Olenko aina tiennyt, että Kalevala on runolaulajien ja Elias Lönnrotin yhteisen luovan mielikuvituksen tuote? En varmaankaan. Koulussa ainakin synnytettiin meissä pilteissä sellainen käsitys, että Lönnrot keräsi Karjalan laulumailta runomuotoisen muiston enemmän tai vähemmän tosipohjaisista tarinoista. Toki Kalevala oli luovaa runoutta, mutta pitkään olin siinä käsityksessä, että ”Suomen” menneisyydestähän siinä kirjassa kerrotaan, vaikka oudossa ja hankalasti hahmotettavassa runomuodossa. Aikuisena en muista pahemmin pohtineeni koko asiaa, koska suhteeni kansalliseepokseksi nimettyyn kokonaisuuteen pelkistyi siihen, missä määrin Kalevala vaikutti suomalaisten musiikintekijöiden tuotantoon. Vaikuttihan se siinä missä Akseli Gallen-Kallelan ikoniset hahmotkin meihin kaikkiin.
Josko Juha Hurme onnistuisi siinä, missä Väinö Kaukonen jo 1956 ei vahvoillakaan argumenteilla onnistunut? Kenen Kalevala? (SKS Kirjat 2023) on pieni, mutta ärhäkkä yritys korjata Kalevalan statusta vastaamaan tosiasioita. Kirja on kuin kerrosvoileipä, jonka osilla Hurme armoa tuntematta osoittaa halulliselle lukijalle niin Lönnrotin kuin Väinämöisenkin paikan ajassa ja todellisuudessa. Se voisi olla kuolinisku sille kansalliskiihkoiselle ja tosiasioista piittaamattomalle tekoisänmaallisuudelle, joka tarvitsi Kalevalaa oikeuttamaan paitsi Suomi-nimisen valtion olemassaolon, myös sen rajojen laajentamiseen sotatoimin laulumaat miehittämällä, Suur-Suomen luomisen.
Se voisi olla, vaan kuinkahan käynee. Kansalliseepoksen statusta ei helpolla menetä, eikä siihen taida riittää Finlandia-palkittu kirjailija, vaikka kuinka taitavasti sanansa asettaisi ja peräkkäin latoisi. Hurme käyttää kaikki huumorin, ironian, satiirin, ivan, sarkasmin ja suoran pilkan keinot, joita suomen kieli kykenee tarjoamaan. Silti käynee niin, että muutama perinteitä vaaliva närkästyy, muutama kaltaiseni yrittää antaa vähäistä sivustatukea, mutta suurin osa Kalevalan ikeen alla elävistä ei anna silmäkarvankaan värähtää. On tuo eepos kestänyt kaiken mahdollisen, miksi ei siis yhtä Hurmetta. Kun fiktiivisestä tarinasta on ollut valtiollinen tarve rakentaa kansallinen menneisyys, järjen sana kimmahtaa kerta toisensa jälkeen jälkeä tai säröä jättämättä.
* * *
Saatamme suhtautua huvittuneesti tai pilkalla monen muun valtion pakkomielteiseen tapaan kaivaa kaukaa menneisyydestä jokin mieliä edelleen kuohuttava tapahtuma, suuri kansallinen vääryys tai sitten uroteko, joiden tuhatvuotisella hehkulla yritetään saada itsekeskeinen ja hedonistinen nykyihminen ymmärtämään uhrautumisen tärkeys. Kun valtio kutsuu, on arjen työt jätettävä, sonnustauduttava sotisopaan ja nostettava säihkyvä sapeli milloin mihinkin ilmansuuntaan. Vaikka Kalevala ei Lönnrotin jäljiltä järin sotaisa olekaan, on se kelvannut militarismin avittajaksi. Ei voi olla ihmettelemättä, miksi se kansakuntien kunnia ja maine nojaa aina todellisiin tai sepitettyihin voittoihin sotatantereilla, ei koskaan kulttuurin, tieteen ja taiteen ohittamattomiin saavutuksiin. Jos Jean Sibelius ei olisi säveltänyt Finlandiaa ja Jääkärimarssia, ne olisi pitänyt jotenkin keksiä.
Hurmeen kirjan takakansiteksti on kerrankin erittäin osuva: "Finlandia-voittaja Juha Hurmeen kirjallinen ruumiinavaus Kalevalalle on kulttuurinen ja poliittinen kauhukertomus siitä, kuinka elävä karjalainen perintö muumioitiin pyhäksi suomalaiseksi kirjaksi." Tätä muistan joskus ihmetelleeni, miten omahyväiset länsisuomalaiset, kaiken sivistyksen perustan muodostaneet varsinaissuomalaiset, pohjalaiset ja hämäläiset saatiin nielemään katkera kalkki ja hyväksymään kansalliseepokseksi puhtaasti itäinen, karjalainen runoperinne. Siitä lienee kiittäminen sammattilaista Lönnrotia, joka ymmärsi muokata keräämänsä runonlaulajien perintö "kalevalaiseksi" tarinaksi, joka tapahtui "Suomessa", mutta ei kuitenkaan missään maantieteellisesti tunnistettavassa maisemassa. Olihan Lönnrotin tarinassa kuitenkin ikuinen vihollinen "Pohjolassa", jonka saattoi sisimpänsä mukaan tulkita ruotsalaisiksi, saamelaisiksi tai venäläisiksi.
