirjan vastaavia toimittajia, Victoria M,. Basham, Henri Myrttinen, Benjamin Schrader, Ilmari Käihkö, Antti Häkkinen & Mikko Salasuo, Pauli Rautiainen, Minna Lindqvist, Katri Otonkorpi-Lehtoranta, Hải Nguyễn, Jan Willem Honig, Iida-Maria Tammi, Elisa Aaltola, Mika Luoma-aho, Karim Maïche ja Anitta Kynsilehto. Äänessä eivät siis ole vain "miehet", mutta eivät myöskään vain "naiset". Nähdäkseni kaikki edustavat kriittistä tutkimusta, yksikään ei kuulu siihen "puolustusmyönteiseen" perinneseuraan, joka yleensä toteaa lyhyesti puheet militarismista Suomessa asiantuntemattomiksi ja sen myötä tarpeettomiksi.

Vaikka useimmat huomioni ovat enemmän tai vähemmän kriittisiä itsessään kriittisen tutkimusalan edustajien eräitä näkemyksiä ja valintoja kohtaan, suhtaudun myönteisesti ja kannustavasti kirjan yleiseen eetokseen, tieteellisen militarismitutkimuksen edistämiseen ja aidon vuoropuhelun lisäämiseen niiden kanssa, jotka varsinkin Suomessa edustavat militaristista ajattelutapaa. Kritiikkini kumpuaa siis enemmän siitä, mitä kirjasta tuntuu puuttuvan kuin siihen, että olisin monista asioista aivan eri mieltä. Olen tietenkin vapaana kansalaisena ja eläkeläisenä helpommassa asemassa, koska en joudu ottamaan huomioon kysymystä tulevaisuuden mahdollisista tutkimushankaluuksista (Puolustusvoimat on kautta aikojen osoittanut myös herkkänahkaisuutta, joka on ilmennyt jopa yhteistyöstä ja sotatarvikkeiden lainaamisesta kieltäytymisenä tilanteessa, jossa armeijalla on monopoli) tai reserviläisrekrytoinnin yläikärajan ylittäneenä uhkaa joutua ylimääräisiin kertausharjoituksiin uudelleenkoulutettavaksi.

* * *

On ymmärrettävää, ettei kriittistä militarismitutkimusta esittelevä antologia voi välttää mainitsemasta ajankohtaista ja maantieteellisesti läheisintä kriisiä eli sotaa Ukrainassa. En voi silti välttää huomiota, että kovin monet kirjoittajat ovat kokeneet tarpeelliseksi käyttää asiayhteydestä riippumatta ilmaisua "Venäjän hyökkäyssota". Oletan, että sillä on haluttu, mahdollisesti alitajuisestikin, varmistaa yksinkertaisella tavalla, ettei puheenvuoro joudu suoraan jätesankoon, jonka kannessa lukee "Putinisti asialla". Pidän mahdollisena, että fraasi "Venäjän hyökäyssotas" on tällä hetkellä pääsylippu mielipiteeseen oikeutettujen joukkoon, mutta erityisesti tässä kontekstissa se näyttää epäammattimaiselta. Kai kirjoittajat kuitenkin tietävät, että Ukrainassa oli jo sodittu avoimesti kahdeksan vuotta Yhdysvaltain ja Venäjän toimitttamilla aseilla sisällissodassa? Ettei kirjassa mainita kertaakaan "Yhdysvaltain hyökkäyssotaa" Vietnamiin, Irakiin, Serbiaan, Libyaan jne., voi tietysti olla puhdas sattuma. Kun toimittajat vielä suoraan ja väitettä mitenkään perustelematta toteavat, että "Venäjän sotilaallinen uhka on kasvanut" (s. 19), jää takaraivoon tikittämään epäilys akateemisen normaalin ylittävästä varovaisuudesta.

Militarismi ei ole "sotahulluutta", vaan ideologia, jonka vahvistumista ja normalisoitumista militarisaatio pyrkii edistämään. Määritelmät ovat erinomaisia, kuten myös suora toteamus, ettei Maanpuolustuskorkeakoulun sotatieteellinen tutkimus edusta kriittistä militarismitutkimusta, vaan tukee Puolustusvoimien toimintaa (s. 11) ja että armeija noin ylipäätään on omaa toimintaansa ja motiivejaan salaileva organisaatio (s. 22), ei mikään dialogia vapaaehtoisesti käyvä yhteisö. Kirjan toimittajat pitävät sotaa ihmiskunnan "keksintönä", todeten samalla sen yleisen tutkimustuloksen, että tappaminen ei ole ihmiselle luontaista toimintaa, vaan edellyttää normaalin mielen murtamista, usein brutaalin alistamisen ja toisteisuuden avulla. Jokainen "armeijan käynyt" suomalainen tietää, mistä tässä on kysymys. Militarismin ytimessä on laillistetun väkivallan normalisointi tavalla, joka estää siviilimaailmaa esittämästä toistuvasti kiusallisia kysymyksiä sotilaiden moraalista ja motivaatioista. 

