Laiskurin tehokkuutta

Olen seurannut uteliaana ja vähän ärtyneenäkin keskustelua "tehokkaasta" elämästä. Tunnettu ekologisti Leo Stranius antoi Helsingin Sanomille haastattelun (3.1.2022) otsikolla Enemmän elämää. Haastattelun taustalla on ollut nykyään yrittäjänä toimivan Straniuksen tuore kirja Tehokkuuden taika - Näin voit elää enemmän (Into 2021). En ole vielä lukenut kirjaa, eikä tämä muutenkaan ole Straniuksen tekemisten tai valintojen kommentti. Sen sijaan haluan kertoa omista valinnoistani, jotka näyttävät usein kurottavan kohti Straniusta, vaikka olen 72-vuotias läski ja laiska eläkeläinen, en sporttinen, hoikka ja tuhatta rautaa tulessa pitävä nuorehko yrittäjä. Motiivini on ehkä sanoa, että kannattaisi Straniuksen tehokkuuden kauhistelun sijasta pohtia vakavasti kysymyksiä tehokkuuden ja aikaansaavuuden arvosta ja tärkeydestä - ja semantiikasta. Leo Stranius voi olla poikkeusyksilö, mutta siitä riippumatta jokaista meistä koskettaa kysymys siitä, käytämmekö elämämme "hyvin".

Tiedän, että jotkut minua tuntevat pitävät puheita laiskuudestani pelkkänä elvistelynä ja vähättelynä, koska samat ihmiset tietävät minun olevan kohtalaisen aikaansaava, siis "tehokas" tekstin ja suunnitelmien tuottaja. Ymmärrän hyvin, ettei näennäistä tuotteliaisuutta ja aikaansaavuutta ole helppoa yhdistää laiskaan elämänasenteeseen. Siksi yritän selittää asiaa. Ei itseni takia, vaan koska arvelen hyvin monen kanssaeläjän olevan aivan samassa tilanteessa. Onko tehokkaan elämisen salaisuus aikainen ylösnousu aamulla ja päivän tuntien ohjelman täsmällisessä aikatauluttamisessa vaiko kenties keskittymisessä olennaisiin, tärkeisiin, välttämättömiin asioihin? Itse en todellakaan usko Straniuksen tavoin varhaiseen nousemiseen ja päivän kellottamiseen. Silti myös minä kyykkään - sen minkä paksuilla kintuillani kykenen eli enintään 50 kertaa - iltaisin eli klo 01.45 harjatessani hampaita. Samaan aikaan siksi, että saan kaksi ikävää velvollisuutta hoidettua samaan syssyyn ja voin nukkua noin 5 minuuttia enemmän.

Luovun unen maailmasta klo 10-12 tienoilla erittäin vastahakoisesti. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä paremmin maistuu uni. Minulle ei tuota vaikeuksia nukkua 12 tuntia. Pitäisi joskus kokeilla, milloin unen tarvetta ei enää olisi. Arvelen, että raja tulisi vastaan ehkä jossain 15-20 tunnin välillä. Olen koko aikuisikäni ollut illanvirkku, mutta työelämän aikana ei ymmärrettävästi pystynyt nukkumaan puolelle päivin, joten pakotin itseni pärjäämään vähemmillä unitunneilla. Oli se kyllä myös helpompaa, vasta joskus työuran loppuvuosina aloin huomata aamupäivisin nukahtelevani kesken kirjastoluetteloinnin näpyttelyä. Nyt eläkkeellä olen voinut antaa periksi ja nukun normaalisti 10 tuntia yössä ja voisin nukkua enemmänkin. Olen siis innokas nukkuja ja yökukkuja, koska siihen aikaan työtehoni on korkeimmillaan. Niin on ollut aina, se ei ole mikään tuore keksintö tai ruuhkavuosien idea.