Suomen itäpuolella, Karjalasta Kainuuseen, Lönnrotin muokkaama kieli maistui luultavasti ihan luonnostaan helpommin kuin lännessä. Vuodet Kajaanin piirilääkärinä tekivät paljon virkavapaallakin olleen Lönnrotin riittävän itäsuomalaiseksi, enkä ihmettelisi, vaikka suussa sulava savon kieli olisi ottanut vaikutteita myös siitä kielestä, jonka Lönnrot Kalevalan muodossa tarjoili. En tarkoita rytmiä, vaan saman asian toteamista vähintään kahdella eri tavalla, jotta kuulija voi valita mieluisimman. Itse asiassa epäilen, että Lönnrotin Kalevalan runokieli on vaikuttanut suomen yleiskieleenkin enemmän kuin tavataan ajatella. Sekin, joka ei ole koko kirjaa eläissään avannut, tuntee tuttuuden ailahduksen, kun jokin asia ilmaistaan Kalevala-mitan poljennolla; "Vaka vanha Väinämöinen" -tyyli on meille tuttu siinä missä Kullervon kirous tai Väinön Aino-parkaan kohdistama varhainen groomaus.
* * *
Vaikka Kalevala ei ole pelkästään Lönnrotin luovan mielen tuotos, ei se kuitenkaan edusta mitenkään hyvin "Suomen" muinaisuutta, jos tuo sana otetaan tosissaan. Vaikka tarinoiden ikää on vaikea todentaa, lienevät monet Lönnrotin talteen poimimat jutut kuitenkin suhteellisen nuorta kerrostumaa, tuskin tuhansia vuosia vanhaa tavaraa. Sellaistakin Suomen alueelta tosin löytyy, vaan ei kirjoitettuna tai laulettuna, vaan kiveen muovailtuna tai jyrkänteeseen maalattuna. Ainakin minulle kalliotaide Astuvansalmella, Värikallion pinnassa tai Hvitträskissä edustavat Kalevalaa paremmin todellista muinaisuutta, ihmisen ikiaikaista luovuuttaa. Kun katselen Paltamon karhunpäänuijaa tai Huittisten ja Kuusamon uskomattoman hienoja hirvenpääveistoksia, tunnen jonkinlaista henkistä yhteyttä niiden tekijöihin paljon enemmän kuin Kalevalan arkkityyppeihin.
Hienojen kiviveistosten tekijöiden tai Kalevalan taustalla olevien tarinoiden kutsuminen "suomalaisiksi" on tietysti kovin anakronistista ja tarpeetonta. Kansallisuudet ovat kovin nuori keksintö, vain vähän vanhempia kuin valtiot. Niitä ennen ihminen kuului omaan yhteisöönsä, jolla ei välttämättä ollut mitään nimeä, vaikka naapuriyhteisöillä saattoi jokin nimitys ollakin, oltiin sitten kauppa- ja naimaväleissä tai kyräilymielellä. Sitä ei siltä tarvitse kiistää, että kun "suomalaiset" ja "Suomi" piti keksiä (kun ei haluttu enää olla itäruotsalaisia tai tšuhnia), Lönnrotin tarjoama tarina oli oikein sopiva annos "muinaisuutta" kansalle, joka osasi arvostaa kullervomaista alkuvoimaa siinä missä Väinön viisautta ja riittävän hauenluista kyldyyriä.
En osaa arvioida, millainen rooli Kalevalalla on 2020-luvun maailmassa, edes EU- ja Nato-Suomen rajojen sisällä. Juha Hurme kuvaa mainiosti sitä, miten rivakasti Lönnrotin kirjoittama kansalliseepos nosti "Suomen" mainetta Euroopassa ja Atlantin tuolla puolen. Vaikuttaa jopa siltä, että Kalevalaa arvostettiin keskieurooppalaisissa tutkijapiireissä enemmän kuin kotomaassa. Vaan onko näin enää? Onko Kalevala elävää kulttuuria, todeksi uskottuna fiktiona tai Lönnrotin lahjakkuuden hedelmänä? Mauri Kunnaksen valtava menestys Koirien Kalevalallaan (1992) oli vahva myönteinen todistus, mutta vieläkö siitä irtoaa jotain, joka koskettaa muitakin kuin pieniä taide- tai tutkijapiirejä? Henkilökohtaisesti toivon, että Juha Hurmeen Kenen Kalevala? löytäisi lukijoita erityisesti nuorten parista. Uusilla sukupolvilla on ainakin oikeus tietää, mikä se "kansalliseepos" oikeastaan syntyessään oli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentteja vain Google-tilin käyttäjiltä. Blogin kirjoittaja kannattaa avoimuutta keskusteluissa.