11 tai 12 haavaa USA:n sydämessä

Tämä ei ole varsinainen kirja-arvio tai esittely, koska keskityn lähinnä siihen, mitä Anna-Sofia Bernerin kirjassa 10 haavaa Amerikan sydämessä (Otava 2024) ei ole. Sitä ennen voin kuitenkin todeta, että Bernerin kirja on malliesimerkki siitä, että lehtijutut ja tietokirjat eivät ole sama asia. Tämä kirja on sujuvasti kirjoitettu, sitä on helppo lukea ja sen rytmiin ja tyyliin mukautuminen ei tuota vaikeuksia, olivat omat näkemykset kirjan käsittelemistä aiheista myötä- tai vastakarvaisia. Ymmärrän hyvin, miksi Otava on mielellään julkaissut tämän kirjan syksyn 2024 presidentinvaalien edellä. Berner on erinomainen journalisti ja kirja on juuri niin neutraalin oloinen, ettei kukaan pääse syyttelemään toisen valtapuolueen haukkumisesta tai toisen asioiden ajamisesta. Näin siisti paketti, jolle on vielä keksitty hiukan ylidramaattinen otsikko, lienee kelvannut hyvin suomalaisille lukijoille, varsinkin niille, joiden mielestä "Amerikka" on kaikkine outouksineen ja ongelmineenkin mahtava maa.

Minusta en kuitenkaan lukenut tietokirjaa, vaan lehtijutuista koottua kirjaa. En sano näin siksi, että pitäisin Bernerin lehtijuttuja huonosti tehtyinä, vaan siksi, että odotin tai toivoin paljon analyyttisempää, itsenäisempää näkökulmaa. Journalistisesti on järkevää ja oikein, että antaa harkiten ja sattumoisin haastatelluiksi tulleiden Amerikan Yhdysvaltain asukkaiden puhua. Mutta se, mikä toimii lehtijutussa, ei välttämättä toimi kokonaisen kirjan muodossa. En moiti ideaa, mutta minusta kirjan kokonaisanti jää vähäisemmäksi kuin mihin ehkä olisi ollut aineksia. On tietenkin aina kirjoittajan oma valinta, kuinka pitkälle aiheestaan itsensä etäännyttää. Bernerin kohdalla ratkaisuna on ollut olla samaan aikaan aivan asioiden keskellä (dramaattisimmin Trumpin MAGA-joukon vallankaappausyrityksen yhteydessä 6.1.2021) ja silti omien tulkintojen kirjaamista välttävän kaukana.

Minusta ei ole perusteltua puhua "haavoista" eikä "Amerikasta". Jälkimmäinen on vanha juttu ja allekirjoittaneen pakkomielle, mutta totean taas kerran, että vaikka Amerikan Yhdysvaltain omasta mielestä he ovat "Amerikka", on ilmaisun käyttäminen yhden liittovaltion synonyyminä loukkaus kaikkia muita Amerikan mantereiden asukkaita ja valtioita. Pelkkä "Amerikka" on kolonialistinen vääristymä, jota ei valistuneessa Suomessa pitäisi edistää asiallisissa yhteyksissä. Myös Kanada, Meksiko ja Belize ovat Amerikassa, samoin Surinam, Bolivia ja Paraguay. Laulakoot yhdysvaltalaiset vapaasti "Amerikasta" omaa maataan tarkoittaen, mutta ei siihen meidän muiden tarvitse alistua. Itse suostun puhumaan vain Amerikan Yhdysvalloista (se on sananmukainen suomennos liittovaltion virallisesta nimestä United States of America), Yhdysvalloista (arkinen lyhenne) tai USA:sta (vielä enemmän tilaa säästävä lyhenne).

* * *

Ymmärtänen, mitä ilmaisulla "10 haavaa" on haluttu ilmaista, mutta rohkenen olla sitä mieltä, ettei kirjaan valituista aiheista jokainen ansaitse nimitystä, joka viittaa kansakunnan verta valuttavaan ongelmaan. Osa sellaisia varmasti on, kuten rasismi, uskonto, väkivalta tai politiikka. Mutta en ymmärrä, millä tavalla raha tai vapaus olisivat minkään haavalajin edustajia. Molemmista vallitsee toisilla pula, toisilla sitä on yllin kyllin, mutta kaikki pyrkivät saamaan molempia runsain mitoin ilman suurempaa erimielisyyttä. En usko myöskään, että uskonto kuuluu kansakunnan terveyttä tai henkeä uhkaaviin ilmiöihin. Liittovaltio on ollut 2000-luvulle asti poikkeuksellisen uskonnollinen, vaikka muodollisesti valtio ja uskonnot on jyrkästi erotettu toisistaan. Maallistumisprosessi, joka on tuttua kaikkialta taloudellisesti kehittyneistä valtioista, on sittemmin käynnistynyt myös Yhdysvalloista, kuten Berner selkeästi toteaa. Mutta prosessi on ollut käsittääkseni täysin väkivallaton, mitä nyt ateisteilla ja uskonnottomilla on edelleen tilastollisesti suurin todennäköisyys saada turpaansa tai potkut töistään.