Suomalainenkin militarismi on syvällisesti rasistista periaatteella "saat olla muualta, kunhan se ei näy eikä kuulu ulospäin" (suurvaltojen militaristisesta rasismista on paljon elokuvia). Varusmiespalveluksen kokeneet tietävät, että armeijat eivät koskaan kohtele ihmisiä tasa-arvoisesti tai yhdenmukaisesti (pois lukien tilanteet, joissa kaikkia kohdellaan yhtä huonosti). Ennen naisten vapaaehtoisen palvelun alkamista suomalainen militarismi oli liian usein vain hiukan verhotusti seksismin ja misogynian maustamaa, myötähäpeän sävyttämää äijäilyä. Nyttemmin se on tiettävästi verhoiltu paremmin, mutta eivät ne asenteet paljoakaan ole muuttuneet, kuten Ilmari Käihkö antaa ymmärtää tuoreessa kirjassaan Sotilaan päiväkirja. Ensimmäisen naisen arvellaan kirjassa Sodan pauloissa etenevän kenraalikuntaan vasta 2030-luvulla. Veikkaan, että puolustusvoimain komentajan virkaa vartioi kuitenkin timantin ja naisoletetun pyrkimyksen kestävästä lasista tehty suojus.

* * *

Militarismi ja konkreettinen sota ovat aina olleet aktiivisia tekijöitä myös ympäristötuhon edistäjinä. Kysymys ei ole vain aktiivisen sodankäynnin usein totaalisesta tuhosta kaikelle elolliselle (usein myös elottomalle) luonnolle. Myös rauhan aikana armeijat ovat merkittävä häiriötekijä, ympäristön myrkyttäjä ja esimerkiksi ilmastonmuutoksen kaltaista katastrofia kiihdyttävä fossiilisten polttoaineiden tuhlaaja. Militaristiset luonnonharrastajat kehuvat usein sitä, miten hienoja luonnonsuojelualueita syntyy, kun armeijat estävät siviililiikenteen laajoilla alueilla (Suomessa esimerkkinä usein Santahaminan linnoitussaari, s. 202). Aina unohdetaan tarkoituksella, että nämä "suojelualueet" syntyvät tahattomina oheisvahinkoina siksi, ettei kovapanosammuntojen alueille voi päästää ulkopuolisia. Objektiivista tutkimusta armeijoiden ympäristövaikutuksista on liian vähän. Jotkut tuhot tunnetaan liiankin hyvin, kuten Yhdysvaltain armeijan Vietnamiin kylvämät kasvientuhomyrkyt, joiden seurauksista puhuttaessa otettiin käyttöön termi ecocide, ekologinen kansanmurha.

Militarismi kohtelee "vihollisten" lisäksi julmasti ja häikäilemättömästi myös toislajisia sekä alistamalla ne erityistehtävien "kommandosotilaiksi" että surmaamalla sotimisen yhteydessä vähäisintäkään sääliä tuntematta myös lukemattomia domestikoituja ja vapaana eläviä eläinyksilöitä. Kun Vietnamin sodassa poltettiin talonpoikia ilmasta pudotetuilla napalm-palopommeilla, joutuivat uhreiksi tietysti myös kaikki talonpoikien eläimetkin. Kun Israelin armeija toteuttaa kansanmurhaa Gazan alueella, sen kohteina ovat myös palestiinalaisten kotieläimet, viljelykset ja usein ikivanhat oliivipuut. Onkin täysin perusteltua, että Elisa Aaltola on antanut tekstilleen otsikon "Sota eläimiä vastaan".