* * *

Miksi pidän itseäni laiskana, vaikka todistetusti olen ollut aikaansaava tavalla, jota on aika vaikea huijata? Bibliografiani on niin laaja, etten itsekään käsitä, missä välissä kaikki ne kymmenet monografiat olen kirjoittanut. Vuosina 1988-2011 kirjoitin musiikkikirjastoalan Intervalli-lehteen yli 500 juttua, eikä se ollut suinkaan ainoa foorumi. Vuodesta 2014 alkaen olen kirjoittanut blogia Heikin varaventtiili, johon on kasautunut jo reilusti yli 500 tekstiä. Nämä faktat vaatinevat laiskuuden täsmällisempää määrittelyä, muutenhan olisin ihan aidosti teeskentelijä. Laiskuuteni on ennen muuta aloittajan laiskuutta. Kynnykseni nostaa peffa ja lähteä liikkeelle on korkea. Jos pitää siivota, viedä roskat, käydä kaupassa, lähteä mihin tahansa tilaisuuteen tai esitykseen, keksin helposti tekosyyn toisensa perään voidakseni vain jäädä paikalleen mitään tekemättä tai jatkaa sen kivan tekemistä, jonka kimpussa sillä hetkellä olen.

Olen siis unilaiskuri, jolta ei onnistu filosofinen pohdiskelu nojatuolissa istuen. Voin yrittää, mutta herään tunnin tai kahden kuluttua syvästä unesta vain todetakseni, etten tainnut päästä kirjassa tai tuumailuissani ensimmäistä lausetta pidemmälle. Vaikka rakastan nukkumista, tiedostan aikani rajallisuuden sekä elämänkaaren että lyhyempien mittatikkujen valossa. Kun vitsailen, että ottaisin mielelläni synttärilahjaksi 24 ylimääräistä tuntia vuorokaudessa, olen aivan tosissani. Niille olisi paljonkin käyttöä, sillä vaikka olen laiskuri, minulla on myös vahva tarve saada jotain hyödyllistä aikaiseksi. Hyödyn laji ei ole ratkaisevaa, mutta sen täytyy olla yleisesti hyödyllistä. Pelkästään omaa itseä hyödyttävä ei tuota minulle ollenkaan mielihyvää. Olen varaton ja velaton omasta tahdostani, en välttämättä laiskuuttani (tai ehkä myös sen takia, sanoisi ulkopuolinen).

Laiskuuden ja aikaansaavuuden mysteeri selittyy aivojeni autonomialla. Onnekkaasti minulla on nimittäin aivot, jotka paiskivat hommia silloinkin, kun minä en ehdi/jaksa/osaa. Samalla kun elän laiskurin tavoin, lykkään ikäviä asioita ja toivon niiden katoavan itsestään, aivoni suunnittelevat ja kirjoittavat tekstejä. Kun saan sisäisiä kanavia pitkin viestin, että juttu on valmiina, istun näppiksen ääreen ja alan uteliaana seurata, mitä sanottavaa aivoillani on. Voi kuulostaa epäuskottavalta, mutta näin homma toimii. En yleensä tiedä kuin hämärästi, mitä tekstini tulee sisältämään. Mutta olen oppinut luottamaan aivoihini. Kun oikea tunne tulee, syntyy sormien naputtelulla myös teksti, jota harvemmin joudun hirveästi muuttelemaan (kirjoitusvirheet syntyvät naputtelusta, eivät aivoista). En tiedä, mitä aivoissani tapahtuu, mutta olen sovussa tämän tehokkuuden lajin kanssa. Sen tiedän, että millään ajankäytön suunnittelulla en tähän prosessiin voi vaikuttaa. Voin toki pyydettäessä tai pakon edessä kirjoittaa myös ilman suunnittelua, mutta se on sitten hiukan eri juttu. Laiskurin aivot ehkä kiittävät riittävästä unen määrästä. En tiedä, minulla ei ole aavistustakaan siitä, miten aivoni toimivat.