Voi olla, että kirjan otsikko on Otavan mainososastolla keksitty, kun on nähty tulevan kirjan sisältö ja havaittu mojova kymmenluku ja pari dramaattisempaa lukujen otsikkoa. Ainakin toivon näin, sillä jos kirjan nimen on valinnut kirjoittaja itse, on hän mielestäni valinnut turhan liioittelun tien. Otsikko on edellä sanotusta huolimatta toki osittain aivan totta; esimerkiksi jo vuosikausia vellonut identiteettipolitiikka on pakottanut myös täysin haluttomat kansalaiset mukaan armottomaan me-vastaan-ne -peliin, joka on tietoista ja harkittua poliittista tarkoituksenmukaisuutta. Sama peli on tuttua myös Suomessa, kun Perussuomalaiset ovat yrittäneet peitellä aatteellista vähäpukeisuuttaan keksimällä Atlantin takaa matkituilla menetelmillä keinotekoisia jakolinjoja. Eduskuntavaaleissa menetelmä puri, aivan kuten se on purrut Yhdysvalloissakin, mutta kuntavaaleissa 2025 tuli seinä vastaan ja kovaa.

Rasismi ja väkivalta ovat molemmat aitoja, vuolaasti verta vuotavia haavoja Yhdysvaltain valtioruumiissa. Ne ovat konkreettisia haavoja yleisyytensä takia (missään muualla ei esiinny massamittaisia koulujoukkosurmia), mutta myös siksi, että ääripäiden näkemykset ovat pelottavan kaukana toisistaan maassa, jossa aseenkanto-oikeus on selkeästi tärkeämpi arvo kuin esimerkiksi naisen oikeus päättää omasta ruumiistaan tai koululaisen käydä kouluaan pelkäämättä sarjamurhaajan luotia. Yhdysvaltain rasismin syvyyttä on suomalaisessa keskustelussa helposti aliarvioitu sillä perusteella, että paperilla rotuerottelua ei pitäisi enää olla eikä sekä valko- että mustaihoisista koostuvan poliisin tietysti voi olettaa syyllistyvän enää rasistiseen käytökseen. Minusta Yhdysvaltain rasistiselle väkivaltakulttuurille olisi voinut varata vaikka puolet koko tämän kirjan sivuista. Kyllä tosin kirjaan päätyneissäkin on kestämistä.

* * *

Sitten tuo provokatiivinen otsikkovalintani. Se viittaa aiheisiin, joita kirjassa ei käsitellä, vaikka mielestäni olisi ainakin kirjan otsikon perusteella pitänyt käsitellä mieluummin kuin noita edellä mainitsemiani, jotka eivät oikeasti valuta kenenkään verta. Tärkeimpiä puuttuvia haavoja ovat mielestäni sota huumausaineita vastaan (ja siihen liittyvä opioidikriisi), vankilateollisuus (rasismin yksi haara, mutta myös oire eräistä muista ongelmista), liittovaltion vaalien epädemokraattisuus (lahjonta ja vaalitapa) sekä Yhdysvaltain ruumiin elinkelpoisuuden kannalta kaikkein suurin uhka eli johtavien puolueiden liki täydellinen alistuminen Israelin sionistisen politiikan ajajaksi oman valtion kansalaisten etujen kustannuksella. Näinkin monen hyvin keskeisen ongelman jättäminen pois on tavallaan kirjoittajan oikeus, kaikkia mahdollisia ongelmiahan ei voi rajallisessa tilassa järkevästi käsitellä. 

En voi kuitenkaan välttää vaikutelmaa, että mainitsemia aihepiirejä yhdistää niiden systeeminen, rakenteisiin liittyvä olemus. Ne ovat kaikki poliittisten päättäjien ratkaisuista seuranneita ongelmia, joita voi pitää juuri Amerikan Yhdysvalloille ominaisina (muiden länsimaiden epäonnistuneet huumesodat on suoraan kopioitu Yhdysvalloista ja esimerkiksi Ison-Britannian hallinnon täydellinen alistuminen Israelin etujen ajamiseen on samanlaisen vieraan valtakunnan lobbyn toiminnan tulosta kuin Yhdysvalloissakin). En voi välttää ajatusta, että nämä aiheet ovat jääneet pois kirjasta siksi, että niistä puhuminen olisi johtanut sen myöntämiseen, että Amerikan Yhdysvaltojen veri vuotaa omien päättäjien toiminnan seurauksena, ei mistään epämääräisistä historiallisista tai sattumanvaraisista syistä. Jos ja kun niihin paneutuu, on jokseenkin vaikea säilyttää sitä myönteistä mielikuvaa, jota myös Suomessa on haluttu pitää yllä mm. ulkopoliittisista ja ideologisista syistä (eivät purukumi ja Aku Ankkakaan rantautuneet pian maailmansodan jälkeen Suomeen ihan sattumalta).

Tietenkään mikään valtio tai kansakunta ei ole tahraton, ongelmaton tai viaton. Maailman ylivoimaisesti vaikutusvaltaisimpana toimijana Amerikan Yhdysvallat on kuitenkin erityisasemassa, koska se voi halutessaan levittää ongelmiaan myös kansainväliseen yhteisöön (Yhdysvaltain sotahistoria toisen maailmansodan jälkeen on aivan omaa luokkaansa) ja koska se on vuodesta 1945 lähtien aktiivisesti pyrkinyt alistamaan koko maailman palvelemaan omia etujaan. Siksi Yhdysvaltain ongelmat ovat helposti myös meidän kaikkien muiden ongelmia ja siksi niistä olisi hyvä olla mahdollisimman suuressa määrin tietoisia. Anna-Sofia Bernerin kirja olisi voinut palvella myös tätä tavoitetta, mutta valitettavasti se jäi nyt sillä lailla vajaaksi, että moni todella vakava haava jäi kuvailematta, mutta osa vähemmän tärkeistä sai oman lukunsa.