Militaristinen kielenkäyttö on levinnyt laajalle ilman, että ilmiö tajuttaisiin militarisaatioksi, jota on syytä torjua. Varsinkin poliitikot ovat innostuneita kampanjoista, joiden yhteydessä voidaan puhua "sodasta" jotain vastaan. Esimerkiksi presidentti Richard Nixonin "war on drugs" käynnistyi 1971 ja on varsinkin Suomessa edelleen virallinen totuus edelleen. Kirjan toimittajat kertovat mielenkiintoisen esimerkin siitä, mitä tapahtui, kun he pääsivät pitämään luentoa Maanpuolustuskorkeakoulun sotilassosiologian perusteiden kurssille vuonna 2023. Hast ja Kotilainen huomasivat jälkikäteen ryhtyneensä huomaamattaan käyttämään varsin militaristista puhetapaa ja sanastoa (s. 282). Ehkä he tajusivat, että saadakseen edes osan viestistään läpi heidän oli puhuttava kuin lapsille, näiden omalla kielellä. Oman nihkeän kokemukseni mukaan ammattisotilas ei ota mitään argumenttia vastaan muilta kuin vertaisikseen kokemiltaan tai ylemmiltään. Toivottavasti olen väärässä.

* * *

Vaikka kirjan Sodan pauloissa aihepiiri on varsin laaja (edellä olen nostanut esiin vain muutamia teemoja, en läheskään kaikkia, pahoitteluni!), puuttuu siitä mielestäni joitakin aivan keskeisiä ja ilmeisiä kokonaan. Pahin puute on militaristisen vallan analyysi suhteessa siviilimaailman poliittiseen ja taloudelliseen valtaan. Ilman sitä näyttää siltä, kuin militarismi olisi täysin omavoimainen yhteiskunnallinen ilmiö, jolla ei ole mitään muuta yhteyttä muuhun valtatodellisuuteen, kuin että se löytyy kaikista valtiorakenteista (ja historiallisesti tiedämme militarismin seurauksista usein enemmän kuin rauhan töistä). Yksikään kirjaan valituista tai saaduista teksteistä ei pohdi esimerkiksi kenraalina ja presidenttinä toiminaan Dwight D. Eisenhowerin kuuluisaa varoitusta sotateollisen kompleksin vallan kasvusta, vaikka jo suomalaisten tekemistä asekaupoista Lockheedin kanssa olisi saatu tuoretta ja valaisevaa aineistoa, kun kävi ilmi, että puolustusvoimain komentaja Jarmo Lindberg siirtyi tehtävästään suoraan asekauppiaan lobbariksi. Tästä maanpetturuudesta huolimatta tai juuri sen ansiosta Lindbergiä palkittiin kansanedustajan tehtävällä.

Jos militarismia kriittisesti käsittelevä kirja ei edes kevyesti hipaise sotien yhteyttä vallitsevan talousjärjestelmän tarpeisiin ja tarjoamiin mahdollisuuksiin, on mielestäni jätetty käyttämättä paitsi mahdollisuus, myös tärkeä velvollisuus. Kapitalistisessa talousjärjestelmässä tuotetaan sitä, minkä valmistaminen on taloudellisesti tuottoisaa. Aseiden valmistaminen on tuottoisaa vain, jos aseita käytetään riittävän paljon ja ostetaan aina uusia vanhentuneiden tai "vanhentuneiden" tilalle. Aseteollisuuden ja kapitalismin välinen suhde on aivan liian tärkeä jätettäväksi huomiotta, vaikka ei olisikaan sitä mieltä, että juuri kapitalismi tarvitsee sotia sekä talouden ajoittaisten shokkihoitojen järjestämiseksi että aseteollisuuden tuottoisuuden takia. Suomen hallitus etsii parhaillaan 12 miljardin säästökohteita samalla kun Suomi on sitoutunut ostamaan Yhdysvalloista F-35-pommittajahävittäjiä 10 miljardilla. Näiden asioiden välillä on yhteys, sillä Suomi olisi voinut ostaa myös paljon halvempia aseita ystävällismielisestä lähinaapuri Ruotsista.

Sodan pauloissa on uraa-uurtava julkaisu, joka ehkä kuitenkin jättää tärkeimmät aihepiirit rauhaan syistä, joita en tiedä, enkä siksi ryhdy spekuloimaan. Ainakin kirjan toimittajilla näyttää olevan myös aika erikoinen kuva siitä, että kirjan edustama kriittinen militarismitutkimus voisi hyödyttää myös sotilasorganisaatioita (s. 279). Minusta tällainen toive on epälooginen, kun kirjan yleiseetoksena kuitenkin on toive päästä eroon sodista, militarismin ideologiasta ja sitä ylläpitävistä organisaatioista. Ei ole uskottavaa olettaa, että militarismin ydinorganisaatioissa ollaan kiinnostuneita niiden lakkauttamiseen tähtäävistä ideoista. Tätä kakkua ei voi syödä ja säästää yhtä aikaa. Edellä todetusta riippumatta Sodan pauloista on tärkeä avaus, joka toivottavasti saa jatkoa nyt puuttuviin suuntiin ja myös ratkaisun siihen, voiko militarismikriittisyys missään olosuhteissa sisältää ajatuksen sotilaallisten organisaatioiden hyväksymisestä tai jopa suosimisesta. Minusta en voi.