* * *

En pidä aivojani mitenkään esimerkillisinä. Tunnen useita ihmisiä, jotka ovat älykkäämpiä kuin minä ja tiedän vielä useampia ihmisiä, jotka ovat vielä tuttujanikin älykkäämpiä ja aikaansaavampia. Ovat aivoni eivät selviä yksinkertaisestakaan matematiikasta, vaikka salaa unelmoin Sherlock Holmesin tyyppisestä kaiken hoksaamisesta. Mutta silti minulle on selviö, ettei sanaa "tehokkuus" käytetä julkisessa keskustelussa semanttisesti samassa merkityksessä, eikä asia riipu mitenkään ihmisten älykkyydestä. Uskon, että tässä suhteessa Leo Stranius ja minä ymmärrämme ilmaisun suunnilleen samalla tavalla eli että "tehokkuus on oman vapaan ajan tarkoituksenmukaista käyttämistä hyvien asioiden edistämiseksi". Sen sijaan en halua olla missään tekemisissä sen tehokkuuden kanssa, jolla oikeistolaisittain eli itsekkäästi ajattelevat operoivat. Se tehokkuus tarkoittaa ihmisen mielen ja ruumiin piinaamista, jotta voidaan ulosmitata vaihtoarvoista työtä eli lisäarvoa ja muuttaa se yksityisomaisuudeksi. Se tehokkuus on tavallaan oman tehokkuuteni antiteesi ja este.

Koska Leo Straniuksen elämän arvot ovat oikeistolaisuuden näkökulmasta vääriä, on varmasti miellyttävää vääristää hänen viestiään tulkitsemalla klo 4:45 käynnistyvä ja tarkoin aikataulutettu valveillaoloaika kapitalistisen tehokkuuden ilosanomaksi. Siitä ei uskoakseni ole kysymys. Mutta tästä vääristyneestä tehokkuudesta on aina kysymys, kun siitä puhuvat talous- ja ideologiaoikeistolaiset. Näin siksi, että heidän koko maailmansa lepää sen mahdollisuuden varassa, että saadaan ihmiset "tehokkaiksi" lisäarvon tuottajiksi ja luovuttajiksi. Ensimmäinen edellyttää valheen läpimenoa, toinen valheeseen rikkailta putoavista murusista uskomiseen. Kun omistaja väittää, että lisäarvo kuuluu hänelle eikä työntekijälle, ei kannattaisi uskoa. Se kuuluminen on yhtä vahvalla pohjalla kuin mafiapomon väite siitä, että paikallisilta kauppiailta pelolla varastettu suojeluraha "kuuluu" hänelle.

Sanotaan siis kapitalistiselle tehokkuusvaatimukselle tiukka "ei!", mutta ollaan avoimia yhteistä hyvää edistävän tehokkuuden edessä. Sillä kyllä se niinkin on, etteivät hyvät asiat aina edisty itsekseen, ilman vaivaa. Useimmat edistysaskeleet ovat seurausta joidenkin yksilöiden ja ryhmien poikkeuksellisesta tehokkuudesta ja aikaansaavuudesta. Sitä on syytä ihailla, pitää esikuvana ja yrittää matkia. Mutta aina on muistettava, että olemme tehokkaita jokainen omalla tavallamme. Tapoja saada aikaan yhteistä hyvää on loputtomasti, eikä mikään niistä ole toista huonompi, vaikka jotkut kohteet varmasti ovat kiireellisempiä kuin jotkut toiset. Eikä pieni itsekkyyskään niin vaarallista ole, kunhan siitä ei tule yleinen asenne ja ohjenuora. Pelkkä laiskottelu ja vastuun välttely ei edistä yhteistä hyvää. Mutta riittää, että annat yhteisölle sitä, mikä motivoi juuri sinua henkilökohtaisesti. Tärkeintä on, että teemme yhteisesti hyödyllisiä ja arvokkaita asioita.