Arkkitehtuurimme koko kuva?

Minkä tahansa taiteellisen toiminnan kaikki aikakaudet kattava historiikki on iso haaste, vaikka alueen rajaisi Suomen kaltaiseen varsin myöhäiseen valtioyksikköön. Aalto-yliopiston apulaisprofessori Panu Savolainen on toteuttanut sellaisen arkkitehtuurin osalta yhdessä valokuvaaja Aleks Talven kanssa. Tuloksena on jo ulkoisilta mitoiltaan ja painoltaan muhkea Arkkitehtuurimme vuosituhannet : Suomen arkkitehtuurin historia alusta loppuun (Sammakko 2024). 24 x 30 cm:n kokoisen ja parikiloisen järkeleen kustantajana ei siis ole sen paremmin mikään perinteisistä kustantamoistamme tai arkkitehtuuriin erikoistunut yritys, vaan Seppo Lahtisen vuonna 1996 Halikossa perustama Kustannusosakeyhtiö Sammakko, joka toimii Turussa. En tiedä, kertooko ratkaisu Sammakon rohkeudesta vai muiden pelkuruudesta – vai molemmista.

Tartuin itse kirjaan varovaisella toiveikkuudella, koska olen paitsi vain utelias, myös huonosti perillä siitä, miten hyvin aihetta on aiemmin käsitelty tai jätetty käsittelemättä. Savolainen luettelee puolisen tusinaa edeltäjäänsä, mutta jättää määrittelemättä, millä tavoin tämä uusi kokonaisesityksen lupaava kirja poikkeaa aiemmista ja täyttääkö se esimerkiksi jonkin selkeän puutteen. Joudun olettamaan, että erityisesti kirjan lupaama aikajänne on jäänyt vähälle huomiolle. On myös ilmeistä, että tuoreiden värivalokuvien keskeinen rooli kirjassa on ollut merkittävä peruste kustannushankkeelle. Kun tekijät ovat vielä nuoria miehiä, kyseessä lienee myös jonkin aivan uuden näkökulman etsiminen. Onko se arkkitehtuurin sijoittaminen kahden jääkauden väliseksi silmänräpäykseksi Maapallon historiassa? Voi ollakin.

Pari ulkoisen kritiikin sanaa ennen sukeltamista kirjan varsinaiseen antiin. Kirjan formaatti ja silkka fyysinen paino tekevät siitä ns. kahvipöytäkirjan, mutta sitä se ole ainakaan varsin pienellä fontilla toteutetun, jättiläismäisten marginaalien keskelle sijoitetun tekstipalstan takia. Itse en löytänyt luontevaa lukemisasentoa millään. Lopulta luin kirjaa keittiön pöydällä kirkkaan ledin alla siten, että vielä paksumpi kirja nosti tekstiä hiukan paremmin silmien eteen. Ehkä kirja on tarkoitettu nuorille ja vetreäsilmäisille arkkitehdinaluille ja hyvksyn sen. Sen sijaan en hyväksy taaskaan sitä, että ihmisten ja arkkiitehtonisten kohteiden nimiä vilisevässä kirjassa ei ole hakemistoa. Se on yksiselitteinen moka, oli syyllinen kirjoittaja tai kustantaja. Jos on ollut rahaa tällaisen järkeleen painattamiseen ja isoihin marginaaleihin, olisi pitänyt jättää se yksi satanen niitä pariakymmentä sivua varten, jotka hakemisto olisi tarvinnut. Viitteitä on 13 sivua. Miksi ei hakemistoa, Panu Savolainen ja Sammakko?

* * *

Aleks Talve on ottanut lähes kaikki kirjassa olevat valokuvat. Urakka on ollut melkoinen ja Talve on suoriutunut siitä kiitettävän hyvin. Monista tutuista kohteista on nyt tarjolla epätavallisia näkökulmia, valaistuksia ja tietenkin myös droonilla otettuja näkymiä, joista normaalisti nauttivat vain linnut. Itse olisin valinnut kirjaan enemmänkin talvikuvia, jollaisia katselemme puolet vuodesta. Kirjan kolofonissa todetaan, että kirjan "ulkoasun" on tehnyt Riikka Majanen eli kustantajan edustaja. Kun en ole aivan varma, tarkoittaako ilmaisu vain kantta ja graafista ilmettä vai myös jokaisen kuva- ja tekstisivun taittoa, totean kollektiivisesti, että kirjan taitto on lukijaystävällisempi kuin tekstikoko. Kuvat perustelevat kirjan suuren koon hyvin, minkä lisäksi kuvien värimaailma on hillityn tasapainoinen. Yhden kuvaajan jälki luo kirjaan rauhallisuutta, joka sekavista lähteissä kootuista suurikokoisista kirjoista joskus puuttuu.

Olen jäävi sanomaan mitään painavaa siitä, miten Panu Savolainen on onnistunut urakassaan luoda yleiskuva 10 000 vuodesta vain 300 sivulla. Minulla on vain joitakin uteliaan lukijan vaikutelmia, jotka haluan lausua ääneen. Voi olla, että kirjan varsin nopeasti ja lakonisen ilmaisun keinoin kuvaus avauu kunnolla vain sille, jolla on jo valmiina jokin yleiskuva sekä siitä, mitä arkkitehtuurilla alan ammattilaisten piirissä tarkoitetaan että siitä, miten jatkuva tyylien muutos toteutuu luovien ideoiden ja arkkitehdin palkkion maksavien reaalimaailman toimijoiden intressien paritanssissa. On selvää, ettei pieneen tilaa saa mahtumaan mitä tahansa määrää kovaa informaatiota eli varsinaista tietoa ja sitä tukevaa selitystä, jota vailla maallikko helposti putoaa kärryiltä tai kääntyy risteyksessä väärään suuntaan. Lyhyemmin: Savolaisen teksti ei ole ammattijargonia, mutta silti kyydissä oli yllättävän vaikea pysyä.

Erityisen hankalaksi koin sen oivaltamisen, missä kohdissa Savolaisen näkemys arkkitehtuurimme vaiheista mahdollisesti poikkeaa edeltäjien tulkinnoista. Kirjoittaja ei juurikaan tuhlaa aikaa ja palstatilaa lauseille kuten "toisin kuin tutkija X vuonna se ja se ilmestyneessä kirjassaan esittää". Olematta yhtä lukenut kuin kirjoittaja ei lukija voi näitä asioita havaita saati arvioida. Nämä 10 000 vuotta on siksi otettava sellaisina kuin Panu Savolainen ne esittää tai ryhdyttävä pontevasti lukemaan aiempia yleisluontoisia esityksiä. Meillä uteliailla ei yleensä ole tarvittavaa motivaatiota, joten se jää tekemättä. Siksi joudun itsekin vain toteamaan, että Savolainen tuntuu perustelevan varsin uskottavasti erilaiset käänteet, joita arkkitehtuurin historia on täynnä. Myös se käy ilmeiseksi, että aitoa ja omaperäistä historiallisen Suomen alueella syntynyttä arkkitehtuuria on, mutta varsin vähän. Valtaosin vaikutteet ja ideat ovat valuneet sieltä, missä aineellinen kulttuuri on ollut rikkaampaa, ihmisiä enemmän ja kanssakäymistä kaikkiin ilmansuuntiin.

* * *

Myönnän yllättyneeni ajatuksesta, että arkkitehtuurin historiaa voisi mielekkäästi ulottaa arkeologiselle kaudelle. On kuitenkin totta ja ehkä vielä yllättävämpää, että rajojemme sisältä löytyy eurooppalaisittain ainutlaatuisia rakennelmia, jotka ovat voineet liittyä hautauksiin tai muihin rituaaleihin. Kastellin jätinkirkolle ja Sammallahden kivilatomuksille ei löydy muualta varsinaisia vastineita. Jos arkkitehdit hyväksyvät ne arkkitehtuurimme varhaisimmiksi tunnetuiksi näytteiksi, amatööri ei tietenkään mukise vastaan. Arvelen silti, että ainakaan osa ammattiarkkitehdeistä ei innostu ajatuksesta, että suorakaiteen muotoon kasatut litteät lohkareet kertovat muinaisten kollegoiden työstä vaan että ne ovat enemmän yhteisön kollektiivisen fyysisen työn ja uskomusten tuote. 

Arkkitehtuuri on enemmän kuin vain rakennuksia, mutta silti arkkitehtuuri inhimillisessä ajattelussa on ennen muuta rakennuksia, joita katselemme ja joita käytämme niin arjen kuin juhlien tapahtumien puitteina. Jokaisella ihmisellä lienee ikioma arkkitehtoninen makunsa, vaikka sitä ei koskaan tietoisesti ajattelisi. Jotkin rakennukset ja niistä koostuvat näkymät miellyttävät mieltämme ja odotuksiamme, toiset taas eivät ja jotkut suorastaan ärsyttävät. (Ainakin kaikki helsinkiläiset tietävät, mistä näin sanoessani puhun.) Näyttää siltä, että myös niin epämääräisillä asioilla kuin "aikakausilla" olisi oma näkemyksensä arkkitehtuurin kaltaisesta, pääosin julkisesti näkyvissä olevasta maisemasta. Totumme arkkitehtuurin tuottamiin maisemiin ja huomaamme heti, jos siitä katoaa rakennus tai tyhjä kohta täytetään aiemmin näkemättömällä rakennuksella. Olemme kaikki arkkitehtuurin arkisia asiantuntijoita, vaikkakin vailla valtaa vaikuttaa siihen, mikä säilyy, mikä ei.

Aikanaan uuden ja ehkä jopa "hienon" purkaminen toisenlaisten makujen ja intressien aikana herättää ristiriitaisia ajatuksia. Yhden "Joutaa purkaa pois mokomakin rötiskö maisemaa pilaamasta!" on toiselle "Käsittämätöntä, miten tunteettomasti hävitetään kaupunkilaisten historiallisesta muistista kokonainen aikakausi!" Purkajien ja suojelijoiden taistelu tuskin päättyy koskaan, sillä arkkitehtuuri on lujuuslaskelmien ja kaltevuuskulmien ulkopuolella kovin vähän objektiivista olemista. Panu Savolainen, joka pohtii jo seuraavan jääkauden kaiken tieltään murentavaa vaikutusta, tuskin murehtii muutosta, koska juuri siitä hänen historiikkinsa kertoo, alituisesta muutoksesta vailla loogista suuntaa. Vain se seuraava jääkausi on varmasti toteutuva vaihtoehto. Savolaisen yksityiskohtainen kuvitelma siitä, miten jää pyyhkii Turun tuomiokirkon tuhansien vuosien kuluessa olemattomaksi saa tuntemaan, ettei Savolainen panisi pahakseen, vaikka voisi olla tuota tapahtumaa todistamassa.

 

Ekonomistin ja besserwisserin euforia

Toimitusjohtaja Aki Kangasharju lienee tuttu nimi lähinnä taloustutkimuksesta kiinnostuneille. En itse kuulu tuohon ryhmään, kuten eivät useimmat muutkaan kansalaiset. On silti kiinnostavaa kohdata intohimoinen kapitalismin puolustuspuheenvuoro kirjana, joka välttelee hyvin tehokkaasti jumalansa nimen mainitsemista. Talouden ilmestyskirja – Velka, inflaatio, nollakasvu ja politiikan umpikuja (Docendo 2023) päätyi luettavien kirjojen pinooni jokseenkin sattumalta ja sai lopulta myös tuomion tulla julkisesti arvioiduksi. Näin siitä huolimatta, ettei kritiikkini tietenkään kulkeudu Kangasharjun silmiin ja vaikka kulkeutuisi, ei sillä olisi mitään vaikutusta. Harvoin nimittäin pääsee lukemaan suuremmalle yleisölle suunnattua kirjaa, jonka kirjoittaja on ehdottoman varma omasta oikeassaolostaan ja useimpien muiden ymmärtämättömyydestä. Sellainen suorastaan haastaa olemaan eri mieltä.

Kangasharju kiistää olevansa puoluepoliittisesti orientoitunut ja kuuluvansa Kokoomuksen kohorttiin. Hän tunnustautuu "porvariksi", joka talouden tutkijana näyttää linnoittautuvan ns. uusliberalismin eli ikuisen talouskasvun ja talouskurin politiikan kannattajien joukkoon. Jo kirjan alaotsikko ilmaisee selkeästi ne "pedot", jotka hänen näkemyksensä mukaan uhkaavat "Suomea" eli suomeksi käännettynä elinkeinoelämän piirissä hyöriviä kapitalisteja. Kangasharjun silloin tällöin vilauttamaa "yleistä" tai "yhteistä etua" ei kannata ottaa liian vakavasti. Vaikka talous koskettaa kaikkia, menestys liikuttaa lähinnä siellä pyramidin huipulla kököttäviä miehiä. Heidän maailmansa on Aki Kangasharjun maailma ja kirjan aatteet ovat sen mukaiset.

Koska en ole taloustutkija (vältän tietoisesti ilmaisua "taloustiede", koska sen myötä syntyy katteeton mielikuva neutraaleista tiedemiehistä fyysikoiden tai biologien tyyliin), en ryhdy argumentoimaan Kangasharjun omalla kielellä, vaan pohdin lyhyesti sitä, miten uskottavaa uusliberalistinen ilosanoma on sen kannalta, joka ei omista tuotantovälineitä, vaan joutuu myymään omaa työvoimaansa kapitalistille ja seuraamaan sivusta tapoja, joilla kapitalistinen tuotantotapaa myllää elinehtojamme ja objektiivisen varmasti meidän kaikkien elinympäristöämme, planeetta Maata. Kangasharju käy itse pitkin kirjaa henkilökohtaista taistoa taloutta toisin ymmärtäviä, kaikkia vasemmistolaisia sekä myös poliitikkojen yleistä lyhytnäköisyyttä ja linjattomuutta vastaan. Se on tietysti legitiimiä puuhaa, vaikka samalla linjassa työnantajan näkemysten kanssa.

* * *

Kapitalismin apologeettana Kangasharju ei ole erityisen omaperäinen, vaan hänen ajattelunsa on yhdenmukainen nykyisen työnantajansa eli Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen (ETLA) ja sen ylläpitäjien eli teollisuuskapitalismin keskeisten toimijoiden näkemysten kanssa. Toisin ei voisi ollakaan, joten on luontevaa, että Kangasharju moittii esimerkiksi ETLA:n toimitusjohtajana vuosina 2005-2012 toiminutta Sixten Korkmania, joka ei enää ajattele täysin "oikein". Ajankohtaisena argumentoijana Kangasharjulla on sinänsä oma ääni, joka pyrkii esiintymään korostuneen itsenäisenä ja riippumattomana. Taktiikan uskottavuudesta voidaan olla montaa mieltä. Poliitikkoihin talouden tutkija voi helposti vetää hajurakoa, mutta on hän silti tiukasti Elinkeinoelämän keskusliiton (EK) aidosti isokenkäisten piirtämässä ruodussa. Eikä tämä ole moite, vaan toteamus.

Kangasharju ihannoi kapitalistista maailmanjärjestelmää, jonka pääministerinä ja samalla poliisijohtajana toimii herra Markkinat. Kangasharju uskoo vakaasti markkinoiden tehoon, vaikka hänen kirjansa keskittyy kapitalisteja uhkaaviin luonnonvoimiin, joille ne markkinat eivät näytä pärjäävän ilman muiden voimien avitusta. Suorastaan huvittaviin mittoihin yltää Kangasharjun inho valtiota kohtaa, hän ei koe edes olevansa osa valtiota, vaan sitä vastaan toimiva kapinallinen. Näin siitä huolimatta, että Kangasharjun kuvaamassa taistelussa neljää uhkaavaa ratsastajaa vastaan valtio, tarkemmin sanoen verotulot, näyttelee hyvin keskeistä pelastajan roolia. Asiallisesti ottaen Kangasharju myöntää, että hänen rakastamansa kapitalistinen markkinatalous kulkee sekä syklisesti että sattumanvaraisesti ("mustat joutsenet") taantumasta ja lamasta toiseen. Ilosanomaksi jääkin ajatus, että kapitalismi selviää kaikesta, myös rakenteellisista ongelmistaan. Kunhan vaan vasemmisto ja muut tyhmät poliitikot eivät sotkisi asioita.

Kangasharju ei itse näytä kokevan mitenkään ongelmallisena sitä, että hänen (talous)poliittinen ohjelmansa on rakennettu valtioiden puitteissa tapahtuvan tulonjaon oikaisemiseksi, eikä suinkaan markkinoiden puhtaassa ja virheettömässä fantasiamaailmassa. Talouden ilmestyskirja on voimakkaasti poliittinen ohjelma, joka tukee kapitalistien taistelua oman taloudellisen voittonsa maksimoimiseksi. Sekä pedot että pelastajat ovat vain tämän yhden asian (jota ei tietenkään voi nimetä sen paremmin kuin itse kapitalismiakaan) takia olemassa. Siinä taistelussa ovat sivuosassa sellaiset mitättömät asiat kuten ilmastonmuutos, luontokato, köyhyys, sodat, eriarvoisuus. Ei Kangasharju niiden olemassaoloa kiistä, muttei myöskään ota niitä pöydälle kapitalismin näkökulmasta todellisina ratkaisua vaativina uhkina. Sota ehkä "pakottaa" lisäämään asehankintoja, mutta jos sattuu olemaan aseiden valmistaja, tapahtunutta on vaikea pitää ei-toivottuna.

* * *

Itselleni perin tuttuun tyyliin Kangasharjun maailmassa "politisoituminen" tarkoittaa vain vasemmistolaisuudesta kumpuavia näkemyksiä ja vaatimuksia. Oikeistolainen markkinausko on oletusarvo, ei muka ideologinen valinta. En ole varma, kuinka tietoinen Kangasharju on vinoutuneesta näkökulmastaan. Ehkä hän pitää itseään aidosti tutkijana, joka vain kertoo, mitä pitää tehdä, jotta talous pyörii "oikein". Lukija kuitenkin näkee kirjan tendenssit aika nopeasti, joten en usko, että Kangasharju on edes yrittänyt peitellä sitä, että hänelle "me" tai "Suomi" eivät tarkoita kaikkia Suomen tasavallassa asuvia ihmisiä, vaan pelkästään niitä kapitalisteja, joiden taloudellista etua Kangasharju, ETLA ja EK ajavat palkkarenkeinä. En itse löytänyt kirjasta ainuttakaan näkemystä, jonka takia Kangasharjun työpaikka ETLAn toimitusjohtajana voisi horjua. En siten pidä häntä riippumattomana tai neutraalina tutkijana.

Vasemmistolle Kangasharju toimii itse asiassa varsin hyvänä oppaana. Hän näyttää selkeästi viittoen, mitä (talous)politiikan toimia kapitalistit haluavat ja mitä eivät. Velkaantuminen, joka Kangasharjun maailmassa on aina vasemmiston syytä, vaikka myös oikeistohallitukset siihen syyllistyisivät (kirja on valitettavasti julkaistu ennen Orpon hallituksen tuoreita velkaantumisuutisia, jotka olisivat pakottaneet Kangasharjun keksimään selityksen sille, miksi oikeansuuntaiset toimet ovat kuitenkin johtaneet valtavaan velkaantumiseen). Inflaatio ei ole "peto", vaan tehokas ase osaavan käsissä. Samoin velkaantuminen, jolla kapitalismi perustuu, on väline, ei peto. Kangasharjun Ilmestyskirja joutuukin myöntämään, etteivät sen pedot käyttäydy mielikuvaesikuvansa tavoin, vaan ovat kapitalistin aseita sekä osattomia että kilpailevia kapitalisteja vastaan.

Itselleni Kangasharjun ekonomistinen euforia on epäuskottavin julistaessaan jatkuvan ja koskaan päättymättömän talouskasvun sanomaa. Ikuinen talouskasvu rajallisten resurssien Maassa ei voi olla totta, vaikka väitettä pehmentäisi "tuottavuuden kohottamisen" ja "vihreän siirtymän" kaltaisilla loitsuilla. Johanneksen ilmestyksen neljä ratsastajaa olivat selkeästi alistaminen, sota, nälänhätä ja kuolema. Ne ovat läsnä esimerkiksi Gazassa toteutettavassa kansanmurhassa hyvin selvästi ja konkreettisesti. Talouden maailmassa kysymys on vain kapitalistiseen omistukseen ja voitontavoitteluun kohdistuvista uhista eli taloudellisesta demokratiasta, tasa-arvosta ja kaikille kuuluvasta hyvinvoinnista. Jokainen voi tykönään miettiä, miksi kenenkään meistä omistavaan luokkaan kuulumattomista kannattaisi ryhtyä puhaltamaan tuulta purjeisiin, joiden tarkoituksena on varmistaa ja lisätä pienen, ultrarikkaan vähemmistön etuoikeutettu tila. Ei Kangasharjukaan tuohon vähemmistöön kuulu, vaikka sen leipää syökin ja ikuisesti samana pysyvää laulua laulaa.